Part 2

"Hyvä on", virkkoi Melky. "Siinä tapauksessa vien teidät jonakin päivänä ensi viikolla hänen luokseen -- hän on siihen asti matkalla. Ja te maksatte minulle kymmenen prosentin koron tuosta pikku puuhasta, eikö niin, herra? Liikeasiathan ovat liikeasioita."

"Aivan niin", myönsi Lauriston. "Kauppahan se on."

Melky nyökkäsi ja kävi käsiksi paistiinsa, ja Lauriston lähti pois. Pöydän ääressä istuva lihava nainen hymyili hänelle ojentaessaan hänelle rahaa takaisin.

"Toivottavasti tulette taas toisen kerran, sir", hän virkkoi.

Lauriston meni takaisin huoneeseensa tuntien, että maailma oli muuttunut. Hän oli maksanut velkansa emännälle, hänellä oli hopea- ja kuparirahoja taskussaan ja mahdollisuus ansaita viisi puntaa tulevalla viikolla - sitä paitsi hän odotti joka postissa maksuosoitusta kahdesta kertomuksestaan. Ja jos John Purdie antaisi hänelle pyydetyn lainan, voisi hän käyttää kokonaisen kuukauden lopettaakseen novellinsa -- ja sitten ehkä tulisi hänen osakseen mainetta ja rikkautta. Ruma marraskuun ilta haihtui olemattomiin ja sijalle tuli toivehikkaita haaveita.

Mutta viikon lopulla Lauristonin toiveet alkoivat laskea nollaan asti. Ei yhtäkään kirjettä ollut saapunut -- ei John Purdielta eikä kustantajalta. Sunnuntaiaamuna hänellä oli jäljellä viimeinen puolikruununen. Sinä päivänä hän käytti rahojaan hyvin varovasti, mutta maksettuaan yksinkertaisen päivällisensä eräässä halvassa kahvilassa hän ei omistanut enempää kuin yhden shillingin. Hän lähti sinä iltapäivänä kävelemään Kensingtonin puutarhaan tuumiskellen itsekseen, mitä olisi paras tehdä. Hänen seisoessaan siinä keinotekoisen lammikon rannalla katselemassa vesilintujen puuhia tervehti joku häntä, ja hän huomasi kääntyessään panttitoimiston sievän tytön seisovan vieressään ja hymyilevän hänelle ujosti.

III

KUOLLUT MIES

Lauriston ajatteli Zillahia samalla hetkellä, jolloin tämä puhutteli häntä: tytön tummat silmät ja ystävällinen jäähyväishymyily panttitoimistossa olivat ilmestyneet hänen mieleensä aivan kuin huojentamaan hänen välittömän tulevaisuutensa herättämiä mietteitä. Ja nyt hän, nähdessään Zillahin ilmi elävänä niin lähellä, vieläpä selvästi ystävällisellä mielelläkin, punastui aivan kuin tyttö, sillä hän oli vielä siinä iässä, jolloin ujous kuuluu ehdottomasti luonteeseen. Zillahkin punastui -- mutta hän sai hillityksi itsensä paremmin kuin Lauriston.

"Olen puhunut teistä serkkuni Melkyn kanssa", hän virkkoi nopeasti. "Tai paremminkin, hän on puhunut teistä minulle. Hän sanoo aikovansa esittää teidät eräälle miehelle, joka haluaa saada luettelonsa painetuksi -- viiden punnan palkkiota vastaan. Älkää tehkö sitä niin vähästä! Minä tunnen tuon miehen -- vaatikaa häneltä kymmenen!"

Lauriston käveli hänen kanssaan käytävää myöten.

"Mutta enhän minä voi nyt menetellä niin", hän sanoi heti. "Minä olen, nähkääs, luvannut tehdä sen viidellä."

Zillah vilkaisi häneen nopeasti.

"Älkää olko tyhmä", hän virkkoi. "Jos joku Melkyn tapainen tarjoaa teille viisi puntaa jostakin, niin pyytäkää häneltä kaksin verroin. He antavat sen. Ette taida ymmärtää raha-asioista paljon?"

Lauriston naurahti ja rohkaistuen vähän nyökäytti päätään.

"En paljon", hän myönsi, "muuten ei minun olisikaan tarvinnut hiljattain turvautua tuohon pikku kauppaan, jonka tiedätte".

"Niin, siihenkö?" virkkoi tyttö välinpitämättömästi. "Sehän ei merkitse mitään. Hämmästyisitte, jos saisitte tietää millaisia ihmisiä meidän luonamme juoksee silloin tällöin -- voisinpa kertoa teille muutamia salaisuuksia! Mutta -- arvasin joka tapauksessa, ettette oikein ymmärrä raha-asioita. Kirjailevat ihmiset harvoin ymmärtävät."

"Te luullakseni ymmärrätte?" huomautti Lauriston.

"Olen koko ikäni ollut niiden kanssa tekemisissä enemmän tai vähemmän", sanoi Zillah. "Muu olisi ollut mahdotonta siinä ympäristössä, jossa elin. Ettehän pidä minua uteliaana, jos kysyn teiltä erästä seikkaa? Olitteko ahtaalla silloin eräänä iltana tuhossanne toimistoomme?"

"Ahtaalla on mieto sana", vastasi Lauriston ujostelematta. "Minulla ei ollut penniäkään!"

"Paitsi kultakello, joka oli kahden- tai viidentoista punnan arvoinen", huomautti Zillah kuivasti. "Ja kuinka kauan olivat asianne olleet tuolla kannalla?"

"Pari kolme päivää -- ehkä enemmän tai vähemmän", vastasi Lauriston. "Minä olen, nähkääs, odottanut rahaa kauemmin kuin viikon päivät -- niin oli asia."

"Onko sitä tullut?" kysyi tyttö.

"Ei ole", vastasi Lauriston selvästi punastuen. "Niin on laita."

"Tuleeko sitä pian?" kysyi Zillah.

"Niin toivon totisesti!" huudahti Lauriston. "Minä joudun taas lujille, jollen saa rahaa."

"Ja silloin tarjoudutte tekemään viidellä punnalla sellaisen työn, josta voisitte helposti saada kymmenen!" virkkoi tyttö melkein moittien. "Sallikaa minun antaa teille yksi neuvo -- älkää koskaan hyväksykö ensimmäistä tarjousta. Vaatikaa ehdottomasti jonkin verran enemmän -- etenkin serkkuni Melkyn tapaiselta mieheltä."

"Onko Melky sitten kova pitämään puoliaan?" kysyi Lauriston.

"Melky on juutalaisnuorukainen", vastasi Zillah tyynesti. "Minä en ole -- muuta kuin puolittain. Olen sekarotua. Äitini oli juutalainen, isäni ei. Niin, jos tarvitsette rahaa tullaksenne toimeen toistaiseksi ja jos teillä on useampia kultakelloja, niin tiedätte, minne voitte tulla. Älkää kulkeko koskaan tyhjin taskuin Lontoossa, jos teillä on jonkin verran pantattavaa. Te ette varmaankaan ole lontoolainen?"

"Olen Skotlannista", vastasi Lauriston.

"Minä suorastaan arvasinkin sen teidän murteestanne", myönsi Zillah. "Ja koetatte hankkia toimeentulonne kirjoittelemalla! Niin, te tarvitsette rohkeutta -- ja rahaa. Onko teillä ollut menestystä?"

"Olen myynyt kaksi kertomusta", vastasi Lauriston, josta tuntui nyt jo aivan kuin olisi tyttö ollut vanha tuttava. "Niistä saan yhteensä kaksikymmentä puntaa sen taksan mukaan, jota aikakauslehdet käyttävät, ja minä olen pyytänyt maksuosoitusta, jota nyt odotan. Sen pitäisi tulla minä päivänä tahansa."

"Vai niin, minä kyllä tunnen tuon pelin!" virkkoi Zillah. "Minulla on kaksi tyttöystävää, jotka kirjoittelevat. Tiedän kuinka he saavat odottaa julkaisemista tai seuraavaa maksupäivää. Mikä vahinko, etteivät jotkut teistä kirjailijoista harjoita jotakin muuta ammattia, josta olisi hyvät tulot! Sitten voisitte huviksenne kirjaillakin olematta riippuvainen siitä työstä taloudellisesti. Ettekö te ole sitä ajatellut?"

"Usein", vastasi Lauriston. "Mutta se ei kävisi päinsä -- ainakaan minun suhteeni. Olen tehnyt vaalini. Pysyn kynäni ääressä ja uin pinnalla tai uppoan sen kera. Ja minä en aio upota!"

"Noin pitää tosiaankin puhua!" sanoi tyttö. "Mutta koettakaa pysyä rahoissa, jos suinkin voitte. Älkää kulkeko rahattomana kolmea päivää, jos teillä on jotakin, jolla saatte rahaa irti. Näette, kuinka käytännöllinen minä olen! Mutta niin on oltava tässä maailmassa. Sanotteko minulle erään asian?"

"Niin ihmeellisesti ovat asiat tosiaankin", vastasi Lauriston katsoen häntä tarkoin ja saaden punan kohoamaan hänen poskilleen, "että minä olin jo jokseenkin joutumassa niin pitkälle -- että olin kertomaisillani teille jotakin. No niin, mitä haluatte tietää?"

"Paljonko rahaa teillä on jäljellä?" kysyi tyttö hiljaa.

"Täsmälleen shillingi ja pari kuparikolikkoa", vastasi Lauriston.

"Ja jollette saa tuota maksumääräystä?" kysyi Zillah.

"Ehkä minä tulen sitten taas käymään Praed-kadulle", sanoi Lauriston nauraen. "Minulla on vielä vähän jäljellä niin sanottua omaisuutta."

Tyttö nyökkäsi päätään ja kääntyi sivukäytävälle, joka johti puutarhan poikki.

"Hyvä on", hän virkkoi. "Älkää pitäkö minua uteliaana, mutta minusta on ikävä ajatella, että teidän kaltaisenne ihmiset ovat ahdingossa. En ole niin kokonaan vajonnut liikeasioihin. Puhukaamme jostakin muusta -- kertokaa minulle, mistä kirjoitatte."

Lauriston kulutti lopun tätä iltaa Zillahin seurassa kävellen Kensingtonin puutarhassa. Hän oli viettänyt hyvin yksinäistä elämää aina siitä lähtien, kun oli tullut Lontooseen, ja hänelle oli aivan uusi ja mieluisa kokemus saada seurustella sivistyneen ihmisen kanssa. Kun he lopulta erosivat, tunsi Lauriston mielensä hyvin iloiseksi. Mitä Zillahiin tulee, meni hän kotiin mietteisiinsä vaipuneena ymmärtäen jo olevansa aika lailla rakastunut tuohon hauskan näköiseen nuorukaiseen, joka oli niin omituisella tavalla joutunut hänen elämäänsä. Praed-kadun nurkassa hän törmäsi Melky Rubinsteinia vastaan, tarttui hänen napinreikäänsä ja puheli kymmenisen minuuttia vakavasti hänen kanssaan. Melky, jolla oli puolestaan täysi syy pysytellä serkkunsa suosiossa, kuunteli nöyrästi kaikkea, mitä hän sanoi, ja erosi sitten hänestä luvaten ehdottomasti totella hänen määräyksiään.

-- Zillah ei ole varsin vähääkään pihkaantunut tuohon miekkoseen! -- tuumi Melky kävellessään. -- Eikö ole tosiaankin omituista, että tyttö, joka joutuu saamaan aikamoisen perinnön, rakastuu suin päin punatukkaiseen nuorukaiseen, jolla ei ole pennin pyöreää! Mitään muuta ei hänellä ole kuin hyvä ulkomuoto ja aivot. Ja aivot ovat vain sittenkin aivot!

Sinä iltana Lauristonin istuessa kirjoittamassa pienessä ja viheliäisessä huoneessaan ovelle kuului koputus ja sisään pujahti Melky, joka painoi sormensa suuren nenänsä syrjää vastaan tuttavallisuuden merkiksi.

"Toivoakseni en häiritse teitä", virkkoi Melky. "Kuulkaahan, herra, olen miettinyt tuota luettelojuttua. Kun nyt olen ruvennut tarkemmin sitä ajattelemaan, luulen ystäväni suostuvan kymmeneen puntaan. Sanokaamme siis kymmenen puntaa, eikö niin? Ja minä vien teidät hänen luokseen ensi perjantaina. Ja sitten vielä, herra, jos punnan tai parin luotto olisi teille joksikin avuksi -- niin mainitkaa vain sanakin siitä."

Tämän ystävällisen ehdotuksen tehtyään Melky pisti kätensä takataskuun ja veti sieltä esiin muutamia kultarahoja, joita tarjosi Lauristonille.

"Ottakaa nyt parin kolmen punnan laina, herra", hän sanoi suostutellen. "Annan ne hyvin mielelläni, ja toivoakseni ne ovat tervetulleita."

Mutta Lauriston pudisti päätään; hän oli jo tehnyt oman suunnitelman siltä varalta, ettei odotettu maksuosoitus saapuisi seuraavana aamuna.

"En suostu tarjoukseenne, kiitoksia vain", hän virkkoi. "Olette tavattoman ystävällinen tehdessänne sen, mutta minä voin tosiaankin selviytyä aivan hyvin ominkin neuvoin. Ensi perjantaina siis tulen kanssanne. Olen hyvin kiitollinen teille."

Melky sujahdutti rahat takaisin taskuunsa täysin tietoisena siitä, että on suorittanut oman osansa. "Aivan kuten haluatte, herra", hän sanoi. "Mutta mielelläni tarjosin teille, herra, uskokaa se. Ensi perjantaina siis -- ja voitte luottaa siihen, että siitä puuhasta maksetaan käteisellä."

Mutta maanantai-aamuna ei saapunut kumpikaan Lauristonin odottamista kirjeistä. Hän ei ollut kuitenkaan puhunut turhia sanoessaan Zillahille, että hänellä oli turvanaan vielä jonkin verran omaisuutta -- kun hän nyt tiesi kuinka voi helposti saada käteistä rahaa. Hänellä oli arkussaan jonkin verran pantattavaa omaisuutta, ja kun rahakirjeitä ei saapunut, päätti hän turvautua panttaamiskeinoon. Syvällä arkun nurkassa hänellä oli kaksi arvokasta sormusta -- siinä olikin kaikki, mitä hän oli perinyt äidiltään lukuun ottamatta kahtasataa puntaa, joiden turvin hän oli uskaltautunut Lontooseen ja elänyt tähän asti. Hän kaivoi sormukset esille maanantai-iltapäivänä päättäen viedä ne Daniel Multeniukselle ja saada niiden avulla tarpeelliset varat ainakin kuukauden, parin elantoon. Hänellä oli hyvin vähän aavistusta sellaisten esineitten todellisesta arvosta ja niinikään oli hänellä omat syynsä olla näyttämättä sormuksia Melky Rubinsteinille. Hänen aikomuksensa oli odottaa iltaan asti, jolloin hän lähtisi panttitoimistoon suunnilleen samaan aikaan kuin edelliselläkin kerralla, jolloin toivottavasti tapaisi Zillahin taas liikkeenhoitajana. Heidän edellisenä iltapäivänä sattuneen kohtaamisensa ja puhelunsa jälkeen hänestä tuntui, että tyttö selvittäisi liikeasiat hänen kanssaan myötätuntoisella tavalla, ja että jos hän voisi saada kaksikymmentä puntaa sormuksillaan, hän olisi vapaa kaikista rahahuolista monta viikkoa eteenpäin.

Kello oli puoli kuusi sinä maanantai-iltana, kun Lauriston kääntyi toisen kerran elämässään astumaan pitkin kapeaa kujaa, joka johti panttitoimiston ovelle. Hän oli jo tarkoin katsellut kadulta akkunan takaa toivoen näkevänsä ZilIahin myymälän etuhuoneessa. Mutta Zillahia ei näkynyt, etuhuone oli tyhjä. Ei edes silloinkaan Zillah ilmestynyt hänen eteensä, kun hän astui pieneen koppi-osastoon. Kaikkialla vallitsi omituinen äänettömyys, jota häiritsi vain kellon hiljainen ja säännöllinen tikitys. Tuo tikitys alkoi hänestä tuntua ahdistavalta niiden parin minuutin aikana, joina hän odotti kuulevansa jonkun astuvan esiin. Vihdoin hän koputti myymäläpöytään, ensin hiljaa, sitten itsepintaisemmin. Mutta kukaan ei tullut. Kello, jota hän ei voinut nähdä, tikitti yhä.

Lauriston kumartui lopulta myymäläpöydän ylitse ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen sisään myymälän takana olevan pikku huoneen avoimesta ovesta. Seuraavassa tuokiossa hän ajattelematta hetken hätää pitemmälle hypähti seinäkaiteen ylitse ja riensi perähuoneeseen. Siellä makasi lattialla pitkänään, pää takan edessä olevalla matolla, kädet velttoina ja hervottomina sivulla vanhus, harmaapartainen ja kunnianarvoisa -- epäilemättä Daniel Multenius itse. Hän makasi hyvin hiljaa, aivan kuvapatsaan näköisenä, ja Lauriston tunsi kumartuessaan hänen ylitseen ja laskiessaan vapisevan kätensä hänen korkealle, valkoiselle otsalleen, että hän oli kuollut.

Hän suoristautui sitten ainoana ajatuksenaan avunhakeminen. Koko paikka oli niin äänetön, että hän tiesi olevansa siellä kahden kesken vainajan kanssa. Vaistonsa ohjaamana hän lähti juoksemaan myymälän etuhuoneen kautta katuovelle ja syöksyi juuri sisään tulevan miehen syliin.

IV

PLATINANAPPI

Vastatullut, vanhahko, tukeva mies, joka yksinkertaisista vaatteistaan huolimatta näytti aivan kuin jonkinlaiselta virkamieheltä kädessään olevien asiapaperien vuoksi, joita hän katseli sisään tullessaan, hätkähti ja huudahti, kun Lauriston kiireissään syöksyi häntä vastaan.

"Hohoi!" hän sanoi. "Mikä nyt on? Näytätte olevan kovasti kiireissänne, nuori mies!"

Lauriston, joka oli kovasti hengästyksissään kiihtymyksestä, kääntyi ja osoitti pikku huoneen avonaista ovea.

"Tuolla makaa vanha mies kuolleena!" hän kuiskasi. "Harmaapartainen vanhus -- onkohan hän panttilainaaja -- herra Multenius?"

Vastatullut tuijotti hämmästyneenä, kurkotti kaulaansa nähdäkseen siihen suuntaan, johon Lauristonin vapiseva sormi osoitti, ja astui sitten lähemmäksi. Mutta äkkiä hän pysähtyi, viittasi Lauristonia menemään edellä ja sulki ulko-oven, ennenkuin meni perähuoneeseen hänen jäljessään.

"Vai niin, missä siis?" hän kysyi. "Kuollutko, sanotte?" Hän seurasi Lauristonia, huudahti kuuluvasti nähdessään maassa makaavan olennon, kumartui sitten alas ja laski kätensä hänen otsalleen. "Olitte oikeassa, nuori mies, hän on kuollut", hän virkkoi matalalla äänellä. "Hän on jo ollutkin kuolleena muutamia minuutteja. Mutta missä tyttö on, hänen tyttärensä tytär? Oletteko nähnyt ketään?"

"En yhtäkään sielua", vastasi Lauriston. "Siitä lähtien kun tulin, on koko paikka ollut yhtä äänetön kuin se on nyt!"

Mies tuijotti häneen jonkin hetken aivan sanattomana. Sitten hän juuri kuin tuntien huoneuston joka sopen meni sisemmälle ovelle, työnsi sen auki ja paljasti siten näkyviin portaat.

"Haloo!" hän huusi kovalla äänellä. "Haloo! Neiti Wildrose! Oletteko siellä?"

Nyt Lauriston kuuli ensimmäisen kerran Zillahin sukunimen. Tuon järkyttävän havainnonkin rinnalla se tuntui hänestä kovin runolliselta. Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta ajattelemaan sitä -- mies palasi asuinhuoneeseen.

"Hänen täytyy olla ulkona", virkkoi tämä. "Sanotteko tavanneenne Multeniuksen näin?"

"Kyllä -- tuossa näin hänet", vastasi Lauriston. "Aivan äsken."

"Ja mitä te täällä teitte?" kysyi mies. "Kuka te olette?"

Lauriston luuli huomaavansa epäluuloisen sävyn näissä kysymyksissä, ja hän suoristautui punastuen.

"Nimeni on Andrew Lauriston", hän vastasi. "Asun aivan lähellä. Tulin tänne asioissa. Entä kuka te olette?"

"No, jos siitä on kysymys, nuorukainen", vastasi mies, "olen etsivän osaston kersantti Ayscough -- hyvinkin tunnettu näillä seuduin! Tulin tapaamaan vanhaa herraa näiden papereiden vuoksi. Mitä asiaa teillä sitten oli?"

Hän katseli Lauristonia hyvin tutkivasti, ja Lauriston, joka äkkiä tajusi epäedullisen asemansa, päätti puhua hänelle avoimesti.

"No, jos ehdottomasti haluatte tietää sen", hän virkkoi, "tulin lainaamaan rahaa näitä sormuksia vastaan".

Ja hän avasi vasemman kätensä ja näytti salapoliisille ne kaksi sormusta, jotka oli ottanut arkustaan tuskin puolituntia sitten.

"Teidän omaisuuttanne?" kysyi Ayscough.

"Tietysti ne ovat minun!" huudahti Lauriston. "Kenen muun ne olisivat?"

Ayscoughin katse siirtyi sormuksista pöydälle, joka oli melkein keskellä huonetta. Lauristoninkin katse kääntyi sinne päin.

Kaksi seikkaa osui paikalla hänen silmiinsä. Pöydällä oli pieni tarjotin täynnä sormuksia, jokseenkin samanlaisia laadultaan ja ulkomuodoltaan kuin ne, jotka hänellä oli kädessään: vanhanaikuisia sormuksia. Uunin yläpuolella olevien kaasulamppujen valo osui noiden sormuksien timantteihin ja sytytti aivan kuin pieniä tuliliekkejä. Siellä täällä hän näki helmien välkkyvän. Mutta pöydällä oli toinenkin esine. Juuri tuon sormustarjottimen vieressä oli kirja, kauniisti sidottu nelitaitteinen teos, jonka selustassa ja reunoissa oli paljon hienoja kultakuvioita ja jonka raskaita nahkakansia liittivät toisiinsa kullatut soljet. Näytti siltä kuin joku olisi äsken heittänyt kirjan huolimattomasti pöydälle.

Mutta Ayscough kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota kirjaan; hänen silmänsä olivat luodut tarjottimella oleviin sormuksiin, ja sitten hän vilkaisi Lauristonin sormuksiin.

"Hm", hän virkkoi sitten. "Omituista, että teillä on juuri samanlaiset sormukset kuin nuo tuolla, nuori mies. Eikö olekin?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lauriston kovasti punastuen, "Ettehän vain luule --"

"En luule mitään -- nyt vielä", vastasi salapoliisi tyynesti. "Mutta teidän on jäätävä tänne minun kanssani, kunnes saan selville enemmän. Tulkaa ovelle -- meidän on saatava tänne apua."

Lauriston huomasi, ettei ollut muuta keinoa kuin totella, ja hän seurasi Ayscoughia katuovelle. Salapoliisi avasi sen, katseli ulos ja odotettuaan joitakin minuutteja viittasi luokseen poliisin, joka sattui kulkemaan ohitse. Kun Ayscough oli kuiskannut hänelle pari sanaa, lähti poliisi pois, ja Ayscough viittasi Lauristonia palaamaan myymälään.

"No niin", virkkoi salapoliisi, "joku meidän miehistä ja lääkäri tulevat muutamien minuuttien kuluttua. Kertokaapa minulle nyt tarinanne meidän odotellessamme heidän tuloaan. Olette rehellisen näköinen nuorukainen, mutta täytyyhän teidän myöntää, että näyttää jokseenkin kummalliselta, kun tapasin teidät juoksemassa ulos tästä myymälästä vanhan Multeniuksen maatessa kuolleena perähuoneessa, etenkin kun teillä on kädessänne kaksi sormusta, jotka kovasti muistuttavat hänen hallussaan olevia sormuksia! Kertokaapa nyt minulle, kuinka kaikki tapahtui."

Lauristen kertoi hänelle suoran totuuden kellon panttaamisesta tähän käyntiin asti. Ayscough katseli häntä tarkoin ja nyökkäsi sitten päätään.

"Tuo tuntuu luotettavalta kertomukselta, herra Lauriston", hän sanoi. "Minulla on suuri halu uskoa teidän joka sananne. Mutta minun on selostettava ne ja kaikki muut asianhaarat, ja teidän täytyy todistaa, että nuo sormukset kuuluivat äidillenne, ja kaikki muu, ja niinikään on teidän jäätävä tänne, kunnes tohtori ja joku poliisimies tulevat. Kuinkas kummallista, että vanhus sattui olemaan yksin! Missähän hänen tyttärensä tytär on?"

Mutta juuri hilloin aukeni katuovi, ja Zillah tuli sisään suuri kimppu kukkia toisessa kainalossa ja muutamia pieniä paketteja toisessa. Nähdessään nuo kaksi miestä hän säpsähti. Lauristonin huomatessaan hän punastui, mutta kalpeni taas nähdessään Ayscoughin ilmeisesti pitävän nuorukaista silmällä.

"Herra Ayscough!" hän huudahti. "Mikä nyt on -- onko jotakin hullusti? Mitä te teette täällä?" hän jatkoi nopeasti kääntyen Lauristoniin. "Täällä myymälän perällä! Mitä on tapahtunut? Sanokaa minulle, jompikumpi!"

Salapoliisi pysytteli Lauristonin kanssa tahallaan Zillahin ja myymälän perällä olevan avonaisen oven välillä. Hän kumarsi ystävällisesti Zillahille.

"Kas niin, hyvä neiti", hän virkkoi.

"Älkää pelästykö -- isoisännehän oli jo hyvinkin vanha mies, emmekä me voi toivoa vanhusten elävän ikuisesti. Ottakaa siis asia rauhallisesti!"

Tyttö kääntyi ja laski kukkansa ja käärönsä pöydälle. Lauriston, joka tarkasteli häntä levottomana, huomasi hänen koettavan karaista itseään.

"Tarkoitatteko siis, että hän on kuollut?" hän kysyi. "Minä olen rauhallinen -- näettehän, että olen rauhallinen. Kertokaa minulle mitä on tapahtunut, kertokaa te minulle", hän lisäsi katsoen Lauristoniin. "Kertokaa minulle nyt heti!"

"Minä tulin sisään enkä nähnyt täällä ketään ja silloin vilkaisin sisään tuon perähuoneen ovesta", vastasi Lauriston, "ja näin isoisänne makaavan lattialla. Silloin hypähdin myymäläpöydän ylitse ja menin hänen luokseen."

Zillah astui lähemmäksi ikäänkuin mennäkseen perähuoneeseen. Mutta salapoliisi pysähdytti hänet katsellen hänestä Lauristoniin.

"Te tunnette tämän nuoren miehen, neiti Wildrose?" hän kysyi. "Olette siis tavannut hänet ennen?"

"Olen", vastasi Zillah varmasti. "Hän on herra Lauriston. Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä sisään. Eikö mitään voi tehdä?"

Mutta Ayscough vain pudisti päätänsä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa tohtorin tuloa. He menivät tytön perässä vierashuoneeseen ja seisoivat hänen vieressään hänen kumartuessaan vainajan puoleen. Hän ei ilmaissut millään lailla suruaan, ja kun Ayscough sitten ehdotti, että hän menisi yläkertaan; kunnes tohtori tulisi, hän lähti rauhallisesti pois.

"Eikö meidän olisi paras nostaa hänet sohvalle?" kysyi Lauriston.

"Ei ennenkuin poliisi ja lääkäri ovat nähneet hänet", vastasi Ayscough pudistaen päätään. "Minä tahdon tietää kaikki tarkoin -- mahdollisesti hän on kuollut luonnollisella tavalla jonkinlaiseen kohtaukseen tai mahdollisesti ei. Hetken kuluttua he ovat täällä."

Lauriston huomasi pian joutuneensa toimettomaksi katselijaksi, kun poliisikomisarjus, eräs siviilipukuinen mies, ja tohtori tutkivat ruumista kuultuaan Ayscoughin selostuksen äskeisistä tapauksista. Lauriston huomasi itseään katseltavan epäluuloisesti, ja Poliisikomisarjus käski jokseenkin jyrkästi hänen pysyä paikallaan. Ja mahdotonta olisikin ollut päästä pois, sillä eräs poliisi seisoi ovella, jonka hän oli lukinnut esimiehensä käskystä. Koko paikassa vallitsi yleinen, synkkä hiljaisuus tohtorin puuhaillessa vainajan ääressä.

"Tämän miehen kimppuun on hyökätty!" virkkoi tohtori kääntyen äkkiä poliisikomisarjuksen puoleen. "Katsokaahan tätä! -- häntä ei ole ainoastaan puristettu lujasti oikeasta käsivarresta -- näettehän tuon mustelman -- vaan myöskin kuristettu hurjasti kurkusta. Siitä ei ole epäilystäkään. Vanha ja ilmeisestikin heikko kun hän oli, ei hän olisi muuta tarvinnutkaan kuin pelästyksen kuollakseen. Mutta asian vaiheet ovat epäilemättä olleet sellaiset kuin äsken sanoin." Komisarjus katsoi tuimasti Lauristoniin.

"Näittekö jonkun lähtevän täältä tullessanne sisään?" hän kysyi.

"Täällä ei ollut ketään minun tullessani, ei katuovella eikä sivuovella", vastasi Lauriston viipymättä. "Koko paikka oli aivan hiljainen ja autio vanhusta lukuun ottamatta. Ja hän oli kuollut, kun tulin hänen luokseen."

Poliisikomisarjus veti Ayscoughin syrjään ja he puhelivat kuiskaten muutamia minuutteja vilkaisten silloin tällöin Lauristoniin. Viimein he tulivat hänen luokseen.

"Minun tietojeni mukaan teidät tunnetaan täällä, ja asuntonne on täällä", virkkoi poliisikomisarjus. "Eihän teillä liene mitään sitä vastaan, että salapoliisi tulee kanssanne asuntoonne -- epäilemättä voitte vakuuttaa hänet luotettavuudestanne ja muista seikoista. Minä en tahdo epäillä mitään, mutta -- tehän ymmärrätte!"