Part 1

KELLANPUNAINEN TIMANTTI

Kirj.

J. S. Fletcher

Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.

SISÄLLYS:

I. Sievä panttilainaajatar II. Rouva Goldmarkin ruokala III. Kuollut mies IV. Platinanappi V. Kaksi kirjettä VI. Espanjalainen käsikirjoitus VII. Parlamentin jäsen VIII. Tutkinto IX. Kenen ne sormukset olivat? X. Melky tulee väliin XI. Takaovi XII. Peeblesiläinen ystävä XIII. Avunpyyntö XIV. Yksityinen laboratorio XV. Neuvottelu XVI. Salapoliisi tulee käymään XVII. Mihin lamppujen valo osui XVIII. Herra Stuyvesant Guyler XIX. Purdie pysyy lujana XX. Parslettin juttu XXI. Miten kuollut? XXII. Herra Killick muistelee XXIII. Herra Killickin mielipide XXIV. Kellanpunainen timantti XXV. Vainajan omaisuus XXVI. Rotta XXVII. Tyhjä talo XXVIII. Viidensadan punnan seteli XXIX. Herra Mori Yada XXX. Ruumishuone XXXI. Mirandoletin mielipide XXXII. Kello yksi yöllä XXXIII. Salaista työskentelyä XXXIV. Ymmällä XXXV. Yada asettuu johtoon XXXVI. Pilmanseyn teehuoneet XXXVII. Chang Li XXXVIII. Juutalainen ja japanilainen XXXIX. Timanttinen kaulakoriste

I

SIEVÄ PANTTILAINAAJATAR

Paddingtonin väkirikkaan piirin eteläkolkassa, suunnikkaassa, jota rajoittavat etelässä Oxfordin ja Cambridgen pengermät, pohjoisessa Praed-katu, idässä Edgware-tie ja lännessä Spring-katu, on joukko pikku katuja, joiden likaisenharmaa ja synkkä ulkonäkö on jyrkkänä vastakohtana aivan lähellä olevain Sussex-aukion ja Lancaster-portin vaateliaalle ja rakennustaiteelliselle komeudelle. Näillä kaduilla tarkastelija huomaa aina ne masentavan köyhyyden todisteet, jotka ovat silmäänpistävämmät Lontoossa kuin missään muussa Englannin kaupungissa.

Talot ovat aivan sen näköisiä kuin ei niissä koskaan kuuluisi naurua. Missä akkunavarjostimet eivät ole rikkinäiset, siellä ne ovat likaiset. Ihmiset, jotka tulevat esiin asunnoistaan, ovat huolestuneen ja alakuloisen näköiset. Niiden katujen varsilla ei juuri sijaitse muunlaisia liikkeitä kuin kehnoja ruokamyymälöitä; katujen kulmauksissa olevilta kapakoilta puuttuu vetovoima ja itseluottamus kokonaan. Kuka tahansa joutuukin näille kaduille, huomaa niiden kurjan viheliäisyyden ilmaisevan itsensä. Hän pakenee sieltä alakuloisena aprikoiden itsekseen keitä ihmisiä asuu noissa harmaissa ja elottomissa hökkeleissä, mitä he tekevät, mitä he ajattelevat ja millaiselta elämä heistä tuntuu. Yksinpä varpusetkin, jotka tappelevat räystäskouruissa pois heitetyistä sisälmyksistä, ovat hiljaisempia kuin Lontoon varpuset ylimalkaan. Mitä portailla istuskeleviin lapsiin tulee, ovat he sen näköisiä kuin olisivat vieressä olevain Kensingtonin puutarhain puiden kukat ja auringonpaiste niin kaukana kuin Gobin erämaa. Tässä kaupunginosassa eletään suorastaan aivan kuin seisovassa umpivedessä, jota ei mikään eikä kukaan voi saada liikkumaan.

Eräänä marraskuun iltapäivänä seisoi nuori mies katsellen ullakkohuoneen ikkunasta ulos eräässä vähän kunnollisemman näköisessä talossa, joka sijaitsi jonkin verran toisia katuja paremman kadun varrella. Kello oli silloin viisi, ja alkoi tulla pimeä. Pitkin päivää oli hiljainen, hellittämätön sade painanut noen alas synkistä pilvistä jo ennestäänkin likaisille katoille. Näköala, jota tämä nuori mies katseli, oli synkkä ja kurja, mutta ei niin synkkä tai kurja kuin se tilanne, jossa hän itse par'aikaa oli. Hänen alapuolellaan oleva kurja katu ei ollut sen tyhjempi iloisuudesta kuin hänen taskunsa olivat tyhjät rahasta ja hänen vatsansa ruuasta. Hän oli käyttänyt viimeisen penninsä edellisenä päivänä. Hänen loppukolikkonsa olivat menneet pieneen ruuankipeneeseen ja pisaraiseen palan painiketta. Sen koommin hän ei ollut syönyt mitään. Nyt hän oli aivan pyörtymäisillään nälästä -- ja hänen tuskiensa lisäksi joku vielä laittoi sillipalleroita alakerroksessa. Paistinpannusta tuleva haju teki hänet melkein saaliinhimoiseksi.

Sitten hän kääntyi äkkiä poispäin akkunasta ja alkoi katsella pientä huonettaan. Se oli köyhän näköinen ja kehnoilla huonekaluilla sisustettu -- jonkinlainen, tosin ei kovinkaan häikäisevä puhtaus ainoana suosituksenaan. Siellä oli vuode ja pesuteline ja pari tuolia -- muutamilla shillingeillä olisi voinut ostaa ne kaikki joltakin käytettyjen tavarain kauppiaalta. Yhdessä nurkassa oli huoneen asukkaan matka-arkku -- hänen koko maallinen omaisuutensa oli siinä muutamia kirjoja lukuun ottamatta, jotka oli huolellisesti järjestetty takanreunukselle, sekä joitakin pikkupöydällä olevia kirjoitustarpeita. Teräväsilmäinen henkilö, joka olisi vilkaissut kirjoihin ja kirjoitustarpeisiin sekä imupaperialustan päällä hajallaan oleviin käsikirjoitusarkkeihin, olisi nopeasti huomannut, että tässä oli taas, kysymyksessä vanha tarina kirjallisesta yrittelijästä, joka sai heti uransa alussa katkerasta kokemuksesta huomata, että kaikkien ammattien joukossa on kirjallinen epävakaisin.

Silloin kuului ovelle puolittain epäröivä koputus, ja heti sen jälkeen astui sisään nainen -- sellainen nainen, joita nähdään noilla kaduilla joukottain -- pitkähkö, laihanpuoleinen nainen, ennen aikojaan vanhentunut, alituisesti kiusaantuneen ja huolestuneen näköinen, joka hetki aivan kuin onnettomuutta odottaen. Hänen kasvonsa olivat nyt peräti huolestuneen näköiset hänen vilkaistessaan asukkaaseensa, jonka kauniit kasvot punastuivat kovasti hämmennyksestä. Hän tiesi aivan hyvin, mitä tuo nainen tahtoi -- ja hän tiesi olevansa kykenemätön tyydyttämään hänen vaatimuksiaan.

"Herra Lauriston", virkkoi nainen melkein kuiskaten, "koska luulette voivanne toimittaa minulle jonkin verran rahaa? Nyt on, nähkääs, jo kuusi viikkoa mennyt näin, ja minä olen niin ahtaalla siitä, kun on vuokranmaksukin ja korot --"

Andrew Lauriston pudisti päätään -- ei kieltoa ilmaistakseen, vaan pelkästä neuvottomuudesta.

"Rouva Flitwick", hän sanoi, "annan teille rahanne samalla hetkellä, jolloin vain saan rahaa käsiini! Kerroinhan teille äskettäin myyneeni kaksi kertomusta -- niin, pyysin saada niistä maksun heti, ja maksuosoitus voi olla täällä missä postissa tahansa. Ja minä odotan toistakin maksuosoitusta -- ihmeellistä, etteivät ne jo ole kumpikin saapuneet. Samalla hetkellä, jolloin ne saapuvat, järjestän meidän asiamme. Tarvitsen rahaa itsekin -- yhtä kipeästi kuin te!"

"Sen tiedän, herra Lauriston", myönsi rouva Flitwick. "Enkä minä kiusaisi teitä, jollen olisi itse kovassa ahdingossa. Mutta talonomistaja on kimpussani -- hän tahtoo rahaa tänä iltana. Ja -- suokaa anteeksi, että mainitsen siitä -- mutta miksi ette hanki käsiinne vähän puhdasta rahaa maksuosoituksia odottaessanne, herra Lauriston?"

Lauriston vilkaisi emäntäänsä hämmästyneen ja kysyvän näköisenä.

"Ja kuinka minä hankkisin sitä?" hän sanoi.

"Teillä on oikein hyvä kultakello, herra Lauriston", vastasi rouva Flitwick. "Mikä panttilainaaja hyvänsä -- ja niitä on varmasti paljon -- lainaa teille muutamia puntia sitä vastaan. Ehkä ette ole koskaan ennen joutunut käymään panttilainaajan luona? Ette? -- No niin, en minäkään ollut entiseen aikaan, mutta sitten minun täytyi, tahdoin tai en, kun aloin ottaa vuokralaisia huoneisiini, ja jos minulla olisi niin hyvä kello kuin teillä, en suinkaan rupeaisi olemaan rahattomana! Jos teille on rahaa tulossa, voitte varmasti saada tavaranne takaisin -- ja minä olisin kiitollinen vähästäkin, vaikkapa parista punnasta, herra Lauriston. Talonisäntä on kovana --"

Lauriston kääntyi ja otti hattunsa.

"Hyvä on, rouva Flitwick", hän virkkoi tyynesti, "minä koetan parhaani. En osannut ajatellakaan sitä keinoa ennen."

Kun emäntä oli lähtenyt pois sulkien oven takanaan, Lauriston veti kellon taskustaan ja katseli sitä -- se oli vanhanaikuinen hyvä kultakello, joka oli kuulunut hänen isälleen. Epäilemättä joku panttilainaaja antaisi rahaa sitä vastaan. Mutta tähän asti ei hänen ollut tarvinnut koskaan ajatella panttilainaajia. Hän oli tullut Lontooseen melkein kaksi vuotta sitten aikoen ansaita kynällään nimen, mainetta ja omaisuuden. Hänellä oli tullessaan ollut jonkin verran rahoja. Ne olivat huvenneet tasaisesti, ja niitä oli ollut vaikeampi korvata uusilla kuin hän oli arvioinut. Ja siinä hän nyt lopuksi oli tuossa halvassa huoneessa pennittömänä, eikä hänen kahdesta hyväksytystä kertomuksestaan ollut tullut maksuosoitusta. Ei myöskään ollut saapunut lainaa, jota hänen oli ollut kovin vastoin tahtoaan pakko pyytää ainoalta mahdolliselta mieheltä -- eräältä vanhalta, Skotlannissa asuvalta koulutoverilta. Hän oli monta kertaa odottanut kuulevansa kirjeenkantajan koputuksen ja toivonut siten saavansa huojennusta neljäksi pitkäksi päiväksi -- eikä ainoaakaan kirjettä ollut tullut, ja hän oli aivan epätoivoissaan ja synkkämielinen. Mutta -- olihan kello olemassa!

Hän lähti pian ulos ja kohtasi kaasulampun heikosti valaisemilla portailla vuokralaistoverinsa -- nuoren juutalaisen, jonka hän tunsi Melchior Rubinsteinin nimellä ja joka asui aivan hänen huoneensa seinän takana. Hän oli hiljainen, säyseä pikku mies, jonka kanssa Lauriston toisinaan vaihtoi sanan pari -- ja se seikka, että hän käytti upeasti sormuksia sormessaan, suurta neulaa kaulanauhassaan ja painavia kellonvitjoja, jotka joko olivat oikeaa kultaa tai erittäin hyvästi jäljitellyt, sai Lauristonin ajattelemaan, että häneltä voisi saada jonkin neuvon. Hän pysähdytti Rubinsteinin ujon näköisenä ja kömpelösti punastuen.

"Kuulkaahan", hän virkkoi, "minä -- asianlaita on niin, että minä olen nyt jonkin verran ahdingossa -- tilapäisesti, nähkääs -- ja haluaisin lainata jonkin verran rahaa kelloani vastaan. Voisitteko sanoa minulle, missä on kunnollinen panttilainaaja?"

Melky -- jokainen talossa tunsi hänet tuolla nimellä hänen vaateliaamman varsinaisen nimensä asemesta -- väänsi kaasuliekin voimakkaammaksi ja ojensi sitten hoikan, pitkäsormisen kätensä. "Näyttäkäähän kelloa", hän sanoi lyhyesti hiljaisella ja sopottavalla äänellä. "Minä tunnen kellot jokseenkin, herra."

Lauriston ojensi kellon hänelle ja katseli Melkyä uteliaasti tämän tarkastellessa sitä sisä- ja ulkopuolelta hyvin asiaa ymmärtävän ammattimiehen tavalla. Äkkiä Melky loi katseensa häneen. "Ettekö haluaisi myydä tätä kelloanne, herra Lauriston?" hän kysyi melkein mairitellen.

"Annan teille kolme puntaa siitä käteisesti."

"Kiitoksia -- mutta minä en möisi sitä mistään hinnasta", vastasi Lauriston.

"Sanokaamme sitten neljää puntaa", ehdotti Melky itsepäisesti. "Kas niin, näin ystäväin kesken annan teille neljä ja kymmenen. Raha kouraan, huomatkaa!"

"Ei", sanoi Lauriston. "Se kuului minun isälleni. Minä en halua myydä -- tahdon vain lainata."

Melky työnsi kellon jälleen sen omistajan käteen.

"Menkää Praed-kadulle, herra", hän virkkoi aivan kuin käytännöllinen liikemies ainakin. "Siellä näette myymälän, jonka oven yläpuolella on nimi Daniel Multenius. Hän on minun sukulaiseni -- hän tekee mitä haluatte. Mainitkaa minun nimeni, olkaa hyvä. Hän kohtelee teitä rehellisesti. Ja jos haluatte myydä, niin älkää unohtako minua."

Lauriston naurahti ja lähti alas portaita ja ulos rumaan iltailmaan. Oli vain muutaman askeleen matka Praed-kadulle, ja viiden minuutin kuluttua Melkystä erottuaan hän seisoi katselemassa Daniel Multeniuksen akkunaan. Hän muisti nyt usein nähneensä sen, vaikka ei ollutkaan huomannut sen yläpuolella olevaa kummallista nimeä. Akkunassa näkyi monenlaisia omituisia esineitä rautaristien takana timanteista ja helmistä vanhaan norsunluuhun ja kaikenlaiseen korukamaan asti. Harvinaisuuksien keräilijä olisi voinut pysähtyä tuon akkunan eteen puoleksi tunniksi -- mutta Lauriston vilkaisi siihen vain pikaisesti, ennenkuin riensi pimeää sivukäytävää myöten ovelle, jonka yläpuolella heikosti valaistussa nimikilvessä näkyi: panttitoimisto.

Hän työnsi oven auki ja huomasi seisovansa muutamien pienten komeroiden edessä, joihin juuri sopi yksi henkilö. Ne olivat kaikki tyhjät tällä hetkellä. Hän meni sisälle yhteen ja, kun ei nähnyt ketään, koputti hiljaa myymäläpöytään. Hän odotti näkevänsä jonkin vanhan juutalaisen ilmestyvän -- mutta sen sijaan kuului kevyitä askelia jostakin myymälän loukosta, ja Lauriston huomasi seisovansa hämmästyneenä tuijottamassa nuorta ja erinomaisen kaunista tyttöä, jolla oli kädessään jonkinlainen koruompelu ja joka katseli häntä sen ylitse suurilla, mustilla silmillä. Hetkisen aikaa nämä molemmat tuijottivat toisiaan ääneti.

"Kas niin", virkkoi tyttö vihdoin. "Mitä voin tehdä hyväksenne?"

Lauriston sai takaisin puhekykynsä.

"Niin -- onko herra Multenius sisällä?" hän kysyi. "Minä -- asianlaita on niin, että tahtoisin tavata häntä."

"Herra Multenius on ulkona", vastasi tyttö. "Mutta minä olen täällä hänen sijaisenaan, jos kysymyksessä on liikeasia."

Hän tarkasteli rauhallisesti Lauristonia ja huomasi tämän terveenväristen kasvojen voimakkaasti punastuvan.

"Minä hoidan isoisän liikettä hänen ollessaan ulkona", jatkoi tyttö. "Haluatteko lainata rahaa?"

Lauriston veti kellon taskustaan yhä punastellen ja ojensi sen tytölle.

"Arvasitte oikein", hän vastasi. "Tahtoisin lainata rahaa tätä vastaan. Eräs tuttavani -- asuintoverini -- herra Melky Rubinstein -- sanoi minun voivan saada täältä lainan. Tämä on todella hyvä kello, niin kuin näette."

Tyttö vilkaisi asiakkaaseensa, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän oli nopeasti ja melkein leikillisesti tajunnut Lauristonin kokemattomuuden. Sitten hän otti kellon jokseenkin välinpitämättömästi.

"Melky siis lähetti teidät tänne", hän sanoi hymyillen. "Vai niin!" Hän tarkasti kelloa ja naksautti kuoren auki. Sitten hän katsahti Lauristoniin. "Paljonko haluatte tätä vastaan?" hän kysyi.

II

ROUVA GOLDMARKIN RUOKALA

Lauriston pisti kädet taskuihin ja katseli tyttöä aivan ymmällään. Tämä oli hyvin sievä, tumma olento, melkein yhtä pitkä kuin Lauriston itsekin, hoikkavartaloinen ja hyvin miellyttävä. Hänen silmissään ja suupielissään väikkyi selvästi leikillisyys ja hyväntuulisuus. Lauristonista alkoi äkkiä tuntua, että tyttö oli huvitettu hänen hämmingistään.

"Kuinka paljon voitte lainata minulle?" hän kysyi. "Minkähän arvoinen se on?"

"Ei, se ei ole asiallista!" sanoi tyttö, "vaan -- kuinka paljon haluatte lainata? Te ette taida olla tottunut panttaamaan esineitä?"

"En", vastasi Lauriston. "Tämä en ensimmäinen kerta. Voitteko -- voitteko lainata minulle muutamia puntia?"

Tyttö otti kellon taas käteensä ja tutki sitä vielä kerran.

"Lainaan teille sitä vastaan kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", hän sanoi äkkiä liikemiehen äänensävyllä. "Sopiiko?"

"Kiitoksia", vastasi Lauriston. "Se sopii mainiosti, olen hyvin kiitollinen. Luullakseni saan kellon takaisin milloin tahansa, vai kuinka?"

"Milloin vain tuotte rahat ja maksatte koron", vastasi tyttö. "Kahdentoista kuukauden ja seitsemän päivän kuluttua." Hän otti kynän ja alkoi täyttää paperikuittia. "Onko teillä jokin kuparikolikko?" hän kysyi sitten.

"Kuparirahaako!" virkkoi Lauriston. "Minkä vuoksi?"

"Tästä paperikuitista", vastasi tyttö. Sitten hän vilkaisi pikaisesti nuorukaiseen ja loi katseensa yhtä nopeasti alas. "Ei sillä ole väliä", hän sanoi sitten. "Minä lyhennän sen lainasta. Nimi ja osoite, olkaa hyvä."

Lauriston otti sitten paperikuitin ja sen pienen kasan kulta-, hopea- ja kuparirahoja, jonka tyttö antoi hänelle. Sitten hän empi vähäsen.

"Pidättehän huolta tuosta kellosta", hän sanoi äkkiä. "Se kuului, nähkääs, isälleni ennen."

Tyttö hymyili rauhoittavasti ja osoitti huoneen perällä olevaa raskasta rahakaappia.

"Meillä on tuolla kaikenlaista perheperintötavaraa", huomautti tyttö. "Olkaa huoletta."

Lauriston kiitti häntä, nosti hattuaan ja kääntyi pois vastahakoisesti. Hän olisi mielellään keksinyt jonkin verukkeen voidakseen jäädä kauemmaksi -- hän ei oikein tietänyt mistä syystä. Mutta hänen mieleensä ei juolahtanut minkäänlaista, ja niin hän lähti pois luoden vielä ovella katseen taakseen. Kaunis panttilainaajatar hymyili ja nyökkäsi päätään. Samassa oli Lauriston ulkona kadulla rahat taskussaan ja mielessään omituinen huojennuksen tunne, johon sekaantui myöskin hämmästystä. Sillä hän oli elänyt neljä edellistä päivää kahdella shillingillä -- ja tuossa aivan hänen lähellään oli kaiken aikaa ollut paikka, jossa voi lainata helposti ja hyvin miellyttävällä tavalla.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kiirehtiä asuntoonsa ja maksaa emännälleen. Hän oli tälle velkaa kuuden viikon vuokran, kymmenen shillingiä viikolta. Siihen menisi kolme puntaa hänen juuri saamistaan rahoista. Mutta hänelle jäisi sitten vieläkin neljätoista shillingiä elantoon -- ja varmasti nuo odotetut kirjeet saapuisivat lähipostissa. Hän oli pyytänyt kustantajaa, joka oli ottanut häneltä kaksi lyhyttä kertomusta, lähettämään hänelle maksuosoituksen niistä ja kokemattomuudessaan hän oli odottanut näkevänsä niiden saapuvan paluupostissa. Niinikään hän oli luopunut kokonaan ylpeydestään ja kirjoittanut pitkän kirjeen vanhalle koulutoverilleen John Purdielle kauas Skotlantiin, selittänyt nykyisen tilanteensa ja pyytänyt häntä entisten aikain vuoksi lainaamaan hänelle jonkin verran rahaa, kunnes hän saisi valmiiksi ja myydyksi erään novellin, josta hänen vakaumuksensa mukaan tulisi oikea pieni kultakaivos. Hän tiesi, että John Purdie oli nyt varakas, nuori mies -- isänsä seuraaja hyvässä liikkeessä. Lauriston oli vakuutettu siitä, että häneltä tulisi vastaus. Ja nyt hänellä oli rahaa siksi odotusajaksi, jonka kuluttua kirjeet saapuisivat -- ja kun on elänyt neljä päivää kahdella shillingillä, tuntuu neljätoista shillingiä oikealta omaisuudelta. Elämä oli tosiaankin saanut ruusunpunaisen hohteen viime puolen tunnin aikana -- ja kaikki johtui panttitoimistossa käynnistä.

Lauriston kiirehti takaisin Praed-katua, mutta hänen askeleensa pysähtyivät äkkiä. Hän huomasi vaistomaisesti kiiruhtavansa vanhanaikuisen ruokalan ohitse, josta tuli ruokahalua kiihoittava valmisteilla olevan ruuan tuoksu. Silloin hän muisti, ettei ollut syönyt mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Emännältään hän ei saanut mitään: siitä lähtien, kun hän oli muuttanut asumaan hänen luokseen, hän oli itse hankkinut ruokansa käyden muualla syömässä. Viimeiseen ateriaan, jonka hän oli nauttinut edellisenä iltana, oli kuulunut lasillinen maitoa ja kuivunut joskin kookas pannukakku, ja nyt hänellä oli kerrassaan sudennälkä. Vain kovalla tahdonponnistuksella hän sai itsensä pakotetuksi kulkemaan ruokapaikan sivu. Päästyään sen oven ohitse, hän suorastaan juoksi ja sujahdutti kolme kultaista punnanrahaa rouva Flitwickin käteen.

"Nämä selvittävät välimme tämän viikon loppuun asti, rouva Flitwick", hän virkkoi. "Pankaa kuitti minun huoneeseeni."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Lauriston", vastasi emäntä. "Ja olen oikein pahoillani siitä, että teillä on ollut siitä niin paljon vaivaa, mutta --"

"Hyvä on, hyvä on -- ei yhtään vaivaa -- ei pienintäkään vaivaa", keskeytti Lauriston. "Uskokaa minua, se oli hyvin helppoa!"

Hän lähti taas nopeasti ulos ja meni tuttuun ruokapaikkaan. Hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen, hauskan näköinen nuorukainen, joka oli aivan viime päiviin asti saanut tyydyttää tervettä ruokahaluaan. Nyt hänestä tuntui, että jollei hän saisi ruokaa ja juomia, jotakin -- hän ei oikein tietänyt mitä -- tapahtuisi. Hän tiesi myöskin sen, että hänen äänensä oli hyvin heikko, kun hän mentyään ravintolaan ja vaivuttuaan istumaan erääseen pieneen komeroon, jollaisia huoneessa oli monta, pyysi tarjoilijattarelta ruokaa ja juomia, jota hän tosiaankin tarvitsi hyvin kipeästi. Ja hän oli syönyt lautasellisen kalaa ja kaksi keitettyä munaa sekä muutamia paksuja voileipiä ja juonut kokonaisen kannullisen teetä, ennen kuin kohotti katseensa tarkastellakseen ympäristöään. Mutta hän tunsi nyt olevansa tyydytetty, oikaisi selkänsä ja tarkasteli paikkaa, johon hän oli niin innokkaasti rientänyt. Ja samalla hän huomasi Melkyn.

Melky oli ilmeisesti juuri tullut tähän pikku ruokalaan. Ja selvästikin hänellä ei ollut kiire saada ruokaa tai juomaa. Hän oli pysähtynyt aivan oven luona olevan pöydän luokse, jonka ääressä istui liikkeen omistaja rouva Goldmark, lihava, sievän näköinen nuori nainen, jonka tummat, välähtelevät silmät vuorotellen pitivät silmällä tarjoilijattaria, vuorotellen hymyilivät, asiakkaille heidän tullessaan pöydän ääreen maksamaan laskujaan. Melky, jolla oli keikaroivan näköinen hattu toisella korvalla ja urheilijan takin mallisessa palttoossaan kukka koristuksena, lasketteli selvästikin kohteliaisuuksia rouva Goldmarkille hänen pöytäänsä nojaten. Rouva Goldmark työnsi häntä leikillisesti loitommalle ja kutsui tarjoilijan, jolta tilasi herra Rubinsteinille maukasta paistia. Kääntyessään tyytyväisesti hymyillen poispäin emännästä Melky huomasi Lauristonin ja lähti verkalleen hänen pöytänsä luokse.

"Saitteko pikku asianne järjestetyksi?" hän kysyi tuttavallisesti asettuen istumaan vastapäätä asuntotoveriaan ja kumartuen lähemmäksi häntä. "Tapasitteko vanhan herran myöntyväisenä?"

"En nähnyt häntä" vastasi Lauriston. "Siellä oli eräs nuori nainen."

"Serkkuni Zillah", virkkoi Melky. "Hän on kerrassaan nokkela tyttö, herra -- hän on ukolle aivan rahakasan arvoinen -- ymmärtää liikeasiat yhtä hyvin kuin vanhuskin. Ehkä ette uskoisikaan, hyvä herra", hän jatkoi pehmeällä, sopottelevalla äänellään, "mutta se tyttö on saanut oikein yliopistosivistyksen -- se on totinen tosi. Daniel-vanhus otti hänet luokseen, kun hän oli aivan pienenä jäänyt orvoksi isästään ja äidistään, ja antoi hänelle -- niin, sellaisen kasvatuksen, jollaisen olisin tahtonut mielelläni itse saada! Hän on kerrassaan hieno nainen -- tuo Zillah -- mutta pysyy kiintyneenä vanhaan myymälään -- eikä vain puolittain!"

"Hän tuntuu olevan hyvin perillä liikeasioista", huomautti Lauriston sydämessään tyytyväisenä siitä, että oli nyt saanut tietää tuon kauniin panttilainaajattaren nimen. "Hän selvitti asiani pian."

"Se on veressä", virkkoi Melky lyhytsanaisesti. "Me puuhailemme kaikki tavalla tai toisella tuontapaisissa asioissa. No niin, meidän kesken, herra, mitä hän lainasi teille tuota kapinettanne vastaan?"

"Kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", vastasi Lauriston.

"Niille paikoin sen arvioinkin", huomautti Melky päätään nyökäyttäen. Hän kumartui vähän lähemmäksi. "Ette suinkaan tahdo myydä panttikuittianne?" hän kysyi. "Annan teille pari puntaa siitä, jos suostutte ehdotukseeni."

"Näytätte kovin innokkaasti haluavan päästä kelloni omistajaksi", sanoi Lauriston nauraen. "Ei, minä en suinkaan tahdo myydä panttikuittiani. En millään, hinnalla haluaisi erota tuosta kellosta."

"No niin, jollei, niin ei", sanoi Melky. "Ja mitä tulee siihen, että haluan ostaa -- niin se on ammattini. Minulla ei ole mitään säännöllistä liikettä -- minä ostan ja myyn mitä vain sattuu olemaan tarjolla kulta- tai hopea-alalla. Ja koska te ette halua millään hinnalla luopua tuosta taskukellosta, niin sanon teille minkä arvoinen se on, niin vanha kuin se lieneekin. Viidentoista punnan!"

"Sehän on hyvä tietää kaiken varalta", sanoi Lauriston. "Minulla on siis aina jotakin mukanani, kun minulla on se taskussani. Te olisitte siis hyötynyt aika lailla, jos olisin myynyt sen teille?"

"Maailmahan olisi peräti kehno, jollei siinä saisi laisinkaan hyötyä, vai mitä, herra?" myönsi Melky tyynesti. "Meillähän on kaikilla tarkoitus hyötyä. Kuulkaahan -- näin meidän kesken -- tehän olette kirjallinen henkilö, eikö niin? Kirjoittelette vähän, vai kuinka? Tahdotteko ansaita viitosen -- mukavalla tavalla?"

"Se olisi hyvin hauskaa", vastasi Lauriston.

"Minulla on ystävä", jatkoi Melky, "jalokivien tukkukauppias Shoreditch-tien varrella, ja hän haluaa julkaista luettelon. Hänellä ei ole laisinkaan kirjallisia lahjoja, nähkääs. Hän suorittaisi viitosen -- käteisesti -- jos joku kirjaileva henkilö vain pikkuisen tasoittelisi sitä hänelle jotenkin. Hyväinen aika! Eihän siinä olisi teille työtä muuta kuin yhdeksi päiväksi! Mitä arvelette siitä?"

"En minä suinkaan vastusta viiden punnan ansaitsemista tuolla tavalla", vastasi Lauriston.