Part 19

Äijällä oli kuitenkin ystäviä ja puhekumppaneita. Myöskin Matti Miinanpoika, jonka äijä oli saanut tosissaan epäilemään, että lautamies Pyydysmäellä oli sittenkin ollut oma etu kysymyksessä avustaessa heitä saamaan talonpalstoja. Ei osattu oikein selittää, miten tuo oma etu siinä kaupassa pääsi toteutumaan, kun talo meni osakkaille samasta hinnasta, mistä se ostettiin, ja lautamies Pyydysmäki parin muun isännän kera tuli vielä lainan takaajaksi. Äijä selitti yhtenä mahdollisuutena, että lautamies on voinut saada Helsingin herroilta hyvitystä. Niiden asioillahan se aina juoksee... Eikä se näyttänyt Matti Miinanpojallekaan mahdottomalta.

Nyt talven jatkuessa tämä selitys alkoi näyttää yhä mahdollisemmalta, kun maanjakohuhut taas vertyivät ja virkistyivät. Matti Miinanpoika, jolta kesän antimet luistivat liukkaasti suun ja käsien läpi, alkoi jo helmikuulla olla hieman ahtaalla. Ahdistivat verot ja muut ulosteot, ja velka muka painoi hänen mieltään kuin synti, Matti kun ei ollut tottunut sellaiseen velkaan, jonka korkojenkin maksua piti ajatella. Metsää olisi vähin ollut, ja siitä olisi voinut saada rahoja, mutta senkin myynti oli rajoitettu, niin että olisi pitänyt saada lautamieheltä lupa. Mutta tämäpä ei antanut. Tulivat sitten nämä huhut, että maata pitäisi nyt piakkoin ruveta saamaan ilmaiseksi, ja ne tekivät Matin kovin levottomaksi. Nyt, kun vihdoinkin tulee sellainen aika, jota hän on elinkautensa odottanut, pitääkin käydä niin onnettomasti, että hänet on saatu narratuksi ottamaan velaksi talonpala ja sitomaan itsensä siihen. Hän on velkaantunut, ja toiset saavat ilmaiseksi! Ikävämpää ja onnettomampaa kohtaloa tuskin voi ajatella.

Hän valitti asiaa usein toisille osakkaille, mutta eivät ne ottaneet sitä kuuleviin korviin. Kolisto ja Peräoja nauroivat vasten naamaa, ja Kolisto sanoi kerran käärmeissään, että sitä ilman saatua sinä olet aina odottanut. Matti tietysti vihastui sellaisesta.

Mutta kun asevelvollisuusajan pitentämisestä ruvettiin puhumaan, sai Matti halukkaan puhetoverin Kantosuon lesken pojasta, Taavetista. Hänelle tuli väkevä halu lähteä Amerikkaan, ja nyt pitäisi saada myödä metsää, että saisi matkarahat. Leski oli jyrkästi vastaan. Ehdottomasti ei hän tahtonut kieltää poikaa menemästä, mutta hän ei myy puunpölkkyäkään sitä varten. Pitää hankkia matkarahat muulla lailla. Taavetti katsoi kuitenkin olleensa talonostossa niin tärkeä osakas, että äidin taipumus hallita taloa itsevaltiaasti suututti. Niin hänkin tunsi itsensä talonkaupassa aikalailla pettyneeksi.

Tätä asiaa ei tietysti yritettykään salassa puhua, ja niin se tuli Pyydysmäenkin korviin. Ja kun siinä samalla todella syytettiin häntä siitä, että hän oli talonkaupassa itselleen hyvätkin edut korjannut, kutsutti hän Matti Miinanpojan ja muut talon osakkaat luokseen puhuakseen heidän kanssaan asiasta.

* * * * *

Oli sunnuntai, helmikuun 19:s päivä. Sattumalta olivat Pyydysmäen kaikki jälkeläiset tänään kokoontuneet kotitaloon. Iiska vaimoineen ja poikineen, Jussi vaimoineen ja poikineen, Eliisa miehineen ja tyttöineen. Talossa raikui kaiken päivää naisten laulu. Miehet olivat saaneet kiinni hyvästä tuulestaan, niin että Iiska ja Eerokin saattoivat kinata ilman kiinteätä, sovittamatonta, riitaa rakentavaa kitkaa. Pienet jalat naputtivat ja töpöttivät ja kurkut kiljuivat, milloin riemusta remuten, kulloin hädässä ja tuskassa parkuen. Sameli-setä hyöri lasten parvessa keskeisimpänä palvelevana henkenä. Hänen suunsa mutrueli suloisessa riemuntunnossa, kun kumpikin polvi istui täynnä pieniä ihmistaimia, joiden jokaisen puolesta hän olisi ollut valmis panemaan vaikka henkensä alttiiksi. Kaiken tämän hälinän keskellä liikkui emäntä, äiti, emo, lämmin, hillitty ja tyydytetty hymy huulillaan, ja jakoi kullekin sielustaan, kenelle hymyn, kenelle silmänluonnin taikka sopivan sanan. Hieman harvasanaisena ja suljettuna istui erikseen isäntä-Erkki tuvan lattialla soututuolissa sanomalehteään lukien.

Illan hämärissä tulivat tupaan Kolisto, Peräoja, Matti Miinanpoika ja Kantosuon lesken poika Taavetti. Kun he kävivät penkille istumaan, alkoi puhe heti siitä asiasta. Pyydysmäen äänestä kuuli, että hän oli hieman pahalla tuulella. Kolisto ja Peräoja sanoivat heti etteivät he ole olleet vähääkään katumapäällä, he pitävät vahvasti talo-osistaan, ja ovat kiitollisia, että sellaiset on tullut saaduksi. Matti Miinanpoika sanoi, ettei hänkään, mutta kun tahtoo tässä taas köyhyys ahdistaa eikä rahaa saa mistään, niin hän ajattelee, että kyllä hänen pitäisi saada myydä metsää pikkuisen, jotta pääsisi kesään. Kyllä sitä sitten jo taas aina... Ja Kantosuon hintelä ja terävä poika sanoi, että hän tarvitsisi välttämättä rahat Amerikanmatkaan. Siellä ja siellä olisi hyviä sahapuita, ne sopisivat myytäviksi, eikö lautamies suostuisi siihen?

Ei lautamies suostu sellaiseen. Hän sanoo, että sellaisia tarpeita kuin Matin tulee joka vuosi. Sillä lailla hävittää vain metsänsä muutamassa vuodessa, eikä kuitenkaan velka tule maksetuksi.

-- Kyllä minä velkani... keskeyttää Matti.

Koliston ja Peräojan suut vivahtavat hymyyn, mutta Pyydysmäki katsoi vihaisesti Mattiin ja virkahti:

-- Si-inä, et...

Mutta hän lopetti siihen, nousi ja sytytti sikarinsa.

-- Sinulla, Taavetti, ei ole mitään tekemistä talon metsän kanssa. Vai onko äitisi antanut luvan?

-- Ei se ole. Taavetti raapi korvanjuurtaan.

-- Minä arvaan! nauroi Pyydysmäki -- Sun äitisi on elämässä nähnyt useamman kärpäsen kuin sinä.

-- Niin mutta, yritti poika väittää. Hän lopetti kuitenkin siihen, kun ei kukaan näyttänyt kuuntelevan.

Pyydysmäki istui ja sanoi:

-- Minä olen kuullut kylältä niitä Matin ja Ylisen äijän juttuja, että muka minä olisin tässä talonkaupassa omaa etuani valvonut ja että Matti katuu kauppaansa, kun luulee nyt ryssäin avulla saavansa ilmaiseksi taloja.

-- Ee-enhän minä nyt juuri sitäkään, tuota, se äijä...

-- No ja mitä sitten?

Matti Miinanpoika raapi korvanjuurtaan.

-- Minä vain, tuota, sitä velkaa pelkään, ja kun se Ylisen äijä vakuuttaa, että nyt tulevat ryssän lait ja kaikki tilattomat saavat ilman maata...

Pyydysmäki nauroi:

-- Niin, ja sinä pelkäät, että minä olen narrannut sinut ottamaan kallishintaista maata nyt juuri, kun muut mökkiläiset saavat ilman?

-- Enhän minä... mutta kun ne niin sanovat?

-- Kuule, Matti, minä otan sinulta takaisin sen talonpalan. Haluavatko toisetkin? Kyllä minä otan kaikki.

Kolisto ja Peräoja riensivät kieltämään, etteivät he ainakaan, eivätkä he ole näitä Matin kertomia juttuja uskoneet. Se on hävytöntä, kun sellaisia Pyydysmäestäkin... Kolisto kiroili jo, että tuollaisten kanssa pitää joutua samoihin asioihin. He tiesivät kyllä parikin kelpo miestä, jotka ovat valmiit ottamaan tämän Matin osan samasta hinnasta, minkä se on maksanutkin.

-- En minä samalla! huusi Matti väliin.

Molemmat, niin Kolisto kuin Peräojakin, rupesivat kahden kilpaa ripittämään Mattia, joka puolustelihe ärhäkästi heidän käsissään.

Silloin ilmoitti Lissu kamarin ovesta:

-- Isää kutsutaan puhelimeen.

Pyydysmäki käy kamariin, ottaa kuulotorven käteensä.

-- Halloo!

Puhelimessa huutaa hätääntynyt miesääni:

-- Pukeudu säkkiin ja tuhkaan! Suomi ei ole enää valtio, vaan venäläinen maakunta. Perustuslait ovat kumotut. Keisari on antanut sellaisen manifestin.

Pyydysmäki tunsi äänen. Se oli kaupungin sanomalehden toimittaja. Hänen kädessään oli kuulotorvi alkanut hyppiä. Koko mies vapisi.

Iiska istuu lähellä, huomaa, että jostain tavattomasta on kysymys, ja alkaa kiinnittää huomiotaan.

-- Mutta, tuota, etköhän sinä nyt liioittele? kysyy Pyydysmäki koettaen hillitä liikutustaan.

Puhelimessa vastattiin:

-- Valitettavasti kaikki on totta. Senaatissa ovat puolet äänestäneet vastaan, toiset puolesta. Yhden äänen enemmistöllä on manifesti päätetty promulgeerata ja julaista asetuskokoelmassa.

Nyt Erkki jo yritti hieman kuohahtaa:

-- Mutta kuinka Suomen senaatti sellaista julkaisee, sellaista laitonta, mahdotonta?

Pyydysmäen sielussa myllersi sekasorto. Siellä kamppaili hukkuva kansallistoivo kuohuvaa, ylivoimaista epätoivon myrskyä vastaan pysytelläkseen pinnalla. Hänen ajatuksissaan vilahteli senaattori Yrjö-Koskisen hahmo kuin aaltojen varassa kelluva pelastusrengas, jota hukkuessaan tavoittaa. Oliko hän puolesta vai vastaan? Viime kädessä tuntui vastaus tähän kysymykseen ratkaisevan maan pelastuksen. Keisari kulki jo jossain etäällä rikoksellisena ja kirottuna. Hänen teki mieli kysyä Yrjö-Koskisesta jotain, mutta hän ei uskaltanut. Silloin taas puhuttiin langan toisessa päässä:

-- Useimmat suomenmieliset senaattorit ovat äänestäneet julkaisemisen puolesta.

Pyydysmäen ääni tuskin kuului, kun hän virkkoi torveen:

-- Yrjö-Koskinen on tainnut...

-- Julkaisemisen puolesta äänestänyt, kuului puhelimesta.

Vähältä oli puhelintorvi pudota kädestä. Pyydysmäki koetti vaihtaa sen toiseen käteen ja toiseen korvaan, sillä käsikin kummallisesti väsyi. Mutta samassa hätyytettiin jo jossain keskusasemalla ja puhelu täytyi lopettaa.

Pyydysmäki putosi istumaan tuolille pöydän viereen, ja hänen kasvonsa olivat oudon kalpeat. Iiska läheni toisesta päästä pöytää:

-- Mitä, mitä se oli? Voiko isä pahoin?

-- Perustuslait kumottu.

Ääni tuli väkinäisesti käheästä kurkusta.

Siihen kokoontui nopeasti koko perhe. Kyselemällä saivat he isältä vähitellen tietoonsa kaiken, mitä hän oli kuullut. Ainoastaan yhtä seikkaa hän ei voinut huultensa läpi laskea: että Yrjö-Koskinen oli äänestänyt julkaisijain puolella.

Eero ja Jussi ovat kuohuksissaan.

-- Kun keisarikin syö sanansa! sähisee Jussi.

-- Pettää kokonaisen kansan! jatkaa Eero,

Mutta sitten oli kamarissa aivan hiljaista. Pyydysmäki istui yhä ja tuijotti eteensä. Emäntä oli asettunut istumaan hänen viereensä ja piti kiinni kädestä, sormi herkästi valtasuonen, päällä, ja katsoi tarkoin silmiin. Isällä oli joskus ollut sydänkouristuksia.

Tyttäret, miniät ja pojat seisoivat ympärillä hiljaa, aivan kuin kuolema olisi käynyt talossa. Ovi oli raollaan, ja tuvasta kuului lasten täysirintainen melu, missä Sameli-sedän ääni oli iloisena mukana.

Erkki Pyydysmäki nosti päätään, ja aivan kuin tahtoen lapsilleen ja suvulleen vannoa testamentin hän nousi, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja puhui melkein jo kirkkaalla äänellä:

-- Kautta elävän Jumalan! Minä tahdon nähdä tämän keisaririkoksen tuomion.

Vaimo, jonka ruskeista silmistä hehkui suuri rakkaus, kääri käsivartensa miehensä ympäri ja painoi häntä hellästi takaisin istumaan, kehoitellen hiljaa:

-- Rauhoitu... rauhoitu isä... kaikki tulee jälleen hyväksi... älä kiihdy, muista, ettei sydämesi kestä...

Pyydysmäki katsoi vaimoaan silmiin.

-- Minulla olisi sinulle jotain...

-- Menevätkö lapset pois?

-- Menkää vähäisen, minä...

Ja kun he olivat jääneet kahden kesken, ilmaisi mies vaimolleen kalvavan epätoivoisuutensa, miksi senaattori Yrjö-Koskinen äänesti julkaisemisen puolesta, vaikka manifesti oli laiton? Hän ei sanonut -- hän ei voinut sitä sanoa -- suoraan, mutta emäntä huomasi hänen sieluansa polttavan kysymyksen: oliko senaattori Yrjö-Koskinen menetellyt rehellisesti?

Huomatessaan tämän tunsi vaimo hetkisen peloittavaa avuttomuutta. Mutta samassa hänen sielussaan kirkastui, ja aivan kuin joku olisi työntänyt hänen mieleensä ajatuksia ja kielellensä sanoja hän virkkoi melkein unissaan puhuvan tavoin:

-- Katsohan, isä, ei sellainen ihminen, joka pyhittää koko pitkän elämänsätyön suurelle asialle, ei hän voi pettää.

-- Niin... Senaattori Yrjö-Koskinen on tehnyt sen... hän, jos kukaan tässä maassa...

-- Ja kuinka sinä voisit ajatella, että hän tahallaan hävittäisi itse mitä on rakentanut? Sellainen ihminen voi kuolla asiansa puolesta, mutta ei pettää asiaansa.

Nyt Erkin suu meni nauruun. Hän haparoi kouraansa vaimonsa käden ja katsoi merkillisesti silmiin.

-- Oikein, Sanna!

Hän aikoi nousta, mutta painautui samalla alas tuolille, laski kasvonsa käsivarsien varaan pöydälle ja purskahti hillittömään itkuun.

Emäntä huokasi ja ymmärsi, että kohtaus rupesi helpottamaan. Hän piti hellästi kättään tuskaansa vuodattavan miehensä olkapäällä ja odotti. Samalla hän huomasi, että Erkin hiuksiin oli viime aikoina alkanut ilmestyä harmaata.

Sitten mies suoristautui ja pyyhki silmänsä. Kaikesta huomasi, että kohtaus oli pääasiassa mennyt ohitse.

Erkki nousi, ja nyt teki hän sen, mikä tapahtui hyvin harvoin: hän sulki nuoruutensa morsiamen syliinsä ja suuteli häntä. Ote oli taas väkevän miehen. Sanna oli ensin hieman hämillään, mutta saavutti kohta luonnollisuutensa.

Erkki puhui:

-- Katsohan, minä en ole tainnut usein julkisesti kiittää sinua, Sanna, kaikesta siitä, mitä sinä olet ollut minulle. Mutta nyt minä koristelematta kiitän Jumalaa sinusta. Tällä kertaa sinä pelastit minun uskoni.

-- Jumalaanko?

-- Suurimpaan suomalaiseen mitä olen tuntenut.

He istuivat taas, kuten tavallisesti. Emäntä jatkoi puhetta:

-- Niin Erkki, me ihmiset, parhaatkin, voimme erehtyä. Se on inhimillistä.

-- Se on inhimillistä.

Nyt sai ovi avautua, ja kamariin virtasi väkeä. Kaikki tunsivat itsensä keventyneiksi, kun havaitsivat isän taasen rauhallisempana. Päivän suurta tapausta ruvettiin pohtimaan.

X.

Suuri uutinen levisi nopeasti ympäri kylän. Iltapäivällä oli liikkeellä paljon levottomia ihmisiä, jotka kukin osaltaan koettivat saada tarkempia tietoja. Kun samana iltana oli nuorisoseuran kokous, päätettiin sinne kutsua koko kylä ilmoittamalla, että siellä annetaan lähempiä tietoja siitä, mitä Helsingistä nyt kuului.

Jo paljon ennen määräaikaa alkoi ihmisiä kokoontua nuorisoseuran talolle, joka pian oli ääriään myöten väkeä täynnä. Yleisöä katsellessa kiintyy huomio heti siihen huolenalaiseen ilmeeseen, joka verhoaa kaikkien katseita. Ei missään huomaa vahingossakaan nauravaa suuta. Siinä näemme penkkeihin sijoittuneina kaikki vanhat tuttavat, tällä kertaa taasen ilman riitaa. Mahdollisesti on joukossa joku, joka tunnustaa salassa jo Ylisen äijän oppia, mutta tällä kertaa sellaisten ilkuntaa ei ainakaan huomaa. Pyydysmäen väki on tullut niin kynnenkannattomiin, että itse vanha Sameli-setäkin ja Simuna ovat mukana. Perhettä onkin joukko toistakymmentä henkeä, kun Iiskakin emäntineen on jäänyt tänne.

On asetuttu paikoilleen. Salissa vallitsee odottava hiljaisuus. Yleinen huomio on kiintynyt virkapukuiseen poliisiin, joka on äsken asetettu kyläkuntaan. Hän on väestölle suureksi osaksi vieras ja outo. Poliisi seisoo lakki päässä, kun muut istuvat lakittomin päin. Häntä katsotaan ja kummastellaan.

Opettaja Lintumäki ilmoittaa:

-- Laulamme yhdessä Lutherin taisteluvirren "Jumala ompi linnamme".

Pyydysmäen ryhmästä nousee pitkänä ja solakkana Penttilän nuori emäntä ja aloittaa:

"Jumala ompi linnamme, Varustus vahva aivan -- --"

Koko yleisö kavahtaa pystyyn. Pyydysmäen ryhmässä naiset kertyvät lähemmäksi Susannaa, ja yhtyvät lauluun. Yleisö ei ollut aluksi selvillä tuliko istua vai nousta seisomaan. Mutta pian kohotti tunnelma kaikki jaloilleen. Ensin kiintyi yleisön huomio Penttilän emännän lauluun. Hänen kirkas alttonsa helähteli kuin ihmeellinen harppu. Ihmisten huomio tuskin voi seurata virren sanoja, se seurasi lumottuna säveltä.

"Hän aseemme on, kilpemme Ajalla vaaran, vaivan. Se vanha vainooja, Kavala, kauhia, On kiivas, kiukkuinen Ja julma, hirmuinen; Ei löydy maassa vertaa."

Sali pauhaa yhtenä sävelmerenä. Myöhästyneimmätkin yhteinen, voittava joukkotunnelma jo valtaa ja tempaa mukaan. Kaikki laulavat. Nekin, joiden ääni jo on pitkän käyttämättäolon vuoksi ruostunut ja lauennut, yhtyvät laulun virtaan.

Sadat katseet ovat kiintyneet johtavaan laulajaan. Mitkä eivät muuten näe, ne kurottautuvat varpailleen. Varsinkin vanhat ihmiset katsovat häneen, ja monen silmissä loistaa kaukainen muistossa elävän mielikuvan heijastus. Heidän mielensä vaeltaa entisvuosikymmenien kinkerikemuissa, hautajaispidoissa ja hääjuhlissa. Silloin niissä lauloi Penttilän vanha emäntä ja pani ihmiset suloisesta liikutuksesta kyynelöimään. Tässä hän nyt ilmeisesti astui esiin uudestaan, nuorentuneena ja ääni kirkastuneena. Hän laulaa kuin Jumalan enkeli... Syntisen ihmisen sydän sykähtää, jumalallisen voiman läsnäoloa aistii. Hän tuo terveisiä isoäidiltään, jota koko kylä kunnioitti ja rakasti. Se ihminen varmasti oli autuas, hän lauloi niin ihanasti... Kummallista, miten tämä Susanna laulaa samoin...

"Kun kanssamme on Jumala, Ken meiltä voiton estää? Jos vaikka henkemme, Osamme, onnemme. He veisi viekkaasti, jää meille kuitenki Jumalan valtakunta."

Tunnelma oli niin korkeassa vireessä, että jäätiin seisomaan aivan kuin jatkoa odottaen, vaikka virsi oli loppunut.

Puhujapaikalle nousi opettaja Lintumäki. Hän alkoi hieman väritetyssä muodossa selostaa päivän suurta tapausta. Silloin tunkeutui poliisi, edelleen lakki päässä, lähelle puhujalavaa ja sanoi:

-- Ei ole lupa pitää puhetta tästä asiasta.

-- Kuka kieltää? kysyi Lintumäki.

-- Kenraalikuvernööri.

Pyydysmäki astui etupenkistä puhujatuolin ääreen.

-- Sinäkö puhumasta kiellät?

-- Minä, käskyn mukaan.

Pyydysmäki käänsi häneen leveän selkänsä ja sanoi Lintumäelle:

-- Puhu vain, vastataan yhdessä.

Ja sitten hän asettui seisomaan puhujatuolin viereen kuin henkivartija. Samalla työntäysi salin tungoksesta vielä etualalle Heikki Ylinen, Hermanni Luhtasenneva, Aita-Jaakko ja Peräoja, Juho Penttilä ja pari muuta kysellen, mitä asiaa poliisilla oli? Kuultuaan, mitä tämä oli sanonut asettuivat miehet rauhallisesti puhujatuolin ympäri piirittäen sen.

Nyt alkoi Lintumäki puhua. Selitettyään, mitä päivän tapauksesta tiedettiin aloitti hän puheensa sanoilla: Älä pelkää piskuinen lauma, minun isälläni on suuri halu antaa teille valtakunta.

Kohta alku oli sellainen, että kuulijat tempautuivat kokonaisuudessaan mukaan. Puhuja väritti asiat niin, että puheen voi selittää kokonaan uskonnolliseksi sisällöltään, mutta sen kuvallinen tarkoitus iski kuin vasaralla joka lauseessa hetken tapahtumiin ja Suomen hätään. Esityksen laatu oli suorastaan loistava. Lintumäki ei ollut milloinkaan ennen puhunut sillä tavalla. Salia valaisi kaksi isoa lamppua. Mutta suuri ihmistungos oli sen täyttänyt höyryillä, jotka himmensivät jo lamppujen valoa. Avattiin ikkunoita ja saatiin ilmaa. Ihmiset kuuntelivat hiiskahtamatta ja tuijottivat niin hartaasti puhujaan, että saattoi elävästi huomata, miten joka ainoa sana otettiin vastaan kuin arvokas lahja. Kansansielu ei nyt harhaillut. Se oli pysähtynyt, rauhoittunut herättävästä kosketuksesta ja otti nyt vastaan ravintoa. Suurin osa näistä ihmisistä oli kansallisessa suhteessa vielä erämaanvaeltajia. Mutta tämä tilaisuus kutsui heitä mukaan, herätti heissä ennen tuntemattomia aavistuksia.

Salin seinät hohtivat kirveen jäleltä vielä kellahtavan valkeina. Sieltä uuden veistoksen takaa, rosoista ja halkeamista irvisteli vanha, nokimusta riihenseinä. Ennen näistä samoista hirsistä salvettujen seinäin sisällä oli sukupolvi toisensa jälkeen puinut elojaan, milloin kypsää, kultaista satoa, milloin hallan panemaa, tyhjää kauraa. Näillä riihillä oli moni tuskainenkin hikipisara tippunut nokisista kasvoista, milloin luonto antoi melkein vain olkia, mutta pienetkin kuneet täytyi hengenpitimiksi säästää. Tähän tunnelmaan tarttui nyt puhuja. Hän loihti kuulijaan eteen esi-isien olemassaolon taistelujen pitkän kuvasarjan ja osoitti kansanhistoriallisen kehityksen ihmeelliset kulkutiet. Ja moni herkkä kuulija oli tapaavinaan korviinsa kuiskeita vuosisatojen takaa, rohkaisevia, kehoittavia, käskeviä... kummallista, miten tuolla suuressa nokiraossa ikäänkuin joku liikkui ja eli... Ja jostain seinän takaa oli kuuluvinaan etäinen varstankolke, petkeleen survonta, viskaajan viskausten seiniin rapisuttama jyväsade. Riihen ovelle ilmestyy huoviparvi... Olikohan tämänkin riihen ovella? Mies iskee, nainen sortuu... turhaan odottaa lapsiparvi kotona vanhempia. Huu!... Mutta taas paistaa Jumalan päivä. Rauha tulee, loppuvan sodat, elämä alkaa versoa, jumalallinen tahto ohjaa kansojenkin elämää. Ja kansalle, joka tahtoo elää, antaa kaitselmus valtakunnan...

Elävät sielut seurustelevat näkymättömien kanssa Ne ovat tuntevinaan, että salissa tällä hetkellä joku kuiskuttaa jokaiseen korvaan isien elämän kokemuksia ja voittoja, samalla kohotellen uusia tukia isänmaallisen elämänuskon varaksi...

Poliisi ovinurkassa seisoo yksin lakki päässä ja silmäilee salintäyteistä yleisöä vihamielisin katsein.