Part 18

Muutamia päiviä tämän kokouksen jälkeen ilmestyi Pyydysmäen tupaan Jaakko Aitanen, Hermanni Luhtasenneva ja räätäli Pettersson. He olivat tulleet kuulustelemaan, mitä Pyydysmäki ajattelisi, jos ruvettaisiin puuhaamaan kylään osuuskauppaa. Ja miten siinä tuumittiinkaan, alkoi Pyydysmäkikin lämmetä asialle. Istunnon kestäessä tulivat lisäksi naapuri Heikki Ylinen ja opettaja Lintumäki.

Neuvottelu kesti myöhään, mutta ennenkuin erottiin, oli jo päätetty tosissaan ruveta perustamaan osuuskauppaa. Erimielisiä oltiin vain siitä, olisiko kysyttävä kauppias Koivunoksalta, haluaako tämä myydä haaraliikkeensä, vai onko parempi perustaa aivan uusi kauppa. Useat alussa vastustivat kääntymistä Koivunoksan puoleen epäillen, ettei hän kauppaansa kuitenkaan luovuta. Mutta Pyydysmäki otti asian siltä kannalta, että olisi liikkeen menestymiselle paljon edullisempaa, jos ei olisi mitään kilpailijaa. Liike voisi rauhallisemmin järjestyä ja perustautua varmalle pohjalle. Lopulta melkein kaikki hyväksyivät tämän ajatustavan, vaikkakin Pettersson ja Aitanen olivat vahvasti siinä uskossa, että kun osuuskauppa avataan, niin Koivunoksan haarakaupassa ei tule käymään ristinsielua. Tätä vastaan Lintumäki taas väitti, että vaikkapa nyt heillä muutamilla onkin innostusta ja mahdollisesti kestävyyttäkin, niin suuri enemmistö on vielä aivan alkuaavistusten kannalla. Useimpien osuustoimintakannatuksen määrää yksinomaan oma etu: huokea hinta. Ja kun koettelemukset muutenkin tulevat, niin saadaan nähdä, että useimmat jänistävät pienimmänkin vaaran uhatessa etuja. Koivunoksa on varakas mies, hän voi myydä jonkun aikaa hyvinkin huokealla, kun taas osuuskaupalle käy vaikeaksi saada tavaroitaan ostetuksi läheskään samalla hinnalla kuin Koivunoksa. Tätä vastaan Jaakko Aitanen kysyi kiivaasti, luuleeko Lintumäki todellakin, että Koivunoksa voisi myydä halvemmalla kuin osuuskauppa? Toinen myöntää. Jaakko nauraa vilpittömän hartaasti, kun opettaja luulee, että yksityinen voitonpyytäjä-kauppias voisi myydä huokeammalla! Mistä hän sitten ne ilkeät voitot ottaisi ja millä rikastuisi? Ei, kyllä opettaja saa nähdä, että kun osuuskaupan ei tarvitse tavoitella nylkyvoittoja, ei Koivunoksan kannata kauan kilpailla.

Kuitenkin päätettiin kysyä Koivunoksalta. Sitä varten piti Pyydysmäen ja Lintumäen käydä kirkolla.

Eräänä lokakuun päivänä saapuivat he Koivunoksan kartanolle. Kauppias itse kuului olevan riihen luona puintia valvomassa, mutta saapui kutsuttuna pian kotiin. Hän oli ilmeisesti mielissään harvinaisista vieraistaan, joista kunnallispolitiikka oli hänet vuosikausiksi erottanut vastakkaiseen leiriin. Paitsi huomattavaa ihroittumista oli varallisuus antanut tälle miehelle käytöksen rehentelevää varmuutta siinä määrin, että ensikertalainenkin saattoi jo havaita tämän vaikuttimen tehon.

Vieraat istuivat jo puotikamarissa, kun isäntä itse tuli riihitomuistaan ylpeillen. Hän tervehti kädestä ja puhui vanhasta tottumuksesta kovalla, melkein rähisevällä äänellä:

-- Harvinaisia, harvinaisiapa onkin vieraita. Sitä parempia ja tervetulleempia, joo, joo! Pankaa savuksi, tässä on sikareja, rovastin sikareja, tässä paperosseja... Se opettaja ei taida polttaakaan?

-- Ei.

-- Minä arvaan. No Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, sauhuuttaa, luulen mä?

-- Kyllä.

-- Ota tästä, kumpia vain. Sikareja, rovastin sikareja tai armiroa, kumpaa vain.

Isäntä istuutuu nahkasohvaan, lyö tomua takistaan ja katsoo lakkiaan.

-- Tomua, tomua siellä riihellä saa, ei siellä sovi herroiksi. Mutta täytyy olla, kun ei ne lemmot tee työtä muuta kuin senverran että tuppi heiluu, jos ei aina ole itse joukossa. Pyydysmäellä on omia lapsia ja hyviä ne palvelijatkin. Ei meillä ole sellaisia.

Ruvettiin juttelemaan vuodentulosta, Bobrikoffin puuhista ja vihdoin pitäjän asioista. Kun niissä oli aikansa viivytty, käänsi Pyydysmäki puheen siihenkin mitä varten he olivat tulleet. Hän alkoi kysellä:

-- Mitä se tuumaa se Koivunoksa, haluaisiko myydä haarakauppansa siellä Pyydysmäellä? Miehille on syntynyt tuuma perustaa osuuskauppa ja tahtovat kysyä, myisikö Koivunoksa haarakauppansa, ettei tarvitsisi synnyttää joutavaa kilpailua.

Koivunoksa räjähti:

-- Ja sinäkö, Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, olet niin hassu, että puuhaat sellaisia?

-- Olen minä siinä mukana, tunnusti Pyydysmäki, pyrkien samalla joutumaan hämille.

-- Luuletko sinä että siinä niin voittaa? Näithän sinä, kuinka sen Jaakkolan kävi, vaikka silloin oli vielä paremmat ajat. Sai voittoa! Nyt ei enää saa. Nyt pitää osata ostaa, se on pääasia. Perustakaa vain kauppa, jos tahdotte, mutta saatte nähdä, että se häviää, jumaliste häviääkin!

Miten siinä juteltiinkaan, sanoi Koivunoksa toisin vuoroin pitkällä puulla lykkäävänsä heille haarakauppansa puolilla hinnoilla, kun vain siitä pääsee, toisin ajoin taas peruutti sillä syyllä, ettei hän viitsi nähdä sitä rumaa konkurssia mikä siitä seuraa.

Eikä asiasta sillä kertaa tullut mitään.

Mutta kun pyydysmäkeläisten puuha kehittyi toteutumisasteelleen, suostui Koivunoksa lopulta luovuttamaan haarakauppavarastonsa, luvaten tulla sen sitten huutamaan takaisin konkurssihuutokaupassa.

Niin rupesi ensimmäinen osuustoiminnallinen yritys Pyydysmäellä toteutumaan. Kaupanhoitajaksi keksittiin Erkki Pyydysmäen vävy, Kalle Sivujoki, joka oli nainut Pyydysmäen vanhemman tyttären Eliisan. Heillä oli ollut kauppa naapuripitäjässä, mutta kilpailu teki siellä aseman vaikeaksi. Kun Sivujoki sai sieltä liikkeensä myydyksi perustettavalle osuuskaupalle, oli hän valmis ja halukas tulemaan tänne osuuskaupan hoitajaksi.

Ennenkuin montakaan viikkoa oli kulunut, ilmestyi kylän kauppapuodin oven yläpuolelle nimitaulu: "Pyydysmäen Osuuskauppa r. l.".

VII.

Syksyn tullen kiihtyi valtiollinen jännitys. Ylimääräiset valtiopäivät oli ilmoitettu, ja annetussa julistuksessa ne joulukuussa kutsuttiin koolle seuraavan vuoden tammikuun lopulla käsittelemään venäläistä asevelvollisuuslaki-ehdotusta. Koko maa oli huhuja täynnä. Ne loivat merkillisen tilanteen. Toiset näkivät näissä huhuissa pelkoa herättäviä, kansallisen olemassaolon lopullista tuhoa ennustavia ajanmerkkejä. Tuskallisena nousi tuhansista rinnoista kysymys, mitä oli tuleva. Toiset polvistuivat Jumalan eteen ja pyysivät valoa, selitystä, apua. Toisten luonto nousi sisäiseen kapinaan ja etsi epätoivoisena iskemiskeinoja. Mutta eräissä piireissä nosti nyt jo rohkeammin päätään "herrasvallan" kumouksen odotus ja köyhyyden yllyttämä maanjaon odotus. Se piileksi vielä salassa, pääsi julkisuuteen vain joskus ilkkuvana iskusanana tai salaperäisenä hymynä. Mutta ne, joita sellaisella härnättiin, kävivät luonteensa mukaan joko entistä levottomammiksi tahi uhmaavan vihamielisiksi.

Valtiopäivämiesvaaleissa oli maassa taas käyty laimea valtiollinen puoluetaistelu. Siinä jo näyttelivät jonkun verran osiaan vastaisen puoluejaon pääasialliset tunnukset, perustuslaillisuus ja maltillisuus. Niiden varsinaiset suuntaviivat eivät olleet vielä kuitenkaan asiallisesti muodostuneet. Esimerkiksi Pyydysmäellä ne eivät merkinneet mitään.

Toisten paikkakuntalaisten ehdokkaana oli taas ollut Pyydysmäki, toisten Koivunoksa. Puolueet jakaantuivat pääasiassa kunnallispolitiikan perusteella. Mutta lisävaikuttimena oli tilattoman väen asutuskysymys. Erkki Pyydysmäkeä pitivät johtomiehet jo yleensä liiaksi mökkiläisten puolenpitäjänä. Siitä voisi olla vaaraa talollisille. Kun työväenliike oli jo alkanut järjestyä ja ilmaista sosialidemokraattisia taipumuksiaan, olivat varovaisemmat alkaneet sitä pelätä. Pyydysmäki taas tunnettuun, avonaiseen tapaansa oli ilmaissut tunnustavansa sen luonnollisen oikeutuksen. Hänen käytännöllistä toimintaansa maan hankkimiseksi tilattomille oli ruvettu toisissa piireissä katselemaan karsaasti senkin vuoksi, että siten kävisi vaikeammaksi saada päivämiehiä. Pyydysmäellä oli muka jo oltu sellaista havaitsevinaan. Ja sitten oli Erkki Pyydysmäen antama tunnustus nuorison valistuselämälle monen mielestä talonpoikaissäädyn edusmiehelle aivan sopimaton kevytmielisyyttä osoittava, poikamainen, vakavuuden puutetta ilmaiseva taipumus. Tähän tuli lisäksi hänen yhä jyrkentyneempi raittiuskantansa. Hänhän oli ruvennut joka näkemällä pistelemään vanhojakin miehiä, joille lasi oli seuraelämän ja terveyden kannalta aivan välttämätön. Mitä se sellainen!

Niin oli Pyydysmäki, itse sitä huomaamattaan, jäähdyttänyt vallassaolevain pitäjän johtomiesten suhteet itseensä. Valitsijamiehiksi oli valittu enimmäkseen Koivunoksan kannattajia. Hän oli väljä ryypiskelyn suhteen, piti rikkauden valta-asemaa Jumalan säätämänä, köyhyyden alamaisuutta yhteiskunnallisena välttämättömyytenä ja nuorisoseuroja synnin lähteinä, laiskuuden, ylellisyyden ja joutilaisuuden tyyssijoina.

Koivunoksalla oli siis niiden isäntäin kesken, jotka olivat silloin tulleet kuntakokoukseen, enemmän kannatusta. Hän pitikin vaaliaan niin varmana, että teetätti jo kaupungin räätälillä pitkän valtiopäivämiestakin. Kuitenkin jakautuivat vaalissa eri pitäjien äänet niin ettei Koivunoksakaan tullut valituksi. Mutta hän oli kuitenkin ollut ehdokkaana. Sekin oli jo arvoa ylentävää. Pitkää takkia saattoi käyttää hautajaisissa ja häissä. Se kuului porvarille erotukseksi talonpojista. Niin oli Koivunoksa jo kauan ajatellut, mutta nyt vasta oli ajatus toteutunut. Pitkä takki jouti olla.

Valtiopäivämiesvaalien jälkeen mielet pian rauhoittuivat siitä asiasta, mutta ilmassa liikkuvat huhut kävivät yhä kirjavammiksi. Kun valtiopäiväkutsu julaistiin joulukuulla, vaikutti se jo niin peloittavasti, että kunnallispuolueet alkoivat lähennellä keskinäisen turvallisuudenkaipuun merkeissä.

Joulun tienoossa tuli maisteri Pikkukoski, entinen Halfors, sattumalta paikkakunnalle. Hänen tietonsa olivat sellaisia, että Koivunoksa lähti Pikkukoskea itse kyyditsemään Pyydysmäelle, jossa tämä ilmoitti aikovansa pistäytyä.

Oli joulun välipäivä. Ilma oli pehmeän leuto. Äsken oli satanut lunta. Teillä oli vain vähäisen liikuttu. Koivunoksan laihanpuoleinen kyytihevonen hölkkäsi hiljaa metsätiellä kohti Pyydysmäkeä. Peltru lauleli kiiltävän selkätyynyn päällä. Tiellä ei näkynyt muita liikkeellä kuin pari poikaa, jotka suksineen tulivat vastaan ja aikoivat ilmeisesti rintapitäjälle. Kahden puolen tietä seisovat kuuset kantoivat totisina ja juhlallisina oksillaan raskasta, tuoretta lumitaakkaa. Hevosen askeleen ääni sammui pehmeässä lumessa. Vallitsi luonnon lumoava joulurauha.

Ajettaessa metsätieltä Pyydysmäen aukealle valtasi mielen uljas, asutun maailman näky. Lumipeitossaankin Ylisen, Pyydysmäen, erään Juurakkolan, ja Rinta-Pyydysmäen kartanot tekivät rohkaisevan vaikutuksen. Tuolla oli hieman sivulla kansakoulu, tuolla meijeri, täällä nuorisoseurantalo.

-- Tämä on voipa kylä, kehaisi maisteri Pikkukoski hyvillä mielin antaen katseensa lipua edestakaisin yli kyläin.

-- On, on, ne voivat hyvin, tämä on rikkaanpuoleista kylää, virkkoi Koivunoksa pitäen sikaria kädessään.

-- Tuo on Erkki Pyydysmäen, lautamiehen talo, osoitti Koivunoksa.

Pikkukoski katsoi sinne, se näkyi etäämmältä,

-- Vai niin. Minä luulin itsekseni tuota.

Hän osoitti Ylistä.

-- Ei. Se on Ylisen. Rikas. Vaikka tämä nuori isäntä ei ole yhtä hyvä kokoamaan kuin sen isä-äijä. Se oli kamalan tarkka mies. Oikein sitä käy kateeksi.

-- Tuoko on kansakoulu?

-- Se. Siinä on Lintumäki... nuorsuomalaisia... päivälehteläisiä, ja lempo tietää mitä, taitaa olla jumalankieltäjäkin.

Pikkukoski nauroi:

-- Vai, vain niin!

-- Taidatte tekin...?

-- Ei tiedä, ei... mitä tässä ollaan, nauroi Pikkukoski.

Koivunoksa katsoi syrjittäin turkinkauluksen ylitse, ja silmä sai viekkaan kiillon.

-- Joo, joo, minä näen, että tekin olette nuoria!

Hän tempasi hieman hermostuneesti hevosta ja jatkoi:

-- Minä olen vanhoja, suomalainen... en minä lähde niiden kelkkaan. Vanha mies... viitsi.

Pikkukoski lohdutti:

-- Mitäpä siitä. Pitää kukin sen, minkä hyväksyy, ja sillä hyvä. Eiväthän ne eroavaisuudet ole niin suuria.

-- Suuria ne ovat, väitti Koivunoksa ja väänsi päätä. -- Ruotsalaisiahan ne melkein ovat, ne nuoret, ainakin niiden asioita kulkevat ja kaikkia hullutuksia tuumaavat. En minä sellaisista välitä, minä olen vanha mies jo.

Hän katsoi uudestaan syrjittäin Pikkukoskeen ja kyseli;

-- Mutta kuinkas tekin... tehän olitte ennen vanhoja, vai muistanko väärin?

-- Ei se väärin ole, nauroi Pikkukoski. -- Mutta ne ovat nyt aatteet pyrkineet vetämään sinne päin.

-- Hm, hm... ei minun mieleni muutu.

Mutta nyt he ajoivat tiellä samaan suuntaan kulkevan miehen ohi, jonka havaitsivat rinnalle päästyään opettaja Lintumäeksi.

-- Kas! huudahti Pikkukoski.

-- Vai sinäkö... päivää.

Kättelivät.

Koivunoksa, salatun ajatuksen pieni pilkkahymy suupielessä, ojentaa puolilaiskasti kätensä ja virkkaa myöskin:

-- Päivää.

-- Päivää.

Selvisi, että matkan päämäärä oli sama. Lintumäki nousi kannaksille, ja kohtapa jo oltiinkin Pyydysmäen pihassa.

Isäntä itse tuli vastaanottamaan.

-- Tuleepa siinä harvinaisia vieraita ja mieluisia.

-- Kuinka mieluisia lienevät, naljaili Koivunoksa.

-- Nooh, eihän niitä kunnallisriitoja aina pidä mielessään kantaa. Pitää joskus ne unohtaa ja pakista muusta, jutteli Pyydysmäki hyväntuulisena. -- Tules, huusi hän samalla renkipojalle, joka jostain pistäysi pihaan. -- Hae tälle hevoselle heiniä ja pane loimi selkään.

Alettiin astua tupaan.

-- Eihän sitä, jatkoi Koivunoksa naljailua, tarvitsekaan aina kunnallisriitoja hihassaan kantaa, joutaa ne unohtaakin. Mutta kun tämä maisterikin on mennyt nuorten puolelle, niin se tahtoo pistää vihaksi.

-- Onko? Pyydysmäki katsoi nauraen Pikkukoskeen, joka myöskin nauroi. Pyydysmäki sanoi:

-- Meidän Iiskasta lie sen sijaan tullut "vanha".

-- On, on! tiesi Koivunoksa innostuneena. -- Se on järkiintynyt. Mutta eikö sunkin molemmat nämä kotopoikasi ole nuoria?

-- Jumala paratkoon, ovat ne, luullakseni, totesi Pyydysmäki.

-- Ja periaatteellisia nuoria, pisti nyt väliin Lintumäki.

-- Kuinka sinä niin huonosti katsot poikiesi perään? nuhteli Koivunoksa.

-- No en minä... en minä tahdo heitä pakottaa, itse he elämänsä elävät.

-- Taidat ruveta itsekin jo kallistumaan "nuoriin"? Sinä puuhaat näiden nuorten seuroissa ja tämän päivämiesväen kanssa... ja lempo ties mitä sinä. Mitä me niistä piittaamme, hoitakoot itsensä.

Mutta nyt oli lumia jaloistaan kopistaen saavuttu tupaan ja tavattu kamarinovea auki pitävä emäntä, jonka hyväntahtoiset silmät hallitsevan miellyttävästi värittivät tervehdystä. Koivunoksa alussa hieman vaikeni, mutta jatkoi sitten uudestaan siitä mihin äsken oli lopettanut, nyt emännälle, että pojat ovat "nuoria".

-- Nuorempiahan ne ovat iältäänkin, kykenisikö heitä saamaan mieleltäänkään vanhoiksi, jos yrittäisikin, vastasi emäntä samaan nuottiin.

-- Minä olen saanut, kerskui Koivunoksa.

-- Pysynevätkö? veisti emäntä.

-- Täytyy, _täytyy_, minä en anna muuten perintöä.

Nyt käänsi emäntä vieraille selkänsä ja pujahti tupaan.

Mutta Koivunoksa ymmärsi ettei se mikään loukkaus ollut. Emäntä tietysti meni kahvipuuhiin.

VIII.

Kun oli saatu päällysvaatteet pois, pantu tupakaksi ja lopetettu juttu nuoremman polven mielipiteitten määräämisestä, alettiin maisteri Pikkukoskelta udella Helsingin kuulumia. Juuri niitä vartenhan hän oli oikeastaan tullut. Helsingissä oli tavattoman levoton mieliala. Uusi asevelvollisuusasetus ei tiedä sen enempää eikä vähempää kuin sitä, että meidän oma sotalaitoksemme aiotaan kokonaan hävittää ja yhdistää Venäjän sotalaitokseen. Suomen pojat aiotaan tästä lähin panna venäläisiin joukkoihin Suomessa, ja ne voidaan siirtää milloin tahansa palvelemaan Venäjällekin. Vakinaiseen palvelukseen aiotaan ottaa paljon enemmän kuin ennen ja palvelusaika pitentää kolmesta viiteen vuoteen. Kuten tästä näkyy, on koko katalan homman tarkoitus se, että Suomen parhain ja elinvoimaisin miespuolinen väestö tällä tavoin sotapalveluksen avulla venäläistytetään samoin kuin osa niistä suomalaisista upseereista, jotka palvelevat ikänsä Venäjän väessä. Siinä mielessä, ettei voitaisi kasvattaa enää kotimaassa upseereitakaan kansallisessa hengessä, suunnitellaan Haminan kadettikoulunkin muuttamista ja venäläistyttämistä palvelemaan näitä koreita tarkoituksia.

Esityksen on kokonaisuudessaan valmistanut venäläinen komitea, ja keisarille on sen esitellyt itse pyhän synodin yliprokuraattori, panslavistisen liikkeen pääjohtaja, Pobedonostsev, keisarin kasvattaja ja konnamaisin valtiomies, mikä milloinkaan lienee venäläisiä kenkiä kuluttanut. Eikä Suomen ministerivaltiosihteeri ole rohjennut panna sellaista ehdotusta vastaan edes vastalausettaan!.

Tässä Pyydysmäen nyrkki putosi kovasti pöytään ja hänen poskihampaanpa koskivat vastakkain. Koivunoksa tuijotti soututuolista hikisenä Pikkukosken naamaan, ja Lintumäki levottomasti liikahdellen lävisti katseillaan kertojaa. Näin tarkkoja tietoja asiasta ei ollut ennen tänne saapunut.

Mutta kertomus jatkui vielä. Suomen senaatti oli saanut antaa ehdotuksesta lausuntonsa ja ilmoittanut, ettei se voi puoltaa sellaisen esityksen antamista. Kun tämä lausunto meni Pietariin, oli keisari juuri matkustanut Livadiaan. Ja mitä taas tekee Suomen edustaja? Joo! Hän ei lähde keisarin luokse suusanaiselle esittelylle itse, johon hänellä olisi ollut oikeus ja velvollisuus, vaan hän lähettää senaatin kirjelmän postissa oman lausuntonsa kera keisarille ryssäin, juuri tämän kriitillisen asian pahimpain vastustajain, esiteltäväksi. Näin lyö etuvartiamme velvollisuutensa laimin...

Kaksi kuulijaa, Pyydysmäki ja Lintumäki, murisevat väännellen itseään sisäisestä tuskasta.

Pikkukoski jatkaa kertoen, miten menetteli Venäjän suomensyöjä sotaministeri Kuropatkin. Vaikka hän tiesi, että keisaria ympäröivät nyt ainoastaan venäläiset, joista ei yksikään puolusta Suomen oikeutta, hän sittenkin matkusti Livadiaan itse. Ja hänen vaikutuksestaan vahvisti keisari venäläisten komiteain laatiman esityksen Suomen oman sotalaitoksen hävittämisestä ja yhdistämisestä "suuren isänmaan" Venäjän sotalaitokseen.

Jos tämä ehdotus tulisi voimaan, lakkaisi Suomen miesten oikeus olla asevelvollisia oman isänmaansa puolesta, he tulisivat asevelvollisiksi vain Venäjän valtakunnan ja valtaistuimen puolesta.

Pyydysmäki kuohahti:

-- Ja kun Suomen pojille, joista suurella osalla on isänmaasta muutenkin hämärä käsitys, sitten viisi pitkää vuotta opetettaisiin ryssien joukossa ryssänkieltä, -tapoja ja -käsityksiä, olisivat he palatessaan niin täysiä ryssiä kuin ikinä voi ajatella! Kuinka moni heistä voi silloin enää saada millään tavalla ymmärrykseensä, että heidän isänmaansa raja kulkee pitkin Nevajokea?

-- Sekä sitä, että se raja _on oleva kerran sotarajana_?

Sen lausui syvimmällä bassollaan hiljaa, mutta kaamean totisesti ja jyrkästi Lintumäki.

Pyydysmäen silmä varasti hieman säpsähtäen soututuolissa köllöttävään Koivunoksaan ja siitä Lintumäkeen, jossa hänen katseensa hetkisen viipyi ikäänkuin varoittaen. Mutta Koivunoksa ei ollut huomannut. Aivan kuin jostain unelmista heräten hän irroitti selkänsä nojalaudasta ja katsoi kysyvästi Pyydysmäkeen.

-- Mutta se sellainenhan on perustuslain vastaista?

-- Mikä?

-- Se sellainen?

-- Tietysti!

-- Mutta kuinka keisari sellaista hyväksyy?

-- Rikkoo perustuslakia, kuului Lintumäen ääni aivan äskeisessä virityksessä, uhmaavana ja jääväämättömänä.

Nyt katsoi Koivunoksa Lintumäen silmiin ja jäi hetkiseksi tuijottamaan. Sitten hän virkahti:

-- Sitähän se on, ei sitä muuksi voi sanoa.

-- Sitä se on, keisari rikkoo valansa! Ja me molemmat syytämme häntä samalla tavalla, joten kumpikaan ei kelpaa toistaan vastaan todistamaan.

Lintumäki nauroi terävästi, leikkaavasti.

Pyydysmäki lisäsi samaan nuottiin:

-- Tullaan mukaan!

-- Samoin! äännähti Pikkukoski.

Koivunoksa nousi sytyttääkseen sikarinsa. Hän oli ilmeisesti hyvin hermostunut. Puoliksi kuiskaten hän virkkoi:

-- Mutta saamari... jos nämä puheet jokin sopimaton korva kuulisi. Täällähän on uusi poliisikin tällä kylällä, ja se kuuluu olevan venäläismielinen.

-- Älä pelkää meillä! Ei se tänne tule sellainen, vedentuoma. Minä potkisin ulos ovesta, sanoi Pyydysmäki.

-- Äläs sano! Sellaisilla on valta, varoitti Koivunoksa.

Taas kuului pimennon puolelta Lintumäen ääni:

-- Nyt meillä on kaksisataa tuhatta harjoitettua miestä.

-- Jottako?

Koivunoksa käänsi päätään kummastellen. Katseesta kuvastui ilmeinen levottomuus.

-- Mutta ei ole aseita, muistutti Pikkukoski kiintyen Lintumäen ajatusjuoksuun.

-- Ja kun kymmenen vuotta pojat harjoittelevat ryssäläisiä temppuja ryssän väessä, niin niiltä häviää isänmaan tajunta.

-- Isänmaan puolustajain joukko hupenee siihen mennessä jo puoleen.

Lintumäki nousi ja astui raskaasti muutaman kerran yli lattian.

Kamarissa oli painostavaa. Siinä oli ainakin kaksi miestä, jotka sisällisen pakotuksen johdosta olivat niin tuskaa täynnä, että pyrkivät räjähtämään. Koivunoksakaan ei saanut uuden leikkipuheen päästä kiinni.

Silloin toi emäntä kahvia, laski tarjottimen pöydälle ja kehoitti ottamaan.

Mieliala hieman helpotti.

-- Hiljaapa täällä nyt ollaan, ihmetteli emäntä.

-- Kertovat tässä niin kummallisia, sanoi Koivunoksa.

-- Mitä?

-- Tässä tämä maisteri Pikkukoski vain, aloitti Pyydysmäki, ja kertoi lyhyesti mistä oli kysymys.

-- Jumala armahtakoon meitä, pääsi emännältä, jolle lähinnä kuvastui mieleen synkin värein Eeron kohtalo, hänen nuorimpansa. Hän painautui levottomana alas tuolille. Olihan asiasta jo aiemminkin puhuttu, mutta ne olivat olleet vain hämäriä huhuja. Oliko tämä kaikki nyt totta?

-- Riippuu vain valtiopäivistä, suostuvatko ne, sanoi isäntä.

-- Tottahan nyt ei sellaiseen kukaan järjellinen ihminen suostu! huudahti emäntä.

-- Mutta kun valtiopäiviltä keisari aikoneekin pyytää vain lausuntoa, huomautti Lintumäki.

-- Ja huolimatta mitään siitä, mitä valtiopäivät sanovat, lopulta itsevaltiaasti vahvistaa lain, lisäsi Pyydysmäki.

-- Mutta... mutta...

Emäntä ei voinut sanoa julki mitä ajatteli. Samalla keksi hän kiertotien:

-- Maailmanlopun ajathan tässä ilmeisesti lähenevät... kun vääryys voittaa... Mutta keisarihan itse kutsui kokoon rauhankokouksen, jotta saataisiin sotaväkeä ja aseita vähentää?

-- Niin, sanoi Pikkukoski. -- Mutta Helsingissä on ruvettu epäilemäänkin, että nämä asiat riippuvat toisistaan. Sillä aikaa kuin Haagissa puuhataan muitten valtain aseistariisumista ja julistetaan maailmalle: "rauha, rauha", sillä aikaa täällä Pietarin porteilla hiljaisuudessa nielaistaan venäläiseen kitaan kansallisuus ja valtio, joka on siinä taistellut olemassaolonsa puolesta seitsemän vuosisataa.

-- Mutta onko tämä nyt kaikki... eikö tässä nyt enää mikään jumalan neuvo auta? kysyi emäntä.

-- Nooh, se ei nyt ole vielä tapahtunut!

Pyydysmäki nousi näin sanottuaan ja suoristi rintansa. Tietojen aiheuttama ensimmäinen vaikutus oli alkanut hieman hellittää, ja miehen elämänkokemuksen kasvattama itseluottamus jälleen saavuttaa vaikutuksensa.

-- Kova kovaa vastaan, kuului Lintumäen tuolilta. Ja kun ei kukaan muu vähään aikaan mitään virkkanut, lisäsi hän, äänen omituisesti värähtäessä:

-- Minä luulen... minun sielussani jokin sanoo niin... minusta tuntuu, että nyt alkaa Suomen vapaustaistelu...

Päivä oli jo alkanut kallistua iltaan, mutta tunnelman vapautuminen ensimmäisistä tuskallisista vaikutuksista saattoi keskustelun jo vapaampaan juoksuun. Miehet istuivat iltamyöhään päivän suuren kysymyksen aiheuttaman mielialan vallassa ja harkitsivat mahdollisuuksia.

IX.

Talven kuluessa Ylisen äijä näytti ikäänkuin nuortuvan taas. Ilmassa liikkui paljon sellaisia aineksia, jotka häntä elähyttivät. "Enkö minä ole sitä sanonut, ettei keisarillinen majesteetti voi kärsiä iankaiken sellaista peliä, jota meidän maan herrat pitävät! Keisaria pitää totella. Ja kun hänen majesteettinsa nyt kerran käy asiaan kiinni, saatte pian nähdä... Ky-yllä minä tiedän".

Mutta näillä puheillaan rikkoi hän suhteensa myöskin omaan poikaansa, ja tämä kielsi äijää astumasta jalallaan talontuvan kynnyksen yli. Ja äijä katui katkerasti, että hän oli aikoinaan antanut talonsa sellaiselle... Varsinkin vihasi hän emäntää.