Part 3

Kapteeni Audouin kysyi Maria Huberia isokasvuiselta, punakalta naiselta, joka avasi ovea pää käärittynä suureen villahuiviin. — Onko Maria Huber tullut tänne takaisin?

— Pieni saksatarko? On, minä tapasin hänet.

— Sepä hyvä! virkkoi kapteeni punastuen. — Hän on siis selvittänyt asiansa teidän kanssanne ja muuttanut huoneeseensa takaisin?

— Ei ole! Ei ollut mitään puhetta vuokraamisesta. Hän maksoi kahdeksan markkaa, jotka oli minulle velkaa, ja minä annoin hänelle takaisin vanhat vaaterievut, jotka olin ottanut vuokran korvaukseksi. Ne hän kääri pariin myttyyn, otti käteensä ja meni matkoihinsa.

— Minne?

— Rautatieasemalle! Rajan yli hän on mennyt, uskallan vaikka vannoa. Siinä iässä on vaikea tyytyä kohtaloonsa, kun mies hylkää.

— Entä lapsi?

— En tiedä, mihin hän on sen pannut; lasta hänellä ei ollut mukana.

Kapteenin kaikuva ääni ja outo puku oli kerännyt pihaan neljä tahi viisi vuokralaista, jotka seurasivat uteliaina hänen sanojaan ja eleitään. Hän rypisti kulmakarvojaan, kiroili ankarasti ja huusi vihaisen näköisenä:

— Sanokaa uudelleen, niin otetaan selvä, valehteletteko!

Vihaista jättiläistä muistuttavan japanilaiskasvoisen miehen läheisyys peloitti naista. Hän peräytyi ja sanoi:

— Anteeksi, kenraali... en voi sanoa vain siksi, että te niin tahdotte, että hänellä oli se mukanaan, kun hänellä ei ollut.

Vastaamatta mitään kapteeni Audouin kääntyi, kiiruhti pitkin askelin pihan poikki, kulki pitkin Pont-de-Bois-katua, sitten Murot-katua ja riensi kotia kohti, missä tiesi Véronique'in odottavan. Hän suorastaan juoksi illan pimeydessä, johon siellä täällä joku myymälä loi valovuon. Ohikulkijat, jotka tunsivat tarumaiseksi kapteeniksi tuon kookkaan, kumarassa kulkevan miehen, jonka liehuva vaippa lepatteli kintereillä, olivat ihmeissään ja ajattelivat:

»Mikä hänen on?»

Mikä hänen oli? Hän aavisti pahaa. Mihin Maria Huberin lapsi oli joutunut? mietti hän. Oliko äiti pannut täytäntöön rikoksen, jota edellisenä päivänä oli suunnitellut? Kuljettaako Moselin vesi pienokaista, vai oliko äiti hänet hyljännyt? Entäs siinä tapauksessa... Puoli kuusi. Véronique on varmaankin jo palannut... hän on päässyt jo soittotunneiltaan.

Kapteeni on jo saapunut kotiinsa. Hän vääntää väristen oven avainta, astuu keittiön ja vierashuoneen poikki, missä ei näy ketään, nousee sitten omaan huoneeseensa, joka on ensimmäisenä yläkerrassa ja huutaa:

— Véronique!

On miltei pilkko pimeä, mutta viereisestä huoneesta nousevan ja häntä kohti lähestyvän varjon liikkuvista ääriviivoista hän tuntee tyttärensä:

— Véronique, missä on lapsi?

— Hiljaa! virkkaa Véronique, — lapsi nukkuu.

— Se on jäänyt tänne?

— Äiti ei ole palannut.

— Eikö hän ole käynyt koko päivänä?

— Ei. Missä hän on? Sinä tiedät?

— Saksassa, roisto! Hän on saksalainen. Hän on petkuttanut meitä molempia, ymmärrätkö?

Kapteeni oli puhuessaan tarttunut Véronique'in käteen ja vei hänet ikkunaa kohti, jota päivä vielä jonkun verran valaisi. Hän koetti katsoa, kuvastuiko Véronique'in kasvoissa päättäväisyys, jonka hän odotti saavansa niissä nähdä. Kuta lähemmäksi kapteeni pääsi ikkunaa, sitä selkeämmin tulivat näkyviin otsan voimakkaat ääriviivat, tutut kasvonpiirteet, silmien, rauhallinen ruskea väri.

— Vastaahan minulle, Véronique, tässä laskevan auringon valossa... Nyt yöllä, kun sinä valvoit, mielikuvitus sai sinut valtoihinsa? Teit suunnitelman, luen sen silmistäsi!

— Tein kyllä, virkkoi Véronique lempeästi. — Ajattelin, jos äiti hylkää tämän pienokaisen, niin minä kasvatan hänet.

Kapteeni joutui vihanpuuskan valtaan, joka muistutti naurua.

— Oh! Oh! Enkös arvannut!... Olen suorastaan vavissut sitä ajatellessani Pont-de-Bois-kadulta tänne asti... Se on juuri sinun tapaistasi, tuommoinen järjetön jalomielisyys! Mutta älä uskokaan, siitä ei tule mitään! Minä en suostu!

— Miksi et?

— Siksi, etten minä aio ruveta ketään kasvattamaan, ja aivan erikoisesti siksi, etten minä upseerina tunne mitään kutsumusta kasvattaa saksalaisia, ja siksi, että unohdat olevasi vain vähäpätöinen soitonopettaja.

Véronique kalpeni niin huomattavasti hänen edessään, että hän lisäsi:

— Sinä unohdat, lapsi, että ansaitset meidän molempien puolesta!

— Päinvastoin olen sitä ajatellut, vastasi Véronique. — Kun huomasin keskipäivän aikaan, ettei lapsen äiti palannutkaan, jouduin aivan ymmälle. Sitten tulin ajatelleeksi, että lapsi kenties voisi olla minun ja olin onnellinen... Annoin huoneestani merkin Gillette Menoulle, entiselle Nancyn hallien kaupustelijalle, ja me teimme heti sopimuksen, joka on oikein hyvä! Kun olen tunneillani, suostuu hän hoitamaan pienokaista aivan ilmaiseksi, pelkästä hyväntahtoisuudesta ja säälistä.

— Lopeta jo! keskeytti kapteeni kuivasti.

— Minä en kasvata preussiläisiä. Pane keitto pöytään, minua vilusti Écrouves'issa. Olen aivan näännyttänyt itseni tuon saksattaren vuoksi, joka jättää oman lapsensa.

Véronique lähestyi kierreportaita, jotka lähtivät huoneen nurkasta. Häipyessään varjoon juuri ennenkuin alkoi laskeutua alas hän kysyi:

— Minne lapsi sitten joutuu?

— Orpokotiin, vaivaistaloon, poliisikamariin, minne hyvänsä, mutta ei minun kotiini.

Véronique astui ensimmäiselle portaalle, joka narisi kuten kaikki muutkin, ja hänen ääntänsä säesti vanhojen, yhteiseen tehtävään liittyvien, notkahtelevien, mutta kestävien portaiden valitus, kun hän sanoi:

— Sinä puhut samoin kuin moni muukin, kun jokin velvollisuus tuntuu häiritsevältä; mutta en usko sinun voivan tehdä, niinkuin sanot.

Véronique katosi näkyvistä. Kädet puuskassa viitan alla, joka täytti koko ikkuna-aukon, kapteeni katseli miten laskeva aurinko kultasi lännessä harjujen huiput. Raoista kävi kylmiä tuulenhenkäyksiä. Kapteeni ei niitä huomannut. Hän jäi siihen seisomaan, päässään nahkalakki, yllään viitta, kädet nojaten kuluneeseen ikkunankehykseen, syventyneenä miettimään sanoja: »Mutta en usko sinun voivan tehdä niinkuin sanot.» Kuinka hän oli voinut loukata Véronique'ia? Minkätähden hän oli ollut tyly uljaalle tytölleen, vaikkakin tämä erehtyi? Oliko Véronique oikeastaan tehnyt niin väärin, kun oli ajatellut hiukan itseään? Jos hän alkaisi kyllästyä elämään naimattomana ja tahtoisi mennä naimisiin. Mihin hän, isä, sitten joutuisi? Kapteeni ajatteli sielunsa syvimmässä tähän tapaan ja synkistyi yhä enemmän, samoin kuin hänen edessään oleva maisema.

Kun hän tuli Véronique'in luo, ymmärsi Véronique nähdessään hänet surullisena, että isän miehinen itsekkyys oli alkanut tuottaa tälle kärsimystä. Hän ymmärsi isän kärsivän myös jonkun, verran hänen tähtensä. Kyynel kohosi Véronique'in silmään. Paraikaa tähdet syttyivät talon ympärillä. Hän alistui, ei uskaltanut toivoa. Palvellessaan isäänsä pöydässä ja syödessään hänen rinnallaan keittiön valkean ääressä, kuten tavallisesti, hän ei viittaillut ollenkaan päivän tapahtumiin. Heidän tapanaan ei muutenkaan ollut vaihtaa monta sanaa keskenään.

Kun kapteeni kellon käydessä seitsemättä oli sytyttänyt metsätuomesta tehdyn piippunsa ja poltteli sitä samassa paikassa, missä edellisenäkin iltana oli istunut, jäi Véronique liikkumatta seisomaan huoneen toiseen päähän saatuaan kaiken jälleen järjestykseen. Hiljaisuus oli niin läpitunkeva, että se herätti kapteenin unelmista. Kääntymättä ja näkemättä tytärtään herra Audouin ajatteli: »Véronique puhuu minulle kohta asiasta!» Véronique ajatteli samalla: »Minun hallussani on kenties kokonainen elämä, lapsen elämä. Kukaan muu ei sitä suojele kuin minä. Mitä minun pitää sanoa?»

Hän sanoi hyvin hiljaa äänettömään huoneeseen:

— Isä, luonnollisestikaan ei lapsi nuku enää tänä yönä kodissamme. Minä menen hakemaan sen ja vien poliisikamariin.

Kapteeni ei vastannut. Hän odotti tyttärensä jatkavan. Ja pikku soitonopettajatar, halvan työn tekijä, joka pyysi elämältä vain vähän iloa, puhui väristen mielenliikutuksesta:

— Lapsi tuli luoksesi ja sinä lähetät sen pois. Sinä huomaat vain mitä vaivaa se tuottaa meille, etkä aavista, mitä onnea me siitä voisimme saada. Sillä minä en mene naimisiin; minulla on kaikki edellytykset jäädä vanhaksi piiaksi, paitsi halua kenties. Isä, meidän täytyy ajatella sitä. Me huomaamme piankin, että meitä on vähän, kun meitä on vain kaksi.. Entä jos me pitäisimme lapsen, mitä sanoisit? Muutaman kuukauden kuluttua se olisi jo hauska. Kahden tai kolmen vuoden perästä...

— Äiti ottaa sen takaisin, hupsu!

— Jos niin kävisi, olisit osoittanut suurta hyväntekeväisyyttä. Mutta ellei hän tule ottamaan — ja se on luultavaa — sinä opetat pienokaista lukemaan, sinä istutat häneen omat ajatuksesi, sinulla on hänestä seuraa...

— Saksalaisesta! huusi kapteeni.

— Ranskalaisesta! huomautti Véronique. Hän on ranskalainen jo äitinsä kautta. Ja kukapa tietää, kun isä on ollut kaksi viikkoa ulkomailla? Lapsi on sinun. Sinä teet hänestä sotilaan... upseerin... uudistat hänessä itsesi!

Kapteeni nousi suorana seisomaan. Leimuavin katsein hän vastasi, ikäänkuin lausumalla:

— Ranskalainen sotilas, upseeri, korvaus omasta tappiostani! Sinullapa onkin ajatuksia, Véronique, yleviä ajatuksia!

— Entä sitten?

— Minä suostun, kun ajattelen sitä.

Véronique huudahti ilosta. Hän riensi isänsä luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kiitti häntä. Samassa hän katosi sanoen:

— Minun täytyy mennä sanomaan lapselle, että hän on minun poikani!

Sytyttäessään piippuaan vapisevin käsin kuuli kapteeni huoneesta, jossa lapsi nukkui, sanojen ja suudelmien kuisketta, jota kieltä ihmislapsi ensiksi oppii ymmärtämään.

Hylätty olento oli otettu Inglemur-kadun taloon.

IV.

Charles kastettiin Saint-Étienne'in kirkossa ja hänelle soitettiin ranskalaisin kelloin. Charles merkittiin Toulin siviilirekisteriin ja epäsiisti virkamies, joka kirjoitti tarpeelliset tiedot asiapaperilomakkeelle, kysyi:

— Kuka on isä?

— Huber, ristimänimi minulle tuntematon, saksalainen, kateissa.

— Kuka on äiti?

— Hänen vaimonsa, Metzissä vihitty, on kadonnut.

— Kuka te sitten olette?

— Kummi, sanoi herra Audouin laskien lujan oikean kätensä, joka oli raskas kuin alasin, narisevalle asiakirjapinkalle. — Minä olen kummi, minä, Charles-Henri-Michel Audouin, virastaeronnut kyrassieerikapteeni, sotilasmitalin saanut, toinen käsi vain jäljellä, jolla valmis surmaamaan preussiläisiä, jos he vielä tulevat; ritarimerkkiä en ole saanut.

— Perheen ystävä?

— Ei, lapsen ystävä tyttäreni Véronique'in vuoksi, joka on tässä.

Kun kaikki oli merkitty paperille, sanoi kapteeni Audouin naivisti Véronique'ille:

— Nyt on minun pakko kasvattaa hänet: meitä on nyt kolme elämässä minun palkallani... ja sinun.

Onneksi oli Véronique'in palkka senlaatuinen, että sitä saattoi lisätä reippaus, ankara työ ja terveys. Hän uhrasi yksinäisyydenhetkensä, jotka hän oli itselleen varannut ja jotka olivat hänelle rakkaat, kodin piirissä vietetyt hetkensä, jotka oli tarvittu kodin kunnossapitoon, vieläpä ajatuksensakin, joita on vaikea pitää erossa toisten ajatuksista, jos elää, kuten Véronique, puolittain toisten katon alla. Herra Audouin murisi usein ja auttoi sangen vähän. Hän lähti lakkaamatta kävelylle, koska muka hänen kipunsa pakotti häntä olemaan liikkeessä. Korvaukseksi hän tarjoutui silloin tällöin menemään asialle lääkärin, maitokauppiaan ja pesijän luo. Mutta eniten apua oli naapurin vaimosta, jollaiset ovat rahvaan elämässä tärkeitä tekijöitä, mutta porvarillisessa elämässä tuntematon ilmiö. Gillette Menou otti lapsen hoiviinsa melkein yhtä hellästi kuin Véronique. Hän viipyi joka päivä Audouinien luona niin kauan kuin tarvittiin, vaalien lasta, neuloen valkeita tossuja, keittäen lihalientä ja maitovelliä tosi isoäidin tavoin. Hän jäi väliin illaksikin, sillä Véronique ja herra Audouin valvoivat takkavalkean ääressä, kun työpäivä oli päättynyt ja tunneilta oli päästy. Köyhät juuri osaavat antaa runsaasti aikaa ja apuaan.

Vuosien vieriessä kapteenin tehtävä, joka aluksi oli olematon, alkoi kuitenkin selvästi hahmottua. Se oli helppo: herra Audouin hemmotteli lasta; hänestä tuli viihdyttäjä, kävellyttäjä, eroamaton toveri. Kuten monet sotilaat oli hänkin hentomielinen. Hän heltyi nopeasti ja perinpohjaisesti, kunhan vain palvelus, johon sääli hänet johti, ei vaatinut häneltä suuria. Yhä useammin sattui, että hänen huvinsa ja se, mitä hän nimitti velvollisuudekseen, kulkivat käsi kädessä. Hän hypitti pienokaista polvellaan; Charles huusi ja herra Audouinista oli hupaisaa. Charles oppi kävelemään, ja jättiläinen, joka piti häntä kädestä, nautti kuullessaan yleisön huomautuksia, kun kummipoika ja kummi pitivät kävellessä toisilleen seuraa, toinen lakkaamatta toisen takia pysähtyen ja kumartuen kuullakseen; näin he kulkivat aina raatihuoneenpuistoon saakka. Charles alkoi pitää kuvista, ja herra Audouin uhrasi Épinalin. Kapteeni oli aina pitänyt koneista ja näpertelystä; hänelle avautui uusi kutsumus, lelujen valmistaminen. Hän sommitteli iloisen kärsivällisenä puukanuunoita, joiden pyyhkäisin sysäsi sisältään kostutetun tappurapallon, seljapuun ytimestä tehtyjä sotamiehiä, kärryjä, linnakkeita, vieläpä nukenkin, jonka Véronique puki ja suki elsassilaistytön kuosiin ja jota hän saattoi näyttää lapselle tämän täyttäessä viisi vuotta ja sanoa:

— Tämä on sinun elsassilainen serkkusi, pikku Charles. Katso, miten sievä se on!

Tiedustelu, jonka herra Audouin oli pannut toimeen ensimmäisinä kuukausina sen jälkeen, kun lapsi oli joutunut taloon, ei ollut vienyt joka suhteessa tuloksiin. Oli jäänyt selvittämättä, minne päin Saksaan Maria Huber miehineen oli paennut, eikä näyttänyt olevan juuri mitään toiveita tällaisen etsiskelyn onnistumisesta, kun siihen ei enää kellään ollut oikeata harrastusta ja kun se koski tavallista työläistä; mutta jo heti alussa voitiin näyttää toteen, että isä oli syntynyt Elsassissa, siis Ranskan alueella. Hyvin arkana ja huonosti ranskaa puhuvana mies ei osannut itseään puolustaa, kun toverit, linnakkeiden työmiehet, olivat kutsuneet häntä »saksalaiseksi»; hän oli myöntänyt heille suorittaneensa sotapalvelusta Saksan armeijassa ja sanonut olevansa velvollinen sotimaan heitä vastaan, jos sota syttyisi. Muuta ei tarvittu: huhu muuttui epäämättömäksi tosiasiaksi Pont-de-Bois-kadun asukkaiden tajunnassa ja Toulin ympäristöillä oleskelevan satunnaisen työväen käsityksessä. Mutta herra Audouin näki tosiasiat suopeammassa valossa. Hänelle oli mieluisampaa ajatella, että hän oli ottanut omakseen ja ruvennut kasvattamaan elsassilaisen poikaa, kuin jonkun pommerilaisen tai saksilaisen. Hän sanoi itselleen: »Siinä ei ole mitään pahaa, että teen hänestä aito ranskalaisen, jos saan pitää hänet.»

Ainoastaan syntyperä tuotti huolta. Hän uskoi aluksi tehneensä vain hyvän työn ja hän oli soimannut Véronique'ia tämän jalomielisyydestä. Kun oltiin totuttu lapsen läsnäoloon, joka päivä päivältä tuotti vain suurempaa iloa, pelkäsi kapteeni lapsen isän katuvana ilmaantuvan, tarjoavan korvausta heille ja vaativan poikaansa takaisin. Ensimmäisinä vuosina kapteeni päätti pyytää hyvin paljon pojan elatuksesta, jos tämänkaltainen vaatimus hänelle tehtäisiin. Nyt hän ei enää ajatellut niin. Ero tuntui hänestä kovalta. Hän ei tahtonut sitä ajatella eikä viitatakaan siihen keskustellessaan Véronique'in kanssa. Päinvastoin hän sanoi usein matalalla äänellä, katsoessaan lapseen:

— Miksi sitten olisit tullut minun luokseni, Charlot, ellet olisi tullut ainiaaksi? Me saimme sinut köyhyytemme korvaukseksi, Véronique ja minä. Ja tämä korvaus kuuluu meille yhtä kauan kuin köyhyytemmekin, joka ei meitä jätä. Oma Charlesini, en voi sanoa, kuinka paljon sinua nyt rakastan!

Ja pelko, joka on kärkäs meidän ilojamme vaanimaan, katosi.

Charles Huber varttui varttumistaan, kävelyretket pitenivät. Kaikkialla Toulissa ja sen välittömässä ympäristössä nähtiin vanhan, tuiman sotilaan samoilevan. Viimeisten vuosien kuluessa hänen ulkonainen olemuksensa oli käynyt vieläkin oudommaksi. Mutta hän ei enää kulkenut yksin. Hänellä oli seuranaan pieni poikanen, jolla oli pyöreät, iloiset, siniset silmät ja vaaleat hiukset ja joka kohotti kähärää päätään koettaen tavailla seiniin liimattuja ilmoituksia.

— Tavaa, poikaseni, sanoi herra Audouin; se on ranskaa, ja minä voin opastaa sinut tähän tieteeseen, vaikkakin Véronique on siitä paremmin perillä kuin minä.

Heidän kuuli usein nauravan yhdessä, poikanen nauroi kuin pelästyvä lintu, joka vaikenee pian, ukko taas kuin kauan jyrisevä ukkonen. He kulkivat vierekkäin talven lumessa, keväisten rankkasateiden kyntämissä ojissa, kesän kuumina päivinä; he juttelivat toisilleen lapsellisuuksia ja piloja, jotka tulivat yhtaikaa heidän mieleensä. He juoksivat vallitusrinteiltä alas kovaa kyytiä; he suosivat kumpikin aivan erikoisesti kävelyä Moselin portin taa, josta he näkivät kaikki jokilaivat, jotka kulkivat kanavaa pitkin Marne'ista Reiniin, tällä kohdalla olevan matalan kivikkorannan ja toisella puolen Dommartinin harjoituskentän, jossa melkein aina oli joitakuita jalkaväkiosastoja harjoittelemassa, harmaan maiseman etäisyyksiin peittyen. Joskus linnoitusväen upseeri tervehti kapteenia:

— Hyvää päivää Audouin-ukko! Mitä kuuluu?

— Huonoa, herra eversti.

— Miksi huonoa?

— Minun käteni on kuin rääsy; siinä ei ole voimaa, ja minä kärsin siitä.

— Sinulla on ainakin kaunis lapsi.

— Se on minun iloni, herra eversti, ainoa iloni.

— Sinä teet hänestä oikean sotasankarin, niinkuin itsekin olet, siitä olen varma.

— Enpä tiedä, mutisi herra Audouin. — Ainakin on hän korvauksena, kun en itse saa palvella.

Ja hän poistui sanoen ihmeissään:

— Mitä hän sekaantuu, mitä sinun tulevaisuutesi kuuluu häneen? Hän on jo siksi vanha, ettei ole näkemässä, kun sinä olet arvannostossa. Teeskentelijä, äh! Jos minä olisin aikoinani pyytänyt itselleni jotain, olisi hän sen evännyt!

Silti ei herra Audouin ollut voinut kuvitellakaan muuta tulevaisuutta Charles Huberille siitä saakka, kun kohtalo oli tuonut heidät yhteen. Hän haaveili tekevänsä pojasta kauniin sotilaan, suoran, rohkean, tulisen, hiukan villinkin, jos mahdollista. Hän ihaili ammattia, jota hän lakkaamatta panetteli; hän oli ruvennut hyvissä ajoin valmistamaan kummipoikaansa tälle alalle. Tämän pienen Toulin kaupungin ilmaa värähyttelivät alinomaa torventoitotukset, ja kapteeni Audouin pysähtyi usein sanomaan:

— Kuule, Charles-poika, tuossa on päivystäjäkorpraali; tuo on pikettipalveluksessa; tuo on kirjeenkantajasotamies; tuo on sotilas-ateria.

Hän teki selkoa tykistön ja jalkaväen harjoituksista, kertoi tietonsa valmiista ja tekeillä olevista linnoitustöistä ja omasta osuudestaan sodassa ja kaikesta sodassa näkemästään. Kaikki ei tietenkään tarttunut lapsen muistiin, mutta sikäli kuin ikää karttui, seitsemän vuotta, kahdeksan vuotta, kymmenen vuotta, piirtyivät eräät sanat lujasti häneen, sanat, joita kapteeni Audouin toisti kuin ikuisia kertosäkeitä:

— Kuule, poikani, sotilaalla on pelkästään velvollisuuksia. Tottele nopeasti, tottele hyvin; ei päällikköjen takia, jotka ovat usein tylyjä, vaan sen maan takia, jota palvelet. Jollet ole saanut ohjetta tai et ole selvillä, mitä olisi tehtävä, tee niinkuin minä olen tehnyt usein: huuda kunniaa nimeltä. Jos se vastaa: »Tässä olen!», niin voit lähteä.

»Älä välitä liiasta varovaisuudesta: muut käyttäkööt sitä, jos haluavat. Luota aina välkkyvään aseeseen, miekkaasi, ja sydämeesi, jota se on lähellä. Älä usko aina uusiin taistelutapoihin: jos toverisi kyykistyvät, jää sinä pystyyn; jos he heittäytyvät maahan, voit sinä kyykistyä.

»Lapseni, älä pelkää kuolemaa, jonka tuo rasitus, nälkä tai mikrobit, äläkä myöskään kuolemaa, jonka ruumiillemme saattaa kuula tahi pommin räjähdys. Niitä, jotka eivät pelkää edellistä lajia kuolemaa, sanotaan urhoollisiksi; mutta ne, jotka eivät pelkää jälkimmäistä, ovat hyvin urhoollisia.»

Kapteenin koulu ei ollut kouluista huonoin. Charles Huberiin tarttui opetus. Hänellä oli vilpitön ja luja tahto. Kun hän oli luonteeltaan vaitelias ja verrattain umpimielinen, kuvastuivat hänen sielunsa liikunnot pikemmin kasvoissa ja katseessa kuin sanoissa. Kapteeni olisi toivonut hänen luonteensa rajummaksi, mutta pojan luontainen itsekuri ei voinut olla häntä miellyttämättä. Charles Huber oli kuitenkin rohkeampi kuin suurin osa muista lapsista; hän vaan ei pitänyt ääntä vaikeista tehtävistä, joita aikoi suorittaa, ja kun hän oli ne tehnyt, pysyi hän vaiti. Hänellä oli harvinainen taito hillitä itseään. Toulin lukiossa, jonne Véronique oli saanut hänet ulko-oppilaaksi ja josta kasvatusäiti haki hänet joka ilta tuntien päätyttyä, kysyivät toverit häneltä häikäilemättömän säälimättömästi, kuten heidän ikäisiltään saattaa odottaa:

— Minkätähden sinulla ei ole isää eikä äitiä, kummit vain?

Poika oli vastannut sanoilla, jotka hän jo kauan sitten oli miettinyt valmiiksi ja oppinut ulkoa:

— Isäni ja äitini ovat kuolleet Elsassissa.

Ja kuitenkin, kun he iltaisin istuivat lampun ääressä, Véronique korjaten vaatteita, kapteeni polttaen piippuaan ja Charles lukien, ja näinä rauhallisina hetkinä tunsivat olevansa onnellisia kaikki yhdessä, vaikka eivät siitä puhuneet, saattoi lapsi huomata ystäviensä äkkiä tulevan levottomiksi. Hän oli nähnyt näiden harvinaisen tarmokkaiden olentojen vavahtavan ja kalpenevan ovikellon soidessa. Herra Audouin kavahti pystyyn, tuli murheellisen näköiseksi ja katsoi tyttäreensä sanoen:

— Jää sinä vain, minä menen avaamaan. Minä en laske sisään, sinun ei tarvitse pelätä.

Tuokioina, jotka nyt seurasivat, Véronique istui koko ajan jännittyneen hartaana, pää kumartuneena kuin rukoukseen. Kapteeni jouduttautui takaisin niin pian kuin mahdollista sanomaan kasvot loistaen, kohauttaen olkapäitään:

— Se ei ollut mitään, johan minä arvasin.

Ja he nauroivat kumpikin katsoessaan toisiinsa, kun suuri levottomuuden paino oli pudonnut hartioilta, mutta he eivät milloinkaan käyneet selittämään pelkonsa aihetta. Charles oli huomannut sen usein. Hän oli päättänyt itsekseen olla kysymättä kummitädiltään syytä siihen. Hän tiesi, ettei tämä voisi pitää häneltä salassa mitään aiheettomasti. Hän oli ajatellut: »Véronique'illa ei voi olla mitään omasta puolestaan pelättävää; hän pelkää minun puolestani, hän rukoilee minun puolestani, kun hän antaa päänsä vaipua ja kummini menee pimeässä avaamaan.»

Tämän itsensähillinnän ja tämän vaitiolon voiman poika omaksui suureksi osaksi Véronique'ilta ja hänen antamastaan kasvatuksesta. Kukaan ei vaikuttanut niin arvovaltaisesti lapseen kuin Véronique; kukaan muu ei olisi osannut lausua yhtä paljon yhtä vähin sanoin. Kun näki Véronique'in elämän, ei voinut muuta kuin sanoa: »Noin juuri.» Hän kuului niihin, joiden varjo vetää puoleensa ja opastaa. Hänen lähettyvillään ei Charlesin tullut milloinkaan ikävä, ei siksi, että Véronique olisi koettanut aina puhua hänelle, vaan siksi, että Véronique'in ajatukset eivät liitäneet milloinkaan kotoa kauas. Lapset ovat erinomaisia tuntemaan, ovatko kaikki siiven höyhenet heitä peittämässä. Véronique sanoi hänelle sanasen mennessään kerroksesta toiseen, hän hymyili Charles'ille, hän kuulusteli huomiset läksyt, hän valmisti kummipoikaansa ensi ehtoolliselle, hänen ajatuksensa askarteli lakkaamatta äidillisesti Charlesissa. Hän varasi nykyään itselleen sunnuntaipäivän, ja tuo varaaminen merkitsi tietenkin, että se tuli Charlesin hyväksi.

Charles kasvoi suureksi, neiti Audouin vanheni. Véronique'illa oli jo harmaata hiuksissa korvien yläpuolella. Hänen äänensä, joka ei ollut koskaan asteikoltaan ollut laaja — ilmasto ja opetuksen tuottama rasitus olivat kuluttaneet sitä — kävi yhä, käheämmäksi. Opettaja joutui yhä enemmän pois muodista. Oli ilmestynyt nuori kilpailija. Useat talot, joissa Véronique'ille oli sanottu: »Te olette meidän ystävämme», olivat sulkeneet ovensa häneltä ja avanneet toiselle. Nyt, kun hän ei enää joutunut laulamaan yhtä paljon romansseja, oli hänen ollut pakko ruveta opastamaan upseerien lapsia ja kävelemään heidän valvojanaan kaupungilla pari kolme tuntia päivässä. Neiti Audouinista oli tullut kävellyttäjä. Luonnollisestikin kärsi hän siitä. Sen sijaan hän oli päättänyt viettää sunnuntain »kotityöpäivänä.»