Part 2

— Hän ei edes käynyt kotona. Kun kuuli Écrouves'in linnakkeessa, ettei enää pääsisi takaisin, kirjoitti hän minulle kirjelipun, missä sanoi lähtevänsä ja ilmoitti, että minun oli turha häntä etsiä, etten löytäisi kuitenkaan. Kolme päivää olen nyt elänyt kahdeksalla pennillä, mitkä minulle jäi. Minä menen jokeen, älkää estäkö minua... Kun ei vaan olisi tuota pientä! Ajattelin jättää hänet tänne teille ohimennessäni. Ellette huoli, niin lähdemme yhdessä...

Saatuaan tämän kerrotuksi nainen kiinnitti jälleen katseensa kapteeniin, ja Audouin tunsi aivan selvästi, ettei hänellä olisi mitään vaikutusta onnettomaan, etteivät hänen sanansa pääsisi tämän sieluun eivätkä liikuttaisi häntä. Hän tunsi olevansa voimaton, kykenemätön keksimään mitä pitäisi sanoa, jotta mahdollisesti voisi tuon kurjan pelastaa, ja hän tiesi voivansa turvautua vain raakaan voimaan, mistä ei ajan pitkään olisi iloa. Hän katseli huolestuneena, ikäänkuin apua etsien avaraa, autiota huonetta, jossa vain tulenloimu liikehti seinällä.

— Miten juolahti päähänne tulla tänne? kysyi hän. Kuka näytti teille tien tänne?

— Sotilas... Kun talonomistajatar ajoi minut pois huoneestani, siksi ettei minulla ollut rahaa, kävin pormestarin luona.

— Mitä hän sanoi?

— Sanoi panevansa toimeen tiedustelun. Olin nunnia puhuttelemassa; heillä ei ole majaa hyljätyille naisille. Kävin kirkkoherran luona; hän pauhasi tulisesta pätsistä, joka minulla on tiedossa... Oli jo pilkko pimeä, satoi, en voinut enää kävellä. Olen vielä heikko, ymmärrättehän. Lyyhistyin maahan kirkkotorilla... En tiedä, miten kauan olin siinä ollut. Sotilas, joka palasi lomatunneiltaan, nosti minut maasta. Sanoin hänelle, että minulla ei ollut nukkumapaikkaa. Hän näki kasvoistani, että puhuin totta, ja mietti minne veisi minut. Hän toi minut tähän kadunkulmaan ja sanoi: »Tuossa asuu upseerintytär, joka antaa tunteja. Olen palvellut everstillä, missä hän kävi opettamassa neideille laulua. He ovat hyviä ihmisiä.» Samassa hän lähti.

Kapteeni Audouin teki eleen ikäänkuin sanoakseen: »Se oli hyvästi tehty; kukaan muu kuin sotilas ei olisikaan teitä auttanut». Sitten hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Hän näki Véronique'in astuvan sisään, lapsi kapaloituna sylissä, ja kuuli hänen sanovan iloisesti:

— Kullanmuru herää.

Hän ilmoitti aivan kuin ihmeenä, että pieni, Moseliin heitettäväksi aiottu availi silmiään.

— Hän herää. Isä, hänellä on siniset silmät. Hän alkaa huutaa. Kaiketi siksi, että hänen on vielä kylmä. Minä olen kyllä käärinyt hänet lämpimästi peitteisiin. Katsopas, sinisilmä, sinä pääset lämpimän valkean ääreen.

Véronique tuli samalla lähemmäksi ja kumartui ojentamaan pienen olennon selkää uunin vasemmalta puolen tulenloimua kohti.

— Uskotko, Véronique, kysyi kapteeni osoittaen Maria Huberia,— että hän vieläkin aikoo hukuttautua? Hänen miehensä on jättänyt hänet.

Véronique ei vastannut, sillä hän odotti tulijalta vastausta, mutta nähdessään tämän vaikenevan hän tunsi suorastaan väristyksiä. Hän kohottautui suoraksi, siirtyi vähän kauemmas, hänen silmäluomensa painuivat äkkiä liikutuksesta ja katse kiintyi tuon pienokaisen päähän, jota hän puristi rintaansa vasten. Hän kuvitteli mielessään Moselia, sitä kohtaa sillan oikealla puolen, missä hevosia juotettiin ja missä vesi oli syvää ja virtasi pehmoisesti väreillen. Äänettömyys vallitsi pitkän aikaa Inglemurin kadun talossa: kuoleman-ajatus oli päässyt sinne tunkeutumaan, eikä kukaan ollut sitä vielä karkoittanut. Tuuli vinkui savutorvessa; pahuuden voimat olivat päässeet valloilleen. Véronique oli vaipunut ajatuksiinsa. Äkkiä hän ojensi käsivartensa ja kumartui äitiä kohti:

— Ottakaa, sanoi hän, — antakaa lapselle ruokaa: sen on nälkä.

Nainen vastasi tylysti:

— Minulla ei ole enää maitoa. En ole yrittänytkään syöttää sitä. Kun on itse ilman ruokaa, niin loppuu maitokin.

Mutta Véronique'in mieli oli jälleen tasapainossa. Hetki sitten hän oli ollut levoton, mutta nyt hän jälleen saavutti mielenmalttinsa, hallitsi tunteensa, oli toimelias ja rohkea. Hän siirsi toisella kädellään Maria Huberin kaulahuivin syrjään, avasi liivien napit, laski alas rinnalta paidan kaarevan pääntien ja asetti lapsen poikittain äidin polville, niin että huulet joutuivat lähelle latteata rintaa.

— Se on sinun poikasi, sanoi Véronique käskevästi, — anna hänen syödä!

Kaikki kolme kuuntelivat, vallitsi syvä hiljaisuus. Pian he kuulivat pienen kurkun kulauttavan pisaran maitoa.

Kapteeni Audouin kuuli sen ensiksi, ja jättiläinen nousi seisomaan hyvin varovasti, jotta lapsi ei säikähtäisi ja lakkaisi syömästä. Hän nauroi hiljaa Véronique'ille, joka oli kumarassa naisen toisella puolella yhtä tarkkaavana kuin isäkin. Kulmakarvat rypyssä, suu puoleksi avoinna, äsken lasta pidelleet kädet vielä ojolla Véronique kuunteli koko olemuksellaan elämää, joka virtasi hänen vieressään. Hän ei näyttänyt huomaavan, että hänen isänsä oli noussut paikaltaan ja nyt nauroi. Mutta hetken kuluttua, kun hän arveli lapsen jo syöneen tarpeeksi ja jo päässeen nälästään ja varsinkin äidin antaneen itseään niin paljon, että se riitti karkoittamaan kuolemanhalun, antoi hän merkin:

— No niin, hyvä on.

— Lapsi on pelastettu! virkkoi kapteeni aivan ääneen.

— Ei, vaan äiti, vastasi Véronique lempeästi.

Nainen ei väittänyt vastaan. Hän pysyi liikkumattomana kuin eläin, jota lypsetään. Käsivarret olivat kuitenkin kietoutuneet lapsen ympäri, selkä oli kumartunut ja silmät suuntautuneet alaspäin. Samoin kuin kaikki muutkin äidit tarjosi hänkin ruumiinsa kehdoksi, ja vaikka hänen silmiään ei saattanutkaan nähdä, muutti niissä heikosti kuvastuva hellyys ja toivo kuitenkin kasvojen ilmeen. Kun lapsi oli niellyt ne muutamat pisarat maitoa, mitkä äidillä oli antaa, käänsi se päätään ja huokasi.

— Te olette hyvin väsynyt, sanoi Véronique. — Tahdotteko antaa hänet minulle?

Äiti nosti lasta hieman. Hän katseli turvattoman pikku olennon ruusunpunaista päätä kohottaessaan sitä. Hänen katseensa kohtasi Véronique'in katseen eikä väistynyt. Lapsi oli heidän välillään heitä yhdistämässä. Véronique tunsi, että käsissä oli ainoa hetki, jolloin hän voisi sanoillaan vaikuttaa.

— Te ette menekään nyt hukuttautumaan, ettehän? kysyi hän.

Nainen vastasi vain:

— On nälkä.

Se merkitsi jo lupausta elää.

— Nyt onkin jo aika myöhä, virkkoi hänen takanaan kapteeni Audouin, joka oli poistunut uunin luota, — ja myrsky varmaan tekee sen, että vatsa tuntuu niin tyhjältä. Avasin juuri ruokakaapin. Älä vaivaudu, Véronique, ole vain lapsen luona. Minä menen hakemaan leipää ja panen vettä tulelle, jotta voidaan keittää munia.

Myrsky raivosi yhä ulkona, mutta huoneessa, jossa kuolema tänä yönä oli pitänyt vartiota väijyen saalistaan, tapahtui ylösnousemus. Yhä vielä kauhun ja epävarmuuden valtaamat, ahdistetut sielut tunsivat lohtua kuullessaan kaapin oven liikahtavan, vettä kaadettavan pannuun ja täyttä ruukkua kantavan miehen varovasti lähestyvän. Vaihdettiin sanoja, jotka viittasivat elämään:

— Teidän pukunne on melkein kuiva... Antakaa minulle kaulahuivi, niin ripustan uunin eteen... Olette varmaan hyvin väsynyt, täytyy mennä nukkumaan, en anna teidän mitenkään mennä ulos tänä yönä... Syökää ensin... Ottakaa rohkeasti, te olette ystävän talossa...

Véronique työnsi vierashuoneen punaisen leposohvan keittiöön, sohvaparan, jonka haalistuneessa ripsikankaassa oli repeämiä. Sohvatyyny oli pieluksena ja pari tuolia suojaamassa sivulla. Hän järjesti vuoteen ja pani lapsen nukkumaan kyllin kauas valkeasta. Hän keitti munat, ja kapteeni asetti lautasia pöydälle ja avasi pullon Pagnyta, joka hänellä oli vuosi umpeen vieraiden varalta. Maria Huber ei liikkunut paikaltaan eikä puhunut mitään ja söi vain hiukkasen. Häntä värisytti silloin tällöin. Véronique ja hänen isänsä puhuivat tahallaan äänekkäästi ja kyselivät vieraalta yhtä ja toista johtaakseen hänen ajatuksensa muuhun. He tekivät hänelle ehdotuksia, ja hän hyväksyi ne nyökäten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut välttää puhumista.

Vasta keskiyön aikaan hiljaisuus vallitsi Audouinien häirityssä kodissa. Kaikki olivat väsymyksestä uupuneet. Maria Huber nukkui lyyhistyneenä toiseen päähän leposohvaa, missä lapsella oli vuode. Kapteeni oli mennyt huoneeseensa yläkertaan. Véronique valvoi nukkuvien vieraittensa ääressä. Hän vaipui joskus unenhorrokseen istuessaan uunin nurkassa, joskus hän taas käveli hitaasti keittiössä kuunnellen kalpean, nukkuvan naisen hengitystä ja miettien, mitä tekisi hänen ja lapsen hyväksi seuraavana päivänä, aamun valjetessa. Myrsky alkoi lauhtua. Tasainen sade seurasi tuulenpuuskia ja raivoisia sadekuuroja, ja seuratessaan uinuvien, nääntyneiden olentojen hengitystä Véronique kuunteli, miten surullisin, huilumaisin äänin lauloivat sekä katedraalin kattokourut että Inglemur- ja Salvateur-katujen ojat ja talojen räystäät ja kivet katoilta valuvan veden likaamalla aukealla.

II.

Kokonaisen yön Véronique oli katsellut lasta ja alkanut sitä rakastaa. Rakkaus on neuvokas, ja niinpä hänessä oli kypsynyt suunnitelma, jota hän mietti valmistaessaan keittoa. Kello oli viisi aamulla. Lamppu paloi vielä käryten pöydällä. Maria Huber nukkui kuin kuollut tuoden mieleen aaveen, jota ei ole saatu kunnolleen karkoitetuksi. Keittäessään vihanneksia kattilassa Véronique mietiskeli:

»En anna hänen lähteä ja viedä lasta vielä tänä aamuna. En... hänessä voisi tuo puuska uusiutua. Katsotaan ensin. Pikku sinisilmä on tullut pyytämään minulta suojaa. Voin vedota siihen: aion suojella häntä!»

— Mikä lapsen nimi on? kysyi hän äidiltä, kun tämä oli herännyt. — Onko hänet kastettu?

— Ei ole.

— Minä tulen kummiksi!... ellei teillä ole sukulaista...

Nainen kohautti olkapäitään oikoen jäseniään.

— Silloin minä kutsun häntä Charlesiksi isäni mukaan.

Maria Huber ei virkkanut mitään. Hän oli niitä köyhiä, jotka eivät tunne kateutta muusta kuin jokapäiväisestä leivästä. Näytti siltä kuin hän tänä hetkenä olisi välittänyt vain yhdestä seikasta: hänen oli päästävä jälleen vapauteen. Hän suostui ehdotukseen, jonka Véronique teki hänelle hyvin hartaasti ja levottomasti. Véronique saisi hoitaa lasta toistaiseksi; sillaikaa äiti koettaisi saada vuokratuksi huoneen Inglemur-kadun seuduilta. Audouinit eivät jättäisi Maria Huberia, he olisivat hänen naapurinsa ja ystävänsä ja hankkisivat hänelle työtä, niin pian kuin hän kykenisi työtä tekemään. He koettaisivat kaikin keinoin ottaa selkoa hänen miehensä olinpaikasta saadakseen hänet tulemaan takaisin. Jo heti samana aamuna kapteeni lähtisi maalle tiedustelemaan ja saisi varmaan tietää mitkä seikat olivat vaikuttaneet miehen lähtöön, mihin suuntaan hän oli mennyt ja mitä toverit arvelivat.

Véronique käveli edestakaisin ja innostui puhuessaan. Hän suhtautui ymmärtävästi onnettomaan naiseen eikä ollenkaan pahastunut vaikka tämä osoitti niin vähän kiitollisuutta vastatessaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Eikö se riittänyt, että hän oli turvaton, kärsi, oli väsynyt? Vaikka he keskustelivatkin molemmat, niin kykeni vain toinen heistä harkitsemaan ja suunnittelemaan. Véronique ei puhunutkaan Maria Huberille; hän neuvotteli syvän säälin kanssa, joka oli hänen sielussaan herännyt ja joka osasi hyvin vastata vaikenevien poloisten puolesta.

Kului tunti. Pimeään tähystävistä ikkunoista alkoi tunkeutua heikosti harmaata valoa. Keittiön toisessa päässä häämöttivät seinät, keltaisiksi maalatut reunalaudat, lattian kivineliöt. Tähän saakka oli liesivalkean loimu valaissut vain nurkkia. Mutta päivä vaikutti kuin samea vesi, joka ei houkuttele helmaansa. Maria Huber oli suostunut antamaan uudelleen lapselleen rintaa. Hän istui lähellä ikkunaa; kenties hän ajatteli, miten helposti olisi voinut käydä, ettei hän olisi enää nähnyt aamun sarastusta. Hän virkkoi kuin horroksista heräten:

— En toivoisi isänne vaivautuvan minun tähteni. Tunnen jo voimistuneeni. Kohta, kun päivä vaikenee, menen tapaamaan Hulinin vaimoa, jolta vuokrasin huoneen ja joka asuu lähellä Croix-de-Fustin aukeaa, Pontde-Bois-kadun varrella. Ehkäpä hän tietää sanoa, missä minun mieheni on, ja minä voin pyrkiä asumaan huoneeseeni takaisin.

Itsepäisen ja salaperäisen sydämen täytti kokonaan miehen muisto. Hän oli tahtonut kuolla miehensä tähden, ja nyt uuden päivän valjetessa kohdistui ajatus ensiksi kadotettuun. Véronique lähestyi äitiä, joka asetti tyydytetyn lapsensa leposohvalle, ja palasi hänen kanssaan ikkunan ääreen. He nojasivat kumpikin ikkunapieleen. Maria Huber oli levoton ja hermostunut.

— Minun täytyy lähteä, virkkoi hän.

— On liian aikaista.

— Ei ole. Jos hän olisi palannut kotiin? On jo aamu.

Hän vaikeni ja loi katseensa yli märän puutarhanaidan, yli vastapäätä olevien kattojen. Véronique teki samoin ja huokasi syvään. Hän tunsi, ettei hänen vieressään oleva nainen ollut äidillinen mieleltään, kun tämä oli voinut muuttaa suunnitelmaa, mutta ei katunut.

— Niin... näyttää olevan! vastasi hän.

Oli tosiaan jo aamu. Taivas oli harmaansinertävä. Tuulen jättämät häivät piirtyivät sitä vasten. Kaikki peittyi vielä hämärään. Vain naapuritalojen savu nousi valjuna ilmaan. Rattaiden tärinää kuului katedraalin aukealta, jossain soi kello, aamutoitotuksia kajahteli sieltä täältä, pieni vihannesten kaupustelija huusi kääntyen Salvateur-kadun kulmasta:

— Perunoita, kymmenen penniä naula! Purjolaukkaa! Porkkanoita 15 penniä!

— Nyt minä lähden, toisti nainen.

— Menkää sitten, virkkoi Véronique. Pidän huolta lapsestanne aivan kuin se olisi minun omani. Voitte lähteä asuntoonne ja levätä siellä ja koettaa tiedustella. Ei tarvitse kiirehtiä. Jos voitte tulla vielä aamupäivällä, niin sitä parempi, sillä iltapäivällä minun täytyy antaa tunteja.

Nainen ei kuitenkaan kuunnellut häntä, hän oli yhä vieläkin turtuneena surusta, joka oli häntä kohdannut.

— Minun täytyy tavata hänet, ymmärrättehän! Missä tahansa... Minä en voi elää tällä tavoin... Hän jätti minut siksi, että sain lapsen ja että on liian kallista elättää kolmea henkeä... Hän rakasti minua kuitenkin... Minä olin saanut hänet mieltymään...

Hän käänsi päätään, ja ajatukset nostivat hieman verta poskiin. Véronique tunsi sekä pelkoa että sääliä katsellessaan häntä. Hänestä tuntui kuin olisi häneltä kysytty jotain, jota hän ei uskaltanut ruveta itselleen tulkitsemaan, ja kuin nykyhetkeen olisi kätkeytynyt kokonainen kuorma tulevaisuuden ituja. Häntä värisytti, hän siirtyi hiukan kauemmas ja virkkoi hitaasti, ikäänkuin olisi puhunut kohtalon nimessä:

— Minä autan teitä niin paljon kuin voin, Maria Huber. Sen minä lupaan!

Puhuessaan hän työnsi kätensä taskuunsa ja pisti huomaamatta naisen käteen kahdenkymmenen frangin kultarahan, joka oli hänen almukseen suunnattoman suuri. Tällaista erää ei hän ollut milloinkaan pienistä varoistaan tuhlannut huvitteluun.

— Siinä on vuokraan, virkkoi hän, — se vaaditaan teiltä etukäteen.

Maria Huber tuskin kiitti. Kuullessaan kapteenin askeleet portaiden yläpäässä hän pisti vaaleanpunaisen kaulahuivinsa päät esiliinan vyötärön alle, kiinnitti selluloidikamman lujemmin tukkaansa ja mumisi:

— Hyvästi sitten, neiti.

— Ettekö syleile pienokaista?

Nainen kääntyi takaisin, kumartui sekunniksi leposohvan yli ja astui hiukan häpeissään ovelle.

Véronique kuuli askelten kahinaa puutarhan hiekkakäytävällä ja näki harmaan hahmon liikkuvan syreenipensaiden ohitse huojuttaen niiden paljaita varsia, hän näki kadulle johtavan portin avautuvan ja sulkeutuvan.

Samassa kapteeni Audouin astui yläkerrasta kierreportaita alas, jotka päättyivät vierashuoneen nurkkaan. Hän astui raskaasti huoneeseen, päässä nahkalakki, ratsuvaippa hartioilla ja keppi kainalossa.

— Ohhoh! virkkoi hän, toivottavasti koti on paremmassa järjestyksessä, kun palaan. Kaikki on nurin narin, sitäpaitsi olen nukkunut huonosti. Entä sinä?

— Minäkö... en ole nukkunut ollenkaan, vastasi Véronique nauraen. — Minne sinä lähdet?

— Eversti de Porsevelin luo, hitto vie, kun pyysit minua ilmoittamaan, ettet anna tunteja tänä aamuna, sitten Faverolleille ja Hundleylle samassa asiassa.

— Hyvä, ja sitten?

— Sitten, en syö kotona aamiaista. Koetan ehkä mennä pormestarin virastoon ottamaan selkoa tuosta työmiehen erottamisjutusta; mutta kun ei noista siviilivirkamiehistä ole juuri mihinkään, niin tiedätkö, mitä aion tehdä, Véronique?

— No, mitä?

— Aion lähteä Écrouves'in linnakkeeseen, missä mies oli työssä. Luutnantti Maugeret taitaa vielä olla siellä. Kyllä minä nyt joka tapauksessa, hitto vie, tapaan jonkun vanhan toverin, jolta saan palan leipää ja lasin viiniä ja jonka luona voin lämmitellä.

—Palaat sitten myöhään?

— En ennen kello kolmea tahi neljää. Ei tarvitse pelätä kuumaakaan astuessa, ilma on kolea. Anna minulle sitten viinikeittoa, kun tulen, niin virkistyn taas.

Pään ja olkapään eleellä, joka oli Véronique'ille tuttu, hän osoitti sohvalla nukkuvaa lasta.

— Milloin Maria Huber tulee hakemaan hänet?

— Jo aamupäivällä. Hän on paraikaa vuokraamassa huonetta.

Véronique lähestyi isäänsä. Isä suuteli häntä. Painettuaan nahkalakin syvemmälle päähänsä, koska arvasi, että ulkona oli kylmä, kapteeni avasi oven.

Véronique oli yksin. Hän nojasi sohvan selustaan, ja rajaton hellyys valtasi hänet. Lapsi oli jäänyt hänen hoiviinsa, se olisi muutamia tunteja hänen lapsensa. Hän toisti aivan hiljaa kerran toisensa jälkeen: »Minä olen äiti! minä olen äiti!» ja se tuntui hänestä ihanalta. Hän tunsi yhtaikaa rakkauden rauhaa ja levottomuutta, jotka eivät häirinneet, vaan täydensivät toisiaan. Hänestä tuntui kuin koti olisi rikastunut, kuin siunaava käsi olisi ojentunut vanhan katon ylle. Hän unohti oikean äidin paluun, hän unohti yöllisen väsymyksensä. Kumartuneena punaisen leposohvan ääreen hän ajatteli: »Nuku, oma pienokaiseni, joka olet tullut saamaan suojaa minun syliini, uinahda; kaamea yö on mennyt. Se saa minut vielä värisemään. Miten olisi käynytkään, ellen olisi kuullut kolkutusta, jos äitisi olisi masentunut ja poistunut ja, enkeliraukka, Mosel nyt kuljettaisi pientä valkeata ruumistasi. Uinahda, valvon sinun ääressäsi työtä tehden. Mutta sydämeni puhuu koko ajan uinuvalle sielullesi.

Hän alkoi lakaista lattiaa, järjestää tuoleja pitkin seiniä, pestä lautasia ja pöydälle asetettuja laseja. Vain leposohva jäi paikoilleen keittiöön uunia vastapäätä. Véronique teki ilomielin työtä. Kaikkiin hänen ajatuksiinsa, vähäpätöisimpiinkin, kaikkiin taloustehtäviin valautui riemua, samoin kuin auringonvalossa leijaileva pöly avarassa huoneessa muuttui kullaksi. Ulkona oli varmaan pakkanen; askeleet kajahtelivat kirkkaasti kuin kristallin helke. Kulkiessaan valkean ohi Véronique heitti joka kerran tuleen kourallisen pieniksi pilkottuja puita, jotta loimu liekehtisi kirkkaammin ja lapsen olisi lämpimämpi, ja hän ajatteli sydämessään:

— Lämmittele, oma iloni, ehdit vielä kärsiä vilua, kun oikea äitisi on ottanut sinut takaisin.

III.

Kello oli neljä iltapäivällä.

Kapteeni

Audouin palasi Écrouves'in linnakkeesta. Jätettyään taakseen linnoitetuille harjanteille kiipeävät, mutkittelevat tiet hän oli tullut Pariisin — Strassburgin valtatielle ja laskeutui Toulia kohti, jonka ikkunaruudut liekehtivät laskevan auringon valossa. Raju kiihtymys pakotti hänen silloin tällöin pysähtymään ja lausumaan uhkauksia, jotka hyinen tuuli kuljetti hänen edelleen, tuuli, joka pusersi vaipan poimut matkamiehen rintaa ja laihoja jalkoja vasten, tuuli, joka pörrötti nahkalakin karvat ja taivutti ne aaltomaiseksi läikkeeksi.

— Roistot, sanoi hän, — jotka ovat ottaneet minun olkalappuni, tahtovat palata Gondreville'in metsän kautta... Hyvä, hyvä, mutta malttakaas! Niille ei anneta aikaa poimia mansikoita tai syödä meidän kirsikoitamme. Pam! Greve'in linnakkeesta!... Pam! Villers-le-Secin linnakkeesta!... Nyt Dommartinin umpivarustus ryhtyy leikkiin!... Nyt Saint-Michel avaa tulen! Ristituli!... Me olemme Nancyn tiellä, sapeli käteen!... Ladatkaa!... Koko ratsuväki, me kaikki singahdamme kuin kuulasade... Pianpa kääntyivät selät, kun he näkivät meidät! Kylläpä tuli kiire paluu metsään!

Herra Audouin näki ahdistajat todella. Hän ajoi niitä takaa. Hän palasi voittajana, vaikkakin uuvuksissa joukkojensa etunenään, antaen veren punertaman sapelinsa riippua hevosensa kupeella. Hän ratsasti Touliin Ranskan portista ja hän näki leipurinsa ja lihakauppiaansa ja vaimojen ja lasten, jotka hän oli tottunut tapaamaan kadulla, juoksevan häntä vastaan, kädessään kuusen oksia voitonlehvinä, huutaen:

— Eläköön Audouin! Eläköön kapteeni Audouin!

Vanhalla lapsella oli tämänkaltaisia sankaruuden-haaveilun puuskia, vaikka ne harvoin saivat näin selvän muodon. Maisemalla oli siinä osansa. Tasangolla, kapteeni Audouinin alapuolella, oli parin kilometrin päässä, poppeli-bastionien vyöttämä ympyriäinen pieni sotakenttä, jolla punersi tiilikattoja ja josta pari kirkontornia kehosi kaikkea muuta ylemmäksi. Kaupungin vasemmalla puolen näki hän aluksi tasangolla paljaita, tasaisia peltoja, mutta tasanko yleni asteittain ja peittyi yletessään tummaan metsään, jonka reuna häipyi kauas taivaanrannan taa. Oikealla oli Mosel, joka näytti törmäävän Toulin ensimmäisiä rakennuksia vasten ja siihen pysähtyvän, mutta jota saattoi seurata ylempänä, missä se välkkyen kiemurteli kuin käärme, jolta kaupunki oli ruhjonnut pään ja jonka häntä katosi ohuena ja kelmeänä etäiseen autereeseen. Kaikkialla tiellä, jota kapteeni laskeutui alas tasangolle, saattoi nähdä Lothringenin loivia aaltopintoja, toisiaan seuraavia kukkuloita, joille pitkät, varjottomat rinteet antoivat pehmeän sävyn, ja kaikkialla näki entinen upseeri tuttuja pattereita ja linnakkeita, jotka kätkeytyivät harjujen vehreyteen ja häipyivät tummiin metsiin. Kääntymättä hän tiesi, missä hänen takanaan, aivan lähellä, oli Saint-Michel-vuoren linnoitus, josta kaikki muu puolustus riippui. Kaikki oli omiaan tuomaan mieleen taistelun. Ne ajatukset tulivat vanhojen tuttavien tavoin, samoin kuin kostonhalu, jota vielä tuoreet sodanmuistot lietsoivat. Tänään oli hänen suuttumuksensa kuitenkin yltynyt ja vihansa kiihtynyt kaikesta, mitä luutnantti Maugeret Écrouves'issa juuri oli hänelle kertonut. Sillä nainen, jolle hän oli antanut suojaa talossaan edellisenä yönä ja jonka lapsen Véronique oli ottanut hoivaansa, oli saksalaisen kanssa naimisissa, ja linnoituksen työmiehet olivat tietysti lisänneet, että saksalainen oli urkkija.

— Minä en paljoakaan usko työmiesten urkkimiseen, oli luutnantti Maugeret virkkanut; uskon puutteen pakottavan joskus saksalaisia tulemaan työmaillemme. Huber oli varmasti teutoni; tiesin sen, mutta en sitä ilmaissut, kun hän oli hyvä työmies. Minä en lähettänyt häntä pois; hän lähti itse. Hän oli edellisenä maanantaina saanut kuulla, en tiedä miten, että ministeri oli antanut käskyn henkilötietoja koskevan kyselyn toimeenpanosta, ja luikki tiehensä jättämättä osoitettaan. Tunnetteko hänet, kapteeni?

— En, Jumalan kiitos. Tyttäreni Véronique oli vain innostunut osoittamaan hyväntekeväisyyttä tuon veijarin vaimolle. Niinkuin ei olisi kylliksi apua tarvitsevia meikäläistenkin joukossa!

Kapteeni vältti kertoa, että saksalaisen kulkurin vaimo ja lapsi olivat olleet yötä hänen kodissaan; mutta vanha viha »preussiläistä» kohtaan oli saanut uutta virikettä. Niin pian kuin hän oli yksin alaspäin viettävällä tiellä, edessään maisema, jonka joka taholta kohosi sodan merkkejä, päästi, hän valloilleen nöyryytystä ja kärsimystä jättäneen menneisyyden lietsomat kiroukset ja hän päätti:

— Olen tehnyt palveluksen saksattarelle, olen pelastanut hänet Moselista. Käynpä vielä hänen asunnossaan katsomassa, ovatko äiti ja lapsi suojassa pakkaselta, ja vien siitä tiedon Véronique'ille; mutta siinä sitten onkin kaikki. Minä en tahdo niitä ihmisiä enää nähdä! Vaikka heidät karkoitettaisiin Saksaan, minusta se on yhdentekevää!

Kapteeni palasi Touliin Ranskan portista, kulki kaupungin läpi kaasuliekkien paraikaa syttyessä ja etsi muutamia minuutteja Hulinin vaimon taloa. Lihakaupan edessä leikkivä pikku juutalainen tiesi neuvoa ja vei hänet erään pihan perälle, missä kohosi vanha, paikoittain homeinen kivirakennus.