Part 13

Oli paljon ihmisiä tarkastamassa huonekaluja ja taiteellisia koruesineitä, joita siellä oli monia tuhansia, mutta ne olivat enimmäkseen juutalaisia — luultavasti kauppiaita, ja Volenski tiesi, että summa, jonka salaseura oli asettanut hänen käytettäväkseen, olisi paljon isompi, kuin mitä rikkainkaan kauppias maksaisi yhdestä ainoasta koruesineestä. Hän oli siis aivan tyytyväinen seuraavan päivän huutokauppaan nähden. Kun hän poistui talosta, niin hän pysähtyi porraskäytävään sytyttääkseen sikarin. Samassa hetkessä pysähtyivät talon edustalle myöskin eräät vaunut. Nainen astui niistä ulos kädessään pääsykortti, ja huomaamatta Volenskia hän livahti hänen ohitseen ja meni taloon. Se oli madame Demidov!

Volenskin mieleen ei todellakaan milloinkaan ollut juolahtanut, että madame Demidov tai kardinaali voisi millään tavalla saada tietää kadonneiden kynttilänjalkojen olinpaikasta, ja kun hän huomasi naisen olevan paikalla, niin se vaikutti häneen kuin salamanisku. Mutta sehän olikin oikeastaan aivan luonnollista. Kaksi viikkoa oli kulunut varkaudesta. Grünebaumin oli sillä välin, kuten Volenski hyvin tiesi, hänen rikostoverinsa ilmiantanut. Hänen talonsa ja kirjansa oli tarkastettu, hänen lontoolaisen rikostoverinsa nimi oli saatu selville, ja madame Demidov oli epäilemättä toiminut aivan samalla tavalla kuin Volenskikin. Ja hän oli joko uhkailemalla tai lahjomalla seurannut varastettujen kynttilänjalkojen jälkiä Daviesin liikkeestä mr James Hudsonin taloon.

Volenski käsitti heti, että hänen läsnäolonsa olisi mitä haitallisinta hänelle. Nyt oli aivan ilmeistä, että hän jonkin salaisen henkilökohtaisen harrastuksen takia tahtoi saada kynttilänjalat takaisin, sillä muuten hän ei olisi itse tullut Lontooseen, vaan olisi lähettänyt taitavan asiamiehen valtaamaan varastettuja tavaroita.

Jos hän aikoisi huutaa niitä seuraavana päivänä, niin Volenski tiesi, että se koituisi hänen turmiokseen. Hän voisi itse kyllä panna menemään sangen huomattavan rahasumman tällaisen välttämättömän tarpeen sattuessa, mutta mikäli huhut olivat oikeita ja madame Demidov oli Venäjän hallituksen palkattu agentti, niin silloin hänen luottonsa olisi todella rajaton ja taistelu heidän välillään kävisi elämästä ja kuolemasta.

Oh! Kunpa voisi saada selville, mitä vuorokautta myöhemmin tulisi tapahtumaan, ja saisi tietää heti kaikki uhkaavat onnettomuudet! Kerran hän ajatteli jo tiedustella Lontoon joka hotellista madame Demidovia, jotta saisi kuulla kohtalonsa hänen omilta huuliltaan, mutta huomioonottamatta sellaisen toimenpiteen toivottomuutta niin isossa kaupungissa kuin Lontoossa hän ajatteli, että nainen pitäisi sitä heikkouden osoituksena, ja loppujen lopuksi, niin toivorikas on ihminen, oli vielä pieni mahdollisuus, ettei madame Demidov vielä ollut löytänyt salaisia papereita. Siinä tapauksessa hän, kun hän tuntisi Volenskin huutajien joukosta, luopuisi kilpailusta luottaen siihen, että hän toimi kardinaali d'Orsayn puolesta. Ei, kaikki ei vielä ollut menetetty, ja Volenskilta pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun hän ajatteli, että huomenna joka tapauksessa — onnellisesti tai onnettomasti — päättyisi tämä kauhea jännitys, jota hän oli saanut kärsiä kaksi kuolettavaa viikkoa, lukuunottamatta muutamia autuaan tiedottomuuden päiviä.

Mutta mitä oli tehnyt madame Demidov? Hän, kuten Volenskikin, oli kärsinyt vaihtelevia epävarmuuden, pelon, epäilysten ja toivon tuskia viimeisten kolmen viikon aikana. Heti Grünebaumin vangitsemisen jälkeen hän oli saanut ilmoituksen poliisilta, mutta kauhukseen hän ei ollut löytänyt kynttilänjalkoja juutalaisen liikkeestä takavarikoitujen tavarain joukosta. Hänen onnistui töin tuskin ja vain tuhlaamalla ison joukon venäläistä rahaa saada kahdenkeskinen keskustelu vangin kanssa, joka himoitsi kovasti kostoa ajatellessaan Volenskin luuloteltua petosta ja hyvin mielellään ilmoitti hänelle kaikki tietonsa kynttilänjalkojen olinpaikasta.

Tarvittiin aika paljon enemmän venäläisiä rahoja, jotta saatiin Isaac Davies puhumaan kynttilänjaloista jälleen. Hän oli epäluuloinen eikä pitänyt salaperäisyydestä, joka punoutui niiden ympärille. Hän kielsi kauan jyrkästi tietävänsä mitään niistä, ja vain runsaasti lahjomalla saatiin hänet ilmoittamaan asiakkaan, jolle hän oli myynyt kynttilänjalat.

Madame Demidov meni kuten Volenskikin mr James Hudsonin taloon luottaen usein koeteltuun viehätystaitoonsa saadakseen miehen luopumaan kirjeestä, jota hän kuvaili itselleen vaaralliseksi. Ja kuten Volenskikin hän tunsi itsensä sanomattoman epätoivoiseksi saadessaan kuulla, että mr Hudson oli kuollut.

Viikkoa myöhemmin, kun madame Demidov oli nähnyt ilmoituksen Timesissä, ja kokonaan aavistamatta, että Volenski liikkui samoilla asioilla kuin hänkin, hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi nähdessään, että kynttilänjalat olivat myytäviksi aiottujen tavarain joukossa Curzon Streetin n:ossa 108. Hänen olisi ihmeen helppoa huutaa niitä ja ostaa ne millä hinnalla tahansa.

XX

Paljon ihmisiä oli jo kokoontunut ruokasaliin, missä huutokauppa oli pidettävä, kun Volenski saapui näyttämölle.

Monet kauppiaat, joista useimmat olivat juutalaisia, jotka kaikki näyttivät tuntevan toisensa, järjestäytyivät rauhallisesti ostaakseen kukin oman osansa. Myynti alkoi täsmälleen kello yhdeltätoista. Volenski katsoi tuskallisesti ympärilleen — huone oli tiukassa väkeä. Hän ei voinut nähdä madame Demidovia. Ensin huutokaupattiin isommat huonekalut vaihtelevilla hinnoilla eri kauppiaille, joista useimmat saivat ostoksensa hyvin halvalla. Ainoan kerran nousivat hinnat hieman korkeammalle, kun eräs onneton ulkopuolinen tai yksityinen huutaja yritti kilpailla kauppiasjoukkueen kanssa, joka oli kasautunut lähelle huutokaupanpitäjän pöytää ja nopeasti nosti hintoja, kunnes onneton yksityinen tarjooja vetäytyi syrjään pettyneenä ja alakuloisena.

Vasta myöhään päivällä oli kuriositeettien ja arvokkaan rihkaman vuoro tulla huutokaupattavaksi. Jalokiviä, kultaista ja hopeista pöytäkalustoa, egyptiläisiä ja muita antiikkitavaroita ja vihdoin:

"Pari harvinaista kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa", huusi huutokaupanpitäjä, "sanokaamme viisikymmentä puntaa parilta".

"Viisikymmentä guineaa", sanoi eräs ääni.

"Kuusikymmentä", sanoi toinen.

"Seitsemänkymmentä", "kahdeksankymmentä", "kahdeksankymmentäviisi", jatkoivat nopeasti eri kauppiaat.

Tähän alkuotteluun Volenski ei ollut puuttunut. Hän odotti, kunnes useimmat huutajat olivat luopuneet pelistä, sillä hän tiesi hyvin, että edeltäpäin oli järjestetty, kenen piti tarjota kynttilänjaloista viimeiseksi.

Mutta kun taas ääni oli sanonut: "yhdeksänkymmentä", syntyi hiljaisuus ja huutokaupanpitäjä alkoi tapansa mukaan:

"Siis, hyvät herrat. Pari harvinaista —"

"Sata", sanoi Volenski äänellä, jota hän tuskin tunsi omakseen, niin kiihtynyt hän oli.

"Ja viisikymmentä", kuului edestä nenä-äänellä.

"Kaksisataa", sanoi Volenski.

"Ja viisikymmentä", sanoi nenä-ääni.

"Kolmesataa", sanoi Volenski, joka tunnettuaan vastustajansa erääksi kauppiaaksi, joka oli ostanut ison kokoelman muita tavaroita, tiesi, että vaikka hän pakottaisikin hänen tarjoomaan aika huomattavan summan, niin hän ei kuitenkaan ostaisi koruesineitä hinnalla, joka tuottaisi hänelle tappiota. Hän sai siis täydellisesti malttinsa takaisin, ja hänen kova jännityksensä oli hiukan lieventynyt. Ja kun nenä-ääni sanoi taas: "ja viisikymmentä", niin Volenski sanoi rauhallisesti:

"Viisisataa puntaa."

Silloin nenä-äänen omistaja kohautti olkapäitään ja katsoi kattoon, ikäänkuin hän olisi toivonut saavansa sieltä jonkin merkin, minkälaista hänen seuraava menettelynsä tulisi olemaan. Hän mutisi vielä: "ja viisikymmentä", mutta ilman vakaumusta. Ja kun Volenski sanoi "kuusisataa", niin nenä-ääntä ei enää kuulunut.

"Siis, hyvät herrat", sanoi huutokaupanpitäjä, "tämä harvinainen kynttilänjalkapari menee kuudensadan punnan hinnasta — kuusisataa puntaa on tarjottu — hyvät herrat —"

"Seitsemänsataa", kuului soinnukas naisen ääni.

Kaikki kääntyivät katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja uteliaat silmät tarkastelivat uutta huutajaa. Volenski ei kääntynyt ympäri. Hän tiesi hyvin, kenen ääni se oli — tuo pehmeä ääni, jossa oli hiukkanen venäläistä sävyä konsonanttien lausumisessa. Hän oli tullut kuolon kalpeaksi. Hänen kielensä tuntui tarttuvan kiinni hänen kitalakeensa. Hänen polvensa alkoivat horjua hänen allaan. Mutta sekunnin ajalla kaikki tämä pelko oli loppunut. Hän ponnistautui äkkiä tarmokkaaksi ja ojentautui supisuoraksi ja melkein uhmaavalla äänellä hän huusi huutokaupanpitäjälle: "Tuhat puntaa".

"Ja viisisataa", kuulutti yhtä uhmaavalla äänellä hänen kaunis vastustajansa heti.

"Kaksituhatta", sanoi Volenski.

"Ja viisisataa", kuului vastaus. "Kolmetuhatta, neljä-, viisi-, kuusituhatta puntaa."

Ihmiset kuuntelivat jännittyneinä ja hengitystään pidättäen ja vuoron perään katsoivat molempia tarjoojia, jotka huoneen vastakkaisista päistä käheällä ja kuumeisella äänellä huusivat uhmaten toisiaan. Kaikki huomasivat, että oli kysymyksessä jokin salaperäinen asia, jokin murhenäytelmä, jonka viimeistä näytöstä näyteltiin heidän silmiensä edessä.

Asioiden ollessa sillä asteella huutokaupanpitäjä kumartui eteenpäin ja kääntyen erikoisesti Volenskin puoleen sanoi:

"Ellei jollakin tavalla saada sopimusta aikaan, niin en voi pitää näitä herroja odottamassa. Meidän täytyy jatkaa myyntiä."

"Hyväksyttekö tarjoukseni?" sanoi Volenski. "Minä sanoin kymmenentuhatta puntaa."

"Kaksikymmentätuhatta", sanoi madame Demidov tyynesti, ikäänkuin hän olisi puhunut yhtä monesta pennistä.

"Kaksikymmentätuhatta puntaa", sanoi huutokaupanpitäjä, "kynttilänjalkaparista. Sekä tämä herrasmies että tämä nainen ovat aivan tuntemattomia minulle. Minun pitää saada jokin takuu molemmilta, että rahat maksetaan, kun tarjous on hyväksytty, muussa tapauksessa minun pitää kieltäytyä kuluttamasta enää näiden herrasmiesten kallista aikaa. Olen sitä mieltä, että on tehtävä jokin sopimus. Toistaiseksi viimeinen kahdenkymmenentuhannen punnan tarjous pitää paikkansa."

Volenski oli vastaamaisillaan kiukkuisesti ja terävästi, sillä hän kiehui tukahdutetusta kiihtymyksestä, kun hän tunsi käsivarteensa kevyesti koskettavan. Hän kääntyi kuin umpikujaan ajettu eläin ja katsoi silmästä silmään vihollista, joka todellakaan tällä hetkellä ei näyttänyt niinkään hirvittävältä. Vihollinen oli sievästi puettu — pelkkään mustaan. Hänellä oli tummat silmät, jotka katsoivat melkein rukoillen Volenskin hurjistuneihin silmiin, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet lukea, mitä tapahtui hänen ajatuksissaan, ja hänellä oli ääni, jossa oli vienoin venäläinen korostus, mitä hän milloinkaan oli kuullut. Lisäksi oli hänellä pieni hienon käsineen verhoama käsi, joka lepäsi kuin arka lintu Volenskin takin hihalla. Lopulta vihollinen puhui:

"Herra", sanoi hän venäjäksi, "tuntuu siltä, että taistelemme peloittavan julmaa taistelua, te ja minä. Ehdotan muutaman hetken aselepoa. Hyväksyttekö valkoista lippua?"

Volenski nyökkäsi heikosti myöntyvänsä.

"Herra, te ja minä näytämme sydämemme pohjasta -tahtovan omistaa nuo kynttilänjalat. Ihmettelen, onko teidän tarkoituksenne yhtä puhdas kuin minun? Nuo kynttilänjalat, hyvä herra, uskoi huostaani eräs ystävä. Ne katosivat, kun ne olivat minun hallussani. Tahdon palauttaa ne itse hänelle, vaikka se maksaisi puolet omaisuuttani."

"Madame", sanoi Volenski, "kunnioitan vaikutteitanne, mutta nämä kynttilänjalat uskoi hänen majesteettinsa keisari itse isännälleni kardinaalille. Ne tullaan palauttamaan hänen ylhäisyydelleen, mutta minun kätteni kautta."

"Ah!" sanoi madame Demidov ivallisesti, "tahdotte vaatia palkkiota".

"Niin, madame, se on aikomukseni."

"_Qu'à cela ne tienne!_ [Älköön se olko esteenä.] Lupaan teille yhtä rajattoman palkkion kuin antelias kardinaali vain voi kuvitella, jos suostutte oikkuuni."

"Madame, vaikka pitäisitte pienessä kädessänne Persian shaahin yksityiskassaa, en antaisi kynttilänjalkoja teille."

"Kolmekymmentätuhatta puntaa tuosta kynttilänjalkaparista", hän huusi huutokaupanpitäjälle, joka joukon mukana tarkasteli vihamiehiä, joka joukko omituisesti höristi korviaan saadakseen selvää keskustelun sisällyksestä.

"Herra", sanoi madame Demidov kiihtyneesti, "emmekö voisi jakaa noita kynttilänjalkoja? _Täytyykö_ teidän saada molemmat?"

Tämä ehdotus oli niin erikoinen, että Volenski ei ollut tajuta sen täyttä merkitystä. Hän katsoi melkein häikäistynä kauniiseen venakkoon, joka jatkoi kiihkeästi.

"Herra, kynttilänjalkoja on kaksi kappaletta. Toinen on hieman vahingoittunut, toinen aivan eheä. Annan teille edellisen, jos saan jälkimmäisen. Siten jaamme kunnian ja maineen lahjoittaessamme takaisinsaadut aarteet hänen ylhäisyydelleen. Otaksun, että minä naisena saan vahingoittumattoman ja sentähden paremman kappaleen?"

Mitä hän sanoikaan? Vahingoittumattoman kynttilänjalan? Ja hän saisi vioittuneen. Sehän oli se, missä paperit olivat, ja hän tahtoi toisen. Mutta silloinhan hän oli pelastettu! Pelastettu! Hän ei voinut puhua, hän oli liian kiihtynyt. Mutta ottaen madame Demidovia kädestä hän veti hänet joukon halki, joka teki heille tietä, huutokaupanpitäjän pöydän luo, missä kynttilänjalat olivat näytteillä. Hän sanoi:

"Kyllä, kyllä, minä suostun. Te saatte toisen, paremman. Antakaa minulle vioittunut, niin olen tyytyväinen. Miksi ette ota sitä? Minä maksan niistä molemmista", hän lisäsi kuumeisesti ottaen ison pinkan setelirahoja lompakostaan ja tyrkkäsi ne hämmästyneen huutokaupanpitäjän käteen.

Mutta madame Demidov oli vain kerran vilkaissut kaksoiskynttilänjalkoihin, sitten hän peräytyi ja hänen silmänsä olivat melkein irtautumaisillaan päästä kauhusta ja pelosta. Kynttilänjalat olivat todellakin kaksosia, sillä niissä monenlaisissa vaiheissa, joiden alaisia ne olivat olleet viimeisten viikkojen aikana, oli vahingoittumattoman Amorin käsi niinkuin sen toverinkin särkynyt ranteesta kyynärpäähän asti.

Madame Demidov, joka turhaan koetti tekeytyä tyyneksi, sieppasi kuumeisesti toisen kynttilänjalan hurjasti toivoen, että onni suosisi häntä valinnassaan, ja hän lähti huoneesta katselijain kummastuneen tuijotuksen seuraamana, jotka katselijat vaistomaisesti tekivät tietä salliakseen hänen kulkea ohi kallisarvoisen taakkansa kerällä.

Volenski, joka ei ollut huomannut naisen kauhistunutta ilmettä eikä todennut sen syytä, näki vain luulemansa oman kynttilänjalkansa, joka sisälsi hänen salaiset paperinsa. Tuskin luottaen aisteihinsa, pelon ja toivon tunteiden vaihdellessa, hän otti sen mukaansa.

XXI

"Monsieur, — Luullakseni tämä kirje ei tuota teille mitään yllätystä. Olemme toistemme vallassa. Todennäköisesti ei meitä kumpaakaan hyödyttäisi tämän taistelun loppuun asti käyminen. Emmekö voisi vaihtaa todistuskappaleitamme tänä iltana hotellissani — nautittuamme saksanpähkinöitä ja viiniä? Syön klo 7.30. — Teidän

Anna Demidov."

Ivan Volenski piti kädessään hienotuoksuista, vaaleanpunaista pientä kirjettä ja luki lukemistaan sitä, kunnes hän osasi sen ulkoa. Hänen kauhea seikkailujensa sarja, joka oli kestänyt kaksi viikkoa, loppui niin omituisella tavalla, ja sen huippupisteenä oli raju taistelu huutokaupanpitäjän pöydän edustalla, ja Ivan, joka ei ollut vielä kolmenkymmenen vuodenkaan vanha ja oli mies, ennenkuin hänestä tuli sosialisti, ajatteli vihollista, jonka hän oli tuntenut ja jota hän oli pelännyt jo niin kauan, kun tämä seisoi rukoilevasti hänen vieressään, samalla kuin hänen pieni hansikoitu kätensä lepäsi hänen takkinsa hihalla.

Siitä hetkestä asti hän näytti muistavan jokaisen sitä seuraavan tapahtuman ikäänkuin epäselvänä unena. Hän oli kahmaissut mukaansa kynttilänjalan, jossa hän luuli olevan salaiset paperit, tuntien hurjaa riemua, ja hän oli vienyt sen hotelliinsa. Kun sitten hänen huoneensa ovi oli taatusti lukossa, hän oli painanut salaista jousta ja nähnyt paperien olevan kätköpaikan syvyyksissä. Vapisevin käsin hän oli ottanut ne ulos ja hänen kivistävät silmänsä olivat tarkastelleet niitä kuumeisesti.

Oh! Hän tunsi kuvaamatonta kauhua, kun hän totesi, että kirjoitukset ja paperit eivät olleet niitä, joiden puolesta hän oli niin urhoollisesti taistellut, katkerasti ponnistellen. Hänet valtasi epätoivon lohduton tunne, joka herpaisi hänen sielunvoimansa ja turrutti ne siinä määrin, ettei hän tajunnut, mitä papereita hän piti kädessään.

Tuskin puolta tuntia myöhemmin hän kuuli Mirkovitshin raskaita askeleita portaista, ja silloin hänen onnistui karistaa tunteettomuutensa.

Vanha sosialisti oli koettanut Ivanin ovea, mutta huomatessaan sen lukituksi oli ilmeisesti mennyt pois jälleen. Ivan ei silloin tahtonut tavata häntä. Hän alkoi ajatella, ja ajatella hänen täytyikin rauhassa pelkäämättä ja täydellisesti häiritsemättä.

Madame Demidov, Venäjän hallituksen agentti, oli saanut haltuunsa sosialistisen veljeskunnan paperit. Se oli totta, mutta sen sijaan Volenskilla oli hallussaan papereita, jotka koko maailman silmissä leimaisivat madamen Venäjän poliisin vakoojaksi ja ikuisiksi ajoiksi estäisivät häntä enää harjoittamasta sitä ammattia. Jos tulisi yleiseen tietoisuuteen, että hänen paperinsa olivat joutuneet vääriin käsiin, niin hänen hallituksensa, kuten on tavallista sellaisissa tapauksissa, olisi tunnustamatta häntä agentikseen ja mahdollisesti kostaisi hänelle hänen huolimattomuutensa takia.

Oli siis selvää, että vaikka veljeskunta oli tällä hetkellä madame Demidovin vallassa, oli kaunis venakko samoin veljeskunnan vallassa.

Ivan oli tyynesti ajatellessaan päässyt tähän tulokseen, kun tarjoilija oli tuonut hänelle vaaleanpunaisen, hyvältätuoksuvan kirjeen, joka oli jätetty hotelliin herra Volenskille annettavaksi, samalla kuin kirjeen kantaja odotti vastausta.

Se oli riemuhetki Volenskille. Nainen oli kirjoittanut järkevästi. Kumpaakaan heistä ei hyödyttäisi niin tasaväkisen taistelun loppuun asti taisteleminen.

"_Madame_. Tänä iltana klo 7.30 tulen luoksenne, kuten armollisesti olette pyytänyt minua, ja luotan siihen, että vihollisuutemme, kun yhteisesti olemme riisuutuneet aseista, vaihtuu ystävyyteen saksanpähkinäin ja viinin ääressä.

Teidän nöyrä ja harras palvelijanne

Ivan Volenski."

Hän lähetti tämän kirjelapun alas ja pukeutui nopeasti välttäen yhä tarkoituksellisesti juroa toveriaan, jota hän ei tahtonut tavata, ennenkuin hän voisi luovuttaa kohtalokkaat paperit hänelle.

XXII

Ja sinä iltana eräässä Claridge-hotellin sievästi kalustetussa arkihuoneessa mies ja nainen istuivat iloisesti liekehtivän tulen ääressä pohtien äskeisiä yhteisiä seikkailujaan ajaessaan takaa keisarin kynttilänjalkoja. He olivat molemmat luovuttaneet toisilleen toistensa vaaralliset paperit, ja kun se oli tapahtunut, niin kummaltakin pääsi helpotuksen huokaus, ja siro valkoinen käsi ojentui ystävyyden ja yhteisen vaitiolotakauksen merkiksi.

Ja kirjan tekijälle on kerrottu, hyvin arvovaltaiselta taholta, että tämä sopimus on hyvin uskollisesti pidetty, sillä Lobkowitz ja Mirkovitsh eivät milloinkaan enää ole voineet taivuttaa Volenskia liittymään heidän loputtomiin vehkeisiinsä ja salajuoniinsa. Hänen palautettuaan paperit julman vanhan Mirkovitshin haltuun pyysi veljeskunta häneltä turhaan uusia palveluksia, eikä hän milloinkaan enää tullut takaportaista heidän kokouksiinsa synkkään Wienin taloon. Ja Venäjän hallituksen täytyi pian hyväksyä madame Demidovin erohakemus, koska hän menisi kohta naimisiin.

Eräänä talvena, loistavissa prinsessa Marionovin pitämissä tanssiaisissa palatsissaan Pietarissa, rouva Volenski, o.s. Demidov oli varmaankin kaikista kaunottarista ihailluin.

Ei kukaan kuitenkaan huomannut, että hän ja hänen miehensä vaihtoivat merkitsevän hymyn, kun prinsessa näytti vierailleen pari harvinaista _vieux Vienne_-kynttilänjalkaa, joista hiljaa kuiskailtiin, että hänen ylhäisyytensä paavin lähettiläs itse oli ne hänelle lahjoittanut, eikä kenenkään vähempiarvoisemman henkilön kuin hänen katolisen ja apostolisen majesteettinsa Frans Joosef I:n puolesta.