Part 12

Ja Venäjän poliisin päällikkö otti taskustaan kappaleen _Fremdenblatt'ia_ ja paria muuta lehteä ja ojensi ne tsaarin pojalle.

"Siis olette sitä mieltä, että minut otettiin panttivangiksi?"

Venäläinen nyökkäsi.

"Se on vain olettamukseni", hän sanoi.

"Olen varma, että se on oikea, ja minun vapauteni piti olla noiden roistojen panttina."

"Siitä johtuikin epäilemättä, teidän keisarillinen korkeutenne, että Venäjän poliisin silmät ja kädet olivat sidotut —" Sitten hän lisäsi hampaidensa välistä: "Toistaiseksi."

"Ja Lavrovski?"

Vanha venäläinen kohautti olkapäitään.

"Minä en halua taittaa Lavrovskin päästä hius karvaakaan", sanoi tsaarin poika kiivaasti, "hän teki voitavansa, etten olisi rientänyt tähän mielettömään seikkailuun. Hän ei voinut tehdä muuta."

"Hänen olisi pitänyt ilmoittaa meille heti", sanoi poliisipäällikkö harmistuneena, "olisimme ehkä saaneet roistot kiinni".

"Ja luultavasti minut olisi löydetty kuolleena miehenä, ei, ei, hyvä Krapotkin, hän toimi parhaansa mukaan. Hän luuli, että minä olin mennyt nuoren miehen seikkailuretkelle, ja hän tahtoi säästää kunniaani. Lavrovskia ei ole moitittava."

"Epäilemättä teidän keisarillisella korkeudellanne on valta torjua epäsuosio kreivi Lavrovskista. Samalla minä ja mieheni olemme valmiit seuraamaan teidän keisarillista korkeuttanne Pietariin."

"Niinkuin koulupoikaa, joka on jäänyt pois koulusta. No hyvä! Olen iloinen voidessani jättää tämän kaupungin epämiellyttävine seuroineen. Lähdemme kotiin tänä iltana."

Ja Nikolai Aleksandrovitsh, joka oli väsynyt ja lamaantunut, lähetti poliisipäällikön luotaan hymyillen ja kumartaen.

Seikkailu oli ollut kummallinen, ja hän ihmetteli, saisiko hän milloinkaan kuulla totuudenmukaista selitystä siihen tai tulisivatko milloinkaan ne, jotka olivat niin rohkeasti sen suunnitelleet, poliisin kynsiin.

Se olisi hyvin epätodennäköistä; sekä perintöruhtinas että ovela Krapotkinkin tajusivat sen, kun he nopeasti matkustivat Pietaria kohti ja miettivät keinoja, joiden avulla lurjukset vangittaisiin.

Tsaarin poika ei milloinkaan ollut edes nähnyt ryöstäjiään. Vain Maria Stefanovnan hän oli nähnyt koko vankina olonsa aikana, mutta hänen kasvoistaan hän oli nähnyt vain vilauksen vaunuissa tuona vaiherikkaana yönä, kun tämä oli ollut puettu odaliskiksi, ja sitten hän oli nähnyt pari musikkaa, jotka tuntuivat olevan kuuromykkiä ja jotka olivat olleet hänen palvelijoinaan ja vartijoinaan vankeuden aikana. Oli kyllä mahdollista, että tsaarin pojan kertomuksen mukaan kyllä saataisiin joitakin vähäisiä johtolankoja, mutta Krapotkin tiesi hyvin, että mahdollisuudet jonkun jäljille pääsemiseksi pelkästään suullisen kertomuksen perusteella olivat erittäin pienet. Mitä tulee taloon tai kaupunginosaan, missä niin korkea-arvoinen vanki oli asunut ja hengittänyt enemmän kuin kaksi viikkoa, niin ei ollut mitään toiveita, että milloinkaan päästäisiin selville sen paikasta. Tsaarin poika oli aivan vieras kaupungissa, eikä hän olisi edes voinut sanoa, millä suunnalla se oli. Talon ulkopuolta hän ei ollut milloinkaan nähnyt eikä mitään sen sisältä, paitsi kahta huonetta, missä hän oli asunut.

Poliisipäällikkö puri viiksiään avuttomassa raivossaan, kun hän huomasi, kuinka suurenmoisesti koko hanke oli toteutettu ja kuinka kaiken todennäköisyyden mukaan rohkeat salaliittolaiset myös pääsisivät pakenemaan saavutettuaan niin suuren voiton onnistumalla vapauttamaan Dunajevskin ja hänen nihilistitoverinsa.

Samana yönä, jolloin vanki jälleen päästettiin vapauteen, melkein samalla kellonlyömällä istuivat veljeskunnan jäsenet taas kokouksessa poltellen ja iloisesti jutellen. Puheenjohtaja, joka näytti jälleen saaneen takaisin vanhan säädyllisen minänsä, puhui Maria Stefanovnasta, jota hän piti heidän kaikkien pelastajana. Kaikki vanhat miehet pitivät häntä naisena, joka oli vapauttanut heidät elämänikuisesta katumuksesta. Ja nuoremmat pitivät häntä utopiansa naisprofeettana, joka johtaisi heidät voittoon viisailla neuvoillaan ja rohkeilla teoillaan.

Kaikkien kasvoilla kuvastui innokas odotus, ja monet vilkaisivat kelloon, joka tuntui tikittävän ärsyttävän hitaasti.

Ah, vihdoinkin! Ulkoa kuului askeleita, ja ovi avattiin pian, ja neljä toveria Mirkovitsh muiden mukana tuli sisään. Heitä tervehdittiin, ja kaikki tiedustelivat: "Mitä kuuluu?"

"No niin", sanoi Mirkovitsh, "jännittävän romaanimme viimeinen luku on päättynyt. Dunajevski ja meidän toverimme ovat nyt matkalla Englantiin, ja Nikolai Aleksandrovitsh pohtii Krapotkinin kanssa keinoja, joiden avulla meidät kaikki toimitettaisiin kolmannen osaston huostaan."

Ivanauru, joka uhkui iloisuutta, voitonriemua ja innostusta tervehti tätä mielijohdetta.

"Se on mahdotonta", väittivät kaikki, "he eivät pääse jäljillemme".

Miehet kieltäytyivät kuuntelemasta Mirkovitshin uhkaavia puheita ja hänen pahoittelujaan, että tyrannin sikiö oli päässyt pakoon onnellisesti. He pohtivat Dunajevskin hämmästystä, kun hän huomasi olevansa vapaa mies hallussaan passi, joka oikeuttaisi hänet tovereineen menemään minne hän haluaisi. Pari vanhaa komitean jäsentä oli mennyt tapaamaan heitä Hampuriin mukanaan rahaa ja vaatteita, jotta he voisivat astua maihin Englannissa.

Maria Stefanovna oli mennyt heidän mukanaan. Pidettiin järkevänä, että hän olisi maasta poissa jonkin aikaa sekä oman että toveriensa turvallisuuden takia.

Tehkööt ne siellä Pietarissa kaikkensa keksiäkseen tämän suurenmoisen salajuonen suunnittelijat, jonka menestys oli ollut niin täydellinen. Ilman johtolankoja he eivät voisi päästä pitkällekään.

"Heillä ei ole mitään hallussaan, paitsi paperimme", sanoi Mirkovitsh tyynesti, "jotka olemme uskoneet Volenskille ja joista ja lähettiläästämme emme ole saaneet minkäänlaisia tietoja".

Mikäli hän tahtoi laimentaa innostusta, joka ei ollut hänen aikaansaamaansa, niin hän onnistui täydellisesti. Oli todellakin omituista, ettei mitään ollut kuulunut nuoresta puolalaisesta siitä illasta asti, jolloin hän oli ilmoittanut lähdöstään hänen ylhäisyytensä kardinaalin suojeluksen alaisena sitä seuraavana aamuna. Ja oli siitä kulunut melkein kaksi viikkoa.

Vaikka lähettiin vielä kaikin tavoin luotettiin, niin syntyi omituista rauhattomuutta — epämääräistä pelkoa, kun hänen nimensä mainittiin. Puheenjohtajan levottomuus siitä puhuttaessa oli myös hyvin pahaenteistä. Mutta hän ilmeisestikään, vaikka hän ei kyennytkään selvittämään Volenskin jatkuvaa vaitioloa, ei mitenkään olisi tahtonut, että hänen poissaolevan nuoren ystävänsä hyvään nimeen liittyisi pienimpiäkään epäilyksiä.

Petturin rumaa sanaa oli kuiskailtu kerran tai kahdesti, mutta ei hänen kuullensa. Vanhat miehet arvelivat, että lähettiläälle oli sattunut jokin ikävä tapaturma, mutta he uskoivat yhä, että paperit olivat turvassa.

Isku olisi ollut musertava suurenmoisen voiton jälkeen, jos heidän olisi tarvinnut kärsiä niin täydellinen ja niin nöyryyttävä tappio, ilman mitään pelastuksen toivoa, nyt kun panttivanki ei ollut enää heidän hallussaan. Nuo paperit todistivat niin ratkaisevasti syyllisiksi sekä heidät että Pietarissa olevat toverit, joille ne olivat osoitetut, että heistä ei kukaan voisi toivoa onnistuvansa paeta.

Puheenjohtaja tapansa mukaan koetti rauhoittaa heitä ja tyynnyttää sitä tunteen lainetta, joka alkoi nousta korkealle Volenskia vastaan.

"Muistakaa", hän sanoi, "meidän ei pidä tuomita häntä kuulustelematta. Meidän paperimme eivät sittenkään voi tällä hetkellä olla väärissä käsissä, muuten me emme istuisi täällä häiritsemättä eikä se, mitä tapahtui tunti sitten, olisi voinut tapahtua."

Tämä olikin aivan todennäköistä, ja kaikki tunsivat itsensä ehkä hiukan rauhallisemmiksi. Joka tapauksessa oli vain ajan hukkaa istua ja pohtia Volenskin mahdollisia toimia tällä hetkellä. He saisivat ennemmin tai myöhemmin hyviä tai huonoja uutisia, jotka selvittäisivät tämän salaisuuden.

Päätettiin pitää kokous päivän tai parin perästä, ja kaikki valmistautuivat lähtemään. Kun Mirkovitsh aikoi lähteä ovelle, niin huomasi hän vanhan puheenjohtajan silmissä jotakin, jonka johdosta hän pysähtyi ja jäi odottamaan, kunnes he molemmat olivat jääneet kahden huoneeseen.

"Tiedätte jotakin, Lobkowitz, — mitä se on?"

"Katsokaa tätä kirjettä, jonka sain tänä aamuna."

"Volenskiltako?"

"Lukekaa."

Mirkovitsh alkoi lukea puoliääneen:

"Charing Cross-hotellissa Lontoossa.

Rakas Lobkowitz! — Varmaankin olette ihmeissänne paikan johdosta, josta kirjoitan, ja mitä tekemistä minulla on täällä. Olen ollut kuoleman kielissä, hyvä ystävä, monien onnettomien tapausten johdosta. Älkää hämmästykö, vaikka uutiset, joita vihdoinkin voin teille lähettää, ovat sangen kauheita. Paperit eivät ole minun hallussani —"

Tässä pääsi Mirkovitshilta puoliksi tukahdutettu kirous, ja hänen kätensä puristivat horjuvalla käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka sairas mies, jonka oli vaikea pitää kynää kädessään, todennäköisesti oli kirjoittanut.

"Jumalan tähden, lukekaa edelleen", sanoi puheenjohtaja, "hetket ovat kalliita".

"Hyvin sotkuisten seikkain takia täytyi minun ensin luopua niistä juuri sillä hetkellä, jolloin olin ne sijoittanut paikkaan, jota pidin ehdottoman turvallisena. Tuosta kauheasta hetkestä asti olen ponnistanut kaikki voimani saadakseni ne takaisin, sillä vaikka olen aina tiennyt, missä ne ovat, niin ne ovat suorastaan pirullisten yhteensattumien takia livahtaneet käsistäni juuri hetkellä, jolloin niin sanoakseni käteni olivat jo niiden päällä. Lopulta sielunvoimaini rasittuminen mursi terveyteni, ja olen joutunut vuoteen omaksi. Sanon jälleen, älkää olko levottomia. Sen mukaan kuin minä uskon, ei kukaan kuoleva ihminen ole vielä nähnyt papereitamme, ja salaisuutemme ovat vielä omamme. Mutta nyt olen liian heikko toimiakseni yksinäni. Tarvitsen apua joltakulta teistä ja tarvitsen runsaasti rahaa. En uskalla kysyä, mitä on tapahtunut Wienissä, ovatko toverimme vapaina, oletteko minulta tietoja saamatta uskaltaneet toimia ja onko Nikolai Aleksandrovitsh yhä edelleen panttivankina. Jumalan tähden, pyydän, ettette, hyvät ystävät, ole luottamatta minuun, ja jos on mahdollista, niin älkää turhan tähden tehkö tovereitamme levottomiksi. Kaikki ei vielä ole menetetty, mutta minun pitää saada teiltä apua. Tulkaa niin pian kuin mahdollista. — Ystävänne ja toverinne

Ivan Stefanovitsh _Volenski_."

Mirkovitsh ei puhunut eikä huomauttanut mitään. Hän rutisti kirjeen käsissään, ja hänen kasvoillaan näkyi uhkaavia ryppyjä.

Puheenjohtaja odotti hetkisen, hän tunsi fanaattisen venäläisen rajun luonteen. Hän alkoi pelätä nuoren sairaan ystävänsä puolesta, joka jo tuntui kärsineen niin paljon.

"Minä en ikävä kyllä voi lähteä enkä voi luottaa kehenkään muuhun niinkuin teihin, Mirkovitsh."

"Oh, minä kyllä menen", sanoi Mirkovitsh, "ja otan rahaa, koska rahaa tarvitaan. Mutta", lisäsi hän julmasti, "katsokoon Ivan itseänsä, jos paperimme joutuvat vääriin käsiin".

"Hän on vain ollut huolimaton luullakseni", sanoi Lobkowitz, "Ivan ei ole petturi, annan pääni siitä pantiksi".

"En syytä häntä", lisäsi toinen kärsimättömästi, "mutta meidän veljeskuntamme luotetulla lähettiläällä ei ole oikeutta olla huolimaton".

"No, tiedämme toistaiseksi hyvin vähän. Älkää saattako meitä ajattelemaan pahinta. Hän kuitenkin kirjoittaa toivorikkaasti."

"Minun olisi paras lähteä tänä iltana", sanoi Mirkovitsh. "Voitteko antaa minulle rahaa? Hän sanoo, että tarvitaan paljon, luultavasti lahjomiseen."

"Tulkaa tapaamaan minua kotiini, ennenkuin lähdette, ja minulla on kaikki valmiina teitä varten... Ja... Mirkovitsh", lisäsi hän, "älkää tuomitko, ennenkuin olette kuullut, mitä hänellä on sanottavana. Muistakaa, että Ivan on nuori ja hänen sydämellään on asiamme yhtä suuresti kuin teidänkin."

"No, jos hänen sydämellään onkin, niin ainakin toisella tavalla", sanoi Mirkovitsh puristaessaan puheenjohtajan kättä ja valmistuessaan lähtemään.

Jälkimmäinen huokasi koettaessaan lukea venäläisen ajatukset hänen syvälle painuneista silmistään ja koettaessaan saada selville, piilikö siellä joitakin vaaroja hänen nuorelle ystävälleen. Sitten melkein rauhoittuneena hän puristi hyvästiksi Mirkovitshin kättä ja näki vanhan kiihkoilijan ruhon hitaasti katoavan portaita alas.

XIX

"Mr James Hudson-vainajan testamentin toimeenpanijain määräyksestä toiminimi Phillips ja Phillips myy huutokaupalla Mayfairissa Curzon Streetin varrella olevan komean kartanon irtaimistoa, m.m. antiikkisia ja nykyaikaisia huonekaluja, pianon, posliini- ja lasitavaroita, maalauksia, harvinaisen ja arvokkaan kokoelman antiikkitavaroita, kulta- ja hopeapöytäkalustoa, jalokiviä j.n.e. Myynti tapahtuu ensi torstaina t.k. 12 päivänä täsmälleen kello yhdeltätoista. Tavarat ovat vain kutsukortin omaavien nähtävänä huutokaupan edellisenä päivänä ja saman päivän aamuna. Kutsukortteja saa asianajotoimistosta Gideon, Eyre & Blackwell, osoite 97 Bedford Row, W.C., sekä huutokaupanpitäjiltä."

Oli kulunut noin kymmenen päivää siitä, kun Volenskin sairastuttuaan oli ollut pakko viettää muutamia lepopäiviä eräässä Lontoon hotellissa, mutta nyt hän oli toipumaisillaan, vaikka hän yhä vielä kärsi sekä ruumiillisesti että sielullisesti, ja hän istui nyt lukemassa viimeistä _Timesiä_, missä oli edelläkerrottu ilmoitus.

Hän oli nyt melkein tottunut kovaan onneensa, joka oli seurannut häntä niin herkeämättä ja jonka johdosta hän oli päätynyt hotellin sairasvuoteelle — vieraassa maassa kaukana ystävistään.

Pitkällinen, pakollinen lepo, jonka lääkäri oli hänelle määrännyt, oli antanut hänelle tilaisuuden koota voimia lopulliseen ponnistukseen, jonka hän tiesi olevan välttämättömän. Asiat eivät voineet jäädä silleen. Hänelle oli uskottu pyhä asia, ja sen hän oli tahtomattaan kavaltanut, mutta hänen piti saavuttaa luottamusta uudestaan, vaikkakin hänen täytyisi tuhlata kaikki voimansa, mitä hänellä vielä oli jäljellä pitkän ja piinallisen kamppailun jälkeen. Hän oli pakollisen joutilaisuutensa pitkinä hetkinä turhaan koettanut arvailla, missä hänen viimeisen taistelunsa näyttämö tulisi olemaan, sen ratkaisevan taistelun, joka hänen vielä oli taisteltava.

Ja siinä se olikin ilmoitettuna _Timesin_ palstoilla. Kohtaus tulisi tapahtumaan huutokauppahuoneessa, ja taistelu tulisi käymään rahasta. Hän oli kirjoittanut Lobkowitzille pyytäen apua, ja nyt hän odotti kiihkeästi saavansa tietää, mitä puheenjohtaja oli päättänyt tehdä. Hän uskoi, että Lobkowitz luottaisi häneen yhä edelleen viimeiseen asti, ja hän toivoi, että hän ei katsoisi tarpeelliseksi pyytää muiden päättäväisempien komitean jäsenten apua ja neuvoja. Volenski tiesi, että he eivät milloinkaan voisi antaa hänelle anteeksi, ja he pitäisivät hänen huolimattomuuttaan rikollisena tekona.

Tarjoilija keskeytti hänen mietteensä ja ilmoitti hänelle, että eräs herrasmies, muukalainen, halusi puhua hänen kanssaan.

"Käskekää hänet heti sisään", sanoi Volenski jännittyneesti.

Hän toivoi, että mies olisi ollut Lobkowitz, hän olisi mielellään puristanut vanhan ystävänsä kättä ja kertonut hänelle kaiken, mitä hän oli kärsinyt, ja tuntenut itsensä onnelliseksi hänen myötätunnostaan. Mutta mies olikin Mirkovitsh, yrmeänä ja jurona ja melkein uhkaavana, ja hän kieltäytyi puristamasta hänen kättään eikä tahtonut istua, vaan seisoi jämeränä ja vaiteliaana, kunnes Ivan oli selittänyt ja kertonut hänelle kaiken.

Ja Ivanin täytyi kertoa kovan kohtalonsa tarina tälle ankaralle tuomarille, miehelle, jonka horjumaton käsi epäröimättä rankaisisi syyllisen, mikäli syyllisyyttä ilmeni.

Hän kertoi hänelle kardinaalin saamasta tehtävästä, keisarin kynttilänjaloista, joissa oli salaperäiset kätketyt säiliöt, joihin hän uskoen, että hän toimisi parhaansa mukaan, oli kätkenyt turmiota tuottavat paperit. Sitten kardinaalin äkillisestä oikusta uskoa kynttilänjalat erään ystävän haltuun — naiselle. Hän kertoi hänelle Oderbergissa tapahtuneesta varkaudesta, varkaan pakenemisesta, omasta peitellystä keskustelustaan poliisipäällikön kanssa. Hän kuvaili hyödytöntä etsiskelyään Grete Ottlingerin huoneessa, inhoittavia kokemuksiaan karkean naisen kanssa "Kaiser Franzissa", keskustelustaan Grünebaumin kanssa, matkastaan Lontooseen, käynnistään Daviesin luona. Kaikki oli ollut hyödytöntä, kaikki oli johtanut aina uusiin pettymyksiin, yhä toivottomampaan hämminkiin. Ja sitten, mikä oli kaikkein pahinta, hänen kaikki toivonsa olivat murskaantuneet mr James Hudsonin ovella, joka kohtalon oikusta oli kuollut äkkiä samana yönä, ja tässä taikauskoinen puolalainen näki pahain mahtien vaikutusta.

Mirkovitsh oli kuunnellut tarkkaavaisesti ja vaiti koko pitkän kertomuksen ajan, josta kertomuksesta ilmeni tuskaa ja taisteluja. Ystävällisempi ilme oli ehkä tullut hänen kasvoilleen niiden tavallisen äreyden sijaan, ja kun Ivan vihdoin uuvuksissaan lopetti, hän veti tuolin lähelle sairaan miehen leposohvaa ja sanoi melkein lempeästi:

"Ystäväparka, olette varmaankin kärsinyt paljon."

Ivan kiitti häntä katseella ja tarttui kiihkeästi käteen, jonka vanha sosialisti nyt ojensi hänelle.

"Luullakseni hyvin käsitätte, missä teitte suuren, ainoan todellisen virheen koko tämän pitkän onnettomuushistorian aikana?" sanoi Mirkovitsh viimein vieläkin sangen ystävällisesti.

"Tarkoitatteko, etten ilmoittanut Lobkowitzille enkä teille heti, kun kynttilänjalat olivat joutuneet pois hallustani?"

Mirkovitsh nyökkäsi.

"Muistakaa, että huomasin kardinaalin puheesta, että nainen ei milloinkaan ollut käsitellyt sitä kynttilänjalkaa, missä paperit olivat. Se oli vioittunut, ja hänen ylhäisyytensä läsnäollessa hän oli käärinyt sen pakettiin ja pannut syrjään."

"Huomaan, Ivan, ettette ole sanonut minulle naisen nimeä, jonka hallussa kynttilänjalat olivat ja jolla, kuten teilläkin, on oikeus vaatia niitä itselleen?"

"Hän oli Anna Demidov."

Mirkovitsh hypähti pystyyn. Kaikki hänen äsken omaksumansa lempeys ja myötätunto oli kadonnut äkkiä, ja taas hän seisoi siinä tuomarina, valmiina tuomitsemaan ja rankaisemaan.

"Ivan Stefanovitsh Volenski", hän sanoi, "tyydyitte siis siihen, että vakooja, pahimpien vihamiestemme agentti, säilytti kalleimpia salaisuuksiamme omassa asunnossaan voiden päästä niihin käsiksi milloin tahansa, ettekä raivannut häntä tieltänne. Tai jos olisitte ollut liian hellämielinen, niin olisittehan voinut pyytää niitä, jotka ovat voimakkaita, nujertamaan sellaisen mahtavan vihollisen?"

Ivan ei vastannut. Hän ei voinut sanoa mitään. Moite oli ansaittua, mutta hänen tarkoituksensa oli ollut hyvä. Kohtalo oli ollut liian tyly. Hän katseli nyt Mirkovitshia, kun julma nihilisti käveli edestakaisin ahtaassa huoneessa ja hänen ankaroilla, karskilla kasvoillaan kuvastui koston ajatuksia.

"Jospa vain tsaarin poika olisi vielä hallussani", hän mutisi, "niin kaikki voitaisiin vielä pelastaa".

"Siis...?" kysyi Ivan jännittyneesti. "Dunajevski —?"

"On nyt turvassa Englannissa, ja tsaarin poika on palannut Pietariin."

"En käsitä", sanoi Ivan ymmällään. "Kuinka siis asioista sovittiin?"

"Mahdollisimman yksinkertaisesti, naisen, tyttäreni, avulla", sanoi Mirkovitsh.

"Maria Stefanovnan?"

"Näyttää siltä, että hänellä naisten tapaan oli joitakin epäilyksiä, joista sivumennen sanoen monet tovereistamme olivat samaa mieltä, oliko suotavaa, että vankimme surmattaisiin, kuten koko ajan olin ehdottanut, jotta siten ylläpitäisimme terroria, jota emme voisi aikaansaada diplomatian avulla. Kun teistä ei kuultu mitään ja tuntui selvältä, että jokin onneton kohtalo oli tullut osaksenne, niin me kaikki äänestimme kuolemantuomion puolesta.

"Hän keksi omasta päästään rohkean suunnitelman pakottaen tuon vanhan hupsun Lavrovskin viemään uhkavaatimuksemme tsaarille aivan samansisältöisenä kuin oli ollut kirje, jonka te itse otitte viedäksenne Taranjeville. Kysymättä neuvoa komitealta hän etsi miehen käsiinsä, sillä me olimme sitä ennen saaneet varmoja tietoja, että hän oli pelkästä pelosta ollut jatkuvasti ilmoittamatta mitään Pietarin hallitukselle. Kun tikari, niin sanoakseni, uhkasi hänen herransa sydäntä, niin ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin totella ja hänestä tuli kirjeemme kantaja. Emme tietenkään tiedä, mitä tapahtui Pietarissa hänen ja korkeiden henkilöiden välillä, mutta kolme päivää sitten viralliset sanomalehdet ilmoittivat vangitun nihilistin Dunajevskin ja hänen toveriensa vapauttamisesta ja heidän saattamisestaan rajan toiselle puolelle. Eräät komiteamme jäsenet olivat heitä siellä vastassa mukanaan rahaa ja vaatteita, ja Maria meni heidän kanssaan, sillä me kaikki olimme sitä mieltä, että olisi parasta kaikille, jos hän asuisi Englannissa jonkin aikaa.

"Saman päivän iltana tsaarin poika vietiin silmät sidottuina Heumarktilla olevasta talostani, ja siten päättyi ovelin salajuoni, mitä mainio veljeskuntamme milloinkaan en kyennyt keksimään."

"Kiittäkäämme Jumalaa siitä", sanoi Ivan lämpimästi.

"Kirotkoon Jumala sinua pannessasi meidät kaikki vaaralle alttiiksi heti kunniakkaan voittomme jälkeen", tokaisi Mirkovitsh raa'asti, "ja kirotkoon hulluutemme, että olemme niin suuresti sinuun luottaneet".

Nuori puolalainen ponnahti pystyyn herjauksen kuullessaan.

"Luottamustanne ei ole petetty, Mirkovitsh", hän sanoi tyynesti, "eivätkä toverimme eikä asiamme ole vaarassa. Antakaa minulle tarpeelliset rahat ja oikeuttakaa minut käyttämään niitä, ja vannon teille, että kolmen päivän kuluttua luovutan paperimme varmasti teidän haltuunne, jotta te sen jälkeen saatte toimia niiden sekä minun kanssani, niinkuin itse haluatte."

"Tiedätte siis, missä kynttilänjalat tällä hetkellä ovat?" sanoi Mirkovitsh hieman rauhoittuneena.

"Ne myydään huutokaupalla ensi torstaina, ja me voimme ostaa ne sangen helposti."

"Niin! Ellei kohtalo tai madame Demidov tule väliin."

"Madame Demidov ei voi tietää, missä kynttilänjalat ovat. Grünebaum vangittiin puoli tuntia sen jälkeen kuin näin hänet. Ei ole todennäköistä, että hän olisi kavaltanut Lontoossa olevaa rikostoveriaan, ja hän ei siis ole voinut päästä niiden jäljille."

"Teidän pitää toimia, niinkuin parhaaksi näette, Ivan", sanoi Mirkovitsh vihdoin, "sillä tiedätte, että meillä on runsaita varoja, jotka kuuluvat veljeskunnalle, ja Lobkowitz on asettanut ne käytettäväksenne. Meidän täytyy teihin vielä toistaiseksi luottaa —"

Ja hän lisäsi lyhyen tauon jälkeen:

"Sen jälkeen henkenne on meidän vallassamme."

Sen Ivan tiesi aivan hyvin. Hän tiesi, että jos tämän jälkeen veljeskunnalle koituisi joitakin ikävyyksiä, hänen ei annettaisi kärsiä eikä kuolla heidän kanssaan. Hän tiesi, että hänet merkittäisiin petturin polttomerkillä, että hänet hyljättäisiin, häntä herjattaisiin, ja hän kuolisi yksinään salaperäisesti kostajan tikarin pistosta, eikä hänelle suotaisi marttyyrien tavallista kuolemaa.

Mirkovitsh ojensi hänelle maksumääräykset ja rahat, jotka Lobkowitz oli hänelle antanut. Siinä oli iso summa, ja Ivan otti sen vastaan tuntien mielensä keventyneen. Vanha venäläinen lähti pian hänen luotaan, ja Volenski sai olla rauhassa ja suunnitella mielessään asiat. Keskustelu Mirkowitshin kanssa oli ollut kovin myrskyinen, ja tarvittiin voimakkaita tahdonponnistuksia voimien kokoomiseksi viimeiseen suureen yritykseen, jotta hän ja hänen toverinsa pelastuisivat hirveästä perikadosta.

Ilmeisesti oli ensin saatava pääsykortti Curzon Streetin huoneiston katselemiseen, jotta saisi selville, että keisarin kynttilänjalat olivat myytävien tavarain joukossa. Kun hän olisi saanut varmuuden siitä tärkeästä seikasta, niin olisi hänen viimeisenä toimenaan mennä torstaina huutokauppaan ja käytettävikseen uskottujen varain avulla tehdä tarjouksia keisarin kynttilänjaloista, kunnes ne tulisivat hänen omikseen.

Hänen ohjelmansa ensimmäinen osa oli hyvin helppo toimittaa. Seuraavana aamuna hän sai kortin Gideon, Eyre & Blackwellin toimistosta ja sai tietää, että nuo hänelle kohtalokkaat kynttilänjalat olivat niiden tavarain joukossa, jotka myytäisiin seuraavana päivänä. Siis kaikki oli toistaiseksi hyvin.