Part 9

Kazan ja Harmaa Hukka olivat olleet sataneljäkymmentä tuntia ruoatta. Harmaalle Hukalle se merkitsi tukaluutta, lisääntyvää heikkoutta. Kazanille se oli nälkään nääntymistä. Kuuden päivän ja kuuden yön paastoaminen oli kutistanut heidän kylkiluitansa ja tehnyt syviä kuoppia lanteitten etupuolelle. Kazanin silmät olivat punaiset ja kapenivat raoiksi, kun hän katsoi valoon päin.

Tällä kertaa Harmaa Hukka seurasi häntä, kun hän lähti ulos kovalle hangelle. Innokkaina ja toivehikkaina he aloittivat kovassa pakkasessa metsästyksensä. He pyörähtivät tuulenkaadon reunan ympäri, missä aina oli ollut jäniksiä. Nyt siellä ei ollut yhtään jälkeä eikä mitään hajua. He jatkoivat matkaa hevosenkengän muotoisessa kaaressa rämeikön poikki, ja ainoa haju, jonka he tunsivat, tuli lumipöllöstä, joka kyyristeli kuusessa. He tulivat palopaikalle ja pyörsivät takaisin, tutkien rämeikön vastakkaista puolta. Siellä oli harjanne. He kiipesivät harjanteelle ja katselivat sen laelta elollisista olennoista tyhjää maailmaa. Lakkaamatta Harmaa Hukka haisteli ilmaa, mutta ei antanut mitään merkkiä Kazanille. Harjanteen laella Kazan seisoi läähättäen. Hänen kestävyytensä oli lopussa. Paluumatkalla rämeikön poikki hän kompastui esteeseen, jonka yli oli yrittänyt loikata. Nälkäisempinä ja heikompina he saapuivat takaisin tuulenkaadolle. Seuraava yö oli selkeä ja tähtikirkas. He metsästivät taas rämeiköllä. Ei ollut liikkeellä muuta kuin yksi ainoa eläin, mutta se oli kettu. Vaisto sanoi heille, että sitä oli turha ajaa takaa.

Silloin muistui Kazanin mieleen maja. Kahta asiaa oli maja aina merkinnyt hänelle -- lämmintä ja ruokaa. Ja kaukana harjanteen tuolla puolen oli Otton maja, jonka luona hän ja Harmaa Hukka olivat ulvoneet kuoleman hajulle. Mutta hän ei ajatellut Ottoa -- eikä sitä salaperäisyyttä, jolle oli ulvonut. Hän ajatteli vain majaa, ja maja oli aina merkinnyt ruokaa. Hän suuntasi kulkunsa oikopäätä harjanteelle, ja Harmaa Hukka seurasi. He kulkivat rämeikön ja sen toisella puolen olevan palopaikan poikki ja saapuivat toisen rämeikön laitaan. Kazan tavoitti nyt riistaa haluttomasti. Hänen päänsä riippui alhaalla. Hänen tuuhea häntänsä laahasi lumessa. Hänen päämääränsä oli maja -- vain maja. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Mutta Harmaa Hukka oli yhä valppaana, nuuskien ilmaa ja kohottaen päätään joka kerta, kun Kazan pysähtyi kylmettyneellä kuonollaan nuuskimaan lunta. Vihdoinkin se tuli -- haju! Kazan oli jatkanut matkaa, mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei Harmaa Hukka seurannut. Kaikki voima, mitä oli jäljellä hänen nääntyneessä ruumiissaan, ilmeni äkillisenä jäykkänä jännityksenä, kun hän katseli kumppaniaan. Tämän etujalat olivat tanakasti isketyt itään päin; hoikka, harmaa pää kurkotti eteenpäin hajua tunteakseen, ja koko ruumis vavahteli.

Silloin he äkkiä kuulivat ääntä, ja vingahtaen Kazan ryntäsi siihen suuntaan, Harmaa Hukka kupeellaan. Haju kävi yhä väkevämmäksi Harmaan Hukan sieraimiin, ja kohta tunsi sen Kazankin. Se ei ollut jäniksen tai pyyn hajua. Se oli isoa riistaa. He lähestyivät varovasti, pysytellen vastatuuleen päin. Rämeikkö kävi tiheämmäksi, kuusikko sakeammaksi, ja nyt, sadan metrin päästä heidän edestään, kuului takertuvien ja taistelevien sarvien kalsketta. Kymmenen sekunnin kuluttua he kiipesivät kinoksen yli, ja Kazan pysähtyi ja kyyristyi mahalleen. Harmaa Hukka ryömi aivan hänen kupeelleen, kääntäen sokeat silmänsä sitä kohti, minkä hajun tunsi, vaikkei voinutkaan nähdä.

Viidenkymmenen metrin päähän heistä oli joukko hirviä kokoontunut tiheän kuusikon suojaan. Ne olivat syöneet puhtaaksi puolen hehtaarin alueen. Puut oli karsittu paljaiksi niin korkealle kuin ne yltivät, ja lumi oli niiden kavioiden alla tallautunut kovaksi. Kuusi eläintä oli tarhassa, kaksi niistä härkää -- ja nämä härät tappelivat, kun taas kolme lehmää ja yksivuotias vasikka olivat keräytyneet ryhmäksi ja katselivat tätä mahtavaa kaksintaistelua. Juuri ennen myrskyä oli muuan nuori kiiltäväkarvainen härkä, kolme neljäsosaa täyttä kokoa, jolla oli nelivuotiaan pienet, täyteläiset sarvet, johtanut nämä kolme lehmää ja vuoden vanhan vasikan suojaiseen kuusikkoon. Viime yöhön asti se oli ollut lauman johtajana. Yöllä oli vanhempi härkä anastanut yliherruuden. Anastaja oli neljä kertaa niin vanha kuin nuori härkä ja puolta raskaampi. Sen suunnattomat, kämmenhaaraiset sarvet, kuhmuiset ja säännöttömät -- mutta jykevät -- ilmaisivat ikää. Satojen taistojen soturi kun oli, se ei ollut epäröinyt antautua taisteluun ryöstääkseen nuoremmalta härältä kodin ja perheen. Kolmasti ne olivat taistelleet päivänkoiton jälkeen, ja kovaksi tallattu lumi oli veren punaama. Sen haju oli tullut Kazanin ja Harmaan Hukan sieraimiin. Kazan nuuski nälissään. Omituisia ääniä vyöryi Harmaan Hukan kurkkua ylös ja alas, ja hän nuoleskeli käpäliään.

Hetkeksi taistelijat vetäytyivät muutamien metrien päähän toisistaan ja seisoivat päät alhaalla. Vanha härkä ei ollut vielä saavuttanut voittoa. Nuorempi härkä edusti nuoruutta ja sitkeyttä; vanhemmalla härällä oli niiden vastapainona taitavuus, suurempi paino, kypsyneempi voima ja pää ynnä sarvet, jotka olivat kuin muurinmurtaja. Mutta vanhemman härän isossa ruhossa oli muutakin -- sen ikä.

Sen laajat kupeet huohottivat. Sieraimet ammottivat suurina kuin porokellot.

Sitten, ikäänkuin joku taistelutantereen näkymätön henki olisi antanut merkin, ne syöksyivät taas yhteen. Sarvien ryskeen olisi voinut kuulla puolen mailin päähän, ja tuhannenkahdeksansadan naulan painoisen liha- ja luuröykkiön alla painui nuorempi härkä takakoivilleen. Mutta silloin esiintyi nuoruuden etevyys. Kohta se oli taas pystyssä, sarvet vastustajansa sarvissa. Kaksikymmentä kertaa se jo oli näin tehnyt, ja voimat näyttivät joka hyökkäyksessä vain kasvavan. Ja nyt, ikäänkuin se olisi käsittänyt, että lopputaistelun viimeiset hetken olivat käsissä, se väänsi vanhan härän niskaa ja tappeli hurjemmin kuin koskaan ennen. Kazan ja Harmaa Hukka kuulivat kumpikin sitä seuranneen ankaran ryskeen -- ikäänkuin joku olisi astunut kuivalle seipäälle ja sen katkaissut. Oli helmikuu, ja sorkkaeläimet alkoivat jo pudottaa sarviaan -- varsinkin vanhemmat härät, joiden kämmenhaaraiset kasvannaiset ensinnä varisevat. Tämä seikka kallisti voiton nuoremman härän puolelle verentahraamalla taistelutantereella muutamien metrien päässä Harmaasta Hukasta ja Kazanista. Vanhan härän kallosta taittui juurta myöten toinen tavattoman isoista sarvista terävästi naksahtaen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä upposi neljä tuumaa puukontapaista sarvea toisen etujalan taakse. Heti hävisi vanhasta härästä kaikki toivo ja rohkeus, ja se hoiperteli takaisin, metrin erällään, nuoren härän pistellessä sitä kaulaan ja lapoihin, kunnes veri juoksi siitä pikku virtoina. Tarhan reunassa se tempautui vapaaksi ja ryntäsi ryskien pois metsään.

Nuorempi härkä ei ajanut takaa. Se keikautti päätään ja seisoi jonkun hetken kupeet koholla ja sieraimet laajentuneina, katsellen siihen suuntaan, jonne voitettu vastustaja oli lähtenyt. Sitten se kääntyi ja juosta hölkytteli takaisin yhä liikkumattomien lehmien ja vasikan luo.

Kazan ja Harmaa Hukka vavahtelivat. Harmaa Hukka hiipi poispäin tarhan laidasta, ja Kazan seurasi. He eivät enää välittäneet lehmistä ja nuoresta härästä. Tuosta tarhasta oli heidän nähtensä karkoitettu lihaa, joka oli taistelun murjomaa ja vuoti verta. Villin parven kaikki vaistot palasivat nyt Harmaaseen Hukkaan -- ja Kazaniin hurja halu saada maistaa sitä verta, jonka hajun hän tunsi. He kääntyivät kiireesti vanhan härän verentahraamalle polulle, ja kun he saapuivat sille, huomasivat he pitkin matkaa punaisia pärskeitä. Kazanin leuoista tippui, kun kuuma haju ajoi veren kuin tulena hänen heikontuneen ruumiinsa läpi. Hänen silmänsä olivat nääntymyksestä punaiset, ja niissä oli nyt outo välke, jollaista niissä ei ollut silloinkaan, kun hän oli susiparvessa. Hän kiiti nopeasti eteenpäin, melkein unohtaen Harmaan Hukan. Mutta kumppani ei enää tarvinnutkaan hänen kupeittensa ohjausta. Kuono aivan lähellä jälkiä hän juoksi yhtä vinhasti kuin oli juossut pitkissä ja jännittävissä ajoissa ennen sokeuden tuloa.

Puolen mailin päässä tiheästä kuusikosta he saavuttivat vanhan härän. Se oli etsinyt suojaa palsamiryhmän takaa ja seisoi verilätäkössä, joka yhä laajeni lumessa. Se huohotti vieläkin raskaasti. Jykevä pää, joka nyt sarvipuolena oli eriskummainen, oli painuksissa. Veritäpliä tippui sen pullistuneista sieraimista. Mutta tässäkin tapauksessa, vaikka vanha härkä oli nälkiintymisestä, uupumuksesta ja verenvuodosta heikontunut, olisi susiparvi kavahtanut hyökkäämästä. Missä ne olisivat epäröineet, siinä Kazan ryntäsi äristen kimppuun. Hetkeksi hänen torahampaansa upposivat härän paksuun kaulanahkaan. Samassa hän paiskautui takaisin -- kaksikymmentä jalkaa. Sydänjuuria kalvava nälkä riisti häneltä kaiken varovaisuuden, ja hän hyökkäsi uudestaan, suoraan härän etupuolelta --, samalla kun Harmaa Hukka ryömi salavihkaa takaapäin sen luo, sokeana etsien arkaa kohtaa, jota luonto ei ollut opettanut Kazania löytämään. Tällä kertaa Kazan siepattiin härän sarven kämmenhaaraiselle levylle, viskattiin taas takaisin puolipökertyneenä. Samassa Harmaan Hukan pitkät, valkeat hampaat leikkasivat kuin veitset härän köydentapaista polvikinterettä. Kolmenkymmenen sekunnin ajan hän pysyi siinä kiinni härän raivoisasti heittelehtiessä ja yrittäessä sotkea häntä jalkoihinsa. Kazan oli sukkela oppimaan, vieläkin sukkelampi Harmaan Hukan ohjattavaksi, ja kävi taas käsiksi, koettaen näykkäistä kiinni pullistuneeseen jänteeseen heti polven yläpuolelta. Se ei onnistunut, ja hänen suistuessaan eteenpäin hartioilleen, paiskattiin Harmaa Hukka syrjään.

Mutta tämä oli päässyt tarkoituksensa perille. Vanha härkä, joka oli avonaisessa taistelussa oman heimolaisensa kanssa joutunut tappiolle, ja jota nyt ahdisti vielä hengenvaarallisempi vihollinen, lähti karkuun. Sen kulkiessa vaipui toinen lonkka joka askeleella. Vasemman jalan polvijänne oli purtu puoleksi poikki.

Sokeanakin tuntui Harmaa Hukka tietävän, mitä oli tapahtunut. Taas hän oli parvisusi -- kaikki suden sotajuonet mielessä. Kazan, jonka vanha härkä oli kahdesti viskannut sarvellaan loitolle, oli niin paljon viisastunut, ettei enää tehnyt avointa hyökkäystä. Harmaa Hukka juoksi härän perästä, mutta Kazan jäi hetkeksi jälkeen, hotkiakseen nälkäänsä muutamia suuntäyteisiä verentahraamaa lunta. Sitten hän seurasi ja juoksi Harmaan Hukan rinnalla, viidenkymmenen metrin päässä härän takana. Pitkin jälkiä oli enemmän verta -- kapea, punainen juova.

Viisitoista minuuttia myöhemmin härkä taas pysähtyi ja kääntyi heitä kohti, iso pää painuksissa. Sen silmät olivat punaiset. Kaula ja lavat olivat riipuksissa, ilmaisten, ettei sillä enää ollut samaa lannistumatonta taisteluhenkeä, joka lähes parinkymmenen vuoden ajan oli kuulunut sen olemukseen. Se ei enää ollut ympäröivän erämaan herra; ei ollut enää uhmaa komean pään ryhdissä eikä intohimon välkettä verestävissä silmissä. Hengityksessä kuului läähätystä, joka kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Metsästäjä olisi käsittänyt mitä se merkitsi. Nuoremman härän sarven kärki oli osunut oikeaan paikkaan, ja vanhan härän keuhkot alkoivat uupua. Monesti oli Harmaa Hukka kuullut samaa läähätystä aikaisempina metsästyspäivinään parven mukana ja ymmärsi asian. Hitaasti hän alkoi kiertää haavoittunutta metsänvaltiasta noin kahdenkymmenen metrin päässä. Kazan pysytteli hänen rinnallaan.

Kerran -- kahdesti -- kaksikymmentä kertaa he tekivät verkkaisen kierroksensa, ja aina kun he kääntyivät, teki vanha härkä samoin, ja sen hengitys kävi yhä raskaammaksi, ja pää painui syvempään. Tuli keskipäivä, ja sitä seurasi päivän jälkipuoliskon ankarampi pakkanen. Kahdestakymmenestä kierroksesta tuli sata -- kaksi sataa -- ja enemmän.

Harmaan Hukan ja Kazanin jaloissa kävi lumi heidän tallaamallaan polulla kovaksi. Vanhan härän harittavien sorkkien alla lumi ei ollut enää valkeaa, vaan punaista. Tuhansia kertoja oli tämä erämaan kenenkään näkemättä tapahtuva murhenäytelmä ennen näytelty. Se oli sellaisen elämän kuvaelma, jossa itse elämä tarkoittaa kelvollisimman hengissä säilymistä ja jossa eläminen tietää tappamista ja kuoleminen elämän ainaista jatkumista.

Vihdoin, Harmaan Hukan ja Kazanin yhä suorittaessa kuolettavaa kiertelyään, sattui niin, ettei vanha härkä kääntynyt -- sitten toistamiseen, kolmannen ja neljännen kerran, ja Harmaa Hukka näkyi käsittävän. Kazanin kanssa hän vetäytyi taemmaksi kovaksi tallatulta polulta, ja he laskeutuivat mahalleen vaivaiskuusikon suojaan -- ja odottivat. Kotvan aikaa härkä seisoi liikahtamatta, rampautuneen lonkan vaipuessa yhä alemmas. Ja sitten, puhaltaen syvän ja verensalpaaman huokauksen, se vaipui maahan. Kauan aikaa pysyivät Kazan ja Harmaa Hukka liikahtamatta, ja kun he vihdoin palasivat tallatulle polulle, lepäsi härän raskas pää lumella. Taas he alkoivat kierrellä, ja nyt kierrokset kävivät ahtaammiksi, jalan verran erällään, kunnes enää kymmenen metriä -- sitten yhdeksän -- sitten kahdeksan erotti heidät saaliistaan. Härkä yritti nousta, mutta ei jaksanut. Harmaa Hukka kuuli sen ponnistelevan ja vaipuvan takaisin, ja äkkiä hän takaapäin loikkasi nopeasti ja äänettömästi sen luo. Terävät torahampaat upposivat härän sieraimiin, ja koiran ensimmäisen vaiston mukaan Kazan harppasi tavoittamaan kurkkuotetta. Tällä kertaa häntä ei paiskattu syrjään. Harmaan Hukan hirmuinen ote antoi hänelle tarpeeksi aikaa repiä puhki puolen tuuman paksuisen nahan ja upottamaan hampaansa yhä syvemmälle, kunnes ne vihdoin tapasivat kaulavaltimon. Lämmin verisuihku purskahti vasten hänen silmiään. Mutta hän ei hellittänyt. Samoin kuin hän oli pidellyt ensimmäisen karibunsa kaulavaltimosta kuutamoisena yönä kauan aikaa sitten, samoin hän nyt piti kiinni vanhasta härästä. Vasta Harmaa Hukka sai hänen leukansa aukenemaan. Hän vetäytyi taaksepäin, nuuskien ilmaa, kuunnellen. Sitten hän hitaasti kohotti päätään, ja jääkylmän ja nälkään nääntyvän erämaan halki kaikui hänen uliseva, voitonriemuinen huutonsa -- kutsu syömään.

Nälän päivät olivat heiltä päättyneet.

XIV

HAMPAAN OIKEUS

Vanhan hirven tappo sattui juuri parhaaseen aikaan pelastaakseen Kazanin. Hän ei pystynyt villin aviokumppaninsa tavoin kestämään nälkää. Pitkä paasto yhdessä viidenkymmenen jopa seitsemänkymmenen pakkasasteen kanssa oli tehnyt entisestä rajusta, taistelevasta Kazanista melkein varjon.

Kun hirvi oli kuollut, vaipui hän lopen uupuneena veren tahraamalle lumelle, mutta uskollinen Harmaa Hukka, jolla yhä oli runsaasti jäljellä villin sudensukunsa kestävyyttä, repi rajusti härän kaulan paksua nahkaa paljastaakseen punaisen lihan. Kun se oli tehty, ei hän heti alkanut ahmia, vaan juoksi Kazanin viereen ja vikisi hiljaa, hyväillen tätä kuonollaan. Sitten he herkuttelivat, kyyristellen vierekkäin härän kaulan ääressä ja repien lämmintä makeaa lihaa.

Pohjolan päivän viimeinen kalpea valaistus himmeni nopeasti yöksi, kun he poistuivat niin täyteen sullottuina, ettei ollut enää kuoppia kupeissa. Hiljainen tuuli lakkasi kokonaan. Pilvet, joita päivän kuluessa oli leijaillut taivaalla, ajautuivat itään päin, ja kuu paistoi kirkkaasti ja selvästi. Tunnin ajan yö kävi yhä valoisammaksi. Kuun ja tähtien kirkkauden lisäksi tulivat nyt pohjoisnavan puolella väreilevät ja valjuina liekehtivät revontulet.

Niiden yksitoikkoinen sihinä ja räiske, joka muistutti teräsjalasten narinaa pakkasen puremalla lumella, saapui heikkona Kazanin ja Harmaan Hukan korviin.

He eivät vielä olleet poistuneet sataakaan metriä kuolleesta härästä, kun pohjoisen taivaan oudon salaperäinen ilmiö sai heidät ensi ritinällään pysähtymään, ja he alkoivat sitä kuunnella, valppaina ja epäluuloisina. Sitten he luimistivat korvansa ja juosta hölkyttivät hitaasti takaisin saaliinsa luo. Vaisto sanoi heille, että se oli heidän omansa vain hampaan oikeuden mukaan. He olivat taistelleet sen tappaakseen. Ja erämaan lain mukaan heidän oli taisteltava, jos tahtoivat sen pitää. Hyvinä metsästysaikoina he olisivat jatkaneet matkaa ja vaeltaneet kuun ja tähtien alla. Mutta nälänhädän pitkät päivät ja yöt olivat opettaneet heille jotakin toista.

Selkeänä ja myrskyttömänä yönä, joka seurasi ruttoa ja nälkää, tuli satatuhatta nälkäistä olentoa esille piiloistaan ruokaa hakemaan. Tuhannenkahdeksansadan mailin alueella itään ja länteen ja tuhannen mailia laajalti pohjoiseen ja etelään metsästivät solakat, hoikkamahaiset olennot kuun ja tähtien valossa. Jokin sanoi Kazanille ja Harmaalle Hukalle, että tämä metsästys oli käymässä, eivätkä he hetkeksikään heittäneet valppauttaan. Viimein he kyyristyivät maahan tiheän kuusikon reunaan ja odottivat. Harmaa Hukka hyväili hellästi Kazania sokeilla kasvoillaan. Hänen kurkustaan kuuluva levoton vinkuna oli varoitus Kazanille. Sitten hän haisteli ilmaa ja kuunteli -- haisteli ja kuunteli.

Äkkiä kävi joka lihas heidän ruumiissaan jäykäksi. Jotakin elollista oli mennyt läheltä heidän ohitsensa, jotakin, mitä he eivät kyenneet näkemään tai kuulemaan, tuskinpa haistamaankaan. Se tuli taas, salaperäisenä kuin varjo, ja liiteli sitten ilmasta alas, äänettömänä kuin tavattoman suuri lumihiutale, -- iso, valkea pöllö. Kazan näki nälkäisen siivekkään olennon asettuvan härän hartialle. Salamannopeasti hän ilmestyi esille piilostaan, -- ja Harmaa Hukka seurasi metrin päässä. Vihaisesti äristen hän hyökkäsi valkeaa ryöväriä kohti, ja hänen leukansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Hänen loikkauksensa vei hänet lennossa härän yli. Hän pyörähti ympäri, mutta pöllö oli poissa.

Melkein kaikki hänen entiset voimansa olivat nyt palanneet. Hän hölkkäsi härän ympärillä, selkäkarvat kankeina kuin harjakset, silmät suurina ja uhkaavina. Hän ärisi tyynelle ilmalle. Hänen leukansa loksahtivat, ja hän istahti takakoivilleen ja kääntyi verentahraamalle polulle päin, jonka hirvi oli ennen kuolemaansa jättänyt. Vaisto, joka on yhtä pettämätön kuin järki, sanoi hänelle taas, että vaara uhkaisi sieltä käsin.

Punaisena nauhana ulottui polku takaisin erämaan halki. Pieniä, vikkeläliikkeisiä kärppiä oli kaikkialla tänä yönä, näyttäen valkeilta rotilta, vilahdellessaan sinne tänne kuutamossa. Ne olivat ensimmäisiä keksimään polun ja seurasivat sitä verenhimoisen luontonsa ajamina nopein, kiihkein hypyin. Kettu vainusi myös lihaa neljännesmailin päässä tuulen puolella ja tuli lähemmäs. Syvästä tuulenkaadosta tuli kirkassilmäinen, hoikkavatsainen kiiltonäätä ja pysähtyi punaisen nauhan kohdalle.

Kiiltonäätä sai Kazanin uudestaan kuusikkonsa suojasta esille. Kuutamossa käytiin kiivas, nopea taistelu, jossa muristiin ja kynsittiin; sitten kuului naukuva tuskanparkaisu, ja paeten näätä unohti nälkänsä. Kazan palasi Harmaan Hukan luo kuono silvottuna ja verisenä. Harmaa Hukka nuoleskeli sitä myötätuntoisesti, Kazanin seistessä jäykkänä ja kuunnellen.

Tappeluäänien varoittamana kettu pyörähti kiireesti tiehensä tuulen suuntaan. Se ei ollut taistelija, vaan salamurhaaja, joka tappoi takaa päin, ja hetkistä myöhemmin se hyppäsi pöllön kimppuun ja repi sen palasiksi, päästäkseen käsiksi ison höyhenkasan sisässä olevaan puoleen naulaan lihaa.

Mutta mikään ei kyennyt karkoittamaan erämaan pieniä valkeita henkipattoja -- kärppiä. Ne olisivat vaikka miehen säärien välitse puikahtaneet päästäkseen kiinni äsken tapetun härän lämpimään lihaan ja vereen. Kazan ajoi niitä kiivaasti. Ne olivat hänelle liian vikkeliä, muistuttaen paremminkin kuutamossa pakoon livahtavia välähdyksiä kuin eläviä olentoja. Ne kaivautuivat vanhan härän ruumiin alle ja ja ravitsivat itseään sillä aikaa, kun hän riehui ja sai suunsa lunta täyteen. Harmaa Hukka istui rauhallisesti takakoivillaan. Pikku kärpästä hän ei välittänyt, ja hetken kuluttua Kazan käsitti sen ja heittäytyi maahan hänen viereensä läähättäen ja lopen uupuneena.

Pitkän aikaa senjälkeen ei yötä keskeyttänyt melkein ainoakaan ääni. Kerran, hyvin etäältä, kuului suden huuto, ja silloin tällöin, tätä kuolonhiljaisuutta erityisesti painostaakseen, päästeli lumipöllö kuusen latvasta kodistaan vertahyytäviä vastalauseitaan. Kuu oli suoraan vanhan härän kohdalla, kun Harmaa Hukka haisti ensimmäisen varsinaisen vaaran. Heti hän varoitti Kazania ja kääntyi veristä polkua kohti; notkea vartalo värähteli, torahampaat välkkyivät kuun valossa, ja kurkusta kuului ärisevää vinkunaa. Vain silloin, kun uhkasi hänen pahin verivihollisensa, ilves, hirvittävä taistelija, joka oli Sun Rockin tappelussa kauan aikaa sitten hänet sokaissut, hän antoi tämänlaisia varoitusmerkkejä Kazanille. Tämä hyppäsi hänen eteensä, valmiina taistelemaan jo ennenkuin oli edes tuntenut harmaan, kauniin, polkua pitkin hiipivän surmanolennon hajuakaan.

Sitten tuli keskeytys. Mailin päästä puhkesi kuuluviin yksinäinen, raju, pitkäveteinen ulvonta. Tämä oli vihdoinkin erämaan tosihallitsijan -- suden -- huuto. Se oli nälän ulvontaa; se sai veren sukkelammin kiertämään miesten suonissa, se sai hirven ja peuran kavahtamaan pystyyn ja vapisemaan joka jäseneltään -- se kiiri valittavana kuolinsanomana yli metsän ja rämeikön ja lumisten harjanteiden, kunnes sen heikoimmat kaiut levisivät mailien alalle tähtien valaisemaan yöhön.

Sitten tuli äänettömyys, ja tämän kammottavan hiljaisuuden vallitessa seisoivat Kazan ja Harmaa Hukka lapa lapaa vasten huutoon päin kääntyneinä, ja ulvonnan vastakaikuna oli heidän sisimmässään tapahtumassa merkillinen ja salaperäinen muutos, sillä heidän kuulemansa huuto ei ollut varoitus eikä uhkaus, vaan veljeskutsu. Kaukana sieltä -- ilveksen, ketun ja kiiltonäädän takana -- oli heidän heimolaisiaan, villisusien parvi, joille kaiken lihan ja veren omistusoikeus oli yhteinen -- joiden kesken vallitsi erämaan villi sosialismi, susien veljeys. Ja Harmaa Hukka istahti takakoivilleen ja kaiutti ilmoille vastauksen tähän huutoon -- valittavan, riemukkaan sävelen, joka julisti hänen nälkäisille veljilleen, että polun päässä heitä odotti herkkuateria.

Ja näiden kahden huudon välimaissa ilves hiipi tiehensä metsän avariin ja kuutamoisiin suojiin.

XV

TAISTELU TÄHTIEN ALLA

Takakoivillaan istuen Kazan ja Harmaa Hukka odottivat. Kului viisi minuuttia, kymmenen -- viisitoista -- ja Harmaa Hukka kävi rauhattomaksi. Ei ollut kuulunut mitään vastausta heidän kutsuunsa. Taas hän ulvoi, Kazanin vavahdellessa ja kuunnellessa vieressä, ja taas seurasi öinen kuolonhiljaisuus. Tämä ei ollut parven tapaista. Harmaa Hukka tiesi, ettei parvi ollut edennyt hänen äänensä kuuluvilta, ja sen vaitiolo hämmästytti häntä. Ja silloin molemmat äkkiä tajusivat, että parvi tai se yksinäinen susi, jonka huudon he olivat kuulleet, oli ihan lähellä heitä. Haju oli lämmin. Hetken kuluttua Kazan näki kuutamossa liikkuvan olennon. Sitä seurasi toinen, ja vielä toinen, kunnes niitä kompuroi viisi puolikehässä heidän ympärilleen, kuudenkymmenen metrin päässä. Sitten ne laskeutuivat mahalleen lumeen ja olivat liikahtamatta.

Ärinä sai Kazanin silmät kääntymään Harmaaseen Hukkaan päin. Hänen sokea puolisonsa oli väistynyt taaksepäin. Valkeat torahampaat välkkyivät uhkaavina tähtien valossa, ja korvat olivat painuneet litteiksi. Kazan hämmästyi. Miksi Harmaa Hukka teki hänelle vaaran merkkejä, vaikka tuolla lumessa oli susia eikä ilves? Ja miksi sudet eivät tulleet lähelle ja ruvenneet syömään? Hitaasti hän eteni niitä kohden, ja vikisten Harmaa Hukka kutsui häntä. Hän ei siitä välittänyt, vaan jatkoi kulkuaan, keveästi astellen, pää korkealla ilmassa, selkäkarvat jäykkinä.

Vierasten hajussa Kazan tunsi jotain merkillisen tuttua.

Se veti häntä nopeammin niitä kohden, ja kun hän vihdoin pysähtyi kahdenkymmenen metrin päähän siitä paikasta, missä pikku ryhmä lojui pitkänään lumessa, alkoi hänen tuuhea häntänsä hiukan heilua. Yksi eläimistä hyppäsi pystyyn ja läheni. Toiset seurasivat, ja kohta oli Kazan niiden keskellä, haistellen ja haisteltavana, ja heilutti häntäänsä. Ne olivat koiria eivätkä susia.