Part 7

Kun Joan ja pienokainen olivat menneet, oli Kazan vienyt sokean puolisonsa jokilaakson tiheään kuusi- ja palsamiviidakkoon, jonne he jäivät alkukesään asti. Kazan meni viikkomäärin joka päivä majalle, jossa Joan ja pienokainen -- ja mies -- olivat olleet. Kauan aikaa hän kulki sinne toivehikkaana, odottaen joka päivä tai yö saavansa nähdä siellä jotakin elonmerkkiä. Mutta ovi ei ollut milloinkaan avoinna. Ikkunoiden laudat ja kanget pysyivät yhä paikoillaan. Milloinkaan ei kohonnut savukiemuraa savisesta uuninpiipusta. Ruohoa ja köynnöskasveja alkoi kasvaa polulla. Ja yhä heikommaksi kävi haju, jota Kazan enää tunsi majan tienoilla -- miehen, naisen ja pienokaisen haju.

Eräänä päivänä hän löysi suljetun ikkunan alta pienen lapsen pieksun. Se oli vanha ja kulunut, lumessa ja sateessa mustunut, mutta hän laskeutui maahan sen viereen ja viipyi siinä kauan, samalla kun pikku Joan -- tuhannen mailin päässä -- leikki merkillisillä sivistyneen maailman leluilla. Sitten hän palasi kuusten ja palsamipuiden juurelle Harmaan Hukan luo.

Maja oli ainoa paikka, jonne Harmaa Hukka ei suostunut häntä seuraamaan. Aina muulloin hän oli Kazanin rinnalla. Nyt kun hän oli tottunut sokeuteen, tuli hän mukaan myös metsästysretkille, kunnes Kazan keksi riistan ja aloitti takaa-ajon. Silloin Harmaa Hukka jäi odottamaan. Kazan pyydysti tavallisesti isoja lumikenkäjäniksiä. Mutta eräänä yönä hän uuvutti ja tappoi nuoren hirven. Otus oli liian raskas Harmaan Hukan luo raahattavaksi, ja siksi hän palasi siihen paikkaan, missä tämä odotti, ja opasti hänet pitoihin. Kesän kuluessa he liittyivät monella tavalla yhä kiinteämmin toisiinsa, kunnes lopulta, läpi koko erämaan, heidän jälkensä esiintyivät aina kaksittain, eikä milloinkaan yksin.

Sitten tuli suuri palo.

Harmaa Hukka tunsi sen hajua, kun se vielä oli kahden päivämatkan päässä lännen puolella. Aurinko laski sinä iltana tuhkankarvaiseen pilveen. Länteen päin liukuva kuu kävi veripunaiseksi. Kun se näin laskeutui metsän taakse, sanoivat intiaanit sitä "verta vuotavaksi kuuksi", ja ilma oli täynnä enteitä.

Koko seuraavan päivän Harmaa Hukka oli rauhaton, ja puolenpäivän tienoissa Kazan tunsi ilmassa sen varoituksen, jonka toinen oli huomannut jo monta tuntia ennen. Haju kävi yhä väkevämmäksi, ja puolivälissä iltapäivää aurinko oli savuhunnun peitossa.

Villien eläinten pako Pipestone- ja Cree-jokien yhtymäkohdassa olevasta metsäkolmiosta olisi alkanut silloin, mutta tuuli kääntyi. Se oli kohtalokas kääntyminen. Tuli oli samonnut raivoten lännestä ja etelästä. Silloin tuuli pyörähti suoraan itäänpäin, vieden savun mukanaan, ja tämän helpotushetken aikana kaikki jokien välisen kolmion villit olennot odottivat. Näin tuli sai tarpeeksi aikaa levitäkseen metsäkolmion kantaa pitkin, katkaisten viimeisetkin pakotiet.

Sitten tuuli taaskin kääntyi, ja tuli samosi pohjoiseen päin. Kolmion huippuosasta tuli siten surmanloukku. Kaiken yötä oli eteläinen taivas täynnä tuhkankarvaista hehkua, ja aamuun mennessä kuumuus, savu ja tuhka salpasivat hengitystä.

Kauhun valtaamana Kazan koetti turhaan keksiä pelastuskeinoa. Hän ei hetkeksikään heittänyt Harmaata Hukkaa yksikseen. Hänen olisi ollut helppo uida jommankumman joen poikki, mutta Harmaa Hukka peräytyi säpsähtäen, kun vesi kosketti käpälää. Kuten koko hänen sukunsa, niin hänkin mieluummin syöksyi vasten tulta ja kuolemaa kuin veteen. Kazan houkutteli. Kymmenisen kertaa hän hyppäsi veteen ja ui vähän matkaa virralle. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut seuraamaan kauemmas kuin sai kahlata.

Nyt he jo saattoivat erottaa tulen kaukaisen, rätisevän pauhun. Sen edellä tulivat villit olennot. Hirvet, porot ja peurat syöksyivät veteen vastakkaiselle suunnalle. Uloinna valkealla hietakielekkeellä tallusteli iso musta karhu kaksine pentuineen, ja pennutkin menivät veteen ja uivat helposti yli. Kazan katseli niitä ja vikisi Harmaalle Hukalle.

Ja sitten tuli valkealle hietakielekkeelle muita eläimiä, jotka kammoivat vettä niinkuin Harmaa Hukkakin: iso lihava piikkisika, pieni, sileäkarvainen näätä, ilmaa nuuskiva ja lapsen lailla itkevä kiiltonäätä. Ne eläimet, jotka eivät halunneet uida, olivat muita kolmin verroin lukuisammat. Satamäärin kärppiä riensi rottien tavoin rantoja pitkin, ja niiden heikot, vikisevät äänet kaikuivat lakkaamatta; kettuja laukkasi vinhasti rantapenkereillä, etsien jotakin puuta, jonka avulla pääsisivät veden yli; ilves ärisi tuleen päin; ja Harmaan Hukan omat sukulaiset -- sudet -- eivät uskaltaneet mennä syvemmälle kuin hänkään.

Vettä valuen ja huohottaen, kuumuudesta ja savusta puoleksi läkähtyneenä Kazan tuli Harmaan Hukan viereen. Oli vain yksi pakopaikka jäljellä heidän läheisyydessään -- hietasärkkä. Se ulottui viisikymmentä jalkaa virtaan. Kiireesti hän ohjasi sokeata puolisoaan sitä kohti. Kun he matalan rantapensaikon läpi saapuivat virran uomalle, sai jokin heidät kummankin pysähtymään. Heidän sieraimiinsa oli tullut vielä pahemman verivihollisen haju kuin tuli oli. Ilves oli asettunut hietasärkälle ja kyyristeli sen päässä. Kolme piikkisikaa oli laahautunut veden partaalle, ja ne makasivat siinä pallomaisina, piikit valmiina ja värähtelevinä. Kiiltonäätä ärisi ilvekselle. Ja ilves, korviaan luimistaen, katseli Kazania ja Harmaata Hukkaa, kun nämä lähtivät tunkeutumaan hietasärkälle.

Uskollinen Harmaa Hukka oli täynnä taisteluintoa ja juoksi kyljitysten Kazanin kanssa, torahampaat paljastettuina. Vihaisesti näykkäisten Kazan karkoitti hänet takaisin, niin että hän jäi väristen ja vikisten paikalleen Kazanin mennessä eteenpäin. Kevytjalkaisena, teräväpäiset korvat eteenpäin suunnattuina, ilman mitään uhkaa olennossaan, hän eteni. Se oli taisteluissa harjaantuneen ja tappotyössä taitavan vetokoiran kuolonenteistä etenemistä. Sivistyneestä maailmasta tullut mies olisi sanonut, että koira lähestyi ilvestä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta ilves ymmärsi. Se oli monien sukupolvien vanhaa vihaa -- joka nyt oli käynyt leppymättömäksi sen takia, että Kazanilla oli muistissa yö Sun Rockin kukkulalla.

Vaisto ilmaisi kiiltonäädälle, mitä oli tulossa, ja se kyyristyi matalaksi ja litteäksi; piikkisiat, toraten keskenään kuin pikku lapset, vaikka niitä ympäröivät viholliset ja yhä tihenevät savupilvet, kohottivat piikkinsä vieläkin pystympään. Ilves makasi mahallaan kuin kissa, takalihasten vavahdellessa hyppyyn valmiina. Kazanin jalat tuntuivat tuskin koskevankaan hietaan, kun hän kevyesti kaarsi ilveksen ympäri, joka pyöri paikallaan ja sitten pyöreänä ärisevänä pallona syöksähti kahdeksanjalkaisen välimatkan yli.

Kazan ei hypännyt syrjään. Hän ei yrittänytkään hyökkäystä väistää, vaan torjui sen hartiainsa kaikella voimalla, niinkuin rekikoira vastustaa rekikoiraa. Hän oli kymmentä naulaa raskaampi kuin ilves, ja hetkeksi keikahti notkeajäseninen ilves kaksikymmenine veitsenterävine kynsineen kyljelleen. Kuin leimaus käytti Kazan tilaisuutta hyväkseen ja karkasi tavoittamaan ison kissan niskaa.

Samassa hetkessä sokea Harmaa Hukka loikkasi joukkoon kiljuen ja äristen ja tarttui Kazanin vatsan alitse tunkeutuen ilveksen toiseen takakoipeen. Luu naksahti. Ilves, jolla oli kaksinkertainen voima vastassaan, loikkasi taaksepäin, raahaten sekä Kazanin että Harmaan Hukan mukanaan, ja putosi selälleen erään piikkisian päälle, jolloin sata piikkiä tunkeutui sen ruumiiseen. Vielä loikkaus, ja se oli vapaana -- paeten suoraan päin savua. Kazan ei ajanut takaa. Harmaa Hukka tuli hänen rinnalleen ja nuoli hänen kaulaansa niistä kohdin, missä vastavuotanut veri punasi keltaisenruskeaa turkkia. Kiiltonäätä makasi kuin kuolleena, tarkastaen heitä raivoisilla, mustilla pikku silmillään. Piikkisiat pakisivat yhä, ikäänkuin olisivat anoneet armoa. Ja sitten sakea, musta, tukahduttava savukieleke ajautui matalalla hietasärkän yli, ja sen matkassa tuli ilmaa, joka oli kuumaa kuin sulatusuunista lähtenyt.

Särkän uloimmassa kärjessä Kazan ja Harmaa Hukka kääriytyivät palloiksi ja työnsivät päänsä vartalonsa alle.

Tuli oli nyt hyvin lähellä. Sen pauhu oli kuin mahtavan vesiputouksen, johon silloin tällöin sekaantui äänekkäämpi kaatuvien puiden ryske. Ilma oli täynnä tuhkaa ja tulikipinöitä, ja kahdesti Kazan veti päänsä esille ja näykkäsi päällensä pudonnutta hehkuvaa kekälettä, joka poltti kuin kuuma rauta.

Ihan veden partaalla kasvoi rannassa tiheää, vihreää pensaikkoa, ja kun tuli saavutti sen, paloi se hitaammin, ja kuumuus kävi vähemmäksi. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin Kazan ja Harmaa Hukka saattoivat vetää päänsä esille ja hengittää vapaammin. Silloin he huomasivat, että jokeen pistäytyvä hietakieleke oli pelastanut heidät. Kaikkialla näiden kahden joen välisessä kolmiossa oli maailma käynyt mustaksi ja alta kuumaksi.

Savu hälveni. Tuuli kääntyi taas ja toi viileyttä ja tuoreutta mukanaan lännestä ja pohjoisesta. Kiiltonäätä lähti ensimmäisenä varovasti takaisin olemattomiin metsiin, mutta piikkisiat olivat vielä palloiksi kääriytyneinä, kun Kazan ja Harmaa Hukka jättivät hietakaistaleen. He alkoivat kulkea virtaa ylös, ja ennen yön tuloa olivat heidän jalkansa käyneet kuumasta tuhkasta ja hehkuvista kekäleistä aroiksi.

Kuu oli sinä yönä kummallinen ja pahaenteinen, ikäänkuin veritahra taivaalla, eikä pitkinä hiljaisina tunteina kuulunut edes pöllön huutoa, joka olisi ilmoittanut, että vielä oli olemassa eloa siellä, missä eilen oli elävien olentojen onnela. Kazan tiesi, ettei siellä ollut riistaa, ja he jatkoivat kulkuansa koko sen yön. Aamun sarastaessa he joutuivat kapealle rämeelle, joka ulottui pitkin joen rantaa. Tänne olivat majavat rakentaneet padon, ja he pääsivät siten joen yli vihreään seutuun. Toisenkin päivän ja yön he matkasivat länteen päin ja saapuivat vihdoin Waterfoundin rannalle tiheään rämeikköön ja metsään.

Ja samalla kun Kazan ja Harmaa Hukka tulivat idästä matkasi Hudsonin lahden asemalta itään solakka, mustanverevä, sekarotuinen ranskalainen nimeltä Henri Loti, kuuluisin ilveksenpyytäjä koko Hudsonin lahden tienoilla. Hän haeskeli jälkiä ja tapasi niitä yllin kyllin pitkin Waterfoundia. Se oli oikea metsämiehen paratiisi, ja lumikenkäjäniksiä oli tuhansittain. Siitä seurasi, että ilveksiäkin oli kosolti, ja Henri rakensi pyyntihökkelinsä ja palasi sitten asemalle odottamaan ensimmäisen lumen tuloa, jolloin hän aikoi tulla takaisin valjakkoineen, muonavarastoineen ja rautoineen.

Ja etelästä oli samaan aikaan hitaasti kanootilla ja polkuja pitkin pyrkimässä nuori yliopiston eläintieteilijä, joka kokosi aineksia "Eläinten ajatuskyky" -nimistä kirjaansa varten. Hänen nimensä oli Paul Weyman, ja hän oli päättänyt viettää osan talvea Henri Lotin, tuon sekarotuisen, kanssa. Hänellä oli mukanaan paljon paperia, kamera ja tytön valokuva. Hänen ainoa aseensa oli kynäveitsi.

Ja sillä välin Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat etsimänsä kodin tiheässä rämeikössä viiden tai kuuden mailin päässä Henri Lotin rakentamasta majasta.

XI

AINA YHDESSÄ

Oli tammikuu, kun opas toi asemalta Paul Weymanin Waterfoundin varrelle Henri Lotin majaan. Hän oli kolmenkymmenenkahden tai -kolmen vanha mies, täynnä elämän hehkua, mikä sai Henri Lotin heti mieltymään häneen. Jos ei niin olisi käynyt, olisivat muutamat ensimmäiset päivät voineet majassa olla ikäviä, sillä Henri oli pahalla tuulella. Hän puhui siitä Weymanille ensi iltana heidän polttaessaan piippua punaisena hehkuvan kamiinansa ääressä.

"Kirotun kummallinen juttu", sanoi Henri. "Olen menettänyt seitsemän rautoihin tarttunutta ilvestä, ne kun olivat niin rikkirevityt kuin kettujen tappamat kaniinit. Ei yksikään elävä olento -- ei karhukaan -- ole ennen käynyt rautoihin jääneeseen ilvekseen käsiksi. Ensi kerran eläissäni nyt semmoista näen. Ja ne ovat niin pahasti raadeltuja, etteivät ole puolenkaan dollarin arvoisia asemalla. Seitsemän! Se on jo yli kahdensadan dollarin tappio. Kahden suden ansiota se on. Niitä on kaksi -- tiedän sen jäljistä -- aina kaksi -- eikä milloinkaan yksi. Ne kiertävät pyyntialuettani ja syövät minulta jänikset. Ne jättävät rauhaan kiiltonäädän ja vesikon ja kärpän, mutta sattuu olemaan ilves -- _sacré_ sentään! ne karkaavat siihen kiinni ja kiskovat siltä nahan samoin kuin sinä vedät palopensaasta villipumpulipalleroita! Olen yrittänyt strykniiniä hirvenrasvassa ja virittänyt rautoja ja sudenhautoja, mutta en vain pääse niihin käsiksi. Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä nujerretuksi, sillä minun osalleni on tullut vasta viisi eheää ilvestä, ja ne ovat hävittäneet seitsemän."

Tämä herätti Weymanin huomiota. Hän oli niitä yhä lukuisammiksi käyviä syvämietteisiä miehiä, jotka pitävät varmana, että ihmisen itsekäs usko synnynnäiseen etevämmyyteen tekee hänet sokeaksi käsittämään luonnon ihmeellisimpiä tosiseikkoja. Hän oli niin nerokkaasti, että koko kansakunnassa kuunneltiin hänen sanojaan, uhmannut kaikkia niitä, jotka uskoivat, että ihminen on ainoa järjellinen olento, ja että jos joku muu elollinen olento osoitti ymmärrystä ja älyä, se oli pelkästään vaistoa. Se ilmiö, joka tuli esille Henrin kertomuksessa kovasta onnestaan, tuntui hänestä arvokkaalta, ja puoliyöhön asti he juttelivat näistä kahdesta merkillisestä sudesta. "Toinen susista on iso ja toinen pienempi", sanoi Henri. "Ja aina käy iso taisteluun ilveksen kanssa. Näen sen lumesta. Sillä aikaa tekee pienempi susi paljon jälkiä lumeen juuri niin kaukana, ettei ilves siihen ulotu, ja kun ilves on voitettu tai kuollut, hyppää se joukkoon ja auttaa palasiksi repimisessä. Kaiken sen tiedän lumesta. Ainoastaan yhden kerran olen huomannut, että pienempi on hyökännyt ja taistellut yhdessä toisen kanssa, ja silloin oli verta yltympäri, eikä se ollut ilveksen verta; minä seurasin niitä paholaisia mailin matkan verijälkiä pitkin."

Seuraavana kahtena viikkona Weyman sai paljon lisää kirjansa aineksiin. Päivääkään ei kulunut, jona he eivät jossakin paikassa Henrin pyyntialueella nähneet molempien susien jälkiä, ja Weyman huomasi, että -- niinkuin Henri oli sanonut -- jälkiä oli aina kahdet rinnan eikä milloinkaan vain yhden suden. Kolmantena päivänä he tulivat raudoille, joissa oli ollut ilves, ja nähdessään mitä oli jäljellä, Henri kirosi sekä ranskaksi että englanniksi, kunnes oli ihan purppurankarvainen kasvoiltaan. Ilves oli revitty niin, että sen nahka oli melkein arvoton.

Weyman näki, missä pienempi susi oli takakoivillaan istuen odotellut sillä aikaa kun kumppani oli tappanut ilveksen. Hän ei sanonut Henrille kaikkea, mitä ajatteli. Mutta seuraavat päivät saivat hänet yhä varmemmin uskomaan, että hän oli tavannut mitä pätevimmän esimerkin teoriansa valaisemiseksi. Tämän pyyntialueella tapahtuvan murhenäytelmän perussyynä oli _järki_.

Miksi sudet eivät hävittäneet kiiltonäätiä, kärppiä ja näätiä? Miksi he vihasivat vain ilvestä?

Weyman tunsi omituisia väreitä sisimmässään. Hän oli villien eläinten ystävä eikä siitä syystä pitänyt milloinkaan pyssyä matkassaan. Ja nähdessään Henrin asettelevan myrkkysyöttejä kahta salarosvoa varten, hän kauhistui, mutta kun hän näki, että myrkkysyötit päivän toisensa jälkeen pysyivät koskemattomina, tuli hänen mielensä iloiseksi. Hänen omassa luonteessaan yhtyi jokin säälimään pyyntialueen sankarillista henkipattoa, joka ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta taistella ilveksen kanssa. Yöllä hän majassaan pani paperille senpäiväiset ajatuksensa ja huomionsa. Eräänä iltana hän äkkiä kysäisi Henriin päin kääntyen:

"Henri, eikö sinun milloinkaan käy sääliksi tappaa niin paljon villejä eläimiä?"

Henri tuijotti ja pudisti päätään.

"Minä tappaisin tuhansia ja taas tuhansia. Ja vieläkin tuhansia."

"Ja sinunlaisiasi on tällä pohjoisella maailman kolkalla kaksikymmentätuhatta -- jotka tapatte ja olette tappaneet jo satoja vuosia ettekä kuitenkaan saa villejä eläimiä sukupuuttoon. Sitä voisi sanoa ihmiskunnan ja eläinkunnan väliseksi sodaksi. Ja jos voisit palata tänne viidensadan vuoden päästä, Henri, niin yhä tapaisit täällä villejä eläimiä. Melkein kaikki muu maailma muuttuu, mutta näitä melkein tutkimattomia tuhansia neliömaileja harjanteita, rämeitä ja metsiä et voi muuttaa. Rautatiet eivät tule tänne, ja minä puolestani kiitän Jumalaa siitä. Ajatellaanpa esimerkiksi kaikkia lännen laajoja ruohoaavikkoja. Vanhat puhvelin polut ovat siellä yhä, päivänselvinä -- ja kuitenkin kohoo kaikkialle kyliä ja kaupunkeja. Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan North Battlefordista?"

"Onko se lähellä Montrealia tai Quebecia?" kysyi Henri.

Weyman hymyili ja veti taskustaan valokuvan. Se oli tytön kuva.

"Ei. Se on kaukana lännessä, Saskatchewanissa. Seitsemän vuotta sitten kävin siellä joka vuosi ampumassa arokanoja, arosusia ja hirviä. Siihen aikaan siellä ei ollut minkäänlaista North Battlefordia -- ei muuta kuin ihana ruohoaavikko, satoja ja yhä satoja neliömaileja. Saskatchewanjoen varrella, siinä missä North Battleford nyt on, oli silloin yksinäinen hökkeli, ja usein jäin sinne. Hökkelissä oli pikku tyttö, kahdentoista vanha. Me lähdimme usein yhdessä metsästämään -- sillä siihen aikaan minä tapoin eläimiä. Ja pikku tyttö itki välistä, kun tapoin, ja minä nauroin hänelle.

"Tuli sitten rautatie, ja sitten toinen, ja ne yhtyivät hökkelin läheisyydessä, ja pian sinne kohosi kaupunki. Seitsemän vuotta takaperin siellä oli vain tuo hökkeli, Henri. Kaksi vuotta takaperin siellä oli tuhatkahdeksansataa asukasta. Kun tänä vuonna kuljin sen kautta, oli siellä viisituhatta, ja kahden vuoden päästä siellä varmaankin on kymmenentuhatta.

"Hökkelin alueella on kolme pankkia, joiden pääoma on neljäkymmentä miljoonaa dollaria; kahdenkymmenen mailin päähän näkyy kaupungin sähkövalaistuksen hehku. Siellä on sadantuhannen dollarin opisto, korkeakoulu, piirisairaala, palosammutuslaitos, kaksi klubia, kauppakamari, ja kahden vuoden kuluttua valmistuu raitiotieverkko. Mitä sanot siitä -- tämä kaikki siellä, missä vielä joku vuosi sitten arosudet ulvoivat!

"Asukasluku lisääntyy niin nopeasti, ettei ehditä henkikirjoitusta toimittaa. Viiden vuoden päästä on entisen hökkelin paikalla kaupunki, jonka väkiluku on kaksikymmentätuhatta. Ja se pikku tyttö, jonka mainitsin, Henri -- hän on nykyään nuori neiti, ja hänen omaisensa ovat -- rikkaita. Minua se ei liikuta. Pääasia on, että hänestä keväällä tulee vaimoni. Hänen tähtensä minä lakkasin eläimiä tappamasta, kun hän oli vasta kuudentoista. Viimeksi tappamani eläin oli arosusi, ja sillä oli penikka, jonka Eileen otti elätikseen. Hänellä on se vieläkin -- kesynä. Siksi pidän susista enemmän kuin kaikista muista elävistä olennoista. Ja toivon, että nämä kaksi välttävät sinun pyydyksiäsi."

Henri katsoi häntä pitkään. Weyman antoi hänelle kuvan. Siinä oli herttaisen näköinen tyttö, jolla oli syvät, kirkkaat silmät, ja sitä katsellessaan Henri sai vavahduksia suupieliinsä.

"Minun Iowakani kuoli kolme vuotta sitten", sanoi hän. "Hänkin piti villeistä eläimistä. Mutta ne sudet -- tuhat tulimmaista! Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä tapetuksi!" Hän pani uusia puita pesään ja valmistautui menemään makuulle.

Eräänä päivänä Henrin mieleen juolahti erinomainen tuuma. Weyman oli hänen seurassaan, kun he keksivät tuoreet ilveksen merkit. Maassa oli kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen röykkiö tuulenkaatamia puita, ja eräässä kohden oli rungoista muodostunut luolan tapainen, jossa oli melkein tiiviit seinät kolmella sivulla. Lumi oli tallattu täyteen jälkiä, ja jäniksenkarvoja näkyi yltympäri. Henri oli riemuissaan.

"Me saamme sen -- varmasti!" sanoi hän.

Hän rakensi syöttikammion, asetti raudat ja katseli ovelasti ympärilleen. Sitten hän selitti suunnitelmansa Weymanille. Jos ilves tarttuisi rautoihin ja nuo kaksi sutta tulisivat sitä tuhoamaan, niin taistelu tapahtuisi tuulenkaadon alaisessa suojuksessa ja rosvojen täytyisi mennä aukosta sisälle. Henri pani siis viidet pienemmät raudat taitavasti lehtien, sammalien ja lumen peittoon, ja kaikki olivat tarpeeksi etäällä syöttikammiosta, niin ettei rautoihin tarttunut ilves voisi rehkiessään niitä laukaista.

"Kun ne tappelevat, loikkii susi sinne tänne -- ja menee varmasti rautoihin", sanoi Henri. "Se astuu yhdestä ohi, kahdesta, kolmesta -- mutta varmasti se joihinkin rautoihin tarttuu."

Samana aamuna satoi ohuelti lunta, mikä vielä täydensi koetta, sillä se peitti kaikki jalanjäljet ja hautasi juoruavan ihmishajun. Sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka sivuuttivat tuulenkaadon sadan jalan päässä, ja Harmaan Hukan taikka hajuaisti vainusi jotakin outoa ja huolestuttavaa ilmassa. Hän tiedoitti sen Kazanille painamalla lapaansa toisen hartiaa vasten, ja he kääntyivät pois suorassa kulmassa, pysytellen satimista tuulen puolella.

Kahtena päivänä ja kolmena kylmänä, tähtikirkkaana yönä ei tapahtunut mitään tuulenkaatopaikalla. Henri käsitti asian ja selitti Weymanille. Ilves oli metsästäjä niinkuin hän itsekin, ja silläkin oli oma metsästysalueensa, jonka se kiersi noin kerran viikossa. Viidentenä yönä ilves palasi, meni tuulenkaatopaikalle, viehättyi astumaan suoraan syötin luo, ja terävähampaiset raudat tarttuivat heltiämättömästi sen oikeaan takajalkaan. Kazan ja Harmaa Hukka harhailivat neljännesmailia syvemmällä metsässä kuullessaan teräskahleitten kalinaa, kun ilves riuhtoi vapaaksi päästäkseen. Kymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat tuulenkaatoluolan ovella.

Yö oli valoisa ja selkeä ja niin täynnä kirkkaita tähtiä, että Henri itse olisi voinut niiden valossa metsästää. Ilves oli uuvuttanut itsensä ja makasi kyyryksissä mahallaan, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät. Kuten tavallisesti, pysytteli Harmaa Hukka taempana Kazanin aloittaessa taistelun. Jo ensimmäisessä tai toisessa taistelussa Kazanilta olisi luultavasti kiskottu sisukset ulos tai puhkaistu kaulavaltimo, jos nämä raivoisat kissat olisivat olleet vapaina. Ne olivat hänelle ylivoimaisia avoimessa taistelussa, vaikka suurin niistä oli painoltaan kymmentä naulaa häntä keveämpi. Vain sattuman kaupalla hän oli Sun Rockilla pelastunut. Hietasärkällä Harmaa Hukka ja piikkisika olivat kumpikin jouduttaneet ilveksen tappiota. Ja Henrin pyyntialueella olivat raudat hänen liittolaisiaan. Vihollisen näin kytkettynäkin ollessa oli vaara suuri. Ja ilveksen ollessa tuulenkaadon alla oli vaara suurempi kuin milloinkaan.

Ilves oli kuusi- tai seitsenvuotias, kokenut kamppailija. Sen kynnet olivat neljänneksen toista tuumaa pitkät ja turkkilaisen miekan tavoin käyristyneet. Etujalat ja vasen takajalka olivat vapaina, ja kun Kazan sitä läheni, peräytyi se niin kauas, että rautojen kahleet olivat löyhällä sen alla. Tällöin Kazan ei voinut noudattaa vanhaa taistelutapaansa, kierrellä rautoihin tarttuneen vihollisensa ympäri, kunnes se oli sekaantunut kahleisiinsa tai niin paljon lyhentänyt ja kietonut niitä, ettei päässyt hyppäämään. Hänen oli hyökättävä suoraan päin, ja samassa hän loikkasikin. He törmäsivät yhteen, hartia hartiata vasten. Kazanin torahampaat tavoittivat toisen kurkkua, mutta osuivat harhaan. Ennenkuin hän ehti uudestaan iskeä, potkaisi ilves vapaan takajalkansa suoraksi, ja Harmaa Hukkakin kuuli, kuinka se repäisi. Karjaisten Kazan paiskautui takaisin, toinen olka luuhun asti raadeltuna.

Silloin Henrin kätketyistä satimista muuan pelasti hänet uudesta hyökkäyksestä -- ja kuolemasta. Teräsleuat tarrasivat kiinni hänen toiseen etujalkaansa pysähdyttäen hänet kesken hyppäystään. Kerran tai kahdesti oli sokea Harmaa Hukka sitä emien hyökännyt apuun, kun tiesi Kazanin olevan suuressa vaarassa. Hetkeksi hän nyt unohti varovaisuutensa, ja kuullessaan Kazanin tuskanhuudon, hän syöksähti tuulenkaadon alle. Viidet raudat oli Henri kätkenyt syöttikammion edustalle, ja Harmaan Hukan jalat sattuivat kaksiin niistä. Hän kaatui kyljelleen, näykkien ja äristen. Tempoillessaan Kazan laukaisi jäljellä olevat kahdet raudat. Toiset niistä eivät tavanneet. Viimeiset viidennet tarttuivat hänen toiseen takajalkaansa.

Tämä tapahtui vähän keskiyön jälkeen. Siitä alkaen aamuun asti vapauteensa takaisin riuhtoilevat susi, koira ja ilves raastoivat lunta tuulenkaadon alla. Ja aamulla olivat kaikki kolme uuvuksissa ja makasivat kyljellään, läähättäen ja leuat verissä, odottaen ihmisen tuloa ja -- kuolemaa.