Part 5

Teltassa oli hiljaista. Harmaan Hukan huuto kuului lähempää kuin ennen. Joka yö hän tuli yhä lähemmäksi leiriä kutsumaan toveriaan. Kazanin teki mieli saada hänet hyvin lähelle itseään tänä yönä, mutta ei edes vikissyt vastaukseksi, kun ei tohtinut häiritä teltan merkillistä äänettömyyttä. Hän makasi hiljaa kauan aikaa, edellisen päivän matkasta väsyneenä ja heikkona, mutta unta saamatta. Nuotio paloi alemmaksi; tuuli taukosi puiden latvoissa, ja paksut, harmaat pilvet vyöryivät jykevien esirippujen lailla taivaankannen alitse. Tähdet alkoivat kiilua valkeina ja metallinhohtoisina, ja kaukaa pohjoisesta kaikui heikosti väreilevä, valittava ääni, ikäänkuin teräsanturaiset reet olisivat kiitäneet jäätynyttä hankea pitkin -- revontulten salaperäisessä yksitoikkoisuudessa. Sitten sää kävi yhtä mittaa nopeasti kylmäksi.

Tänä yönä ei Harmaa Hukka kierrellyt tuulen mukaan, vaan seurasi kuin hiipivä varjo Pierre Radissonin aukaisemaa jälkeä pitkin, ja kun Kazan taas kuuli hänen äänensä kauan aikaa puolenyön jälkeen, makasi hän pää koholla ja vartalo jäykkänä, paitsi että lihakset omituisesti värähtelivät. Harmaan Hukan äänessä oli uusi sävy, surun sävel, joka sisälsi enemmän kuin kumppanin kutsun. Se oli viimeinen tervehdys. Ja sen kuullessaan Kazan luopui äänettömyydestään ja pelostaan, ja pää suorana taivasta kohti ojennettuna hän ulvoi sillä tavalla kuin pohjolan kesyttömät koirat ulvovat telttojen edessä silloin, kun niiden isännät juuri ovat kuolleet.

Pierre Radisson oli kuollut.

VII

POIS LUMIPYRYSTÄ

Päivä jo sarasti, kun pikku lapsi painautui tiukasti Joanin lämmintä rintaa vasten ja herätti hänet nälissään huutaen. Joan aukaisi silmänsä, pyyhkäisi kasvoiltaan tuuheat hiuksensa ja saattoi nyt nähdä, missä isän hämärä hahmo makasi teltan toisella sivulla. Siellä oli hiljaista, ja häntä ilahdutti, että isä vielä nukkui, kun edellisenä päivänä oli ollut aivan nääntymäisillään. Siksi Joan jäi vielä makuulle puoleksi tunniksi, leperrellen hiljaa pikku lapselle. Sitten hän nousi varovasti, kääri lapsen lämpimiin peitteisiin ja nahkoihin, puki päällysvaatteet ylleen ja meni ulos.

Tällöin oli jo selvä päivä, ja hän huoahti helpotuksesta, kun näki myrskyn tauonneen. Oli pureva pakkanen. Hänestä tuntui, ettei hän ikänänsä ollut kokenut näin kylmää. Tuli oli kokonaan sammunut. Kazan oli kääriytynyt pyöreäksi palloksi ja työntänyt kuonon allensa. Hän kohotti päätänsä ja vavahteli, kun Joan tuli esille. Mokkasiinipeitteisellä jalallaan Joan hajoitti tuhkaa ja hiiltyneitä oksia, jolta oli nuotiosta jäljellä, mutta ainoatakaan kipinää ei näkynyt. Telttaan palatessaan hän hetkeksi pysähtyi Kazanin viereen ja taputteli pörröistä päätä.

"Voi Susi-parka", sanoi hän. "Jospa olisin antanut sinulle yhden karhuntaljoistamme!"

Hän veti syrjään oviläpän ja astui sisään. Nyt hän ensi kerran näki isänsä kasvot varjossa, ja ulkopuolella Kazan kuuli hänen pelästyneen valitushuutonsa. Kun kerrankin katsahti Pierre Radissonin kasvoihin, ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.

Tuskaisen parkaisun jälkeen Joan heittäytyi isänsä rintaa vasten, nyyhkyttäen niin hiljaa, etteivät edes Kazanin tarkat korvat mitään kuulleet. Siihen hän jäi suruunsa vaipuneena, kunnes pikku Joanin ruikutus kiihoitti toimintaan joka kipinän sitä naisellisuutta ja äitiyden elintarmoa, joka hänellä oli tyttömäisessä ruumiissaan. Silloin hän ponnahti seisaalleen ja juoksi oviaukosta ulos. Ketjunsa päässä Kazan tempoili mennäkseen häntä vastaan, mutta Joan ei nyt ollenkaan huomannut häntä. Erämaa kauhistuttaa pahemmin kuin kuolema, ja äkkiä tämä kauhu valtasi Joanin. Itsensä vuoksi hän ei pelännyt, vaan lapsensa puolesta. Teltasta kuuluva lapsen parku viilsi häntä kuin puukonisku.

Ja silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, mitä vanha Pierre oli edellisenä iltana puhunut -- hänen sanansa joesta, avannoista, neljänkymmenen mailin matkasta kotiin. "_Sinä et voisi eksyä, Joan_." Isä oli arvannut, mitä tapahtuisi.

Hän kääri lapsen syvälle turkiksiin ja palasi nuotiopaikalle. Nyt oli hänen mielessään vain se, että heidän piti saada tulta. Hän keräsi vähän koivuntuohta, peitti sen puoleksi palaneilla puunpalasilla ja lähti noutamaan teltasta tulitikkuja. Pierre Radisson säilytti niitä karhunnahkaisen takkinsa taskussa, vedenpitävässä rasiassa. Hän nyyhki taas polvistuessaan isänsä viereen ja otti rasian. Kun tuli leimahti palamaan, lisäsi hän puunpalasia ja heitti päälle muutamia niistä isoista polttopuista, joita Pierre oli laahannut leiriin. Tuli rohkaisi häntä. Neljäkymmentä mailia -- ja joki johti heidän kotiinsa! Se oli taivallettava lapsen ja suden kanssa. Nyt hän vasta ensi kerran kääntyi koiran puoleen ja kutsui tätä nimeltä, laskien kätensä karvaiselle päälaelle. Sitten hän antoi koiralle lihakimpaleen, jonka ensin pehmitti tulen paisteessa, ja sulatti lunta teetä varten. Hänen ei ollut nälkä, mutta hän muisti, kuinka isänsä oli pannut hänet syömään neljä, viisi kertaa päivässä. Hän siis pakotti itsensä syömään murkinaksi korppua ja lihaviipaleen ja joi niin paljon kuumaa teetä kuin jaksoi.

Nyt tuli se kammottava hetki, joka häntä pelotti. Hän kääri peitteitä tiiviisti isänsä ruumiin ympärille ja sitoi ne nahkahihnoilla. Sitten hän keräsi kaikki jäljellä olevat nahkat ja peitot rekeen tulen ääreen ja kätki pikku Joanin niihin syvälle. Teltan purkaminen oli rasittava puuha. Köydet olivat jäätyneet kankeiksi, ja kun työ oli tehty, vuoti hänen toisesta kädestään verta. Hän pani teltan päällimmäiseksi rekeen ja puoleksi peittäen kasvonsa kääntyi katsomaan taaksensa.

Pierre Radisson lepäsi palsaminoksaisella vuoteellaan, ilman mitään muuta päällänsä kuin harmaa taivas ja kuusten latvat. Kazan seisoi jalat jäykkinä ja nuuski ilmaa. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina, kun Joan astui hitaasti takaisin ja polvistui peittoon käärityn olennon viereen. Kun hän tuli sieltä Kazanin luo, olivat hänen kasvonsa kalpeat ja jännittyneet, ja autiota saloseutua katsellessaan hän sai silmiinsä oudon, kauhistuneen ilmeen. Hän pani Kazanin valjaisiin ja kiinnitti hennoille vyötäisilleen sen hihnan, jota Pierre oli käyttänyt. Näin he aloittivat matkansa joelle, kahlaten polviaan myöten äsken sataneessa lumessa. Puolitiessä Joan kompastui kinokseen ja kaatui, ja hänen irralliset hiuksensa levisivät välkkyvänä verhona lumella. Lujasti ponnistaen Kazan pääsi hänen viereensä, ja kylmä kuono kosketti naisen kasvoja, kun hän kompuroi pystyyn. Hetkeksi Joan otti tuuheakarvaisen pään käsiensä väliin.

"Susi!" sanoi hän vaikeroivalla äänellä. "Voi, Susi!"

Joan jatkoi taas matkaa, mutta hengästyi vähänkin ponnistellessaan. Joen jäällä ei ollut lunta niin syvälti. Mutta tuuli oli yltymässä. Se tuli koillisesta, suoraan vasten kasvoja, ja Joan taivutti päätänsä vetäessään Kazanin kanssa. Puolen mailin päässä jokea alaspäin hän pysähtyi eikä voinut enää hillitä toivottomuuttaan, joka nyt tukahduttavana nyyhkytyksenä kohosi hänen huulilleen. Neljäkymmentä mailia! Hän painoi käsillään rintaansa ja veti henkeään kuin iskun saanut, selkä tuulta vasten. Pikku lapsi oli rauhallinen. Joan meni kurkistamaan turkkien alle, ja siellä näkemänsä kannusti häntä raivoisaan ponnistukseen. Kahdesti hän seuraavan neljännesmailin taipaleella kompastui polvilleen kinokseen.

Sitten tuli tuulen puhdistama jääalue, ja Kazan veti rekeä yksin. Joan käveli hänen vieressään. Hänen rintaansa kivisti. Tuntui kuin olisi tuhat neulaa pistellyt häntä kasvoihin, ja äkkiä muistui hänen mieleensä lämpömittari. Hän pani sen joksikin aikaa telttaröykkiölle. Kun hän sitä hetken päästä tarkasti, osoitti se kolmekymmentä astetta alle nollan. Neljäkymmentä mailia! Ja isä oli sanonut, että hän pystyi sen kulkemaan -- eikä voinut eksyä! Mutta hän ei tiennyt, että isääkin olisi sinä päivänä kammottanut ponnistella pohjoiseen päin, kun oli kolmekymmentä pakkasastetta ja tuulen vinkuna lumimyrskyn alkuvaroituksena.

Hirsimetsä oli jäänyt kauas taakse. Edessä ei ollut muuta kuin armoton aukea, sen takainen metsä häipyi päivän kolkkoon harmauteen. Jos sieltä olisi näkynyt puita, ei Joanin sydän olisi ollut niin pelon vallassa. Mutta sieltä ei näkynyt mitään -- ei muuta kuin tuo harmaa, aavemainen synkeys ja taivaankansi mailin päässä maata koskettamassa.

Lumi kävi taas syväksi hänen jalkainsa alla. Alati hän tähysteli jäässä olevia petollisia, härmän peittämiä salahautoja, joista isä oli puhunut. Mutta hän huomasikin nyt, että jää ja lumi näyttivät kaikkialla samanlaisilta, ja että silmiä kirveli yhä pahemmin. Kova pakkanen oli sen syynä.

Joki laajeni pieneksi järveksi, ja täällä pieksi tuuli häntä kasvoihin niin rajusti, että hänen painonsa hölleni hihnasta, ja Kazan veti rekeä yksin. Jonkun tuuman paksuinen lumi haittasi häntä nyt yhtä paljon kuin jalan syvyinen ennen. Hän jäi vähitellen yhä enemmän jälkeen. Kazan ponnistausi hänen rinnalleen, kiskoen valjaista uljaitten voimiensa joka hituisella. Kun he taas olivat joen uomassa, kulki Joan Kazanin tekemää latua. Hän ei kyennyt auttamaan. Hänen jalkansa tuntuivat yhä raskaammilta. Yhtä hän vain toivoi -- metsää. Jos he eivät pian ehtisi sinne, puolessa tunnissa, ei hän kykenisi jatkamaan matkaa. Eteenpäin ponnistellessaan hän yhä huokaili rukouksia lapsensa puolesta. Hän kaatui kinoksiin. Kazan ja reki alkoivat hänen silmissään näyttää vain tummalta täplältä. Ja sitten hän äkkiä näki, että ne jättivät hänet. Ne eivät olleet kauempana kuin parinkymmenen jalan päässä hänen edellään -- mutta täplä tuntui olevan äärettömän kaukana. Hänen ruumiinsa jokainen elämän ja voiman hiven tarkoitti nyt vain sitä, että hän saavuttaisi reen -- ja pikku Joanin.

Tuntui kestävän loppumattoman kauan, ennenkuin hän sen tavoitti. Kun reki oli vain kuuden jalan päässä hänen edessään, täytyi hänen ponnistella mielestään vielä tunnin aikaa, kunnes sai sen kiinni. Voihkaisten hän syöksähti eteenpäin ja kaatui rekeen. Sitten ei enää tuntunut hätää. Kun hänen kasvonsa painuivat turkiksiin, joihin pikku Joan oli kiedottu, oli hän heti ilomielin näkevinään lämpimän kodin. Sitten tämä näky himmeni, ja sitä seurasi pimeä yö.

Kazan pysähtyi kulussaan. Hän tuli takaisin ja istui takakoivilleen naisen viereen, odottaen, että tämä liikkuisi ja puhuisi. Mutta nainen oli hyvin hiljaa. Koira pisti kuononsa hänen hajallisiin hiuksiinsa ja vikisi, mutta sitten kääntyi karvainen pää nuuskimaan vastatuuleen. Jotakin tuli Kazanin sieramiin tämän tuulen mukana. Hän kosketti taas kuonollaan Joania, joka ei vieläkään liikahtanut. Sitten hän meni eteenpäin, seisoi valjaissaan valmiina kiskomaan ja katsahti taakseen. Nainen oli yhä hiljaa paikallaan, ja vikinän sijasta kuului Kazanin kurkusta kimeä, kiihtynyt haukahdus.

Ilmassa tuntunut outo ilmiö vaikutti hetken aikaa voimakkaammin. Hän alkoi kiskoa. Reen anturat olivat jäätyneet lumeen kiinni, ja niiden irtisaaminen vaati hänen koko voimansa. Kahdesti hän pysähtyi seuraavien viiden minuutin kuluessa ilmaa nuuskimaan. Kun hän kolmannen kerran seisahtui lumikinokseen, palasi hän taas Joanin luo ja vikisi, saadakseen tämän hereille. Sitten hän taas kiskoi rekeä ja sai sitä laahatuksi kinoksen läpi aina askeleen verran erällään. Kinoksen takana oli jonkun matkaa puhdasta jäätä, ja siellä Kazan lepäsi. Tuulen hetkeksi asettuessa tuntui vainu entistä selvempänä.

Siellä, missä puhtaan jään alue loppui, oli rannassa kapea aukeama, siinä kun päävirtaan yhtyi lahden poukama. Jos Joan olisi ollut tajuissaan, olisi hän vaatinut Kazania kulkemaan suoraan eteenpäin. Mutta Kazan kääntyi aukeamaa kohti, ja kymmenen minuutin ajan hän rehki levähtämättä lumen läpi, vikisten yhä tiheämmin, kunnes vikinä vihdoin puhkesi riemuisaksi haukunnaksi. Hänen edessään, poukaman rannalla, oli pieni maja. Savu kohosi uuninpiipusta ja juuri sen haju oli tuulen mukana tullut hänen sieraimiinsa. Kovaa, tasaista pengertä ulottui majan ovelle asti, ja kaikkein viimeisillä voimillaan Kazan veti kuormansa sitä ylös. Sitten hän istahti Joanin viereen, kohotti tuuheakarvaisen päänsä tummaa taivasta kohti ja ulvoi.

Hetken päästä aukeni ovi, ja sieltä tuli mies. Kazanin veristävät, lumensokaisemat silmät tarkkasivat häntä, kun hän juoksi reen luo. Hän kuuli miehen huudahtavan pelästyksestä kumartuessaan katsomaan Joania. Tuulen taas hetkeksi hiljetessä kuului reen turkiskasasta pikku Joanin valittava, puoleksi tukahtunut ääni.

Syvä helpotuksen huokaus kohosi Kazanin rinnasta. Hän oli perin uupunut. Hänen voimansa olivat lopussa. Hänen jalkansa olivat haavoittuneet ja vuotivat verta. Mutta Pikku Joanin ääni herätti hänessä outoa riemua, ja hän laskeutui makuulle valjaissaan, miehen kantaessa Joania ja pienokaista majan lämpimään ja elämään.

Vähän ajan päästä mies tuli takaisin. Hän ei ollut vanha, niinkuin Pierre Radisson. Hän astui ihan likelle Kazania ja kumartui tätä katsomaan.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän. "Ja sen sinä suoritit -- _yksin_!"

Pelkäämättä hän tarttui valjaisiin, päästi koiran irti ja talutti tätä majan ovea kohti. Vain tuokion verran Kazan epäröi -- ollessaan melkein jo kynnyksellä. Hän käänsi päätänsä nopeasti ja valppaasti. Hänestä tuntui kuin olisi hetken aikaa myrskyn ulinan ja valituksen seasta kuulunut Harmaan Hukan ääntä.

Sitten majan ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän makasi varjoisan nurkan pimennossa, miehen valmistaessa kuumalla tulisijalla jotakin syötävää Joanille. Kesti kauan, ennenkuin Joan nousi vuoteesta, jonne mies oli hänet laskenut. Sitten Kazan kuuli hänen nyyhkivän, ja mies pani hänet syömään, ja hetken aikaa he keskustelivat. Ripustettuaan ison peitteen makuulavan eteen mies istahti ihan lähelle takkaa. Äänettömästi Kazan pujahti seinää pitkin ja ryömi lavan alle. Kauan hän kuuli naisen nyyhkyttävää hengitystä. Sitten kaikki oli hiljaa.

Seuraavana aamuna, kun mies avasi oven, Kazan pujahti siitä ulos ja riensi kiireesti metsään. Puolen mailin päässä hän tapasi Harmaan Hukan jäljet ja alkoi kutsua. Joen jäältä kuului vastaus, ja Kazan meni hänen luokseen.

Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella häntä takaisin entisille tyyssijoille -- kauas majasta ja ihmishajusta. Myöhään sinä aamuna valjasti mies koiransa, ja metsän reunasta Kazan näki hänen käärivän Joanin ja pienokaisen rekeen turkkien peittoon, kuten vanha Pierrekin oli tehnyt. Koko sen päivän hän seurasi valjakon jälkiä, ja Harmaa Hukka hiipi hänen perässään. He matkasivat pimeän tuloon asti; ja silloin, myrskyn perästä ilmestyneiden tähtien ja kuun valossa mies yhä hoputti valjakkoa eteenpäin. Oli jo myöhäinen yö, kun he saapuivat toiselle majalle, ja mies kolkutti ovea. Valaistus, oven aukaiseminen, miesäänen iloinen tervehdys, Joanin nyyhkyttävä huudahdus -- Kazan pani kaiken tämän merkille pimennosta, jossa hän piili, ja pujahti sitten takaisin Harmaan Hukan luo.

Joanin kotiintulon jälkeisinä päivinä ja viikkoina pidätti Kazania majan ja naiskäden viehätysvoima. Niinkuin hän oli sietänyt Pierreä, samoin hän nyt sieti tätä nuorempaa miestä, joka eli Joanin ja pienokaisen kanssa. Hän tiesi, että tämä mies oli Joanille hyvin rakas, ja että pienokainen oli hyvin rakas miehelle, kuten se oli naisellekin. Vasta kolmantena päivänä Joanin onnistui houkutella hänet majaan -- samana päivänä, jolloin mies palasi mukanaan Pierren Kuollut ja jäätynyt ruumis. Joanin mies ensinnä keksi nimen hänen kaulavyössään, ja he alkoivat nimittää häntä Kazaniksi.

Puolen mailin päässä, tavattoman ison kiviröykkiön huipulla, jota intiaanit sanoivat Sun Rockiksi, olivat hän ja Harmaa Hukka löytäneet turvallisen kodin; ja täältä he samosivat pyyntiretkilleen alas tasangolle, ja usein kuului naisen ääni heille asti, huhuillen: "Kazan! Kazan! Kazan!"

Koko tämän pitkän talven oli Kazanissa voitolla vuoroin Joanin ja majan, vuoroin Harmaan Hukan houkutus.

Tuli sitten kevät -- ja sen mukana suuri muutos.

VIII

SUURI MUUTOS

Vuoret, harjanteet ja laaksot tuntuivat vähitellen yhä lämpimämmiltä. Haavansilmut olivat puhkeamaisillaan. Ilmassa kävi palsamipuun ja kuusen tuoksu päivä päivältä väkevämmäksi, ja kaikkialla erämaassa, tasangolla ja metsässä, kuului kevätpurojen solinaa, kun ne hakivat tietänsä Hudsonin lahteen. Tässä laajassa lahdessa kävi pauke ja ryske, kun jääkentät jyristen alkoivat purkaa vesiänsä Roes Welcomen puhki -- joka oli porttina peräpohjolaan, ja siksi vielä huhtikuun tuulen mukana sieltä päin toisinaan tuikea talven viima.

Kazan oli suojannut itsensä tätä tuulta vastaan. Ilman henkäystäkään ei liikkunut siinä aurinkoisessa paikassa, jonka susikoira oli itselleen valinnut. Hänen oli nyt parempi olla kuin kertaakaan kuusikuukautisen kolkon talven aikana -- ja nukkuessaan hän näki unia.

Harmaa Hukka makasi hänen lähellään, maha maassa, etukäpälät ojennettuina, silmät ja sieraimet niin valppaina ja tarkkaavina kuin ihmishaju ikinä voi ne saada. Sillä lämpöisessä kevätilmassa tuntui palsamin ja kuusen ohella myös ihmisen tuoksu. Hän katseli levottomana, ja väliin hellittämättä, nukkuvaa Kazania. Hänen oma harmaa selkäharjansa jäykistyi, kun hän näki Kazanin keltaisenruskeiden selkäkarvojen nousevan pystyyn jonkin unennäön vaikutuksesta. Hän vikisi hiljaa, kun Kazanin ylähuuli äristen kohosi, paljastaen pitkät, valkeat hampaat. Mutta enimmäkseen Kazan makasi hiljaa, paitsi että lihakset vavahtelivat jaloissa, lavoissa ja kuonossa, mistä aina tietää, milloin koira uneksii; ja uneksiessa ilmestyi tasangon majan ovelle sinisilmäinen tyttö-nainen, paksu, ruskea palmikko hartioille valumassa, kädet suun edessä huhuillen: "Kazan -- Kazan -- Kazan!"

Heikkona se ääni kajahti Sun Rockin huipulle, ja Harmaa Hukka luimisti korviaan. Kazan liikahti ja oli seuraavassa hetkessä hereillä ja pystyssä. Hän hyppäsi ulkonevalle kallionkielekkeelle, nuuskien ilmaa ja katsellen kauas heidän allaan leviävälle tasangolle.

Taas kajahti naisen ääni tasangon yli, ja Kazan juoksi kallion reunalle ja vikisi. Harmaa Hukka astui hitaasti hänen rinnalleen ja laski kuononsa hänen hartioilleen. Hän oli oppinut ymmärtämään, mitä tuo ääni merkitsi. Öin ja päivin hän sitä pelkäsi, enemmän kuin ihmishajua tai ihmisääntä.

Siitä saakka, kun hän oli Kazanin tähden luopunut susiparvesta ja entisestä elämästään, oli tästä äänestä tullut Harmaan Hukan pahin vihollinen. Se riisti häneltä Kazanin. Ja minne ikinä se meni, sinne Kazankin.

Useina öinä se oli ryöstänyt häneltä puolison ja jättänyt hänet yksikseen tähtien ja kuun alle kuljeskelemaan, ja hän oli uskollisesti pysynyt yksinäisyydessään edes kertaakaan omalla kielellään vastaamatta metsissä ja tasangoilla elävien villien veljiensä ja siskojensa ajokutsuihin. Tavallisesti hän ärisi tuolle äänelle ja välistä hiukan nipisti Kazania, osoittaakseen suuttumustaan. Mutta kun se tänään kuului kolmannen kerran, pujahti hän kahden kallion välisen halkeaman pimentoon, ja Kazan näki vain hänen silmiensä tulisen hehkun.

Kazan juoksi levottomana polulle, jonka heidän jalkansa olivat raivanneet Sun Rockin huipulle, ja seisoi siinä epäröiden. Koko päivän, samoin eilen, hän oli ollut rauhaton ja kiihtynyt. Mikä hyvänsä siihen oli syynä, ilmassa se tuntui olevan, sillä hän ei sitä nähnyt, ei kuullut eikä haistanut. Mutta hän _tunsi_ sen. Hän meni halkeaman suulle ja nuuski Harmaata Hukkaa. Tavallisesti tämä vikisi houkuttelevasti. Mutta tänään hän vastaukseksi irvisti huulillaan, niin että Kazan näki hänen valkeat hampaansa.

Neljännen kerran kuului sama ääni heikkona, ja Harmaa Hukka näykkäsi vimmoissaan jotakin näkymätöntä kahden kallion välissä. Kazan meni taas polulle, yhä epäröiden. Sitten hän alkoi kävellä alas. Se oli kapea ja kiemurteleva polku, jota eläinten polkuanturat ja kynnet olivat kuluttaneet, sillä Sun Rock oli korkea kallionhuippu, joka nousi melkein pystysuoraan sata jalkaa kuusten ja palsamipuiden latvoja ylemmäksi. Sen alastomaan huippuun sattuivat auringon ensi säteet aamulla ja viimeinen hehku illalla. Harmaa Hukka oli ensin vienyt Kazanin tälle vuorenkukkulalle hyvään turvapaikkaan.

Kun Kazan saapui kallion juurelle, ei hän enää epäröinyt, vaan kiiti nopeasti majalle päin. Villieläimen vaisto, jota hänessä yhä oli, pani hänet aina lähestymään majaa varovasti. Hän ei milloinkaan ilmoittanut tuloaan ja aluksi Joan säpsähti, kun hellittäessään katseensa lapsesta näki Kazanin tuuheakarvaisen pään ja hartiat avonaisessa ovessa. Pienokainen potki ja huitoi iloissaan, ojensi molemmat kätensä ja tavoitti Kazania kukertavin huudoin. Joankin ojensi kätensä.

"Kazan!" huudahti hän hellästi. "Tule sisään, Kazan!"

Vähitellen laimeni Kazanin silmien villi, punainen hehku. Hän laski toisen jalkansa kynnykselle, ja Joan houkutteli häntä taas. Äkkiä hänen jalkansa näyttivät vähiin vaipuvan, häntä painui alemmas, ja hän pujahti huoneeseen sennäköisenä kuin rikoksen tehnyt koira. Majassa asuvia olentoja hän rakasti, mutta itse majaa hän vihasi. Kaikkia majoja hän vihasi, sillä ne haiskahtivat nuijalta ja ruoskalta ja kahleilta. Kaikkien rekikoirien tapaan hänkin mieluummin piti aukeata hankea vuoteena ja kuusten latvoja katoksena.

Joan laski kätensä hänen päähänsä, ja tämä kosketus pani värähdellen kiitämään hänen lävitsensä sen oudon riemun, joka oli hänen palkkanaan siitä, että hän jätti Harmaan Hukan ja luonnonelämän. Hitaasti hän kohotti päätänsä, kunnes musta kuono oli naisen sylissä, ja sulki silmänsä siksi aikaa, kun ihana, pikku olento, joka oli hänelle niin salaperäinen -- pikkuruinen vauva -- pisteli häntä pikku jaloillaan ja nyki hänen kellertävää karvaansa. Tämä pienokaisen tuivertaminen oli vielä enemmän hänen mieleensä kuin Joanin käden kosketus.

Liikkumatta kuin sfinksi, antamatta ainoallakaan lihaksella elonmerkkiä, Kazan seisoi tuskin hengittäenkään. Tämä täydellinen jäykistys oli saanut Joanin miehen usein varoittamaan häntä. Mutta Kazanissa ilmenevä sudenluonto, hänen villi arkuutensa, vieläpä hänen yhdyselämänsä Harmaan Hukan kanssa olivat herättäneet Joanissa yhä enemmän rakkautta tätä koiraa kohtaan. Hän ymmärsi Kazania ja luotti häneen.

Viimeisen lumen päivinä Kazan oli osoittanut sen ansaitsevansa. Naapuristossa asuva ansojen virittäjä oli ajanut siitä ohi valjakkoineen, ja Pikku Joan oli tepastellut erään ison vetokoiran luo. Silloin kuului leukojen raju näykkäys ja Joanin kauhunhuuto ja miehet juoksivat kiljahtaen parvea kohti. Mutta Kazan oli kaikkien etunenässä. Harmaana viivana, joka kiiti nuolen nopeasti, hän oli heti kiinni koiran kurkussa. Kun hänet siitä kiskottiin irti, oli vetokoira kuollut. Sitä Joan nyt mietti, kun pienokainen potki ja tuiversi Kazanin päätä.

"Hyvä vanha Kazan", puheli hän hellästi, laskien kasvonsa ihan likelle koiraa. "Me olemme iloiset, kun tulit, Kazan, sillä me jäämme yksiksemme täksi yöksi -- lapsi ja minä. Taatto on mennyt työpaikalle, ja sinun pitää huolehtia meistä sinä aikana, kun hän on poissa."

Hän kutkutti Kazanin kuonoa pitkän, välkkyvän palmikkonsa päällä. Se huvitti aina lasta, sillä paatumuksestaan huolimatta Kazanin täytyi nuuhkia ja väliin aivastaa ja luimistaa korviaan. Ja se huvitti Kazania itseäänkin. Hän rakasti Joanin hiusten suloista tuoksua.

"Ja sinä taistelisit puolestamme jos tarvittaisiin, eikö niin?" jatkoi hän. Sitten hän nousi rauhallisesti pystyyn.

"Minun pitää sulkea ovi", sanoi hän. "Minä en tahdo, että Minä tänään taas menet pois, Kazan. Sinun pitää jäädä meidän luoksemme."

Kazan meni omaan soppeensa ja rupesi makuulle. Samoin kuin Sun Rockin huipulla oli tänään ollut jotakin eriskummaista, mikä sai hänet ymmälle, samoin häntä nyt majassa hämmensi jokin salaperäinen. Hän nuuski ilmaa, koettaen päästä salaisuuden perille. Mitä tahansa se oli, se tuntui tekevän hänen emäntänsäkin erilaiseksi. Hän kokoili majasta kaikenlaisia tavaroita ja sulloi niitä myttyihin. Myöhään sinä iltana, ennen makuulle menoaan, Joan tuli hänen luokseen ja painoi hetkeksi kätensä hänen kylkeensä.

"Me lähdemme pois", kuiskasi hän, ja hänen äänensä värähteli omituisesti, melkein nyyhkyttäen. "Me lähdemme kotiin, Kazan. Me lähdemme pois sinne, missä hänen väkensä asuu -- missä on kirkkoja, kaupunkeja ja soittoa ja kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja otamme mukaamme _sinut_, Kazan!"