Part 3

Tämän ulvonnan jälkeen hän istui pitkän aikaa kuunnellen. Hän oli saanut esille äänen, jossa oli uusi, kumma sävy, ja joka yhä lisäsi hänen itseluottamustaan. Hän oli odottanut vastausta, mutta mitään ei kuulunut. Hän oli matkannut suoraan tuulta vasten, ja hänen ulvoessaan ryski hänen edessään vaivaismetsän läpi pakeneva uroshirvi, sarvien kalistessa puihin, muistuttaen keveän koivunuijan taontaa.

Kahdesti Kazan ulvoi, ennenkuin jatkoi matkaa, ja häntä huvitti tämän uuden äänilajin harjoitteleminen. Hän saapui sitten jylhän harjanteen juurelle ja lähti rämeiköstä nousemaan sen laelle. Tähdet ja kuu olivat häntä likempänä siellä, ja harjanteen toisella puolella aukeni hänen eteensä laaja, mutkitteleva tasanko; siellä oli jäätynyt, kuun valossa kimalteleva järvi ja valkea joki, virraten siitä hirsimetsään, joka ei ollut niin tiheä eikä niin pimeän kolkko kuin rämeikkö.

Ja silloin hänen ruumiinsa joka lihas jännittyi, ja hänen verensä kuohahti. Kaukaa tasangolta kuului huuto. Se oli _hänen_ huutonsa -- sudenhuuto. Hänen leukansa näykkäsivät. Hänen valkeat hampaansa välähtivät, ja syvältä hänen kurkustaan kuului ärinää. Hänen teki mieli vastata mutta jokin kumma vaisto kielsi häntä siitä. Villin eläimen vaisto alkoi jo vallita hänessä. Ilmassa, kuusten latvojen kuiskeessa, kuussa, jopa tähdissäkin, puhui henki, joka ilmaisi hänelle, että se, mitä hän oli kuullut, oli suden huuto, mutta että se ei ollut suden _kutsu_.

Tämä jälkimmäinen kuului tuntia myöhemmin, selvänä ja täsmällisenä, sama valittava ulvonta aluksi -- mutta päättyen nopeihin, kimeihin, katkonaisiin haukahduksiin, jotka kuohuttivat hänen verensä niin tuliseen kiihkoon, ettei hän ollut sentapaista milloinkaan ennen kuullut. Sama vaisto ilmoitti hänelle, että tämä oli kutsu -- ajohuuto. Se vaati häntä tulemaan kiireesti. Hetkistä myöhemmin se kuului uudestaan, tällä kertaa tuli ihan hänen alapuoleltaan harjanteen juurelta vastaus, sitten toinen niin etäältä, että Kazan tuskin sitä kuulikaan. Susiparvi keräytyi yhteen yöajoa varten; mutta Kazan istui hiljaa ja väristen.

Hän ei pelännyt, mutta ei ollut valmis menemäänkään. Harjanne tuntui jakavan häneltä maailman kahtia. Alhaalla oli uutta, outoa ja miehistä vapaata elämää. Vastakkaiselta puolelta tuntui jokin vetävän häntä takaisin, ja samassa hän käänsi päätänsä, katsoi takanaan leviävää, kuun valaisemaa maisemaa ja vikisi. Nyt se oli koiranvikinää. Nainen oli siellä takanapäin. Kazan kuuli hänen äänensä, oli vielä tuntevinaan hänen pehmeän kätensä kosketuksen ja näkevinään hänen kasvoissaan ja silmissään naurun, josta oli huokunut lämpöä ja onnea. Nainen kutsui häntä metsien halki, ja häntä raastoivat eri halut vastata tähän kutsuun ja lähteä alas tasangolle. Sillä hän oli myöskin näkevinään monta miestä nuijineen odottamassa, kuullen samalla ruoskien läiskettä ja tuntien niiden tuottamaa tuskaa.

Hän viipyi pitkän aikaa sen harjanteen laella, joka jakoi hänen maailmansa kahtia. Ja sitten hän vihdoin kääntyi ja lähti alas tasangolle.

Kaiken sen yötä hän pysytteli lähellä ajoparvea, mutta ei kertaakaan mennyt ihan likelle. Se olikin hänelle onneksi. Hänessä tuntui vielä vetohihnan ja ihmisen haju. Parvi olisi repinyt hänet palasiksi. Villin ensimmäinen vaisto on itsesäilytysvaisto. Kenties juuri tämä tunne, kuiske raatelevien kieltäymysten vuosien halki, sai Kazanin silloin tällöin piehtaroimaan niissä paikoissa, missä parvi oli tiheimmin tallannut.

Sinä yönä parvi oli tappanut järven partaalla karibun ja aterioitsi melkein päivännousuun asti. Kazan pysytteli tuulen alla. Veren ja lämpimän lihan tuoksu kutkutti hänen sieraimiaan, ja hänen tarkat korvansa erottivat luiden ryskettä. Mutta vaisto oli kiusausta voimakkaampi.

Vasta kun oli selvä päivä ja parvi oli hajalla yltympäri tasankoa, uskalsi hän lähteä tappopaikalle. Hän ei löytänyt muuta kuin veren punaaman lumialueen, jossa oli luita, sisälmyksiä ja sitkeitä, revittyjä nahanpalasia. Mutta se riitti, ja hän piehtaroi siinä, tunki kuononsa syvälle näihin jäännöksiin ja viipyi kaiken sen päivää niiden lähellä, kyllästäen itseään niiden hajulla.

Kun kuu ja tähdet sitten illalla taas ilmestyivät, istahti hän sen koommin enää pelkäämättä ja epäröimättä ja ilmoitti itsensä uusille tovereilleen laajalla tasangolla.

Parvi metsästeli siinä taas yökauden, tai ehkä se oli uusi parvi, joka lähti liikkeelle useita peninkulmia etelämpää ja ilmestyi naaraskaribun kintereillä ison, jäätyneen järven partaalle. Yö oli melkein niin kirkas kuin päivä, ja metsän laidalta Kazan näki ensin karibun juoksevan järvelle kolmannespeninkulman päässä. Susia oli tusinan verran ja ne olivat jo hajaantuneet kohtalokkaaseen piiritysasentoon, hevosenkengän muotoon, kummankin johtajan juostessa melkein jo mäen kohdalla ja hitaasti sulkiessa rengasta.

Kimakasti haukahtaen Kazan syöksyi esille kuutamoon. Kohta hän oli pakenevan peuran jäljillä ja karkasi sitä kohden salamannopeudella. Kahdensadan metrin päässä karibu näki hänet ja poikkesi oikealle, ja senpuoleinen johtaja oli sitä vastassa kita ammollaan. Kazan ehti toisen johtajan kera heti perille ja karkasi kiinni peuran pehmeään kurkkuun. Ärisevänä joukkiona sudet ryntäsivät takaapäin ja peura suistui maahan, Kazanin jäädessä puoleksi sen ruumiin alle, hampaat upotettuina syvälle sen kaulaan. Se makasi raskaasti hänen päällään, mutta hän ei hellittänyt otettaan. Se oli hänen ensimmäinen suuri "tapponsa". Hänen verensä virtasi tulena. Hän ärisi yhteen puristettujen leukojensa välitse.

Vasta kun viimeinen värähtely oli tauonnut hänen päällään lojuvasta ruumiista, vetäytyi hän pois sen rinnan ja etujalkojen alta. Hän oli sinä päivänä tappanut jäniksen eikä ollut nälissään. Niinpä hän nyt istahti lumeen ja odotteli sillä aikaa, kun ahnas joukko raateli peuraa. Vähän päästä hän lähestyi, nuuski saalista kahden suden välistä ja sai puraisun tungettelunsa palkaksi.

Kun Kazan peräytyi, yhä epäröiden uskaltaisiko yhtyä villien veljiensä joukkoon, hyppäsi iso, harmaa hahmo erilleen parvesta ja karkasi suoraan hänen kurkkuaan kohti. Kazan ehti hädin tuskin työntää hartiansa hyökkäystä vastaan, ja hetken aikaa he kahden kieriskelivät lumessa, mutta olivat taas pystyssä, ennenkuin äkkitaistelun herättämä kiihtymys oli ehtinyt houkutella parven juhla-aterialtansa. Hitaasti he kiersivät toinen toistaan, valkeat hampaat paljastettuina, kellertävät selkäharjakset kankeina törröttämässä. Susien pahaenteinen piiri kokoontui taistelevien ympärille.

Se ei ollut uutta Kazanille. Kymmenisen kertaa hän oli ollut tällaisessa piirissä odottaen ratkaisevaa hetkeä. Useammin kuin kerran hän oli kehässä taistellut hengestään. Se oli rekikoirien tuttua taistelua. Jos ei ihminen nuijineen tai ruoskineen sitä keskeyttänyt, niin se aina päättyi kuolemaan. Vain toinen taistelevista saattoi hengissä poistua. Välistä kuoli kumpainenkin. Mutta täällä ei ollut ihmistä -- vain tuo odottavien valkohampaisten paholaisten kaamea piiri, valmiina hyökkäämään kimppuun ja repimään palasiksi jommankumman, joka ensiksi kepertyi kyljilleen tai selälleen. Kazan oli vieras, mutta ei pelännyt piirittäjiänsä. Parven ehdoton laki pakottaisi heidät olemaan puolueettomia.

Hän piti vain silmällä isoa, harmaata johtajaa, joka oli vaatinut hänet taisteluun. Hartiat vastatusten he yhä kiertelivät. Siinä, missä hetkistä aikaisemmin oli kuulunut leukojen loksutusta ja lihan raatelemista, oli nyt hiljaista. Helläkinttuiset ja hentokurkkuiset etelästä tuodut sekarotuiset koirat olisivat ärisseet ja murisseet, mutta Kazan ja susi olivat ääneti, korvat eteen eikä taaksepäin suunnattuina, hännät vapaina ja tuuheina.

Äkkiä susi karkasi kiinni, ja sen leuat kalahtivat yhteen kuin teräkseen. Ne osuivat tuuman verran harhaan. Samassa Kazan tarrasi viholliseen sivultapäin, ja veitsenä viilsivät hänen hampaansa suden kupeita.

He kiertelivät taas, silmien käydessä punaisemmiksi ja huulien vetäytyessä taaksepäin, kunnes ne näyttivät hävinneen olemattomiin. Ja sitten Kazan syöksähti saadakseen tavallisen surmanotteensa kurkusta -- mutta osui harhaan. Tuuman verran taaskin, ja susi hyökkäsi vastaan, niinkuin hänkin oli tehnyt, ja viilsi auki hänen kupeensa, niin että veri juoksi hänen jalkojaan alas ja punasi lumen. Kuvehaavan poltosta Kazan ymmärsi, että hänen vihollisensa oli kokenut tappelupukari. Hän kyyristyi maahan, pää ojennettuna suoraan eteenpäin ja kurkku lumessa kiinni. Tämän tempun hän oli poikuusvuosinaan oppinut -- kuinka piti suojella kurkkuaan ja odottaa.

Kaksi kertaa susi kiersi hänen ympärinsä, ja Kazan kääntyeli vitkaan, silmät puoliummessa. Toistamiseen susi hyökkäsi, ja Kazan lennätti hirvittävät leukansa koholle, varmana kuolettavasta otteestaan etujalkojen etupuolesta. Hänen hampaansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Ketteränä kuin kissa susi oli loikannut hänen ylitsensä.

Temppu ei onnistunut, ja koiran tapaan muristen Kazan tavoitti suden kiinni yhdellä ainoalla harppauksella. He sattuivat suoraan vastakkain. Hampaat kalahtivat, ja ruumiinsa koko painolla Kazan töytäisi suden hartioita vastaan, aukaisi leukansa ja hyökkäsi taas kurkkuun käsiksi. Taaskin harhaisku -- vain hitusen verran -- ja ennenkuin hän ehti tointua, olivat suden hampaat hänen niskassaan.

Ensi kerran eläissään Kazan tunsi surmanotteen kauhua ja tuskaa, ja rajusti ponnistaen hän puski päätänsä vähän eteenpäin ja näykkäsi umpimähkään. Hänen voimakkaat leukansa tarttuivat suden etujalkaan, läheltä rintaa. Kuului luun ryskettä ja odottavain susien piiri kävi jännittyneeksi ja valppaaksi. Toinen tai toinen taistelevista oli varmasti tuhon oma, ennenkuin otteet heltiäisivät, ja ne odottivat vain kovaonnista kaatumista merkiksi hyökätä kuolleen kimppuun.

Vain Kazanin niskassa olevan karvapeitteen ja nahan paksuus ynnä hänen lihastensa sitkeys pelastivat hänet tästä voitetun kauheasta kohtalosta. Suden hampaat upposivat syvälle, mutta ei kylliksi syvälle, tavoittaakseen elämän ydintä, ja äkkiä Kazan ponnisti jäsentensä vihoviimeisillä voimilla ja rynnisti pystyyn vastustajansa alta. Ote hänen niskastaan löyheni, ja uudella ylöspäin suunnatulla rynnistyksellä hän kiskaisi itsensä irti.

Nopeasti kuin viuhuva ruoska hän kiepsahti parven raajarikkoisen johtajan kimppuun ja hartiainsa kaikella vimmalla ja painolla iski sitä kunnollisesti kylkeen. Vielä kuolettavammaksi kuin kurkkuotteen oli Kazan joskus huomannut kylki-iskun, jos sen suoritti oikealla hetkellä. Tällä kertaa se oli kuolettava. Susi menetti tasapainonsa, keikahti tuokioksi selälleen, ja parvi syöksähti kimppuun, innostuneena riistämään lopun henkeä johtajalta, jonka valta oli tauonnut.

Tästä harmaasta, ärisevästä, verihuulisesta rykelmästä Kazan vetäytyi loitommas, huohottaen ja verta vuotaen. Hän oli uupunut. Päässä tuntui kummallista heikkoutta. Häntä halutti ruveta makuulle lumeen. Mutta entinen, pettämätön vaisto varoitti häntä tätä uupumustaan ilmaisemasta. Solakka, notkea, harmaa naarashukka tuli parvesta hänen luokseen ja painui makuulle lumeen hänen eteensä, nousten sitten haistelemaan hänen haavojaan.

Se oli nuori, voimakas ja kaunis, mutta Kazan ei katsonut siihen. Hän katseli taistelupaikalle jääneitä entisen johtajan rippeitä. Parvi oli palannut aterialleen. Hän kuuli taas luiden ryskettä ja lihan kiskontaa, ja jokin ilmoitti hänelle, että tästä puoleen kaikki erämaa kuuntelisi häntä ja tuntisi hänen äänensä, ja että kun hän istuisi kyykkyyn ja huutaisi kuulle ja tähdille, nämä avaran tasangon nopsajalkaiset metsästäjät vastaisivat siihen. Hän kiersi kahdesti karibun ja susiparven, ja hölkytti sitten tiehensä tumman kuusimetsän laitaan.

Päästyään varjoon hän katsahti taaksensa. Harmaa Hukka seurasi häntä. Tämä oli vain muutamia metrejä jäljempänä ja tuli nyt hänen luokseen, hieman pelokkaana, väliin katsahtaen taakseen järvellä näkyvää tummaa elävää täplää. Ja seuralaisen siinä seistessä Kazanin vieressä, tuoksahti hänen sieraimiinsa jotakin, mikä ei ollut veren hajua, ei palsamin eikä kuusikon tuoksua. Se tuntui tulevan kirkkaista tähdistä, pilvettömästä kuusta, itse yön oudosta ja ihanasta hiljaisuudesta. Ja sen läsnäolo näytti olevan osa Harmaasta Hukasta.

Kazan katseli Harmaata Hukkaa ja huomasi hänen valppaissa silmissään kysyvän ilmeen. Susi oli nuori -- niin nuori, että näytti tuskin vielä penikkaa vanhemmalta. Ruumis oli voimakas, solakka ja sirorakenteinen. Kuun valossa välkkyivät karvat kaulan alla ja pitkin selkää kiiltävän pehmeinä. Harmaa Hukka vikisi nähdessään Kazanin silmien punaisen, tuijottavan hohteen, mutta se ei ollut penikan vikinää. Kazan liikahti häntä kohti ja seisoi pää naaraan selkää vasten, katsoen suoraan susiparveen päin. Hän tunsi naaraan värähtelyä rintaansa vastaan ja katseli taas kuuta ja tähtiä, ja Harmaan Hukan ja yön salaperäisyys sykähteli hänen veressään.

Paljoakaan hän ei ollut elämästään viettänyt pysähdyspaikoissa. Suurin osa oli kulunut taipaleella -- valjaissa -- ja kiima-ajan henki oli vain etäältä häntä kiihottanut. Mutta nyt se oli ihan lähellä. Harmaa Hukka nosti päätään. Hänen pehmeä kuononsa kosketti Kazanin niskassa olevaa haavaa, ja tämän kosketuksen vienoudessa, hänen kurkustaan kuuluvassa hiljaisessa vikinässä Kazan taas tunsi ja kuuli samaa ihmeellistä, mikä oli johtunut naisen käden hyväilystä ja äänen soinnusta.

Hän kääntyi, vikisten, selkäharjakset pystyssä, pää korkealla, ja uhmaillen päin erämaata. Harmaa Hukka juosta hölkytteli hänen rinnallaan, kun he yhdessä katosivat metsän pimeyteen.

V

TAISTELU LUMESSA

He tapasivat sinä yönä suojapaikan tiheän palsamipuun alta, ja kun he laskeusivat levolle pehmeälle neulasmatolle, jota lumi ei ollut peittänyt alleen, painoi Harmaa Hukka lämpimän ruumiinsa tiukkaan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen haavojaan. Päivän sarastaessa satoi sametinpehmoista lunta, niin valkeaa ja niin sakealti, etteivät he kyenneet näkemään kymmentä harppausta eteensä aukealle. Ilma oli lämmin ja kaikki niin hiljaista, että koko maailma näytti olevan täynnä vain lumihiutaleitten liitelyä ja suhinaa. Kaiken tämän päivää Kazan ja Harmaa Hukka matkailivat vierekkäin. Silloin tällöin hän käänsi päätänsä taaksepäin harjannetta kohti, jonka yli hän oli tullut, eikä Harmaa Hukka jaksanut käsittää hänen kurkustaan kuuluvan oudon ääntelyn merkitystä.

Iltapäivällä he palasivat järven jäällä lojuvan naaraskaribun tähteille. Metsän reunassa Harmaa Hukka jättäytyi jälkeen. Hän ei tosin vielä käsittänyt myrkytettyjen syöttien, sudenhautojen ja loukkujen tarkoitusta, mutta lukemattomien sukupolvien vaisto oli hänen suonissaan, ja se sanoi hänelle, että oli vaarallista toista kertaa ryhtyä saaliiseen, joka oli kuoltuaan kylmennyt.

Kazan oli nähnyt isäntiensä hääräävän susien jättämien raatojen kimpussa. Hän oli nähnyt heidän taitavasti piilottavan loukkuja ja käärivän pieniä strykniinikapseleita sisälmysrasvaan, ja kerran hän oli pistänyt toisen etukäpälänsä rautoihin ja kokenut sen tuottaman tuskan ja vaivan ja surmanotteen. Mutta hän ei tuntenut Harmaan Hukan pelkoa. Hän vaati tätä seuraamaan itseään jäälle valkeiden lumikumpujen luo, ja vihdoin toinen tulikin ja istahti rauhattomana peräpakaroilleen, Kazanin kaivaessa esille luita ja lihanpalasia, jotka lumi oli suojellut jäätymästä. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut syömään, ja vihdoin Kazan meni istumaan pakaroilleen hänen viereensä, ja katseli yhdessä hänen kanssaan lumen alta esille kaivettuja palasia. Sitten Kazan nuuski ilmaa. Hän ei haistanut vaaraa, mutta Harmaa Hukka kertoi hänelle, että jokin vaara voi tässä sittenkin piillä.

Monta muuta seikkaa Kazan sai häneltä kuulla seuraavina päivinä ja öinä. Kolmantena yönä hän itse kokosi ajoparven ja johti metsästystä. Kolmasti siinä kuussa ennenkuin kuu katosi taivaalta, hän johti ajoa, ja joka kerta tapettiin. Mutta kun hanki hänen allaan alkoi pehmetä, pysyi hän yhä mieluummin Harmaan Hukan seurassa, ja he metsästivät kahden kesken, elättäen itseään isoilla, valkeilla jäniksillä. Koko maailmassa hän oli rakastanut vain kahta, tyttöä kiiltävine hiuksineen ja hyväilevine käsineen -- ja Harmaata Hukkaa.

Laajasta tasangosta hän ei luopunut, ja usein hän vei toverinsa harjanteen laelle, koettaen selittää tälle, mitä oli jättänyt sinne jälkeensä. Nyt seuraavina pimeinä öinä tehosi naisen kutsu häneen niin voimakkaasti, että hän tunsi tavatonta halua palata sinne ja viedä Harmaa Hukka mukanaan.

Pian sen jälkeen sattui muuan seikka. He olivat eräänä päivänä menossa aukean tasangon poikki, kun Kazan harjanteen rinteellä näki jotakin, mikä sai hänen sydämensä pysähtymään. Heidän maailmaansa oli tulossa mies koiravaljakkoineen ja rekineen. Tuuli ei ollut heitä varoittanut, ja samassa Kazan näki jonkin välkkyvän miehen kädessä. Hän tiesi, mikä se oli. Se oli kalu, joka sylki tulta ja jyrinää ja tappoi.

Hän varoitti Harmaata Hukkaa, ja he pötkivät tuulena tiehensä, rinnakkain. Ja sitten kuului tuo ÄÄNI -- ja Kazanin viha miehiä vastaan puhkesi kuuluviin murinana hänen juostessaan. Kummallinen suhina meni heidän päittensä yli. Taas kuului tuo ääni takaapäin, ja tällä kertaa Harmaa Hukka päästi tuskanhuudon ja kierähti useita kertoja ympäri lumessa. Mutta heti hän oli taas jaloillaan, ja Kazan jättäytyi hänen jälkeensä ja juoksi siellä, kunnes he saapuivat metsän suojaan. Harmaa Hukka laskeutui pitkäkseen ja alkoi nuoleskella hartiassaan olevaa haavaa. Kazan tähysteli metsän reunaa kohti. Mies lähti seuraamaan heidän jälkiään, pysähtyi siihen kohtaan, mihin Harmaa Hukka oli kaatunut, ja tarkasti lunta. Sitten hän taas läheni.

Kazan vaati Harmaata Hukkaa taas jalkeille, ja he lähtivät järven likeistä tiheää rämeikköä kohden. Kaiken sen päivää he pysyttelivät vasten tuulta, ja kun Harmaa Hukka painui pitkäkseen, hiipi Kazan takaisin heidän jälkiään pitkin ja nuuski ilmaa.

Harmaa Hukka ontui monta päivää tämän jälkeen, ja kun he kerran sattuivat vanhan leirin jätteille, paljasti Kazan muristen hampaansa jälkeenjääneelle ihmishajulle. Hänessä alkoi vähitellen kyteä halu kostaa -- kostaa loukkaukset sekä omasta että Harmaan Hukan puolesta. Hän koetti nuuskia esiin miehen jälkiä tuoreen lumipeitteen alta, ja Harmaa Hukka kierteli levottomana hänen ympärillään ja houkutteli häntä syvemmälle metsään. Vihdoin Kazan seurasi häntä yrmeänä. Hänen silmissään oli villi puna.

Kolme päivää myöhemmin ilmestyi uusikuu. Ja viidentenä yönä Kazan keksi jäljet. Ne olivat tuoreet -- niin tuoreet, että hän ne löytäessään pysähtyi kuin luodin tapaamana ja seisoi ruumiinsa joka ainoan lihaksen vavahdellessa, karvat pystyssä. Ne olivat ihmisjälkiä. Siinä olivat koirien ja reen ja hänen vihamiehensä lumikenkien jäljet.

Silloin hän nosti päänsä koholle, ja hänen kurkustaan lähti yli laajan tasangon vyörymään ajohuuto -- villi ja raju joukkokutsu. Milloinkaan hän ei ollut huutoonsa pannut sitä rajuutta, joka siinä oli tänä yönä. Yhä uudestaan hän kaiutti ilmoille käskyään, ja sitten kuului vastaus, kuului toinen, ja vieläkin yksi, kunnes Harmaa Hukka istahti peräpakaroilleen ja lisäsi siihen oman äänensä. Kaukana tasangolla pysähdytti valju- ja laihakasvoinen mies lopen uupuneet koiransa, saadakseen kuunnella ja samalla kuului reestä heikko ääni:

"Sudet, isä. Tulevatko ne meidän -- jälkeemme?"

Mies oli vaiti. Hän ei ollut nuori. Kuu paistoi hänen pitkään valkeaan partaansa ja jatkoi luonnottomasti hänen hoikan, kuihtuneen vartalonsa mittaa. Reen karhunnahkaiselta pielukselta oli tyttö kohottanut päätänsä. Hänen tummat silmänsä olivat ihanaa tähdentuiketta tulvillaan. Hän oli kalpea. Hänen hiuksensa laskeutuivat paksuna, välkkyvänä palmikkona hartioille, ja hän painoi jotakin tiukasti rintaansa vasten.

"Ne ovat jonkun jäljillä -- luultavasti peuran", vastasi mies, tarkastaen luodikkonsa tyvipuolta. "Älähän hätäile, Jo. Pysähdymme lähimpään pensaikkopahaseen ja koetamme löytää kyllin paljon kuivaa polttoainetta nuotioksi. -- Viiaa-a-a-a, pojat! Kush -- kush!" Ja hän läimäytti ruoskallaan valjakkoansa selkään.

Tytön rintaa vasten puristetusta kääröstä kuului hentoa, valittavaa itkua. Ja kaukaa heidän takaansa tasangolta vastasi siihen hajallisen susiparven ääni.

Vihdoinkin Kazan oli kostonsa jäljillä. Hän juoksi alussa hitaasti, Harmaa Hukka ihan vieressään, pysähtyen aina kolmen- tai neljänsadan metrin päästä kaiuttamaan huutoansa. Harmaa, laukkaava haamu yhtyi heihin takaapäin. Toinen seurasi. Kaksi saapui sivultapäin, ja Kazanin yksinäinen ulvonta häipyi parven hurjaan ärhentelyyn. Joukko lisääntyi, ja lukumäärän kasvaessa kävi kulku nopeammaksi.

Neljä -- kuusi -- seitsemän -- kymmenen -- neljätoista; tällöin he olivat saapuneet sille tasangon osalle, joka oli aukeampi ja pahemmin tuulelle altis.

Se oli voimakas parvi, pelkästään vanhoja, pelottomia metsästäjiä. Harmaa Hukka oli nuorin ja pysytteli ihan kiinni Kazanin lavoissa. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt Kazanin punanvereviä silmiä ja kuolaavaa kitaa, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi käsittänyt. Mutta hän _tunsi_, ja outo ja salaperäinen vimma, joka sai Kazanin unohtamaan muun kaiken, paitsi loukkaukset ja kuoleman, vihlaisi häntä.

Parvi kulki nyt ääneti. Kuului vain läähättävä hengitys ja lukuisten jalkojen pehmeä astunta. Ne juoksivat nopeasti ja likitysten. Ja aina oli Kazan loikkauksen verran edellä, Harmaa Hukka rinnallaan.

Hän ei ollut milloinkaan tuntenut niin voimakasta surmaamishalua kuin nyt. Ensi kerran elämässään hän ei pelännyt miestä, ei nuijaa, ei ruoskaa eikä sitä kapinetta, joka syöksi kidastansa tulta ja kuolemaa. Hän juoksi nopeasti yllättääkseen heidät ja päästäkseen pikemmin aloittamaan tappelun. Kaikki nelivuotisen orjuuden ja mieskäsien rääkkäyksen kasaama sisäinen vimma purkautui hänen suonissaan valloille hienoina, punaisina tulivirtoina, ja kun hän vihdoin näki edessään kaukana tasangolla liikkuvan täplän, pääsi hänen kurkustaan ilmoille taas sellainen huuto, jota Harmaa Hukka ei käsittänyt.

Kolmensadan metrin päässä tuon liikkuvan täplän toisella puolella oli kapea metsäkaistale, ja Kazan tovereineen kiiti nopeaan eteenpäin. Puolitiessä metsään he melkein saavuttivat täplän, joka samassa pysähtyi ja muuttui tummaksi liikkumattomaksi varjoksi. Siitä räiskytti esiin se leimahtava tulikieleke, jota Kazan aina oli kammonnut, ja hän kuuli kuolonherhiläisen vingahduksen päänsä päältä. Hän ei siitä nyt välittänyt, vaan haukahti kimakasti, ja sudet riensivät hänen luokseen, kunnes neljä niistä oli vierekkäin hänen luonaan.

Uusi leimahdus -- ja kuolonherhiläinen kiiti Harmaan Hukan vieressä juoksevan harmaan taistelijan rinnasta peräpäähän asti. Kolmas -- neljäs -- viides tulenpurkaus mustasta varjosta, ja Kazan itse tunsi jonkin tulikuuman äkkiä ja nopeasti kulkevan niskaansa pitkin, kun miehen viimeinenkin luoti pyyhkäisi pois karvat ja poltti lihaa.

Kolme sutta oli luodikon tuli kaatanut, ja puolet jäljellä olevista horjui oikealle ja vasemmalle. Mutta Kazan hyökkäsi suoraan eteenpäin. Uskollisesti Harmaa Hukka seurasi häntä.

Rekikoirat oli vapautettu valjaistaan, ja ennenkuin Kazan pääsi käsiksi mieheen, jonka näki pitelevän pyssyä nuijan tavoin käsissään, kohtasi hänet niiden taisteleva rykelmä. Hän tappeli kuin paholainen, ja Harmaan Hukan hampaat viilsivät haavoja kahden valjaskoiran voimalla ja raivolla. Susista hyökkäsi kaksi joukkoon, ja Kazan kuuli pyssynperän hirvittävän, seläntaittavan moksahduksen. Hänen silmissään se oli _nuija_. Hän halusi päästä siihen käsiksi. Hän tahtoi päästä käsiksi sitä pitelevään mieheen, erkani koirien tappelevasta joukosta ja harppasi reen luo. Nyt vasta hän huomasi, että reessä oli ihmisolentoja, ja kohta hän hyökkäsi sinne. Hän upotti hampaansa syvälle johonkin pehmeään ja karvaiseen ja aukaisi leukansa haukatakseen uudestaan. Ja silloin hän kuuli äänen! Se oli _hänen äänensä!_ Joka lihas hänen ruumiissaan herpaantui. Hän jäykistyi äkkiä elottoman kiven kaltaiseksi.