Part 2

Hän hyppäsi jaloilleen, selkä jäykkänä, ja ärisi kurkkuäänellään. Tuli oli palanut loppuun, ja leirissä vallitsi päivänkoiton edellä käyvä tumma hämärä. Tämän hämärän läpi Kazan näki McCreadyn. Taas tämä seisoi hänen emäntänsä teltan ääressä, ja nyt Kazan tiesi, että hän oli sama mies, jolla oli ollut nuo mustat renkaat, ja että juuri tämä mies oli häntä lyönyt ruoskalla ja nuijalla monina pitkinä päivinä sen jälkeen, kun oli tappanut hänen isäntänsä. McCready kuuli hänen kurkustaan tulevan uhkauksen ja palasi kiireesti tulen luo. Hän alkoi viheltää ja vetää puoleksipalaneita runkoja kokoon, ja kun tuli leimahti uudestaan, huusi hän saadakseen Thorpen ja Isobelin hereille. Hetken päästä Thorpe ilmestyi teltan oviaukkoon, ja hänen vaimonsa seurasi häntä ulos. Isobelin hajalla olevat hiukset lainehtivat kullanvärisinä aaltoina hänen hartioillaan, ja hän istahti rekeen lähelle Kazania ja alkoi niitä sukia. McCready lähestyi häntä takaa päin ja hapuili reessä olevia tavaroita. Aivan kuin vahingossa hänen toinen kätensä hetkeksi sukelsi naisen selkää pitkin valuvaan hiustulvaan. Isobel ei tuntenut hänen sormiensa hyväilevää kosketusta, ja Thorpe oli selin heihin. Kazan yksin näki käden salamyhkäisen liikkeen, sormien hellästi hypistelevän hiuksia ja miehen silmissä palavan mielettömän intohimon. Ilvestäkin sukkelammin koira hyökkäsi niin pitkälle kuin ketjua riitti reen yli. McCready ehti töin tuskin hypähtää takaisin, ja kun Kazan oli päässyt ketjua äärimmilleen, ponnahti hän takaisin niin voimakkaasti, että hänen ruumiinsa töyttäsi kyljittäin Isobelia vastaan. Thorpe oli juuri kääntynyt sinne päin ja ehti nähdä hyökkäyksen lopun. Hän luuli, että Kazan oli hypännyt Isobelin kimppuun, eikä häneltä kauhuissaan päässyt sanaa tai huudahdusta, kun hän reestä nosti kaatuneen vaimonsa. Hän näki, ettei Isobel ollut loukkaantunut, ja tavoitti revolveriaan. Se oli huotrassaan teltassa. Hänen jalkojensa juuressa oli McCreadyn ruoska, ja hetkellisessä kiihtymyksessään hän sieppasi sen ja hyökkäsi Kazania kohti. Koira kyyristyi lumeen eikä yrittänytkään paeta tai hyökätä kimppuun. Vain kerran hän muisti saaneensa niin ankaran selkäsaunan kuin nyt Thorpelta. Mutta häneltä ei päässyt vinkunaa eikä murinaa.

Ja silloin, äkkiä, hänen emäntänsä juoksi paikalle ja tarttui Thorpen pään yli kohotettuun ruoskaan.

"Ei iskuakaan enää!" huusi hän, ja hänen äänessään oli jotakin, mikä pidätti miehen lyömästä. McCready ei kuullut, mitä hän sitten sanoi, mutta Thorpen silmiin tuli outo ilme, ja sanaa sanomatta hän seurasi vaimoaan telttaan.

"Kazan ei hyökännyt minun kimppuuni", kuiskasi Isobel, vavisten äkillisessä kiihtymyksessä, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat. "Tuo mies oli takanani", jatkoi hän, tarttuen miehensä käsivarteen. "Tunsin hänen koskettavan itseäni -- ja silloin Kazan hyppäsi. Ei se _minua_ purisi. _Miestä_ se tarkoitti! Jotakin on -- hullusti --"

Hän melkein nyyhkytti, ja Thorpe veti hänet tiukasti syliinsä.

"En tullut ajatelleeksi -- mutta kummaa se on", sanoi hän. "Eikös McCready maininnut jotakin sellaista, että hän tuntee koiran? Se on kyllä mahdollista. Ehkä hänellä on aikaisemmin ollut Kazan hallussaan, ja hän lienee kohdellut sitä niin pahasti, että koira ei ole sitä unohtanut. Huomenna otan asiasta selvän. Mutta kunnes saan tietää -- lupaatko pysyä erillään Kazanista?"

Isobel lupasi. Kun he tulivat teltasta ulos, kohotti Kazan isoa päätään. Ruoskansiiman kirvelevä isku oli sulkenut hänen toisen silmänsä, ja suusta vuoti verta. Isobel nyyhkytti hiljaa, mutta ei mennyt hänen likelleen. Puolisokeana hän oli huomannut, että emäntänsä oli keskeyttänyt kurituksen, ja hän vikisi hiljaa ja heilutti paksua häntäänsä lumessa. Hän ei ollut tuntenut milloinkaan itseään niin onnettomaksi, kuin nyt valkenevan päivän pitkinä, raskaina tunteina, kun hän raivasi valjaskumppaneilleen latua pohjoiseen. Hänen toinen silmänsä oli ummessa ja täynnä polttavaa tuskaa, ja hänen ruumiinsa oli kariburuoskan iskuista hellänä. Mutta ruumiillinen tuska ei ollut syynä siihen, että hän näin piti päätään kumarruksissa ja että hänen ruumiiltaan nyt puuttui toverien johtajalle kuuluva tarmokas, vikkelä valppaus, vaan syynä oli hänen mielentilansa. Ensi kerran eläissään hän oli sielullisesti murtunut. McCready oli lyönyt häntä -- aikoja sitten; hänen isäntänsä oli myös lyönyt, ja koko tämän päivän kaikuivat heidän äänensä kiivaina ja kostonhaluisina hänen korviinsa. Mutta enimmin pahoitti hänen mieltänsä hänen emäntänsä. Tämä pysytteli erillään hänestä, aina kauempana kuin minne hänen ketjunsa ulottui. Ja kun pysähdyttiin lepäämään ja oltiin taas leiripaikassa, katseli hänen emäntänsä häntä oudoin, ihmettelevin ilmein eikä puhutellut. Kazan luuli hänenkin voivan lyödä ja hiipi pois hänen luotaan, kyyristyen mahalleen lumeen. Hänessä merkitsi mielialan masentuminen sydämen murtumista, ja sinä yönä hän värjötteli eräässä leiritulen pimeimmistä varjopaikoista ja suri yksinäisyydessä. Kukaan ei tiennyt sitä suruksi -- ellei ehkä Isobel. Mutta tämä ei silti lähestynyt häntä eikä puhutellut, vaan katseli häntä tarkasti -- ja tutki häntä tiukimmin silloin, kun hän katseli McCreadya.

Myöhemmin, kun Thorpe ja hänen emäntänsä olivat menneet telttaansa, alkoi sataa lunta ja lumen vaikutus McCreadyyn kummastutti Kazania. Mies oli levoton ja joi tavantakaa samasta pullosta kuin edellisenäkin yönä. Tulen valossa hänen kasvonsa kävivät yhä punakammiksi, ja Kazan näki hänen hampaittensa oudon hohteen hänen katsellessaan telttaa, jossa hänen emäntänsä nukkui. Yhä uudestaan hän meni ihan teltan ääreen ja kuunteli. Kahdesti hän kuuli liikettä. Jälkimmäisellä kerralla kuului Thorpen syvä hengitys. McCready riensi takaisin nuotion luo ja käänsi kasvonsa suoraan taivasta kohden. Satoi lunta niin sakeasti, että kun hän käänsi katseensa maahan päin, räpytteli hän silmiään ja pyyhki niitä. Sitten hän poistui pimeään ja kumartui syvälle tarkastamaan latua, jonka he joku tunti sitten olivat raivanneet. Lumisade oli sen melkein hävittänyt. Tunnin päästä ei enää olisi mitään jälkeä -- eikä mitään, mikä kulkijoille ilmaisi, että he olivat tulleet tänne päin. Aamuun mennessä se peittäisi kaikki -- nuotionkin, jos hän antaisi sen sammua.

McCready joi taas ulkona pimennossa. Hiljaisia mielettömiä riemun sanoja purkautui hänen huuliltaan. Hänen päänsä oli juopumuksen hehkusta kuumana. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta tuskinpa rajummin kuin Kazanin, kun tämä näki hänen palaavan _nuija kädessään!_ Nuijan hän pani pystyyn puuta vasten. Sitten hän otti reestä lyhdyn ja sytytti sen. Hän lähestyi Thorpen teltan oviaukkoa lyhty kädessään.

"Hoi, Thorpe -- Thorpe!" huusi hän.

Ei tullut vastausta. Hän kuuli vain Thorpen hengityksen. Hän raotti hieman oviliuskaa ja huusi kovemmin.

"Thorpe!"

Vieläkään ei kuulunut liikettä sisältä, ja hän irroitti oviliuskan sidelangat ja työnsi lyhdyn sisään. Valo välkehti Isobelin kultakutrisessa päässä, joka nojasi hänen miehensä olkapäähän, ja McCready tuijotti siihen, silmät tulisina hiilinä hehkuen, kunnes huomasi Thorpen alkavan herätä. Kiireesti hän päästi oviliuskan kädestään ja kahisteli sitä ulkopuolelta.

"Hoi, Thorpe -- Thorpe!" huusi hän taas.

Tällä kertaa Thorpe vastasi:

"Halloo, McCready -- tekö siellä?"

McCready raotti hiukan ovea ja puhui hiljaa.

"Niin. Tuletteko hetkeksi ulos? Metsässä on jotakin tekeillä. Älkää herättäkö vaimoanne!"

Hän vetäytyi takaisin ja odotti. Hetken kuluttua Thorpe astui rauhallisesti teltasta. McCready osoitti tiheään kuusikkoon.

"Vannon, että joku nuuskien kiertelee leiriä", sanoi hän. "Varmasti näin hetki sitten miehen tuolla ulkopuolella, kun kävin hakemassa puita. Nyt on erinomainen yö, jos tahtoo varastaa koiria. Kas tässä -- ottakaa te lyhty! Ellen ole ihan järjiltäni, löydämme jäljet lumessa."

Hän antoi Thorpelle lyhdyn ja otti maasta raskaan nuijansa. Murina kohosi Kazanin kurkkuun, mutta hän tukahutti sen. Hän olisi halunnut murista kuuluville varoituksensa, hypätä niin pitkälle kuin ketjua riitti, mutta hän tiesi, että jos hän niin tekisi, palaisivat he lyömään häntä. Hän siis makasi alallaan, väristen ja vavisten ja hiljaa vikisten. Hän katseli heitä, kunnes he katosivat -- ja sitten odotti -- kuunteli. Vihdoin hän kuuli lumen narisevan. Hän ei kummastunut nähdessään McCreadyn palaavan yksin. Hän olikin odottanut tuon miehen tulevan yksin takaisin. Sillä hän ymmärsi, mitä nuija merkitsi!

McCreadyn kasvot olivat nyt hirveät, suorastaan petomaiset. Hän oli lakitta päin. Kazan hiipi syvemmälle varjoon, kuullessaan hänen huuliltaan hiljaista, kammottavaa naurua -- Sillä miehellä oli yhä nuija kädessään. Sitten McCready heitti nuijan maahan ja lähestyi telttaa. Hän veti oviliuskan syrjään ja kurkisti sisään. Thorpen vaimo nukkui, ja äänettömästi kuin kissa astui mies sisään ja ripusti lyhtynsä telttapuun naulaan. Hänen liikkeensä eivät herättäneet naista, ja hetken aikaa hän seisoi siinä, tuijottaen, yhä tuijottaen.

* * * * *

Ulkopuolella, syvässä lumessa kyyristellen, Kazan koetti käsittää, mitä nämä kummalliset tapahtumat tarkoittivat. Miksi olivat hänen isäntänsä ja McCready lähteneet metsään? Miksi hänen isäntänsä ei ollut palannut? Hänen isäntänsähän tuohon telttaan kuului eikä McCready. Miksi siis McCready oli siellä? Hän tarkasteli miestä, kun tämä astui telttaan. Mutta heti sitten koira kavahti pystyyn, selkäkarvat kankeina ja jäsenet kireällä. Hän näki McCreadyn varjon purjekankaalla, ja hetkistä myöhemmin kuului outo, vihlova kirkaisu. Hurjassa kauhussa, joka ilmeni tässä huudossa, koira tunsi emäntänsä äänen ja syöksähti telttaa kohden. Ketju pidätti häntä, tukahuttaen kurkusta lähtevän murinan. Nyt hän näki varjojen taistelevan, ja teltasta kuului huuto huudon jälkeen. Nainen huusi hänen isäntäänsä ja samalla häntä itseään!

"_Kazan -- Kazan_!"

Koira hyökkäsi taas ja viskautui selälleen. Toisen ja kolmannen kerran hän ryntäsi ketjunsa pituudelta pimeyteen, ja kaulan ympärillä oleva nahkavyö viilsi veitsen tavoin lihaan. Hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään. Varjot taistelivat yhä. Nyt ne olivat pystyssä! Nyt ne kyykistyivät maahan! Raivoisasti muristen Kazan heittäytyi kaikella painollaan vielä kerran kiristämään ketjuansa. Silloin kuului naksahdus, ja kaulahihna katkesi.

Viidellä, kuudella harppauksella Kazan saapui teltalle ja syöksyi oviliuskan alitse. Murahtaen hän hyökkäsi McCreadyn kurkkuun. Voimakkaiden leukojensa ensi haukkaus merkitsi kuolemaa, mutta hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain emäntänsä olevan siellä ja taistelevansa tämän puolesta. Kuului tukahtunut, huohottava huudahdus, joka päättyi kammottavaan korinaan; se oli McCready. Mies lysähti polviasennosta selälleen, ja Kazan painoi hampaansa syvemmälle vihollisensa kurkkuun, tuntien lämpimän veren makua.

Koiran emäntä huusi häntä nyt, kiskoen häntä karvaisesta kaulasta. Mutta hän ei halunnut hellittää otettaan -- ei vielä pitkään aikaan. Kun hän vihdoin hellitti, katsahti hänen emäntänsä yhden kerran maassa viruvaa miestä ja peitti kasvot käsiinsä. Sitten hän vaipui pitkäkseen huopapeitteille. Hän oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat kylmät, ja Kazan nuuski niitä hellästi. Hänen silmänsä olivat ummessa. Kazan kyykistyi aivan hänen viereensä, kerkeät leuat kuolleeseen mieheen päin kääntyneinä. Miksi hänen emäntänsä oli niin hiljaa? mietti hän ihmetellen. Kului pitkä aika, ja sitten nainen liikahti. Silmät aukenivat. Hänen kätensä kosketti koiraa.

Sitten Kazan kuuli askelia ulkoa.

Isäntä sieltä tuli, ja pelon ainaista vihlausta tuntien -- nuijaa peläten -- Kazan kiirehti ovelle. Aivan oikein, hänen isäntänsä siellä näkyi nuotion hohteessa -- ja kädessä hänellä oli nuija. Hän lähestyi hitaasti, kaatumaisillaan joka askeleella, ja hänen kasvonsa olivat veren punaamat. Mutta hänellä oli _nuija!_ Varmaankin isäntä löisi häntä taas -- löisi kauheasti, kun hän oli loukannut McCreadya. Kazan livahti siis äänettömästi oviliuskan alitse ja hiipi ulos yöhön. Tiheän kuusikon pimennosta hän katsoi taakseen, ja vieno surun ja rakkauden vikinä kohosi hänen kurkustaan ja vaimeni taas. Nyt häntä lyötäisiin aina -- tuon teon jälkeen. _Nainenkin_ löisi häntä. He ajaisivat hänet uuvuksiin ja tavattuaan hänet löisivät.

Tulenhehkusta hän käänsi sudenpäänsä metsän syvyyksiin. Siinä pimennossa ei ollut nuijia eikä vihlovia siimoja. Sieltä eivät häntä milloinkaan löytäisi.

Hetken hän vielä epäröi. Ja sitten hän hiipi pois yön pimeyteen niin hiljaa, kuin on villieläinten tapa, joihin hänkin osaksi kuului.

IV

KAHLEISTA VAPAANA

Kuului hiljaista tuulen vaikerrusta kuusien latvoissa, kun Kazan katosi metsän salaperäiseen pimentoon. Tuntikausia hän oleskeli leirin lähistöllä, punaisilla, rakkoisilla silmillään tiukasti tuijottaen telttaan, jossa äskeinen hirvittävä asia oli tapahtunut.

Nyt hän tiesi, mitä kuolema oli. Hän pystyi sen arvaamaan kauempaa kuin ihminen. Hän saattoi sen haistaa ilmasta. Ja hän tunsi, että kaikkialla hänen ympärillään oli kuolemaa, ja että hän itse oli sen syynä. Hän makasi mahallaan syvässä lumessa ja värisi, ja hänen olemuksensa kolme neljäsosaa, joka oli koiraa, vikisi murheenjäytämän tavalla, samalla kun se neljäsosa, joka oli sutta, yhä ilmeni uhkaavana hänen hampaissaan ja silmien kostonhimoisessa tuikkeessa.

Kolmasti mies -- hänen isäntänsä -- tuli ulos teltasta ja huusi kovaa: "Kazan -- Kazan -- Kazan!"

Kolmasti tuli nainenkin hänen mukaansa. Tulen valossa Kazan näki hänen hartioillaan valuvat kimaltelevat kutrit, kuten oli teltassakin nähnyt, hypätessään pystyyn ja tappaessaan toisen miehen. Hänen sinisilmissään näkyi sama villi kauhu, ja hänen kasvonsa olivat lumivalkeat. Ja toisen ja kolmannen kerran hänkin huusi: "Kazan -- Kazan -- Kazan!" ja kaikki se, mikä Kazanissa oli koiraa eikä sutta, värisi riemuissaan kuullessaan hänen äänensä, niin että melkein teki mieli ryömiä sinne saamaan selkäsaunansa. Mutta nuijanpelko oli suurempi, ja Kazan pidättäytyi menemästä, tunti tunnilta, kunnes teltassa kaikki taas oli hiljaista, eikä hän enää erottanut heidän varjojaan, ja tuli oli sammumassa.

Varovasti hän ryömi esiin sakeasta pimennosta, retustaen mahallaan, kuormitettua rekeä ja vielä palamattomia pölkynjäännöksiä kohden. Reen takana puiden varjossa, oli huopapeitteen alla sen miehen ruumis, jonka hän oli tappanut. Thorpe, hänen isäntänsä, oli laahannut sen sinne.

Kazan laskeutui mahalleen, kuono lämpimään hiillokseen päin, ja silmät etukäpälien tasassa suoraan teltan suljettua oviliuskaa kohti. Hän aikoi pysytellä hereillä, vartioida ja olla valmiina hiipimään metsään heti kun teltassa näkyisi liikettä. Mutta nuotiopaikan harmaan tuhkan alta levisi lämmin, ja hänen silmänsä menivät umpeen. Kahdesti -- kolmasti -- hän ravisti itsensä taas valveille, mutta viime kerralla hänen silmänsä aukenivat vain puoleksi ja painuivat sitten raskaina kiinni.

Ja nyt nukkuissaankin hän vikisi hiljaa, jalkojen ja hartioiden uhkeat lihakset vavahtelivat, ja äkilliset värähtelevät väreet kiitivät hänen keltaisenruskeaa selkäänsä pitkin. Jos teltassa nukkuva Thorpe olisi hänet nähnyt, olisi hän arvannut koiran näkevän unta. Ja Thorpen vaimo, jonka kultakutrinen pää lepäsi tiukasti miehen rintaa vasten, ja joka Kazanin tavoin myös silloin tällöin vavahteli ja värisi, olisi tiennyt, mitä hän uneksi.

Unissaan hän taas hyökkäsi ketjunsa päähän asti. Hänen leukansa näykkäsivät kuin teräksiset kastanjetit -- ja tähän ääneen hän heräsi ja hyppäsi pystyyn, selkäkarvat kankeina kuin harjakset ja ärisevät hampaat paljastettuina kuin norsunluiset veitset. Hän olikin herännyt aivan parahiksi. Teltassa jo liikuttiin. Hänen isäntänsä oli hereillä, ja jollei hän ennättäisi pakoon --

Kazan kiiti tiheään kuusikkoon ja pysähtyi, matalaksi piiloon kyykistyen, niin että vain pää oli näkyvissä puun takaa. Hän tiesi, ettei isäntä häntä armahtaisi. Thorpe oli lyönyt häntä jo siitä, että hän oli hyökännyt McCreadyn kimppuun, ja vain naisen väliintulo oli pelastanut hänet enemmästä kurituksesta. Ja nyt hän oli repinyt McCreadyltä kurkun, riistänyt mieheltä hengen, eikä isäntä soisi armoa. Ei nainenkaan pystyisi häntä pelastamaan.

Hän oli pahoillaan siitä, että isäntä oli tullut takaisin pökertyneenä ja verissään sen jälkeen, kun hän oli repinyt McCreadyltä kaulavaltimon. Muuten hän olisi saanut pitää naista aina omanaan ja tämä olisi rakastanut häntä. Ja nainen rakastikin häntä. Ja hän olisi seurannut emäntäänsä ja aina taistellut ja ajan tullen kuollutkin hänen puolestaan. Mutta Thorpe oli ilmestynyt jälleen metsästä, ja Kazan oli luikkinut kiireesti tiehensä -- sillä Thorpe merkitsi hänelle, mitä kaikki miehet tästedes merkitsivät: nuijaa, ruoskaa ja sitä kummaa kapinetta, joka sylki tulta ja tuhoa. Ja nyt --

Thorpe oli tullut teltasta ulos. Aamu alkoi sarastaa, ja kädessä hänellä oli luodikko. Hetkistä myöhemmin tuli nainenkin esille, ihanat hiukset yhä liehumassa ympärillään, ja hänen kätensä tarttui miehen käsivarteen. He katsoivat peitteen alla viruvaa ruumista. Sitten nainen puhui Thorpelle, ja tämä oikaisihe äkkiä ja heitti päätään taaksepäin.

-- "H-o-o-o-i -- Kazan -- Kazan!" huusi hän.

Väristys viilsi Kazanin läpi. Mies koetti houkutella häntä takaisin. Kädessä hänellä oli murhakapine.

"Kazan -- Kazan -- Ka-a-a-a-zan!" huusi hän taas.

Kazan hiipi varovasti puun luota kauemmas. Hän tiesi, ettei etäisyys mitään merkinnyt tuolle kylmälle surmantuottajalle, jota Thorpe piteli kädessään. Kerran hän käänsi päätänsä ja vikisi hiljaa, ja hetkeksi täytti valtava kaipuu hänen punottavat silmänsä, kun hän viimeistä kertaa näki naisen.

Hän tiesi nyt poistuvansa naisen luota ainiaaksi, ja hänen sydämessään oli tuska, jonka vertaista siellä ei ollut ennen ollut, tuska, joka ei johtunut nuijasta eikä ruoskasta, ei vilusta eikä nälästä, mutta oli niitä kaikkia suurempi, yllyttäen häntä kohottamaan päänsä pystyyn ja valittamaan yksinäisyyttään taivaan harmaalle autiudelle.

Hänen takanaan leirissä kuului naisen ääni puhuessaan väräjävän:

"Kazan on mennyt."

Miehen voimakas ääni oli hieman tukahtunut.

"Niin, Kazan on mennyt. _Hän tiesi_ -- enkä minä tiennyt. Antaisin -- vuoden elämästäni -- jos saisin eiliset ruoskaniskut olemattomiksi. Hän ei tosiaankaan tule takaisin."

Isobel Thorpe puristi hänen käsivarttaan lujemmin.

"Hän tulee!" huusi hän. "Hän ei jätä minua. Hän rakasti minua, vaikka olikin villi ja pelottava. Ja hän tietää minun häntä rakastavan. Hän tulee kyllä takaisin --"

"Kuule!"

Metsän sisästä kuului pitkä, valittava ulina, täynnä vaikeroivaa surullisuutta. Se oli Kazanin hyvästijättö naiselle.

Tämän huudon jälkeen Kazan istui pitkän aikaa peräpakaroillaan, nuuskien uutta ilmassa tuntuvaa vapautta ja katsellen ympäröivän metsän syviä, mustia aukkoja, jotka kalpenivat olemattomiin päivännousun tieltä. Silloin tällöin, niistä päivistä lähtien, jolloin hänet ensin oli ostettu ja sidottu reen vetohihnaan kaukana Mackenzie-joen varsilla, hän oli kaihoten ajatellut vapauttaan, koska hänen sudenverensä sitä vaati. Mutta hän ei ollut milloinkaan oikein uskaltanut. Nyt se hänet valtasi. Täällä ei ollut nuijia, ei ruoskia eikä ainoatakaan niistä miespedoista, joita hän oli oppinut ensin vieromaan ja sitten vihaamaan. Tuo neljännes sudenluontoa oli hänen onnettomuutensa; ja sensijaan, että nuijat olisivat hänet masentaneet, ne päinvastoin lisäsivät hänen synnynnäistä villiyttään. Miehet olivat olleet hänen pahimpia vihollisiaan. He olivat yhä uudestaan piesseet häntä, melkeinpä kuoliaaksi. He sanoivat häntä "häijyksi", väistyen kauas hänestä eivätkä milloinkaan jättäneet käyttämättä tilaisuutta sivaltaa häntä ruoskalla selkään. Hänen ruumiinsa oli yltympärinsä arpien peittämä, joita he olivat hänelle tuottaneet.

Milloinkaan ei ollut tullut ystävyyttä tai rakkautta hänen osakseen ennen sitä iltaa, jolloin nainen ensi kerran oli laskenut lämpimän pikku kätösensä hänen päällensä ja painanut kasvonsa ihan kiinni hänen kuonoonsa, ja Thorpe -- hänen miehensä -- oli kauhistuneena huudahtanut. Vähällä piti, ettei hän upottanut hampaitaan naisen valkeaan lihaan, mutta äkkiä olivat naisen hellä kosketus ja suloinen ääni panneet hänen lävitsensä kulkemaan sen ihanan vihlauksen, joka oli hänen ensimmäinen kokemuksensa rakkaudesta. Ja nyt hänet karkoitti mies sen käden luota, joka ei ollut milloinkaan pidellyt nuijaa tai ruoskaa, ja hän murisi laukatessaan syvemmälle metsään.

Päivän koittaessa hän saapui rämeikön reunalle. Joksikin aikaa hänet oli vallannut outo levottomuus, eikä valokaan pystynyt sitä peräti hälventämään. Vihdoinkin hän oli miehistä vapaa. Ilmassa ei tuntunut mitään, mikä olisi muistuttanut heidän vihattua läsnäoloaan. Mutta eipä tuntunut olevan lähellä toisia koiriakaan, ei rekeä, ei tulta, ei toveruutta eikä ruokaa, ja niin kauas taaksepäin kuin hän muisti, olivat ne aina kuuluneet hänen elämäänsä.

Täällä oli perin rauhallista. Rämeikkö oli kahden vuorenharjanteen välisessä alangossa, ja kuusikko ja seetripuut kävivät mataliksi ja tiheiksi -- niin tiheiksi, että niiden alla tuskin oli lunta, ja päivänvalo oli hyvin himmeä. Kahta asiaa hän ennen muita alkoi kaivata -- ruokaa ja tovereita. Sekä suden että koiran osa vaativat hänessä edellistä, ja koiran luonto kaipasi jälkimmäistä. Kumpaakin toivomusta ryhtyi hänessä voimakkaana virtaava sudenveri kannattamaan. Se sanoi hänelle, että jossakin tässä hiljaisessa ympäristössä ja näiden kahden harjanteen välissä oli toveruutta, ja ettei hänen tämän saavuttamiseksi tarvinnut muuta tehdä kuin istuutua peräpakaroilleen ja huutaa julki yksinäisyytensä. Yhä uudestaan jokin värähteli hänen rintansa syvyydestä, nousi siitä kurkkuun ja päätyi sinne ulinana. Se oli suden ulvontaa, vaikka vielä kehittymätöntä.

Ruokaa oli helpompi saada kuin ääntä. Puolenpäivän seuduissa hän vainusi rungon alla ison, valkean jäniksen ja tappoi sen. Lämmin liha ja veri oli parempaa kuin jäätynyt kala tai tali ja leseet, ja tämä herkullinen ateria herätti hänessä itseluottamusta. Iltapäivällä hän ajoi takaa monta jänistä ja tappoi kaksi lisää. Ennen hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut takaa-ajon ja oman mielensä mukaisen tappamisen iloa, vaikkei syönytkään kaikkea, minkä tappoi.

Mutta jäniksistä ei ollut vastustajiksi. Ne kuolivat liian helposti. Ne olivat makeaa ja mureaa syötävää, kun oli nälkä, mutta jonkin ajan kuluttua haihtui niiden tappamisesta aluksi saatu ihana jännitys. Hän kaipasi jotakin tukevampaa. Hän ei enää hiipinyt tietänsä eteenpäin ikäänkuin olisi pelännyt ja halunnut pysyä piilossa. Hän piti päätänsä pystyssä. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina. Häntä heilui vapaana ja tuuheana kuin suden. Jokainen karva hänen ruumiissaan värähteli elämän ja toimintahalun sähköisestä tarmosta. Hän samosi pohjoiseen ja länteen. Menneet päivät kutsuivat häntä -- kaukana Mackenzie-virran varrella vietetyt päivät. Mackenzie oli tuhannen Englannin peninkulman päässä.

Sinä päivänä hän löysi lukuisia jälkiä lumessa ja nuuski hirven ja karibun sorkkien ja ilveksen karva-anturaisten jalkojen jättämiä hajuja. Hän seurasi kettua, ja jäljet veivät hänet korkeiden kuusien ympäröimään paikkaan, jossa lumi oli poljettua ja veren punaamaa. Täällä oli pöllön pää, höyheniä, siipiä ja sisälmyksiä, ja hän käsitti, että oli liikkeellä muitakin riistanajajia kuin hän itse.

Iltaan mennessä hän tapasi lumessa jälkiä, jotka olivat hyvin samanlaisia kuin hänen omansa. Ne olivat ihan tuoreet, niissä tuntui lämmin tuoksu, joka sai hänet vikisemään ja herätti taas halun istuutua peräpakaroilleen ja kaiuttaa ilmoille sudenulvontaa. Tämä halu yltyi hänessä yhä voimakkaammaksi sitä mukaa kuin yön varjot metsässä syvenivät. Hän oli matkannut kaiken päivää, mutta ei ollut väsynyt. Nyt kun miehiä ei ollut lähistöllä, oli yössä jokin tuntu, joka häntä kummasti virkisti. Susien veri juoksi hänessä yhä joutuisammin. Tänä yönä oli kirkasta. Taivaankansi oli täynnä tähtiä. Kuu nousi. Ja vihdoin hän istuutui lumeen, käänsi päänsä suoraan ylös kuusen latvoja kohti, ja susi tuli hänestä kuuluville pitkänä, surunvoittoisena huutona, joka värähteli hiljaisessa yössä peninkulmain päähän.