Part 16

Äänettömästi, vikkelästi -- sutena nyt joka liikkeeltään -- Kazan nousi seisomaan. Hän unohti pidättävän ketjun. Kymmenen jalan päässä oli hänen vihollisensa, jota hän vihasi enemmän kuin ketään tähän asti. Hänen uljaan ruumiinsa jokainen voimanhiven keräytyi hyppyä varten.

Ja sitten hän hyppäsi. Tällä kertaa ketju, ei temmannutkaan häntä takaisin puolitaittunein niskoin. Ikä ja luonnonvoimat olivat hivuttaneet nahkaista kaulavyötä, jota hän oli pitänyt valjaissa raatamisensa ajoista lähtien, ja nyt se katkesi naksahtaen. Sandy kääntyi, samassa Kazan loikkasi toisen kerran, ja torahampaat upposivat miehen käsivarren lihaan. Kauhistuneena kiljaisten hän kaatui, ja heidän vieriessään maassa kajahti ison tanskalaisen syvä ääni jyrisevänä hälytyksenä, hänen kiskoessaan kahlehihnaa. Miehen kaatuessa Kazanin ote heltisi. Kohta hän taas oli pystyssä, valmiina uuteen hyökkäykseen. Ja silloin tuli muutos. Hän oli _vapaa_. Vyö oli poissa hänen kaulastaan. Metsä, tähdet, kuiskiva tuuli olivat hänen ympärillään. Täällä oli _ihmisiä_, ja kaukana oli -- Harmaa Hukka! Hänen korvansa painuivat, hän pyörähti nopeasti ympäri ja pujahti varjomaisena takaisin oman maailmansa ihanaan vapauteen.

Sadan metrin päässä sai jokin hänet pysähtymään hetkeksi. Se ei ollut ison tanskalaisen ääni, vaan pikku professorin revolverin terävä _naks, naks, naks_. Ja sen yli kuului Sandy McTriggerin tuskainen, kaamea parahdus.

XXVI

TYHJÄ MAAILMA

Kazan samosi yhä eteenpäin. Jonkun aikaa häntä ahdisti se värisyttävä kuolinsanoma, joka oli tullut hänelle Sandy McTriggerin huudon mukana, ja hän pujahteli tiheikön läpi kuin varjo, korvat litteinä, häntä laahaamassa, takajalkain ilmaistessa suden ja koiran kummallista luikertavaa tapaa hiipiä vaarasta loitolle. Sitten hän saapui aukealle, ja hiljaisuus, kirkkaan taivaankannen miljoonat tähdet ja pureva tuuli, joka toi matkassaan hengähdyksen peräpohjolan lakeuksilta, tekivät hänet valppaaksi ja tutkivaksi. Hän oli kääntynyt tuulta vasten.

Jossakin tuolla kaukana lounaan puolella oli Harmaa Hukka. Ensi kerran moneen viikkoon hän istahti takakoivilleen ja purki ilmoille syvän ja väräjävän kutsun, joka kolkkona kajahteli mailien päähän ympäristöön. Iso tanskalainen kuuli sen ja vinkui. Sandy McTriggerin hiljaisen ruumiin luona katsahti pikku professori sinne päin, kasvot kalpeina ja jännittyneinä, ja odotteli toista huutoa. Mutta vaisto ilmaisi Kazanille, ettei tähän ensimmäiseen kutsuun tulisi vastausta, ja nyt hän lähti nopeasti taipaleelle, laukaten mailin toisensa jälkeen kuin koira, joka seuraa isäntänsä jälkiä kotiin. Hän ei palannut järven luo eikä suunnannut matkaansa Red Gold Cityyn. Suoraan kuin olisi seurannut ihmiskäden raivaamaa valtatietä hän kiiti ne neljäkymmentä mailia kenttää ja rämettä ja metsää ja vuorenharjannetta, jotka erottivat hänet McFarlanesta. Koko sinä yönä hän ei enää yhtään kertaa kutsunut Harmaata Hukkaa. Hän päätteli tottumuksen ja entisyyden mukaan, ja niinkuin Harmaa Hukka oli monta kertaa ennenkin häntä odottanut, tiesi hän toverin tälläkin kertaa odottavan hietasärkällä.

Päivän sarastaessa hän saapui joelle, kolmen mailin päähän hietasärkästä. Tuskin oli aurinko noussut, kun hän jo seisoi sillä valkealla hietakaistaleella, jonne hän ja Harmaa Hukka olivat tulleet juomaan. Odottavasti ja luottavasti hän katseli ympärilleen nähdäkseen Harmaan Hukan, hiljaa vikisten ja häntäänsä heiluttaen. Hän alkoi etsiä kumppaninsa hajua, mutta sateet olivat huuhtoneet jalkojen jäljetkin puhtaasta hiedasta. Kaiken sen päivää hän haki Harmaata Hukkaa joen varrelta ja tasangolta. Hän meni siihen paikkaan, missä he olivat tappaneet viimeisen jäniksensä. Hän haisteli pensaita, joissa myrkkysyötit olivat riippuneet. Yhä uudestaan hän istahti ja päästi ilmoille kaipaavan kutsunsa. Ja hitaasti hänessä Luonto tällöin sai toimeen erämaan ihmeen, jolla cree-intiaanien kesken on nimenä "hengen kutsu".

Samoin kuin se oli vaikuttanut Harmaaseen Hukkaan, pani se nyt Kazanin veren liikkeelle. Auringon mennessä mailleen ja yön varjojen alkaessa häntä verhota hän suuntasi kulkunsa yhä enemmän kaakkoon. Hänen koko maailmansa oli täynnä polkuja, joita pitkin hän oli metsästellyt. Niiden paikkojen ulkopuolella hän ei tiennyt olevankaan mitään elämää. Ja tässä, hänen käsityskantansa mukaisessa pienessä maailmassa, oli Harmaa Hukka, jota hän ei voinut olla tapaamatta. Tämä maailma, sellaisena kuin hän sen käsitti, ulottui McFarlanesta kapeana polkuna metsien kautta ja tasankojen halki siihen pieneen laaksoon, josta majavat olivat heidät karkoittaneet. Koska Harmaa Hukka siis ei ollut täällä, oli hän siellä, ja uupumatta Kazan taas ryhtyi häntä etsimään.

Vasta kun tähdet jälleen olivat taivaalta kalpenemassa ja harmaa päivä syntyi yöstä, pysähdytti hänet väsymys ja nälkä. Hän tappoi jäniksen ja makasi syötyään tuntikausia saaliinsa likellä nukuksissa. Sitten hän jatkoi matkaa. Neljäntenä yönä hän saapui harjanteiden väliseen kapeaan laaksoon, ja tähtien valossa, jotka nyt alkusyksyn kylmänselkeinä öinä olivat entistä kirkkaampia, hän kulki joen vartta pitkin heidän vanhaan rämeikkökotiinsa. Oli jo selvä päivä, kun hän saapui ison majavalammikon partaalle, joka nyt täydellisesti ympäröi tuulenkaatokummun. Katkohammas ja muut majavat olivat saaneet toimeen suuren muutoksen siellä, missä kerran oli ollut hänen ja Harmaan Hukan koti, ja kauan aikaa Kazan seisoi äänettömänä ja liikahtamatta lammikon reunalla nuuskien ilmaa, joka oli anastajain vastenmielisestä lemusta sakeana. Tähän asti oli hänen tarmonsa säilynyt lannistumatta. Jalat kipeinä, kupeet ohuina ja pää laihtuneena hän harhaili hitaasti rämeikköä ristiin rastiin. Kaiken sen päivää hän etsi. Ja hänen harjansa oli nyt painuksissa, ja hartioiden laskeutuminen todisti masentumista, samoin kuin silmien epävakainen katse.

Harmaa Hukka oli poissa.

Hitaasti Luonto juurrutti hänen tietoisuuteensa tämän tosiasian. Toveri oli poistunut hänen maailmastaan ja hänen elämästään, ja hänet valtasi semmoinen yksinäisyyden tunne ja niin suuri suru, että metsä tuntui vieraalta, ja erämaan hiljaisuus painosti ja pelotti. Vielä kerran hänen koiranluontonsa pääsi sudesta voitolle. Yhdessä Harmaan Hukan kanssa hän oli nauttinut vapaudesta. Ilman häntä tämä maailma oli niin suuri ja vieras ja tyhjä, että se kammotti häntä.

Myöhään iltapäivällä hän tapasi virran rannalta pienen kasan murskattuja simpukankuoria. Hän haisteli niitä -- lähti pois -- tuli takaisin ja haisteli taas. Tässä Harmaa Hukka oli viimeksi aterioinut ennenkuin jatkoi matkaa etelään. Mutta hänen jättämänsä haju ei ollut tarpeeksi väkevä kertoakseen siitä Kazanille, ja toistamiseen hän poistui. Siksi yöksi hän kyyristyi puunrungon alle ja itki itsensä nukuksiin. Sydänyöllä hän valitteli kuin lapsi rauhattomassa horroksessaan. Ja päivät ja yöt perätysten Kazan yhä pysyi hiiviskelevänä rämeikön olentona, murehtien sitä ainoata, joka oli vienyt hänet sekasorrosta valoon, täyttänyt hänen maailmansa ja lähtemällä hänen luotaan vienyt tästä maailmasta pois senkin, mitä Harmaa Hukka oli sokeutensa mukana menettänyt.

XXVII

SUN ROCKIN "KUTSU"

Sun Rockille näkyvää jokea pitkin tuli kanootissa eräänä päivänä syysauringon kultaisena hohtaessa mies, nainen ja lapsi. Sivistynyt maailma oli suloiseen Joaniin vaikuttanut samaa kuin moniin muihinkin villeihin kukkasiin näiden siirryttyä erämaan syvyyksistä uuteen maaperään. Hänen poskensa olivat laihat. Sinisilmät olivat kadottaneet kiiltonsa. Hän yski, ja hänen yskiessään katseli mies häntä rakkauden ja pelon sekaisilla silmäyksillä. Mutta nyt hän oli alkanut vähitellen huomata muutosta, ja sinä päivänä, jolloin heidän kanoottinsa kulki virtaa ylöspäin sitä ihmeellistä laaksoa kohden, joka oli ollut heidän kotinaan, ennenkuin heille tuli etäisen suurkaupungin kutsu, hän näki veren uudestaan kokoontuvan Joanin poskiin ja huulien punertavan täyteläisemmin, samalla kun silmissä hohti yhä enemmän onnea ja tyytyväisyyttä. Hän nauroi lempeästi pannessaan näitä ilmiöitä merkille ja siunasi metsiä. Joan oli nojautunut taaksepäin kanootissa, pää melkein kiinni miehen hartioissa, ja mies herkesi melomasta, vetäen hänet luokseen ja pujottaen sormensa hänen pehmeisiin, kullanhohtoisiin hiuksiinsa.

"Sinä olet taas onnellinen, Joan", puheli hän iloisesti nauraen. "Lääkärit olivat oikeassa. Sinä kuulut metsiin."

"Niin, minä olen todellakin onnellinen", kuiskasi Joan, ja äkkiä hänen äänensä alkoi värähdellä, ja hän osoitti virtaan pistäytyvää, valkeaa hietakielekettä. "Muistatko vielä -- tuntuu kuin olisi siitä kulunut monta vuotta -- että Kazan jätti meidät tässä? Naaras oli tuolla toisella puolen ja kutsui häntä. Muistatko?" Hänen suupieliinsä ilmestyi pieni vavahdus kun hän lisäsi: "Olisipa hauska tietää -- minne he -- ovat menneet."

Maja oli samassa kunnossa kuin he sen olivat jättäneet. Vain punainen _bakneesh_-köynnös oli kasvanut korkeaksi sen ympärillä, ja pensaita ja tuuheita ruohoja oli ilmestynyt seinänvierustoille. Taaskin se sai asukkaita, ja Joanin posket kävivät päivä päivältä värikkäämmiksi, ja hänen äänensä sai takaisin entisen villin suloutensa. Joanin mies puhdisti entisten ansojensa polut, ja Joan ynnä pikku Joan, joka nyt peuhasi ja jutteli, loivat majasta kodin. Eräänä iltana mies palasi kotiin myöhään ja huomasi sisään astuttuaan kiihtymystä Joanin sinisilmissä ja värähtelyä hänen äänessään, kun hän tervehti.

"Kuulitko sinä sen." kysyi Joan. "Kuulitko sinä -- _kutsun_?"

Mies nyökkäsi, silittäen Joanin pehmeitä suortuvia.

"Olin mailin päässä rämeellä", sanoi hän. "Kyllä minä sen kuulin."

Joan tarttui hänen käsivarteensa.

"Se ei ollut Kazan", sanoi hän. "Minä tuntisin _hänen_ äänensä. Mutta mielestäni se oli samanlainen kuin toinen kutsu -- se, joka silloin aamulla kuului hietasärkältä, hänen _puolisonsa_!"

Mies ajatteli. Joan puristi hyppysillään tiukemmin. Hän hengitti hiukan kiihkeämmin.

"Lupaatko minulle, mitä nyt pyydän?" kysyi hän. "Lupaatko minulle, ettet ammu etkä raudoillakaan pyydä susia?"

"Sitä olenkin ajatellut", vastasi mies. "Ajattelin sitä -- kutsun kuultuani. Minä lupaan."

Joanin käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa.

"Me rakastimme Kazania", kuiskasi hän. "Ja sinä voisit tappaa hänet -- tai _hänen kumppaninsa_."

Hän vaikeni äkkiä. Molemmat kuuntelivat. Ovi oli hieman raollaan, ja he kuulivat taas suden kaihoisan kutsun. Joan riensi ovelle. Mies seurasi. Yhdessä he seisoivat ääneti, ja henkeään pidättäen Joan osoitti tähtien valaisemalle tasangolle.

"Kuule -- kuule!" sanoi hän. "Se on naaraan huuto, _se kuului Sun Rockilta_!"

Hän juoksi ulos yöhön, unohtaen, että mies nyt oli ihan hänen takanaan, ja että pikku Joan oli yksin vuoteessaan. Ja heidän korviinsa kantautui mailien päästä tasangon yli valittava vastaushuuto, joka tuntui olevan vain osa tuulesta, ja vihlaisi Joania niin, että hänen hengityksensä purkautui oudoksi nyyhkytykseksi.

Hän meni vielä kauemmas tasangolle ja pysähtyi sitten, syksyisen kuun kultaisen hohteen ja tähtien valon välkkyessä hänen hiuksissaan ja silmissään. Kesti monta minuuttia, ennenkuin huuto taas kuului, ja silloin se tuli niin läheltä, että Joan kohotti kädet torveksi suulleen, ja hänen huutonsa kajahti entisaikojen tapaan tasangon yli:

"_Kazan -- Kazan -- Kazan_!"

Sun Rockin huipulla Harmaa Hukka kuuli nälkiintymisestä laihana ja kuihtuneena naisen huudon, ja hänen kurkustaan kohoamassa oleva kutsu heikkeni vinkunaksi. Ja pohjoisessa päin pysähtyi vikkeläliikkeinen varjo hetkiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä tähtien valossa. Se oli Kazan. Outo tuli kiiti hänen ruumiinsa läpi. Hänen eläimellisen käsityksensä joka säie syttyi ilmiliekkiin siitä tietoisuudesta, että täällä oli koti. Täällä hän kauan aikaa sitten oli elänyt, rakastanut ja taistellut -- ja samassa palasivat jo kalvenneet ja hämärtyneet muistin unikuvat todellisina ja elävinä hänen mieleensä. Sillä tasangon yli kantautui heikosti hänen korviinsa _Joanin ääni_.

Tähtien valaistuksessa Joan seisoi jännittyneenä ja valkeana, kun Kazan kuutamon valjusta usvasta ilmestyen saapui hänen luokseen, mahallaan kyyristellen, läähättäen ja menehtyneenä, outo vinkuva sävy kurkussaan. Ja kun Joan astui hänen luokseen, ojentaen kätensä ja yhä uudestaan kuiskaten hänen nimeään, seisoi mies heitä katselemassa uuden ja suuremman ymmärtämyksen kummasteleva ilme kasvoissaan. Hän ei nyt vähääkään pelännyt susikoiraa. Ja kun Joan käsivarsillaan painoi Kazanin isoa, pörröistä päätä rintaansa vasten, kuuli mies pedon iloisen, läähättävän vinkunan ja nuoren vaimonsa nyyhkyttävän, kuiskaavan äänen, ja kädet tiukasti nyrkkiin puristettuina hän seisoi Sun Rockiin päin kääntyneenä.

"Voi, ihme!" huokasi hän. "Uskonpa -- että niin on laita --"

Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksiinsa kuului taas tasangon yli Harmaan Hukan surua ja yksinäisyyttä ilmaiseva toverikutsu. Nopeasti kuin ruoskan tapaamana Kazan oli jalkeilla, unohtaen Joanin koskennan, hänen äänensä, miehen läheisyyden.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa, ja Joan heittäytyi miehensä rintaa vasten ja likisti melkein rajusti hänen kasvojaan kättensä välissä.

"_Nyt_ kai uskot?" huusi hän huohottaen. "_Nyt_ kai uskot minun maailmani Jumalaan -- siihen Jumalaan, jonka kanssa minä olen elänyt, joka antaa sielun villeille olennoille, siihen Jumalaan, joka on tuonut -- meidät kaikki -- yhteen -- vielä kerran -- _kotiin_!"

Mies kiersi käsivartensa hellästi hänen ympärilleen.

"Minä uskon, Joan kultaseni", kuiskasi hän.

"Ja ymmärräthän -- nyt -- mitä merkitsee 'Ei sinun pidä tappaman'?"

"Paitsi mikäli se tuottaa meille elatusta -- kyllä ymmärrän", vastasi toinen.

Joanin lämpimät, pehmoiset kädet hyväilivät miehen kasvoja. Hänen tähtinä loistavat sinisilmänsä katsoivat miehen silmiin.

"Kazan ja _hän_ -- sinä ja minä -- ja pienokainen! Oletko pahoillasi, että tulimme takaisin?" kysyi hän.

Niin tiukasti rintaansa vasten mies puristi nuorta vaimoaan, ettei tämä kuullut sanoja, joita kuiskattiin hänen pehmeään, lämpimään tukkaansa. Ja sitten he istuivat tuntikausia tähtien valossa majansa oven edustalla. Mutta he eivät enää kuulleet yksinäistä huutoa Sun Rockilta. Joan ja hänen miehensä ymmärsivät.

"Hän käy kyllä meitä taas huomenna katsomassa", sanoi mies vihdoin. "Tule, Joan, mennään nukkumaan." Yhdessä he astuivat majaan.

Ja sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka taas metsästelivät rinnatusten kuutamoisella lakeudella.