Part 15

Silloin joka ääni vaikeni. Kazan oli kääntynyt. Hän katsoi suoraan isoa tanskalaista, ja tämä oli kääntänyt silmänsä Kazania kohden. Varovasti, hyökkäystä tai syrjähyppyä vastaan valmiina, Kazan lähestyi hiukan. Toisen harja nousi pystyyn. Hänkin lähestyi Kazania. Neljän jalan päässä toisistaan he seisoivat jäykkinä. Nyt olisi huoneessa kuullut vaikka kuiskeen. Sandy ja Harker, jotka seisoivat aivan häkin ääressä, vetivät tuskin henkeään. Joka jäseneltään ja lihakseltaan uljaat satojen taistojen sankarit, kuolemaan asti pelottomat ihmisen uhriksi joutuneet puolisudet seisoivat vastatusten.

Kukaan ei nähnyt kysyvää katsetta heidän pedonsilmissään. Kukaan ei tiennyt, että tänä selkäpiitä karmivana hetkenä erämaan ihmeellinen henkihaltia liiteli heidän välissään, ja että eräs sen ihmetöistä oli heihin vaikuttamassa. Se oli _ymmärtämys_. Jos he olisivat toisensa kohdanneet ulkosalla -- valjaissa -- olisivat he nyt kieriskelleet kauheassa taistelun temmellyksessä. Mutta _täällä_ he tunsivat vain mykkää vetoomusta veljeyteen. Ratkaisevana hetkenä, jolloin enää vain askel erotti heitä, ja jolloin ihmiset odottivat ensimmäistä hurjaa hyökkäystä, nosti uljas tanskalainen hitaasti päätään ja katseli lamppujen kirkkaassa valaistuksessa Kazanin selän yli. Harker vapisi ja kirosi hiljaa itsekseen. Tanskalaisen kurkku oli alttiina Kazanille. Mutta eläinten kesken oli tehty äänetön rauhansopimus. Kazan ei hyökännyt. Hän kääntyi. Ja hartiat yhdessä -- ihmishalveksimisessaan ylväinä -- he seisoivat ja katselivat vankilansa ristikon lävitse ihmiskasvojen kehää.

Väkijoukosta puhkesi ilmoille ulvonta täynnä vihaa, vaatimusta ja uhkaa. Vimmoissaan Harker veti esille revolverin ja suuntasi sen koiraansa kohti. Mutta melun yli kuuluva yksinäinen ääni pidätti häntä.

"Seis!" komensi se. "Seis -- lain nimessä!"

Hetkeksi tuli hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mistä ääni oli kuulunut. Kaksi miestä seisoi tuoleilla viimeisen rivin takana. Toinen oli poliisikersantti Brokaw luoteisen alueen ratsupoliisijoukosta. Hän juuri oli puhunut ja piti nyt kättänsä pystyssä, vaatien hiljaisuutta ja tarkkaavaisuutta. Hänen vierellään tuolilla seisoi toinen mies. Tämä oli laiha, luisuhartiainen, kalpea- ja sileäkasvoinen -- pieni mies, jonka ruumiinlaatu ja kuoppaiset posket eivät vähääkään ilmaisseet, että hän oli viettänyt vuosikausia peräpohjolan koleita rajaseutuja samoilemassa. Hän puhui nyt vuorostaan kersantin pidellessä kättään ylhäällä. Hänen äänensä oli hiljainen ja rauhallinen:

"Tarjoan omistajille viisisataa dollaria noista koirista", sanoi hän.

Jokainen huoneessa olija kuuli tarjouksen. Harker katsahti Sandyyn. Hetken aikaa heidän päänsä olivat lähekkäin yhdessä.

"Ne eivät halua tapella, ja niistä tulee hyvät valjaskumppanit", jatkoi pikku mies, "Maksan omistajille viisisataa dollaria."

Harker kohotti kättään.

"Sanokaa kuusi", virkkoi hän. "Sanokaa kuusi, niin koirat ovat teidän."

Pikku mies epäröi. Sitten hän nyökkäsi.

"Saatte kuusisataa!" lupasi hän.

Tyytymätöntä murinaa kuului koko väkijoukosta. Harker kiipesi korokkeen reunalle.

"Eihän meitä sovi siitä moittia, että ne eivät suostuneet tappelemaan", huusi hän; "mutta jos teistä joku on kyllin pikkumainen vaatiakseen rahansa takaisin, niin saatte ne ulos mennessänne. Koirat tekivät meille kepposen -- siinä kaikki. Eihän meitä sovi moittia."

Pikku mies raivasi itselleen tietä tuolien lomitse, poliisikersantin seuratessa. Kalpeat kasvot aivan häkin puusälössä kiinni hän tarkasteli Kazania ja isoa tanskalaista.

"Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät", sanoi hän, puhuen niin hiljaa, että vain koirat kuulivat hänen äänensä. "Hinta tosin on suuri, mutta me panemme sen Smithson-opiston tiliin, vekkulit. Minä tarvitsen pian pari nelijalkaista ystävää, joilla on sellainen siveellinen ryhti kuin teillä."

Eikä kukaan käsittänyt, miksi Kazan ja tanskalainen siirtyivät lähemmäs pikku tiedemiehen puolista häkin reunaa, kun hän veti esille ison käärön seteleitä ja laski niistä kuusisataa dollaria Harkerille ja Sandy McTriggerille.

XXIV

YKSIN PIMEYDESSÄ

Sokeuden kauhu ja yksinäisyys ei ollut koskaan niin raskaana ahdistanut Harmaata Hukkaa kuin Kazanin ampumista ja Sandy McTriggerin käsiin joutumista seuranneina päivinä. Tuntikausia laukauksen jälkeen hän kyyrötteli jonkun matkan päässä pensaikossa, odottaen toverin palaamista. Hän uskoi Kazanin tulevan, niinkuin tämä oli tuhansia kertoja ennenkin tullut, ja makasi pitkänään mahallaan, nuuskien ilmaa ja vinkuen, kun ei se tuonut muassaan hänen kumppaninsa hajua.

Päivä ja yö olivat hänelle nyt kuin loppumaton pimeyden umpisokkelo, mutta hän tiesi, milloin aurinko laski. Hän tunsi illan ensimmäiset syvenevät varjot ja tiesi, että tähdet olivat näkyvissä ja että joki oli kuun valaisema. Yö oli kuljeskeluun sopiva, ja jonkun ajan kuluttua hän harhaili rauhattomana, pientä kehää tehden, pitkin tasankoa ja kaiutti Kazanille ensimmäisen tiedustelukutsunsa. Joelta tuli pistävä savun haju, ja vaistomaisesti hän tiesi, että tämä savu ja ihmisen läheisyys estivät Kazania hänen luokseen tulemasta. Mutta hän ei mennyt sen lähemmäs kuin polkuanturaisilla jaloillaan oli tehnyt ensi kierroksensa. Sokeus oli opettanut hänet odottamaan. Sun Rockin taistelun päivästä lähtien, jolloin ilves oli tuhonnut hänen silmänsä, Kazan ei ollut häntä milloinkaan pettänyt. Kolmasti hän alkuyöstä kutsui Kazania. Sitten hän valmisti itselleen pesän pensaikon suojaan ja odotti aamuun asti.

Samoin kuin hän tiesi, milloin yö peitti auringon viime hehkun, tiesi hän näkemättä, milloin päivä tuli. Vasta kun hän tunsi auringon lämpimästi paahtavan selkäänsä, voitti rauhattomuus varovaisuuden. Hitaasti hän asteli jokea kohden, nuuskien ilmaa ja vinkuen. Ilmassa ei ollut enää savun katkua, eikä hän enää tuntenut ihmishajua. Hän seurasi omia jälkiään takaisin hietasärkälle, pysähtyi joen valkoisen rannan yli kurkottavan tiheän pensaikon reunaan ja kuunteli.

Hetken päästä hän tallusteli alemmas ja meni suoraan sille kohdalle, missä hän ja Kazan olivat olleet juomassa silloin, kun kuului laukaus. Ja siellä hänen kuononsa tapasi hiekkaa, joka oli Kazanin verestä vielä kosteata ja paksua. Hän tiesi sen olevan puolisonsa verta, sillä Kazanin hajua oli yltympäri hiekassa sekaisin Sandy McTriggerin ihmishajun kanssa. Hän seurasi nuuskien Kazanin jälkiä virran partaalle siihen kohtaan, mistä Sandy oli kiskonut Kazania kanoottinsa luo. Hän keksi kaatuneen puun, johon Kazan oli ollut sidottuna. Ja sitten hän tapasi toisen niistä kahdesta nuijasta, joilla Sandy oli mukiloinut haavoittunutta Kazania, saadakseen hänet alistumaan. Siinä oli verta ja karvoja, ja heti Harmaa Hukka istahti takakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohden, ja hänen kurkustaan kohosi Kazanille tarkoitettu huuto, joka etelätuulen siivillä liiteli mailien päähän. Sellaista huutoa Harmaa Hukka ei varmaan ollut vielä milloinkaan päästänyt. Se ei ollut kuutamoisten öitten mukana tuleva "kutsu", eikä se ollut ajohuuto eikä naarassuden puolison kaipuu. Siitä kajahti kuoleman vaikerrus. Ja tämän ainoan huudon jälkeen Harmaa Hukka pujahti takaisin rannan yli ulottuvan pensaikon reunaan ja makasi jokeen päin kääntyneenä.

Hän joutui oudon kauhun valtaan. Hän oli tottunut pimeyteen, mutta ei ollut ennen milloinkaan ollut _yksin_ tässä pimeydessä. Aina hänellä oli ollut Kazanin läsnäolo turvana. Hän kuuli metsäkanan houkutusäänen jonkun metrin päästä pensaikosta, ja nyt se kaikui hänen korviinsa kuin toisesta maailmasta tulleena. Multahiiri mennä kahisi ruohikossa ihan hänen etukäpäliensä editse, ja hän tavoitti sitä ja puraisi hampaillaan kiveen. Hänen hartialihaksensa vavahtelivat hirveästi, ja hän vapisi kuin purevan pakkasen kynsissä. Häntä kammotti pimeys, joka riisti häneltä maailman, ja käpälillään hän hieroi suljettuja silmiään, ikäänkuin olisi pystynyt ne avaamaan näkeviksi.

Aikaisin iltapäivällä hän vaelsi takaisin tasangolle. Se tuntui erilaiselta. Se pelotti häntä, ja pian hän palasi rantaan, ja painautui maahan sen puun alle, missä Kazan oli maannut. Täällä ei niin kovin pelottanut. Kazanin haju tuntui väkevänä hänen ympärillään. Tunnin ajan hän makasi liikahtamatta, nojaten päätänsä Kazanin karvoista ja verestä tahmaiseen nuijaan. Yö tapasi hänet vielä siellä. Ja kun kuu ja tähdet ilmestyivät, ryömi hän siihen syvennykseen, jonka Kazanin ruumis oli tehnyt puun alle valkeaan hietaan.

Aamun sarastaessa hän meni joen partaalle juomaan. Hän ei nähnyt, että päivä oli melkein yhtä pimeä kuin yö, ja että mustanharmaalla taivaalla uinui uhkaava rajuilma. Mutta hän haisti sen läheisyyden sakeasta ilmasta ja tunsi tiheän pilvenvaipan kera lounaasta vyöryvän ukkosen polvekkeiset salamanvälähdykset. Etäinen ukkosenjyrinä kävi kovemmaksi, ja hän kyyristyi taas puun alle. Tuntikausia myrsky raivosi hänen yllään, ja sade valui virtanaan. Kun se oli tauonnut, hiipi hän esiin suojapaikastaan kuin piestynä. Turhaan hän etsi vielä viimeistä hajua Kazanista. Nuija oli huuhtoutunut puhtaaksi. Jälleen oli hiekka valkeaa siinä, missä Kazanin veri oli sitä punannut. Puun allakaan ei ollut mitään merkkiä toverista.

Tähän asti oli ainoastaan yksinäisyyden kauhu ympäröivässä haudanpimeydessä vaivannut Harmaata Hukkaa. Iltapäivällä tuli nälkä, ja se hänet karkoitti hiekkasärkältä. Hän lähti takaisin kentälle. Kymmenisen kertaa hän vainusi riistaa, mutta joka kerta se pääsi häneltä pakoon. Multahiirikin, jonka hän vainusi erään juuren alta ja kaivoi esiin käpälillään, livahti hänen hampaistaan.

Kolmekymmentäkuusi tuntia sitä ennen olivat Kazan ja Harmaa Hukka jättäneet puolet viime saaliistaan mailin tai parin päähän kauemmas tasangolle. Saalis oli iso nummikaniini ja Harmaa Hukka kääntyi sinne päin. Hän ei kaivannut näköä sitä löytääkseen. Hänessä oli kehittynyt huippuunsa eläinkunnan kuudes aisti -- paikallisaisti, ja suoraan kuin kyyhkynen olisi suunnannut lentoaan hän viiletti pensaitten halki siihen kohtaan, jonne he olivat kaniinin piilottaneet. Mutta jokin valkea kettu oli ennättänyt ennen häntä, ja hän tapasi vain karva- ja nahkatukkoja hajallaan. Mitä oli jäänyt ketulta, sen olivat hirvilinnut ja pensasnärhit vieneet muassaan. Nälkäisenä Harmaa Hukka palasi joelle.

Sen yön hän taas nukkui siinä, missä Kazan oli maannut, ja kolmasti hän vastausta saamatta kutsui toveria. Sakea kaste laskeutui maahan ja liotti pois Kazanin viimeisenkin hajun valkeasta hiedasta. Mutta kaksi päivää hän vieläkin viipyi kapealla rantakaistaleella. Neljäntenä päivänä hänen nälkänsä kiihtyi niin kovaksi, että hän jyrsi kuorta pajupensaista. Sinä päivänä hän teki erään keksinnön. Juodessaan hän herkkätuntoisella kuonollaan kosketti veden reunassa johonkin liukkaaseen, mikä tuoksui vähän lihalta. Se oli pohjoisten jokien isoja simpukoita. Hän harasi sen käpälillään rannalle ja haisteli kovaa kuorta. Sitten hän murskasi sen hampaillaan. Makeampaa lihaa kuin mitä siitä tapasi hän ei ollut koskaan maistanut, ja hän alkoi pyydystää uusia simpukoita. Hän löysi niitä paljon ja söi, kunnes ei enää ollut nälkä.

Kolme päivää hän vielä viipyi rannalla. Ja silloin hänelle eräänä yönä tuli kutsu. Se pani hänet värähtämään uudesta, oudosta kiihtymyksestä -- jostakin uuden toivon tapaisesta, ja hän juoksenteli kuutamossa hermostuneesti edestakaisin pitkin kiiltävää hietakaistaletta, kääntyen milloin pohjoiseen, milloin etelään ja sitten itään ja länteen -- pää pystyssä, kuunnellen, ikäänkuin olisi lauhkeassa yötuulessa yrittänyt määrätä, mistä päin ihmeellisen äänen kuiskaava houkutus tuli. Ja mitä hyvänsä se oli, se tuli kaakon puolelta. Siellä -- aution nummen takana, kaukana pohjoisen hirsimetsän toisella puolella -- oli _koti_. Ja siellä kaukaa hän eläimellisen vaistonsa nojalla uskoi tapaavansa Kazanin. Kutsu ei tullut heidän vanhasta tuulenkaadostaan rämeiköltä, vaan sen takaa, ja välähtävänä näkynä tunkeutui hänen sokeutensa läpi korkealle kohoavan Sun Rockin ja sen huipulle vievän kiemurtelevan polun kuva. Siellä oli sokeus tullut. Siellä oli päivä päättynyt ja ikuinen yö alkanut. Ja siellä hän oli täyttänyt äidinvelvollisuutensa esikoisiaan kohtaan. Luonto oli painanut nämä seikat niin lujasti hänen muistiinsa, etteivät ne milloinkaan voineet hälvetä, ja kun hän kuuli kutsun, tuli se siitä päiväpaisteisesta maailmasta, jossa hän viimeksi oli kokenut valoa ja elämää ja viimeksi nähnyt kuun ja tähdet ja yön siniset pilvet.

Ja tähän kutsuun hän vastasi jättämällä sikseen joen ruokineen -- ja lähtemällä pimeyttä ja nälkää kohti, pelkäämättä enää kuolemaa tai sen maailman tyhjyyttä, jota hän ei kyennyt näkemään; sillä edessään, kahdensadan mailin päässä, hän selvästi näki Sun Rockin, kiemurtelevan polun, kahden ison kallion välissä esikoistensa synnyinsijan -- ja _Kazanin!_

XXV

SANDY McTRIGGERIN LOPPU

Kuusikymmentä mailia pohjoisempana lojui Kazan hienon teräsketjunsa päähän sidottuna, katsellen kuinka pikku professori McGill sekoitteli sankoon talia ja leseitä. Kymmenkunnan metrin päässä hänestä makasi iso tanskalainen, suunnattomat leuat kuolaisina harvinaisen herkkuaterian esimausta. Hän näytti mielihyvän merkkejä, kun McGill lähestyi mukanaan kipollinen tätä sekoitusta, ja kun hän sitä hotki avaraan kitaansa, silitteli tyyni, sinisilmäinen ja harmahtavan vaaleatukkainen mies pelkäämättä hänen selkäänsä.

Mutta Kazaniin päin kääntyessään hän käyttäytyi toisin. Hänen liikkeensä olivat hyvin varovaiset, ja kuitenkin hänen silmänsä ja huulensa hymyilivät, eikä hän mitenkään ilmaissut susikoiralle pelkoaan, jos sitä voikaan peloksi sanoa.

Pikku professori, joka oleskeli pohjolassa Smithson-opiston lähettämänä, oli viettänyt kolmanneksen elämästään koirien parissa. Hän rakasti ja ymmärsi niitä. Hän oli julkaissut aikakauskirjoissa koirien älystä joukon tutkielmia, jotka olivat herättäneet laajalti huomiota luonnontutkijain kesken. Tärkeimpänä vaikuttimena siihen, että hän oli ostanut Kazanin ja ison tanskalaisen, oli juuri hänen rakkautensa koiriin ja se, että hän ymmärsi niitä paremmin kuin useimmat muut. Häntä oli ilahduttanut noiden kahden uljaan eläimen kieltäytyminen toisiaan tappamasta kolmensadan ihmisen huviksi, jotka olivat kokoontuneet taistelua katsomaan. Hän oli jo suunnitellut kirjoitusta tämän tapahtuman johdosta. Sandy oli hänelle kertonut Kazanin vangitsemisesta ja Harmaasta Hukasta, hänen villistä puolisostaan, ja professori oli tehnyt hänelle lukemattomia kysymyksiä.

Joka päivä hän kuitenkin ihmetteli Kazania yhä enemmän. Mikään ystävällisyys hänen puoleltaan ei herättänyt vastaavaa välkettä Kazanin silmissä. Kertaakaan Kazan ei osoittanut haluavansa ruveta ystäväksi. Mutta hän ei kuitenkaan ärissyt McGillille eikä tavoittanut hänen käsiään, kun ne tulivat ulottuville.

Hyvin usein saapui Sandy McTrigger sille pikku majalle, jossa McGill asui, ja kolmasti Kazan loikkasi ketjunsa päähän asti päästäkseen häneen käsiksi, ja valkeat torahampaat välkkyivät niin kauan kuin Sandy oli näkyvissä. McGillin kanssa yksin ollessaan Kazan oli rauhallinen. Jokin ilmaisi hänelle, että McGill oli saapunut ystävänä sinä iltana, jolloin hän ja iso tanskalainen seisoivat hartiat yhdessä teurastuskopiksi kyhätyssä häkissä. Eläimellisen sydämensä jossakin kaukaisessa sopukassa hän piti McGilliä erillään muista miehistä eikä tuntenut vähintäkään halua tehdä sille pahaa. Hän sieti professoria, mutta ei osoittanut kiintymystä, joka sensijaan isossa tanskalaisessa yhä vahvistui. Tämä ilmiö hämmästytti McGilliä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut koiraa, jota ei ollut saanut itseensä suostumaan.

Tänään hän pani talin ja leseet Kazanin eteen, ja hymyn sijaan tuli hänen kasvoilleen hämmästyksen ilme. Kazanin huulet olivat äkkiä vetäytyneet irviin. Vihainen ärinä kuului syvältä hänen kurkustaan. Selkäkarvat nousivat pystyyn. Lihakset vavahtelivat. Vaistomaisesti professori kääntyi. Sandy McTrigger oli hiljaa ilmestynyt hänen taakseen, tylyillä kasvoillaan irvistys, Kazania katsellessaan.

"Se on hupsua hommaa, jos koettaa saavuttaa tuon suosiota", sanoi hän. Sitten hän lisäsi, samalla kun silmiin äkkiä ilmestyi harrastuksen välke: "Milloinkas lähdette matkalle?"

"Ensi pakkasella", vastasi McGill. "Se saisi jo pian tulla. Minun pitäisi lokakuun alussa tavata kersantti Conroy joukkueineen Fond du Lacissa."

"Ja te menette Fond du Laciin asti -- yksin?" uteli Sandy. "Miksette ota opasta?"

Pikku professori myhäili hiljaa.

"Mitä varten?" kysyi hän. "Minä olen kymmenisen kertaa kulkenut pitkin Athabascan vesireittejä ja tunnen tien yhtä hyvin kuin Broadwayn. Sitäpaitsi pidän yksinolosta. Eikä matka ole kovin rasittava, kun kaikki virrat juoksevat pohjoiseen ja itään."

Sandy tarkasteli tanskalaista koiraa selin McGilliin. Hetkeksi ilmestyi hänen silmiinsä riemun välähdys.

"Otatteko koirat mukaan?"

"Otan."

Sandy sytytti piippunsa ja jutteli kuin olisi ollut kovin utelias.

"Varmaankin ne tulevat aika kalliiksi, tuommoiset retket, vai mitä?"

"Viimeinen maksoi noin seitsemäntuhatta dollaria. Tämä tulee maksamaan viisi", sanoi McGill.

"Juukeli!" mutisi Sandy. "Ja kaikkia noita rahoja te pidätte mukananne! Ettekö pelkää -- että voisi mitään tapahtua?"

Pikku professori katseli nyt muualle. Hänen kasvojensa ja eleittensä huolettomuus hävisi. Hänen sinisilmänsä kävivät hiukan tummemmiksi. Tuima hymy, jota Sandy ei nähnyt, väreili hetkisen hänen suupielissään. Sitten hän kääntyi ja nauroi.

"Minä nukun kovin herkästi", sanoi hän. "Askelkin herättää minut yöllä. Minä havahdun ihmisen hengityksestäkin, kun päätän olla varovainen. Ja sitäpaitsi --" Hän veti taskustaan siniteräksisen Savage-revolverin. "Minä osaan käsitellä _tätä_." Hän osoitti majan seinässä nystyrää. "Katsokaa", sanoi hän. Viisi kertaa hän laukaisi kahdenkymmenen askeleen päästä, ja kun Sandy meni tarkastamaan nystyrää, pääsi häneltä huudahdus. Nystyrän sijaan oli tullut yhtenäinen, monihampainen reikä.

"Mainiota", sanoi hän. "Useimmat miehet eivät luodikollakaan ampuisi paremmin."

Kun Sandy oli lähtenyt, katseli McGill hänen jälkeensä epäilyksen välke silmissään ja hymyili omituisesti. Sitten hän kääntyi Kazaniin päin.

"Uskon, että sinä olet arvioinut hänet suunnilleen oikein, vanha veitikka", sanoi hän naurahtaen. "Enpä soimaa sinua paljonkaan, vaikka haluat karata hänen kurkkuunsa. Ehkä --"

Hän pisti molemmat kädet syvälle taskuihinsa ja meni sisälle majaan. Kazan antoi päänsä painua etukäpäliensä väliin ja makasi hiljaa, silmät apoauki. Oli myöhäinen iltapäivä, syyskuun alussa, ja joka yö toi nyt syksyn ensimmäisiä kylmiä viimoja. Kazan katseli auringon viimeistä hehkua, sen kalvetessa eteläisellä taivaalla. Pimeys seurasi aina pian sen kintereillä, ja silloin tuli entistä hurjempana hänen raju vapaudenkaipuunsa. Kaiket yöt hän oli pureskellut teräsketjujaan, katsellut tähtiä ja kuuta ja odotellen kuulostellut Harmaan Hukan kutsua, ison tanskalaisen maatessa nukuksissa.

Tänä iltana oli tavallista kylmempi, ja raittiin länsituulen terävä viima koski häneen oudosti. Se pani hänen verensä hehkumaan sillä tavalla, jota intiaanit nimittävät "pakkasen näläksi". Unettava kesä oli mennyt, ja metsästyksen vireät päivät ja yöt olivat käsillä. Häntä halutti päästä vapauteen ja juosta uuvuksiin asti, Harmaa Hukka rinnallaan. Hän tiesi, että Harmaa Hukka odotti siellä kaukana -- missä tähdet riippuivat matalalla kirkkaalla taivaalla. Hän ponnisteli kahleensa päässä ja vinkui.

Koko sen yön hän oli levoton -- levottomampi kuin oli ollut koskaan ennen. Kerran hän hyvin etäältä kuuli huudon, jota luuli Harmaan Hukan ääneksi, ja hänen vastauksensa herätti McGillin syvästä unesta. Oli hämärä, ja pikku professori pukeutui ja tuli ulos majastaan. Mielihyvin hän totesi virkistyttävän muutoksen ilmassa. Hän kostutti sormiaan ja piti niitä päänsä yläpuolella, nauraa hihittäen huomatessaan, että tuuli oli kääntynyt pohjoiseen. Hän meni Kazanin luo ja puheli, sanoen muun mukana: "Tämäpä panee mustat kärpäset nukkumaan, Kazan. Päivä pari vielä, ja me lähdemme matkaan."

Viittä päivää myöhemmin McGill talutti ensin tanskalaisen ja sitten Kazanin lastattuun veneeseen. Sandy McTrigger saattoi heitä matkalle, ja Kazan väijyi tilaisuutta karata hänen kimppuunsa. Sandy pysytteli sopivan matkan päässä ja McGill tarkasteli näitä kahta, kätkien huolettoman hymyn verhoon omat mietteensä, jotka saattoivat veren hänen suonissaan nopeasti kiertämään. He olivat liukuneet mailin verran virtaa alas, kun hän kumartui ja laski pelkäämättä kätensä Kazanin päälaelle. Käden kosketuksessa ja professorin äänessä oli jotakin, mikä vei Kazanilta halun näykkäistä.

Hän sieti tätä ystävällisyyttä ilmeettömin silmin eikä hievahtanutkaan.

"Aloin jo pelätä, etten saisi paljoakaan nukkua, poikaseni", hihitti McGill salaperäisesti, "mutta uskonpa, että voin silloin tällöin torkahtaa, kun _sinä_ olet mukana!"

Hän leiriytyi siksi yöksi viidentoista mailin päähän järven rannalle. Ison tanskalaisen hän pani kiinni näreeseen kahdenkymmenen metrin päähän pienestä silkkiteltastaan, mutta Kazanin ketjun hän kiinnitti vaivaiskoivun tyveen, joka piti alhaalla teltan oviläppää. Ennen yöpymistä telttaansa McGill otti esiin revolverinsa ja tarkasteli sitä huolellisesti.

Kolme päivää jatkui matka ilman vastoinkäymisiä pitkin Athabasca-järven rantaa. Neljänneksi yöksi McGill pystytti telttansa mäntymetsikköön sadan metrin päähän rannasta. Koko sen päivän oli tuuli säännöllisesti puhaltanut päin, ja vähintäin puolet päivästä professori tarkasteli visusti Kazania. Lännestäpäin oli silloin tällöin tullut hajua, joka oli tehnyt Kazanin rauhattomaksi. Keskipäivästä asti oli koira haistellut sitä tuulta. Kahdesti oli McGill kuullut hänen murisevan syvällä kurkussaan; ja kerran, kun haju oli tullut tavallista väkevämpänä, Kazan oli paljastanut hampaansa, ja selkäharjakset törröttivät kankeina.

Leiripaikalle saavuttua pikku professori viivytteli tunnin aikaa tekemästä nuotiota ja istui tähystellen järven rannalle päin kaukoputkellaan. Oli jo hämärä, kun hän palasi sille kohtaa, johon oli pystyttänyt telttansa ja kahlehtinut koirat. Hetken aikaa hän syrjässä seisten tarkasteli susikoiraa. Kazan oli yhä rauhaton, maaten kääntyneenä länteen päin. McGill pani sen merkille, sillä Kazanin takana makasi toinen koira -- itään päin. Tavallisissa oloissa Kazan olisi kääntynyt sitä kohti. Nyt hän oli varma, että länsituulessa oli jotakin. Hänen selkäänsä karmi hiukan, kun hän aprikoi, mitä se oli.

Kallionlohkareen taakse hän teki pienen tulen ja keitti illallista. Sitten hän meni telttaan, ja sieltä tullessa hänellä oli peitto käsivarrellaan. Seistessään hetken Kazanin kohdalla hän hihitti hiljaa.

"Tänä yönä emme nuku tuolla sisällä, poikaseni", sanoi hän. "Minua ei miellytä se, mitä olet länsituulesta keksinyt. Ehkä on tulossa -- _ukonilma_!" Häntä nauratti leikinlaskunsa, ja hän kätkeytyi vaivaiskoivujen tiheikköön, kolmenkymmenen askeleen päähän teltasta. Siellä hän kääriytyi peittoonsa ja kävi maata.

Oli hiljainen, tähtikirkas yö, ja tuntikausia myöhemmin Kazan painoi kuononsa etukäpälien väliin ja torkahti. Siitä hänet herätti oksan rasahdus. Se ei havahduttanut hidasta tanskalaista, mutta silmänräpäyksessä oli Kazan pää valppaana ja tarkkaavaiset sieraimet nuuskivat ilmaa. Sama haju, jota hän oli kaiken päivää haistanut, ympäröi häntä nyt väkevänä. Hän makasi hiljaa vavahdellen. Hitaasti tuli teltan takaisesta tiheiköstä esiin olento. Se ei ollut pikku professori. Se lähestyi varovasti, pää kumarassa ja hartiat kyttyrässä, ja tähtien valo paljasti Sandy McTriggerin murhanenteiset kasvot. Kazan kyyristyi matalalle ja painoi päänsä litteäksi etukäpälien väliin. Pitkät torahampaat välähtelivät. Mutta vähimmälläkään äänellä hän ei ilmaissut piilopaikkaansa tiheän pensaan suojassa. Askel askeleelta Sandy lähestyi ja saapui vihdoin teltan oviläpälle. Hänellä ei nyt ollut kädessään nuijaa eikä ruoskaa. Näiden kummankin asemesta oli välkkyvää terästä. Teltan ovelle hän pysähtyi ja kurkisti sisään, selkä Kazaniin päin.