Part 14

Viikon päivät olivat Kazan ja Harmaa Hukka samoilleet McFarlanen lähteillä, ja ensi kertaa viime talven jälkeen oli Harmaa Hukka tuntenut ihmishajua ilmassa. Silloin kun tuuli toi hänelle vaaran sanoman, oli hän yksin. Pari kolme minuuttia aikaisemmin oli Kazan lähtenyt lumikenkäjänistä ajamaan, ja Harmaa Hukka lojui pitkänään maassa pensaan suojassa häntä odotellen. Tällaisina hetkinä, jolloin hän oli yksinään, hän alinomaa haisteli ilmaa. Ensin hän oli neljännesmailin päästä kuullut Sandy McTriggerin melan kalahtelevan kanootin kylkeen. Sitten oli pian tuntunut hajua. Viisi minuuttia hänen varoitusulvontansa jälkeen seisoi Kazan hänen rinnallaan, pää pystyssä, suu ammollaan läähättämässä.

Sandy oli metsästänyt napakettuja ja noudatti nyt eskimojen ajotapaa, kiertäen puoliympyrää, kunnes pääsi tuulen alle. Kazan sai sieraimiinsa yhden ainoan henkäyksen ihmisen saastuttamaa ilmaa, ja hänen selkänsä kävi kankeaksi.

Mutta sokea Harmaa Hukka oli pohjolan pientä, punasilmäistä kettua tarkka-aistisempi. Hänen suippokärkinen kuononsa seurasi hitaasti Sandyn liikehtimistä. Hän kuuli kuivan oksan raksahtavan miehen, jalkojen alla kolmensadan metrin päässä. Hän erotti pyssynputken metallisen kalahduksen, sen iskiessä koivun kylkeen. Heti kun häneltä hävisi Sandyn haju, vikisi hän, hieroi itseään Kazania vasten ja juoksi jonkun askeleen lounaaseen päin.

Tällaisina hetkinä Kazan harvoin kieltäytyi noudattamasta hänen ohjaustaan. He juoksivat pois vieretysten, ja sillä aikaa kun Sandy käärmeen tavoin mateli lähemmäs vastatuuleen, kurkisteli Kazan rantapensaikon reunasta valkealle hietakaistaleelle jätettyä kanoottia. Kun Sandy tunnin verran turhaan väijyttyään palasi, veivät kahdet tuoreet jäljet suoraan kanootin luo. Hän katseli niitä hämmästyneenä, synkkä irvistys sai hänen ilkeät kasvonsa vääristymään. Hän hihitti mennessään tavara-arkkunsa luo ja penkoi esille pienen kumipussin. Siitä hän otti tarkasti tulpalla suljetun pullon, joka oli täynnä liivatekapseleita. Jokaisessa pikku kapselissa oli viisi graania strykniiniä.

Hämärien huhujen mukaan Sandy McTrigger oli kerran koetellut tällaisen kapselin tehoa tipauttamalla sen kahvikuppiin ja antamalla sen eräälle miehelle, mutta poliisi ei milloinkaan ollut saanut asiaa toteen. Hän oli harjaantunut myrkkyjen käyttäjä. Todennäköisesti hän oli aikoinaan tappanut tuhatkunnan kettua, ja taas hän hihitti ottaessaan esiin tusinan näitä kapseleita ja ajatellessaan, kuinka helppoa olisi pyydystää tuo utelias susipari. Kaksi tai kolme päivää sitten hän oli tappanut karibun, ja jokaisen kapselin hän kääri pieneen palloon peuranrasvaa, käyttäen siinä puuhassa sormien asemesta lyhyitä tikkuja, jottei jäisi mitään ihmishajua kuolemansyötteihin. Ennen auringonlaskua Sandy lähti suoraan kentän poikki, sirotellen syöttejään. Useimmat niistä hän ripusti mataliin pensaisiin. Toiset hän pudotti vanhoille jäniksen ja karibun jäljille. Sitten hän palasi joelle ja keitti illallisensa.

Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla kokemassa myrkkysyöttejään. Ensimmäinen oli koskematon. Toinen oli siinä, mihin hän oli sen pannut. Kolmas oli poissa! Sandy värähti katsellessaan ympärillensä. Jostakin paikasta kahden tai kolmen sadan metrin alalla hän uskoi löytävänsä otuksen. Sitten hänen katseensa sattui maahan pensaan alle, mihin hän oli ripustanut myrkkykapselin, ja kirous pääsi hänen huuliltaan. Syötti oli jätetty nielemättä. Karibun rasva oli hajallaan pensaan alla, ja sen paksuimmassa kimpaleessa oli edelleen pieni valkea kapseli -- särkymättä!

Se oli Sandyn ensimmäinen tutustuminen villiin eläimeen, jonka vaistot olivat sokeuden teroittamat, ja hän oli ymmällä. Hän ei ollut milloinkaan ennen saanut tällaista kokea. Jos ketun tai suden sai vietellyksi niin pitkälle, että se koski syöttiin, seurasi siitä, että syötti myös nielaistiin. Sandy siirtyi neljännelle ja viidennelle syötille. Ne olivat koskemattomia. Kuudes oli revitty palasiksi, kuten kolmas. Tällä kertaa kapseli oli murrettu, ja valkoinen jauhe oli hajallaan. Kaksi myrkkysyöttiä vielä Sandy löysi samaan tapaan hajoitettuina. Hän tiesi Kazanin ja Harmaan Hukan tehneen tämän työn, sillä hän tapasi heidän jalkainsa jälkiä kymmenkunnassa eri paikassa. Viikkokausien turhassa vaivassa kasaantunut paha tuuli purkautui rajuksi suuttumukseksi. Vihdoinkin hän oli löytänyt jotakin kouraantuntuvaa kirottavaa. Myrkkysyöttiensä epäonnistumista hän piti ikäänkuin yleisen huonon onnensa huippukohtana. Kaikki oli häntä vastaan, niin hän uskoi, ja hän päätti palata Red Gold Cityyn. Varhain iltapäivällä hän työnsi vesille kanoottinsa ja antoi mennä virtaa alaspäin. Hän tyytyi siihen vauhtiin, jolla virta vei häntä, ja käytteli melaansa juuri sen verran, että kykeni pitämään kevyttä venettään oikeassa suunnassa. Hän nojasi mukavasti taaksepäin ja poltteli piippuaan, vanha rihlapyssy polvien välissä. Tuuli puhalsi vasten kasvoja, ja hän tähysteli visusti riistaa.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät hietasärkälle viiden tai kuuden mailin päässä virtaa alaspäin. Kazan latki viileää vettä juuri kun Sandy hiljalleen ajelehti erään polvekkeen ympäri sata metriä heitä ylempänä. Jos tuuli olisi ollut suotuisa tai jos Sandy olisi melonut, olisi Harmaa Hukka keksinyt vaaran. Vasta sitten hän vainusi vihollisen, kun vanhanaikaisen luodikon lukko napsahti, ja tämä läheisyys tuntui vihlovalta. Kazan kuuli sen myös ja lakkasi juomasta, kääntyen sinne päin. Samassa Sandy veti liipasinta. Tuprahti savua, kuului pamaus ja Kazan tunsi tulikuuman virran kiitävän salamannopeasti aivojensa läpi. Hän horjahti taaksepäin, sitten hän lyyhistyi maahan raukeaksi kasaksi. Harmaa Hukka syöksyi kuin nuoli pensaikkoon. Sokeana hän ei ollut nähnyt Kazanin sortuvan valkealle hiedalle. Vasta neljännesmailin päässä valkoisen miehen luodikon kauheasta jyrähdyksestä Harmaa Hukka pysähtyi odottamaan kumppaniaan.

Riemusta huutaen Sandy McTrigger meloi kanoottinsa hietasärkälle.

"Sainpa sinut, senkin vietävä!" huusi hän. "Olisin saanut toisenkin, jos minulla olisi parempi ase kuin tämä kirottu muinaisjäännös!"

Hän käänsi Kazanin päätä pyssynperällään, ja tyytyväisyyden ilme muuttui äkkiä kummastukseksi. Ensi kertaa hän nyt näki Kazanin kaulavyön.

"Tuhat tulimmaista, se ei olekaan susi!" sanoi hän huohottaen. "Se on koira, Sandy McTrigger -- _koira_!"

XXII

SANDY McTRIGGERIN MENETELMÄ

McTrigger laskeutui polvilleen hiedalle. Riemun ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän kiersi vyötä koiran veltossa kaulassa, kunnes sai näkyviinsä kuluneen levyn, jossa erotti heikosti kaiverretut kirjaimet, K-A-Z-A-N. Hän tavasi kirjaimet yksitellen, ja hänen katseensa osoitti, ettei hän vielä oikein uskonut näkemäänsä ja kuulemaansa.

"Koira!" huudahti hän taas. "Koira, Sandy McTrigger, vieläpä -- komea!"

Hän nousi seisomaan ja katseli uhriaan. Kazanin kuononpään kohdalla oli hiedassa verilammikko. Hetken päästä Sandy kumartui katsomaan, mihin hänen luotinsa oli osunut. Hänen tarkastuksensa tuloksena oli vieläkin suurempi mielenkiinto. Suustaladattavan raskas luoti oli osunut juuri päälakeen. Se oli vain huumannut, mutta ei ollut edes pääkalloa rikkonut, ja silloin Sandy käsitti Kazanin hartioiden ja jalkojen vavahdukset. Hän oli niitä pitänyt kuolevan viimeisinä lihaskouristuksina. Mutta Kazan ei ollut kuolemaisillaan. Hän oli vain pökertynyt ja voisi taas nousta jaloilleen jonkun minuutin päästä.

Sandy oli asiantuntija, kun oli puhe koirista, jotka olivat kuluttaneet rekivaljaita. Niiden parissa hän oli viettänyt kaksi kolmannesta elämästään. Vain kerran katsahdettuaan hän kykeni ilmaisemaan niiden iän, arvon ja osan niiden elämäkertaa. Lumessa hän osasi jäljistä erottaa mackenziekoiran malamute-koirasta ja eskimokoiran jäljet yukonilaisen vetokoiran jäljistä. Hän tarkasti Kazanin jalkoja. Ne olivat sudenjalat, ja hän nauroi ääneen. Kazan oli osaksi villiä alkuperää, iso ja voimakas, ja Sandyn mieleen johtui tuleva talvi ja ne korkeat hinnat, joita Red Gold Cityssä maksettaisiin koirista.

Hän kävi kanootistaan noutamassa vyyhdin lujaa hirvennahkahihnaa. Sitten hän istahti jalat ristissä maahan Kazanin eteen ja alkoi valmistaa kuonokoppaa. Hän teki sen nahkahihnan kaistaleista samaan tapaan palmikoimalla kuin valmisti lumikengän. Kymmenen minuutin kuluttua hän pisti kuonokopan Kazanin päähän ja kiinnitti sen lujasti hänen kaulaansa. Koiran kaulavyöhön hän sitoi kymmenjalkaisen hihnan. Sitten hän istahti loitommas odottamaan Kazanin virkoamista.

Kun Kazan ensin kohotti päätänsä, ei hän nähnyt mitään. Hänen silmissään oli punainen häive. Mutta pian se hävisi, ja hän näki miehen. Hänen ensi vaistonsa ajoi hänet yrittämään nousta pystyyn. Kolmasti hän lyyhistyi takaisin, ennenkuin pysyi jaloillaan. Sandy kyyristeli kuuden jalan päässä, pidellen hihnaa ja irvistellen. Kazanin torahampaat välkähtivät. Hän murisi, ja selkäharja kohosi uhkaavasti. Sandy kavahti jaloilleen.

"Arvaan kyllä, mitä sinulla on mielessä", sanoi hän. "Olenhan ollut _sinunlaistesi_ kanssa tekemisissä ennen. Kirotut sudet ovat villinneet sinut häijyksi, ja nyt kaipaat koko paljon nuijaa, ennenkuin taas olet tolkussasi. Hei, katsopa tätä --"

Sandy oli ollut kyllin varovainen ottaakseen mukaansa paitsi hihnaa myöskin nuijan. Hän sieppasi sen hietikolta, jonne oli sen heittänyt. Kazanin voimat olivat palanneet entiselleen. Hän ei ollut enää pökerryksissään. Sumu oli hälvennyt hänen silmistään. Edessään hän näki vielä kerran entisen vihollisensa, miehen -- miehen nuijineen. Hänen villin luontonsa koko rajuus kuohahti tuokiossa hereille. Vaistomaisesti hän tiesi, että Harmaa Hukka oli mennyt, ja että tämä mies oli siihen syypää. Hän tiesi, että tämä mies oli myöskin tuottanut hänen oman vammansa, ja mitä hän miehen syyksi luki, sitä hän samalla piti nuijan ansiona. Hänen uudemman käsityskantansa mukaan, jonka vapaus ja Harmaa Hukka olivat hänessä kehittäneet, kuuluivat mies ja nuija erottamattomasti yhteen. Ärähtäen hän ryntäsi Sandyä tavoittamaan. Mies ei ollut odottanut suoranaista hyökkäystä, ja ennenkuin hän ehti nostaa nuijaansa tai hypähtää syrjään, oli Kazan paiskautunut suoraan hänen rintaansa vasten. Kazanin leukoja ympäröivä kuonokoppa oli hänen pelastuksensa. Hampaat, jotka halusta olisivat repineet hänen kurkkunsa, näykkäsivät vaarattomasti. Koiran painosta mies kaatui selälleen, kuin heittokoneen kaatamana.

Nopeasti kuin kissa hän taas oli jaloillaan, hihnan pää kierrettynä moneen kertaan kätensä ympäri. Kazan syöksähti taas, ja tällä kertaa häntä kohtasi raivoisa huitaisu nuijalla. Se jysähti hänen hartiaansa ja kellisti hänet hiekalle. Ennenkuin hän ehti tointua, oli Sandy hänen kimpussaan niin vimmattuna kuin järkensä menettänyt. Hän lyhensi hihnaa kiertämällä sitä yhä uudestaan kätensä ympäri, ja nuija kohosi ja laski sen käyttöön kauan tottuneen taidolla ja voimalla. Ensi iskut vain lisäsivät Kazanin ihmisvihaa ja hänen hyökkäyksensä rajuutta ja rohkeutta. Yhä uudestaan hän hyppäsi kohti, ja joka kerta nuija sattui häneen niin voimakkaasti, että se oli vähällä murskata luutkin. Sandyn julman suun tienoilla näkyi tiukka ja ankara piirre. Tällaista koiraa hän ei ollut ennen tavannut, ja hän oli hieman hermostunut, vaikka Kazanilla olikin kuonokoppa. Kolmasti olisivat Kazanin hampaat uponneet syvälle Sandyn lihaan, mutta kuonokoppa esti. Jos se olisi luistanut pois koiran leuoilta tai murtunut --

Sandy antoi Kazanin päähän osuvan jysähtävän iskun seurata tätä kuvitelmaa, ja taaskin lyyhistyi vanha tappelija raukeana hiedalle. McTrigger hengitti läähättäen. Hän oli melkein menehtyä. Vasta kun nuija oli lentänyt hänen kädestään, käsitti hän, kuinka epätoivoinen tämä taistelu oli ollut. Ennenkuin Kazan oli tointunut saamastaan huumaavasta iskusta, tarkasti Sandy kuonokoppaa ja tiukensi sitä lisäämällä toisen hihnan. Sitten hän kiskoi Kazanin pölkyn luo, jonka nousuvesi oli tuonut rannalle muutamien metrien päähän, ja kiinnitti hihnan pään kuivuneeseen oksaan. Senjälkeen hän veti kanoottinsa ylemmäksi hiekalle ja alkoi valmistaa yöleiriä.

Kun Kazanin huumaantuneet aistit taas olivat kunnossa, katseli hän hetken aikaa liikahtamatta Sandy McTriggeriä. Joka luussaan hän tunsi särkyä. Hänen leukansa olivat kipeät ja veriset. Ylähuuli oli murskana siltä kohtaa, johon nuija oli osunut. Toinen silmä oli melkein ummessa. Useita kertoja Sandy tuli likelle, hyvin iloissaan siitä tuloksesta, jota hän piti selkäsaunan ansiona. Joka kerta hänellä oli nuija mukanaan. Kolmannella kerralla hän työnsi sillä Kazania, ja tämä ärisi ja tarttui raivoissaan sen päähän. Sitä Sandy halusikin -- se oli koirankesyttäjän ikivanha temppu. Heti hän taas käytteli nuijaansa, kunnes Kazan vingahtaen painui pölkyn suojaan, johon hänet oli kiinnitetty. Hän pystyi tuskin ryömimään. Hänen oikea etukäpälänsä oli ruhjoutunut. Takakoivet luhistuivat kokoon hänen aliansa. Tämän toisen selkäsaunan jälkeen Kazan ei olisi vähään aikaan kyennyt karkaamaan, vaikka olisi ollut vapaa.

Sandy oli tavattoman hyvällä tuulella.

"Minä ajan totta vie sinusta paholaisen ulos", vakuutti hän Kazanille jo kahdennenkymmenennen kerran. "Ei mikään ole niin etevä kuin selkäsauna saamaan koirat ja naiset järkiinsä. Ellet sinä kuukauden päästä ole kahdensadan dollarin arvoinen, niin nyljen sinut elävältä."

Kolmasti Sandy vielä koetti ennen pimeän tuloa ärsyttää Kazania. Mutta Kazanilla ei ollut enää halua taistella. Hänen saamansa kaksi kauheaa selkäsaunaa ja päälakeen osuneen luodin ruhjova voima olivat tehneet hänet sairaaksi. Hän makasi pää etukäpälien välissä, silmät suljettuina, eikä nähnyt McTriggeriä. Hän ei ollut tietääkseen kuononsa eteen viskatusta lihasta. Hän ei huomannut, milloin auringon viime säteet peittyivät läntisten metsien taa, tai milloin pimeys alkoi. Mutta eräs seikka hänet viimein herätti horroksistaan. Hänen huumaantuneisiin ja sairaisiin aivoihinsa se tuli kuin kutsuna kaukaisesta menneisyydestä, ja hän kohotti päätänsä ja kuunteli. Loitommas hiekalle oli McTrigger tehnyt tulen, ja mies seisoi nyt sen punaisessa hehkussa kääntyneenä rantaviivan takaisiin tummiin varjoihin päin. Hänkin kuunteli. Se, mikä oli herättänyt Kazanin, tuli nyt taas -- Harmaan Hukan kaukaa tasangolta kuuluva turha, valittava huuto.

Vinkuen Kazan kavahti pystyyn, pureskellen hihnaansa. Sandy sieppasi nuijansa ja riensi häntä kohden.

"Alas, senkin pakana!"

Tulen valossa nuija kohosi ja laski hirvittävän nopeasti. Kun McTrigger palasi tulen luo, huohotti hän taas kovasti. Hän viskasi nuijan vuoteeksi levittämiensä peitteiden viereen. Nuija oli nyt erinäköinen. Siinä oli verta ja karvoja.

"Uskonpa, että se ajaa sisun", mutisi hän hihittäen. "Mutta jollei se onnistu, niin tapan sen!"

Useita kertoja Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kutsun. Hän vikisi hiljaa vastaukseksi, peläten nuijaa. Hän tuijotti tuleen, kunnes sen viimeinen hehku sammui, ja hinautui sitten varovasti pölkyn juurelta. Pari kolme kertaa hän yritti seistä, mutta vaipui joka kerta takaisin. Hänen jalkansa eivät olleet poikki, mutta niillä seisominen oli tuskallista. Hän oli hiessä ja kuumeinen. Kaiken yötä hän janoissaan himoitsi vettä.

Kun Sandy varhain aamun sarastaessa ryömi esille peitteittensä välistä, antoi hän koiralle sekä ruokaa että juomaa. Vettä Kazan joi, mutta ruokaan ei tahtonut kajota. Sandy oli tyytyväinen koirassa tapahtuneeseen muutokseen. Kun sitten aurinko nousi, oli hän lopettanut aamiaisensa, valmiina lähtemään matkalle. Nyt hän lähestyi Kazania pelkäämättä, ilman nuijaa. Päästettyään irti hihnan hän laahasi koiran kanootin luo. Kazan kyyristyi hiekalle siksi aikaa, kun hänen vangitsijansa kiinnitti hihnan pään kanootin perään. Sandy irvisteli. Se, mitä nyt oli tulossa, tuottaisi hänelle huvia. Yukonissa hän oli oppinut, kuinka koirista saadaan sisu lähtemään.

Hän työnsi kanootin rannasta keula edellä. Ponnistaen melalla hän alkoi sitten kiskoa Kazania veteen. Pian Kazan seisoi etujalkoineen kosteassa hiedassa virran partaalla. Hetkeksi Sandy höllensi hihnaa ja tempaisi sitten äkkiä Kazanin rajusti rannalta jokeen. Samassa hän työnsi kanoottinsa keskivirtaan, käänsi sen nopeasti virran suuntaan ja alkoi meloa niin paljon, että hihna kiristyi hänen uhrinsa kaulan ympärillä. Väsymyksestään ja vammoistaan huolimatta Kazanin oli nyt pakko uida pitääkseen päänsä veden yläpuolella. Kanootin vanavedessä ja Sandyn meloessa yhä voimakkaammin hänen asemansa kävi hetki hetkeltä yltyväksi kidutukseksi. Välistä hänen pörröinen päänsä oli kokonaan veden alla. Toisin vuoroin Sandy odotti, kunnes koira oli ajautunut veneen sivulle, ja sitten painoi hänet veden alle melansa päällä.

Kazan kävi yhä heikommaksi. Kun oli kuljettu puoli mailia, oli hän jo hukkumaisillaan. Vasta silloin Sandy kiskoi hänet sivulleen ja hinasi kanoottiin. Raukeana ja läähättäen koira vaipui pohjalle. Vaikka Sandyn menettely olikin raaka, oli se ainakin täyttänyt hänen tarkoituksensa. Kazanissa ei enää ollut taistelun halua. Hän ei enää kamppaillut vapautensa puolesta. Hän tiesi, että tämä mies oli hänen herransa, ja toistaiseksi häneltä oli sisu mennyt. Nyt hän halusi vain saada maata kanootin pohjalla, poissa nuijan ulottuvilta ja turvassa vedeltä. Nuija lojui hänen ja miehen välissä. Sen pää oli jalan tai parin päässä, ja sieraimiinsa hän sai oman verensä hajua.

Viisi päivää ja yötä jatkui kulkua myötävirtaan, ja McTrigger sivisti Kazania vielä kolmella nuijasaunalla ja uudella turvautumisella vesikidutukseen. Kuudennen päivän aamuna he saapuivat Red Gold Cityyn, ja McTrigger pystytti telttansa joen rannalle. Jostakin hän hankki ketjun Kazanille ja kiinnitettyään koiran varmasti teltan taakse leikkasi irti nahkaisen kuonokopan.

"Sinähän et voi lihota kuonokopassa", puheli hän vangilleen. "Ja minä tahdon sinusta taas väkevän, ja sitten saat olla niin raju kuin itse helvetti. Minulla on eräs tuuma. Sinä näet voit antaa selkään oman painosi määrälle villikissoja. Me esitämme piankin näytöksen, joka täyttää taskumme kultahiekalla. Semmoista olen pannut toimeen ennenkin, ja nyt se käy päinsä _täällä_. Susi ja koira jumaliste, siitähän vasta valtti tulee."

Kahdesti päivässä hän tästedes vei tuoretta, raakaa lihaa Kazanille. Pian Kazanin into ja rohkeus palasivat. Kipu hävisi jäsenistä. Ruhjotut leuat paranivat. Ja neljännestä päivästä lähtien hän joka kerta, kun Sandy ruokineen saapui, tervehti ärisevien torahampaittensa taisteluhaasteella. Nyt McTrigger ei lyönyt. Hän ei antanut koiralle ollenkaan kalaa eikä talia ja jauhoja -- ei mitään muuta kuin raakaa lihaa. Hän matkasi viisi mailia jokea ylöspäin noutamaan tapetun karibun tuoreet sisälmykset. Eräänä päivänä Sandyllä oli toinen mies mukanaan, ja kun vieras lähestyi askeleen verran liian lähelle, teki Kazan nopean äkkihyökkäyksen häntä kohden. Mies hypähti takaisin ja kirosi hämmästyneenä.

"Tuo kelpaa", murisi hän. "Se on tosin kymmentä tai viittätoista naulaa köykäisempi kuin tanskalainen, mutta sillä on hampaat ja sukkelat käänteet. Kyllä se pystyy esittämään komean näytelmän ennenkuin kukistuu."

"Panen veikkaa viisikolmatta prosenttia omasta osuudestani, että se ei joudu tappiolle", esitti Sandy.

"Kättä päälle!" sanoi toinen. "Kauanko kestää ennenkuin se on valmis?"

Sandy mietti hetkisen.

"Viikko vielä", vastasi hän. "Sitä ennen sillä ei ole täyttä painoansa. Sanotaan tästä päivästä viikko. Ensi tiistai-iltana. Sopiiko se teille, Harker?"

Harker nyökkäsi.

"Ensi tiistai-iltana", toisti hän. Sitten hän lisäsi: "Lyön vetoa _puolet_ osuudestani, että tanskalainen tappaa teidän susikoiranne."

Sandy loi Kazaniin pitkällisen katseen.

"Sanasta miestä", sanoi hän, ja sitten Harkerin kättä pudistaessaan: "En usko, että täältä Yukoniin asti mikään koira kykenee tappamaan suden."

XXIII

PROFESSORI McGILLIN VÄLIINTULO

Red Gold City oli valmis iltahuvitukseen. Siellä oli jonkun verran pelattu, vähän tapeltu ja riittämään asti viljelty väkijuomia, jotta silloin tällöin innostuttiin, mutta ratsupoliisin läsnäolo oli kyennyt pysyttämään elämän tavattoman yksitoikkoisena, verrattuna Dawsonin seudun oloihin parin sadan mailin päässä pohjoisempana. Sandy McTriggerin ja Jan Harkerin tarjooma huvitilaisuus sai osakseen innostunutta suosiota. Uutinen siitä levisi kahdenkymmenen mailin alalle Red Gold Cityn ympäristöön, eikä ollut kaupungissa milloinkaan vallinnut suurempaa kiihtymystä kuin tämän suuren ottelun iltapäivänä ja iltana. Se johtui suureksi osaksi siitä, että Kazan ja tavattoman iso tanskalainen koira oli asetettu näytteille, kumpikin omaan vakituiseen häkkiinsä, ja kuumeinen vedonlyönti alkoi. Kolme sataa miestä, jotka kukin maksoivat viisi dollaria päästäkseen katsomaan taistelua, tarkasteli ottelijoita häkinsälöjen lomitse. Harkerin koira oli ison tanskalaisen ja verikoiran jälkeläinen, syntynyt pohjolassa ja opetettu valjaskoiraksi. Hänen puolestaan lyötiin vetoa kaksi, välistä kolmekin yhtä vastaan. Näillä ehdoilla olisi Kazanilla voinut paljonkin ansaita. Ne, jotka uskalsivat hänen puolestaan panna vetoon, olivat vanhempia erämiehiä -- sellaisia, jotka olivat viettäneet elämänsä koirien parissa ja tiesivät, mitä Kazanin silmien punainen kiilto merkitsi. Eräs vanha kaivosmies Kootenaysta kuiskasi toisen korvaan:

"Minä löisin vaikka tasavetoa sen puolesta. Antaisin vielä lisääkin, jos vaadittaisiin. Se voittaa tanskalaisen tuota pikaa. Tanskalaisella ei ole mitään varmaa taistelutapaa."

"Mutta se on painava", sanoi toinen epäröiden. "Katsopa sen leukoja ja hartioita."

"Ja sen isoja jalkoja, pehmeää kurkkua ja vatsan kömpelöä paksuutta", keskeytti Kootenayn mies. "Hitto vie, mies, usko minua äläkä pane rahojasi tanskalaisen puolesta!"

Toisia yhtyi heidän seuraansa. Kazan oli aluksi ärissyt kaikille näille ympäröiville kasvoille. Mutta nyt hän makasi nojaten häkin laudoitettuun peräseinään ja katseli heitä jurosti etukäpäliensä välistä.

Taistelu piti suoritettaman Harkerin asunnossa, joka oli jonkinlainen kapakan ja kahvilan välimuoto. Penkit ja pöydät oli siirretty syrjään, ja ison huoneen keskellä oli kolme ja puoli jalkaa lattiasta kohoavalla korokkeella kymmenen jalan läpimittainen häkki. Kolmensadan katsojan istuimet oli asetettu sen ympärille. Häkin avonaisen yläosan kohdalle oli ripustettu kaksi isoa, lasiheijastimilla varustettua öljylamppua.

Kello oli kahdeksan, kun Harker, McTrigger ja kaksi muuta miestä kantoivat Kazanin näyttämölle, seipäitten varassa, jotka pistivät esiin hänen häkkinsä pohjasta. Toinen koira oli jo taisteluhäkissä. Hän seisoi silmiään räpytellen välkkyvien lamppujen kirkkaassa valossa. Nähdessään Kazanin hän nosti korvansa pystyyn. Kazan ei paljastanut torahampaitaan. Kumpikaan ei osoittanut odotettua kiukkuisuutta. Tämä oli heidän ensi kohtaamisensa, ja tyytymätön murina kävi rivien kautta, joissa nuo kolmesataa miestä istuivat. Tanskalainen pysyi liikkumatta kuin kallio Kazania työnnettäessä omasta häkistään taisteluhäkkiin. Hän ei hyppinyt eikä murissut. Hän tarkasteli Kazania epäluuloisesti ja kysyvästi, kannattaen arvokkaasti uljasta päätään, ja sitten hän taas katsoi odottavien miesten kiihottuneihin kasvoihin.

Jonkun hetken Kazan seisoi jalat jäykkinä, silmäten tanskalaista. Sitten hänen hartiansa painuivat, ja hänkin tähysteli kylmästi joukkoa, joka oli odottanut taistelua elämästä ja kuolemasta. Ivanauru kajahteli pitkin tiheitä rivejä. Vihellyksiä ja herjasanoja sateli McTriggerille ja Harkerille, ja kiukkuisia ääniä sekaantui yhä kasvavaan tyytymättömyyteen ja sekamelskaan, vaatien rahojaan takaisin. Sandyn kasvot punoittivat nöyryytyksestä ja raivosta. Harkerin otsan siniset suonet olivat kahta vertaa paksummat kuin tavallisesti. Hän heristi nyrkkiään joukkoa kohti ja huusi:

"Odottakaa! Antakaa heille aikaa, te kirotut pöllöt!"