Part 12

Vasta silloin, kun Baree suoritti ensimmäisen tositaistelunsa elävän olennon kanssa, hän pääsi täysin perintöoikeuksiinsa. Hän oli mennyt tavallista kauemmas tuulenkaadosta -- runsaasti sadan metrin päähän. Täällä hän tapasi uuden ihmeen. Se oli joki. Hän oli kuullut sen ennen ja kaukaa sitä katsellut -- vähintään viidenkymmenen metrin päästä. Mutta tänään hän rohkeni mennä sen äyräälle ja seisoi siinä hyvän aikaa, veden loiskiessa ja laulellessa hänen jalkainsa juuressa, katsellen sen yli uuteen maailmaan. Sitten hän liikkui varovasti jokea pitkin. Hän ei ollut ehtinyt kymmentäkään askelta, kun ihan hänen vierestään kuului hurja räpyttely. Amerikannärhi -- muuan pohjolan isosilmäisiä varislintuja -- oli suoraan hänen edessään. Se ei kyennyt lentämään. Toinen siipi laahasi maassa, katkenneena luultavasti taistelussa jonkin pikkusaalistajan kanssa. Mutta Bareesta se heti tuntui olevan mitä hämmästyttävin ja uhkaavin kappale elämää.

Silloin hänen harmahtava selkäharjansa jäykistyi, ja hän astui eteenpäin. Närhi pysyi liikahtamatta, kunnes Baree oli kolmen jalan päässä siitä. Lyhyin, vikkelin hyppäyksin se lähti peräytymään. Kohta oli Bareen epäröiminen tipotiessään. Kimakasti vingahtaen hän hyökkäsi haavoittunutta lintua kohden. Hetken aikaa kesti hurja kilpajuoksu, ja Bareen terävät pikku hampaat upposivat närhin höyhenpeitteeseen. Nuolennopeasti alkoi linnun nokka iskeä. Närhi oli pienempien lintujen kuningas. Pesimisaikana se tappoi pensaspeippoja, lempeäsilmäisiä hirvilintuja ja tikkoja. Yhä uudestaan se iski Bareeta voimakkaalla nokallaan, mutta Kazanin poika oli nyt ehtinyt taisteluikään, ja iskujen tuottama kipu sai hänen hampaansa vain painumaan syvemmälle. Vihdoin hän pääsi lihaan asti, ja hänen kurkustaan kohosi penikkamainen ärinä.

Onneksi hän oli tarttunut kiinni siiven alta, ja kymmenkunnan ensimmäisen iskun jälkeen närhin vastustuskyky heikkeni. Viisi minuuttia myöhemmin Baree irroitti hampaansa ja peräytyi askeleen verran katsellakseen edessään olevaa ruhjoutunutta ja liikkumatonta lintua. Närhi oli kuollut. Baree oli voittanut ensimmäisen taistelunsa. Ja voiton mukana hänessä heräsi ihmeellinen aavistus kaikkein suurimmasta vaistosta, joka ilmaisi hänelle, ettei hän enää ollut kuhnuri erämaan elämän merkillisessä koneistossa, vaan tästedes sen osa. _Sillä hän oli tappanut_.

Puolta tuntia myöhemmin tuli Harmaa Hukka hänen jälkiään seuraten rantaan. Närhi oli revitty palasiksi. Sen höyhenet olivat hajallaan maassa, ja Bareen pikku kuono oli verinen. Baree makasi voitonriemuisena uhrinsa vieressä. Pian Harmaa Hukka käsitti ja hyväili häntä iloissaan. Kun he palasivat tuulenkaadolle, kantoi Baree leuoissaan närhin jätteitä.

Tästä ensimmäisen tapponsa hetkestä alkaen tuli riistanajo Bareen elämän tärkeimmäksi intohimoksi. Milloin hän ei ollut päivänpaisteessa nukkumassa tai tuulenkaadon suojassa öisin, liikkui hän hakemassa elämää, jonka kykeni hävittämään. Hän surmasi kokonaisen metsähiiriperheen. Hirvilinnut olivat alussa helpoimpia hänen väijyen saavutettavikseen, ja hän tappoi niitä kolme. Sitten hän tapasi kärpän, ja tämä hurja, pieni valkea henkipatto tuotti hänelle hänen ensimmäisen tappionsa. Tappio jäähdytti hänen intoaan muutamiksi päiviksi, mutta antoi hänelle sen tärkeän opetuksen, että paitsi häntä itseään oli olemassa muitakin raatelevia lihaasyöviä eläimiä, ja että luonnonjärjestyksen mukaan toisen raatelijan ei sovi toista tavoittaa -- _ruoakseen_. Moni asia oli hänelle synnynnäisesti selvä. Vaistomaisesti hän karttoi piikkisikaa, koettelematta sen piikkien tuottamaa tuskaa. Hän sattui eräänä päivänä vastatusten kiiltonäädän kanssa, kaksi viikkoa kärppätaistelunsa jälkeen. Molemmat etsivät ruokaa, ja kun ei siinä ollut mitään ruokaa, josta olisi tarvinnut taistella, meni kumpikin omaa tietään.

Hän uskalsi mennä yhä kauemmas tuulenkaadosta, aina seuraten jokea. Välistä hän viipyi tuntikausia poissa. Alussa Harmaa Hukka oli levoton hänen poissa ollessaan, mutta meni harvoin hänen mukaansa, ja jonkun ajan kuluttua hän pääsi rauhattomuudestaan. Luonto vaikutti nopeasti. Nyt oli Kazan vuorostaan levoton. Kuutamoiset yöt olivat tulleet, ja matkailuhalu kävi yhä vaativammaksi hänen suonissaan. Ja Harmaan Hukankin valtasi outo kaipuu päästä vapaana vaeltamaan avaraan maailmaan.

Tuli sitten iltapäivä, jolloin Baree lähti pisimmälle ajoretkelleen. Puolen mailin päässä hän tappoi ensimmäisen jäniksensä. Hän jäi sen viereen hämärään asti. Kuu nousi suurena ja kultaisena, täyttäen metsät ja tasangot ja rinteet melkein päivänkirkkaalla valolla. Se oli ihana yö. Ja Baree keksi kuun ja jätti saaliinsa. Ja suunta, johon hän kulki, _oli poispäin tuulenkaadosta_.

Kaiken yötä Harmaa Hukka valvoi ja odotti. Ja kun vihdoin kuu oli laskeutumassa lounaaseen, istahti hän takakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohti ja kaiutti ilmoille ensimmäisen ulvontansa siitä asti, kun Baree oli syntynyt. Luonto oli päässyt oikeuksiinsa. Kaukana poissa Baree kuuli, mutta ei vastannut. Uusi maailma oli hänen omansa. Hän oli jättänyt hyvästi tuulenkaadolle -- ja kodille.

XIX

ANASTAJAT

Oli kevään ja kesän välinen ihana vuodenaika, jolloin pohjolan yöt olivat kirkkaat kuutamoineen ja tähtineen, kun Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät pitkälle riistanajolle molempien harjanteiden väliseen laaksoon. Tämä oli ensimmäinen purkaus retkeilyhalua, joka aina valtaa erämaan turkiseläimet heti kun varhaiset kevätpoikaset ovat jättäneet emänsä tullakseen omin neuvoin toimeen avarassa maailmassa. He lähtivät länteen päin tuulenkaato-kodistaan, pyydystäen enimmäkseen öisin ja jättäen jälkeensä osittain syödyillä jänisten- ja pyynraadoilla merkityn reitin. Nyt oli surman- eikä nälänaika.

Kymmenen mailin päässä rämeiköstä länteen he tappoivat peuranvasikan. Tämänkin he jättivät yhden kerran aterioituaan. He tyydyttivät ruokahalunsa lämpimällä verellä ja lihalla. He kävivät lihaviksi ja kiiltäviksi, ja joka päivä he loikoivat yhä kauemmin lämpimässä päivänpaisteessa. Heillä oli harvoja kilpailijoita. Ilvekset olivat etelämpänä tiheämmissä metsissä. Susia ei ollut. Kiiltonäätiä, mäntynäätiä ja vesikkoja oli lukuisasti joen varrella; nämä eivät olleet pikametsästäjiä eivätkä pitkähampaisia.

Eräänä päivänä he tapasivat vanhan saukon. Se oli jättiläinen lajiansa, ollen muuttumassa vaaleanharmaaksi sitä mukaa kuin kesä läheni. Kazan, joka oli käynyt lihavaksi ja laiskaksi, katseli sitä veltosti. Sokea Harmaa Hukka haisteli ilmassa tuntuvaa kalamaista hajua. Heille se ei merkinnyt enempää kuin vedessä kelluva puunpalanen -- eläin, joka ei kuulunut heidän alaansa, kalan kumppani, ja he jatkoivat matkaansa tietämättä, että tuosta kummallisesta olennosta sysimustine räpylöineen oli pian tuleva heidän liittolaisensa eräässä niistä villin luonnon merkillisistä vainoista, jotka eläinten elämässä ovat yhtä verisiä kuin kuolettavimmat sodat ihmiselämässä.

Saukon tapaamisen jälkeisenä päivänä Harmaa Hukka ja Kazan kulkivat edelleen kolme mailia länteen päin, yhä seuraten joen vartta. Täällä sattui keskeytys heidän kulussaan, kääntäen heidät poikkeamaan pohjoispuolisen harjanteen yli. Esteenä oli tavattoman iso majavanpato, joka oli kahdensadan metrin laajuinen, peittäen yläpuolellaan tulvalla mailin alan rämeikköä ja metsää. Ei Harmaa Hukka eikä Kazankaan paljoa välittänyt majavista. Ne liikkuivat myöskin heidän piirinsä ulkopuolella, kuten kalat, saukot ja nopealentoiset linnut.

He kääntyivät siis pohjoiseen, tietämättä Luonnon jo järjestäneen asiat niin, että he neljä -- koira, susi, saukko ja majava -- pian sekaantuisivat erääseen niistä julmista erämaan taisteluista, jotka pysyttävät eläimellistä elämää kelvollisimman eloonjäämisen asteella, ja joiden surulliset vaiheet säilyvät salassa vain juoruamattomien tähtien ja kuun ja tuulten näkeminä.

Moneen vuoteen ei ollut ihmisjalka astunut tähän harjanteiden väliseen laaksoon majavia häiritsemään. Jos sarceelainen ansapyytäjä olisi lähtenyt pitkin nimetöntä jokea alaspäin ja tavannut siirtokunnan patriarkan ja johtajan, olisi hän heti arvioinut tämän majavan hyvin vanhaksi, ja hänen intiaanikielensä olisi antanut tälle jonkin nimen. Hän olisi nimittänyt majavaa "Katkohampaaksi", koska yksi niistä neljästä pitkästä hampaasta, joilla hän kaatoi puita ja rakensi patoja, oli katkennut.

Kuusi vuotta aikaisemmin Katkohammas oli johtanut harvalukuisen joukon ikäisiään majavia virtaa alas, ja he rakensivat ensimmäisen pikku patonsa ja ensimmäisen asuntonsa. Seuraavassa huhtikuussa Katkohampaan puoliso sai neljä pikkuista majavavauvaa, ja siirtolan muut emot lisäsivät kukin väkilukua joko kahdella, kolmella täi neljällä. Neljännen vuoden lopussa olisi tämä ensimmäinen lapsipolvi, jos se olisi seurannut tavallista luonnonjärjestystä, perustanut avioliittoja ja jättänyt siirtolan, rakentaakseen oman padon ja omat asunnot. He menivät kyllä naimisiin, mutta eivät muuttaneet pois. Seuraavana vuonna toinen lapsipolvi, joka nyt vuorostaan oli neljän vuoden vanha, menetteli samoin, niin että tänä kuudennen vuoden alkukesänä siirtola oli hyvin sentapainen kuin vihollisen kauan saartama suuri kaupunki. Siihen kuului viisitoista asuinkammiota ja toista sataa majavaa, lukuunottamatta maalis- ja huhtikuussa syntyneitä neljää pienokaista.

Patoa oli jatkettu, kunnes se oli täyteen kaksisataa metriä pitkä. Vesi oli pakotettu tulvimaan laajoille koivu- ja haapa-alueille ja sotki hentoa pajukkoa ja lepikköä kasvavat rämeet. Mutta sittenkin alkoi ruoka käydä niukaksi, ja kammioissa oli liika-asutusta. Tähän oli syynä se, että majavat tuntevat melkein inhimillistä kotirakkautta. Katkohampaan kammio oli sisältä täyteen yhdeksän jalkaa pitkä ja seitsemän leveä, ja siinä asusti nyt seitsemänkolmatta henkeä lapsia ja lastenlapsia. Senvuoksi Katkohammas oli aikeissa rikkoa sukunsa perintätapoja vastaan. Kun Kazan ja Harmaa Hukka laimeasti haistelivat majavakaupungin väkeviä hajuja, oli Katkohammas juuri järjestämässä perheensä ja kahden poikansa ynnä näiden perheiden muuttoa.

Tähän asti oli Katkohammas yhä siirtolan tunnustettu johtaja. Ainoakaan toisista majavista ei ollut kasvanut hänen kokoisekseen ja yhtä voimakkaaksi. Hänen paksu ruumiinsa oli hyvinkin kolme jalkaa pitkä. Hän painoi vähintäin kuusikymmentä naulaa. Hänen häntänsä oli neljäntoista tuuman pituinen ja viisi leveä, ja tyynenä yönä hän kykeni iskemään vettä niin rajusti, että se kuului neljännesmailin päähän. Hänen uimaräpylöillä varustetut takajalkansa olivat kaksin verroin niin leveät kuin aviokumppanin, ja vaivatta hän oli joukon paras uimari.

Sitä iltapäivää, jolloin Harmaa Hukka ja Kazan suuntasivat kulkunsa pohjoiseen, seurasi selkeä, hiljainen yö, jona Katkohammas kiipesi padon harjalle, ravisteli itseään ja katsoi alas nähdäkseen oliko hänen joukkonsa kintereillä. Ison lammikon vesi lainehti ja välkkyi tähtien valossa, kun monta eläintä siinä liikkui. Jotkut vanhemmista majavista kapusivat ylös Katkohampaan jäljessä, ja vanha patriarkka sukelsi padon toiselle puolelle kapeaan virtaan. Siirtolaisten silkinkiiltävät ruumiit seurasivat hänen perässään tähtien valaistuksessa. Yksin, kaksin ja kolmin he kiipesivät padon yli, ja tusinan verta lapsia, jotka olivat syntyneet kolme kuukautta aikaisemmin, tuli mukana. Helposti ja nopeasti sujui alkumatka myötävirtaan, lapsukaisten uidessa hurjasti pysyäkseen vanhempiensa likellä. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä. Katkohammas taivalsi etunenässä, vanhimmat työntekijät ja taistelijat kintereillään. Jälkijoukkona seurasivat emot ja lapset.

Koko sen yön jatkui matka. Saukko, heidän pahin verivihollisensa -- pahempi vielä kuin ihminen -- piileskeli tiheässä pajupensaikossa heidän mennessään ohi. Luonto, joka usein näkee kauemmas kuin ihmissilmä, oli tehnyt hänestä näiden eläinten vihollisen, jotka yöllä sivuuttivat hänen piilopaikkansa. Kalansyöjänä hän oli syntynyt sekä säilyttämään että tuhoamaan niitä olentoja, joita käytti ruoakseen. Ehkä Luonto ilmaisi hänelle, että liian lukuisat majavanpadot estivät kutukalojen tuloa, ja että missä majavia oli paljon, siellä oli aina kaloja vähän. Kenties hänen mielestään kalansaalis oli nyt kehno ja hänen tuli nälkä. Kun hän siis ei yksin voinut taistella koko vihollissukua vastaan, teki hän parhaansa hävittääkseen heidän patonsa. Kuinka se vuorostaan tuhosi majavat, tulee näkymään siinä taistelussa, johon Luonto jo oli määrännyt hänet yhdessä Kazanin ja Harmaan Hukan kanssa osaa ottamaan.

Kymmenkunnan kertaa Katkohammas pysähtyi yön kuluessa rantatöyräitten ruokavarastoja tutkimaan. Mutta niissä parissa kolmessa paikassa, missä hän löysi runsaasti kaarnaa, jota he käyttivät ruoakseen, olisi ollut vaikea rakentaa pato. Hänen ihmeelliset insinöörivaistonsa veivät voiton ruokavaistostakin. Ja kun hän kulloinkin taas lähti eteenpäin, ei ainoakaan majava jälkeen jäämällä osoittanut epäilevänsä hänen arvostelukykyään.

Varhain aamuhämärässä he sivuuttivat palopaikan ja saapuivat sen rämeikön liepeille, joka oli Kazanin ja Harmaan Hukan valta-aluetta. Löytö- ja hallintaoikeuden nojalla tämä rämeikkö kuului koiralle ja sudelle. Sen kaikkiin osiin he olivat jättäneet omistusoikeutensa merkkejä. Mutta Katkohammas oli vesieläin, eikä hänen heimollaan ollut tarkkaa hajuaistia. Hän johti edelleen matkuetta, kulkien hitaammin, kun tultiin metsään. Juuri Kazanin ja Harmaan Hukan tuulenkaatokodin alapuolelle hän pysähtyi ja rannalle kavuten kohosi pystyyn uimaräpylöillä varustettujen takajalkojensa ja neljän naulan painoisen häntänsä varassa.

Täällä hän tapasi ihanteelliset olosuhteet. Pato sopi helposti rakentaa kapean virran poikki, ja veden sai tulvalla valtaamaan suuren joukon haapoja, koivuja, pajuja ja leppiä. Paikkaa suojasi myöskin tiheä metsä, niin että talvet tulisivat olemaan lämpimiä. Katkohammas tiedoitti kiireesti seuralaisilleen, että tähän perustettaisiin heidän uusi kotinsa. He samosivat kummankin rannan läheisiin metsiin. Pienokaiset alkoivat heti nälkäisinä nakerrella pajujen ja leppien hienoa kuorta. Vanhemmat taas, jotka nyt kukin olivat toimivia rakennusmestareita, ryhtyivät innokkaasti tutkimaan seutua, murkinakseen silloin tällöin nakertaen suuntäyden kuorta.

Samana päivän aloitettiin kodin rakentaminen. Katkohammas itse valitsi ison koivun, joka oli kallellaan virran yllä, ja ryhtyi kolmine hampaineen jyrsimään poikki kymmentuumaista tyveä. Vaikka vanha johtaja olikin menettänyt yhden hampaan, eivät jäljelle jääneet kolme olleet vanhuuttaan huonontuneet. Niiden ulkoreuna oli kaikkein kovinta kiillettä, sisäpuoli oli pehmeää norsunluuta. Ne olivat kuin hienoimpia terästalttoja, kiille kun ei milloinkaan kulu pois, ja pehmeä luuaine uusiintuu vuosittain sitä mukaa kuin sitä tarvitaan. Takajaloillaan istuen, etukäpälillään puuhun nojaten ja jykevällä hännällään vakavasti tasapainossa pysytellen Katkohammas alkoi nakertaa kapeaa rengasta koivun ympäri.

Hän työskenteli väsymättä useita tunteja, ja kun hän vihdoin pysähtyi levähtämään, ryhtyi toinen työntekijä jatkamaan. Samaan aikaan kymmenkunta majavaa oli ahkerasti katkomassa puita.

Aikoja ennenkuin Katkohampaan puu oli valmis kaatumaan poikki virran, rusahti pienempi haapa veteen. Isoon koivuun jyrsitty uurre oli tuntilasin muotoinen. Kahdenkymmenen tunnin kuluttua se kaatui suoraan yli joen. Vaikka majava mieluimmin suorittaa useimmat työnsä yöllä, tekevät he työtä myös päivällä, ja Katkohammas soi joukollensa seuraavina päivinä vain vähän lepoa. Melkeinpä inhimillisen viisaasti nämä pikku rakennusmestarit hääräsivät toimessaan. He kaatoivat pienenlaisia puita, nämä katkottiin neljän tai viiden jalan pituisiksi. Palaset vieritettiin yksi erällään joen rantaan, majavien työntäessä niitä päällään ja etukäpälillään, ja varpujen ja hienojen oksien avulla ne kiinnitettiin lujasti koivun nojalle.

Kun kehä oli valmis, alkoi ihmeellinen muuraustyö. Tässä majavat olivat ihmisiä etevämmät. Dynamiitti oli ainoa voima, joka sitten saattoi murtaa rikki sen, mitä he nyt rakensivat. Maljanmuotoisten leukojensa alla majavat toivat rannoilta mudan ja hienojen oksien sekoitusta, kuljettaen kerrallaan puolesta naulasta naulaan asti, ja alkoivat sillä täyttää kehää. Heidän hommansa tuntui jättiläismäiseltä, mutta Katkohampaan rakennusmestarit pystyivät vuorokaudessa kuljettamaan tonnin verran tätä mudan ja oksien sekoitusta.

Kolmen päivän kuluttua vesi alkoi nousta, kunnes se kohosi kymmenkunnan puuntyven yli ja peitti tulvallaan pienehkön pensasalueen. Se helpotti työtä. Tästä lähtien saattoi tarveaineita kaataa veteen ja helposti uittaa. Samalla kun osa majavista näin käytti vettä hyväkseen, kaatoivat toiset puita perätysten koivun jatkoksi, laskien näin peruskehän sadan jalan levyiselle padolle.

Tämän työn he olivat suorittaneet melkein loppuun, kun eräänä aamuna Kazan ja Harmaa Hukka palasivat rämeikölle.

XX

ERÄMAAN VAINOVÄLIT

Lauha kaakon puolelta puhalteleva tuuli kantoi näiden anastajien hajun Harmaan Hukan sieraimiin, kun he olivat vielä puolen mailin päässä. Hän varoitti Kazania, ja tämäkin tunsi ilmassa outoa hajua. Se kävi yhä väkevämmäksi heidän edetessään. Ollessaan kahdensadan metrin päässä tuulenkaadosta he kuulivat kaatuvan puun äkillistä ryskettä ja pysähtyivät. Kokonaisen minuutin he seisoivat jännittyneinä kuunnellen. Sitten äänettömyyden katkaisi parkaiseva ääni, jota seurasi molskahdus. Harmaan Hukan valppaat korvat painuivat taaksepäin, ja hän käänsi sokeat kasvonsa ymmärtävästi Kazania kohden. He hölkkäsivät edelleen hitaasti, lähestyen tuulenkaatoa takaa päin.

Vasta kun he saapuivat sen kummun laelle, jolla heidän kotinsa sijaitsi, pani Kazan merkille, mikä ihmeellinen muutos oli heidän poissa ollessaan tapahtunut. Hämmästyneenä hän seisoi tuijottaen. Ei ollut enää pientä jokea alhaalla heidän edessään. Sen paikalla oli lampi, joka ulottui melkein kummun juurelle asti. Se oli kokonaista sata jalkaa leveä, ja nousuvesi oli peittänyt tulvan valtaan puut ja pensaat viisi tai kuusi kertaa niin pitkälti palopaikkaa kohti. He olivat tulleet hiljaa kummulle, eikä Katkohampaan huonovainuisilla työntekijöillä ollut aavistusta heidän läsnäolostaan. Katkohammas itse nakerteli puun tyveä tuskin viidenkymmenen jalan päässä. Yhtä kaukana hänestä oikealle oli neljä tai viisi majavapienokaista leikkimässä, rakennellen mudasta ja hienoista varvuista pienoispatoa. Lammikon vastarannalla oli jyrkkä äyräs, kuuden tai seitsemän jalan korkuinen, ja siellä muutamat vanhemmat lapset -- kahden vuoden vanhoja, mutta eivät vielä työntekijöitä -- pitivät aika iloa kiiveten äyräälle ja käyttäen sitä kelkkamäkenä. Niiden molskahduksen Kazan ja Harmaa Hukka olivat kuulleet. Kymmenkunnassa eri paikassa olivat vanhemmat majavat toimessa.

Vain pari viikkoa aikaisemmin Kazan oli katsellut samanlaista näytelmää, kääntyessään Katkohampaan entisen kodin kohdalta pohjoiseen. Se ei silloin ollut kiinnittänyt hänen huomiotaan. Mutta nyt vihlaisi hänen koko olemustaan nopea muutos. Majavat olivat lakanneet olemasta pelkkiä vesieläimiä, syötäviksi kelpaamattomia ja vastenmielisen hajuisia. Ne olivat anastajia -- ja vihollisia. Hänen torahampaansa paljastuivat hiljaa. Hänen harjansa kangistui ja etujalkojen ja hartioiden lihakset ulkonivat ruoskansiiman tapaisina. Mitään ääntä päästämättä hän hyökkäsi alas Katkohammasta tavoittamaan. Vanha majava ei tiennyt vaarasta, ennenkuin Kazan oli kahdenkymmenen jalan päässä. Luonnostaan hitaana maalla liikkumaan hän epäröi hetken. Sitten hän heittäytyi puusta alas, kun Kazan loikkasi häntä kohti. Monta kertaa ympäri pyörien he päätyivät äyrään reunalle, koiran hyökkäysvauhdin voimasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli majavan paksu, jykevä ruumis öljyn lailla livahtanut Kazanin alta, ja Katkohammas oli turvassa omassa valtakunnassaan, kaksi puhki purtua läpeä lihavassa hännässään.

Pettyneenä yrityksessään saada surmanotteella Katkohammas kiinni Kazan syöksähti salamannopeasti oikealle. Nuoret majavat eivät olleet liikahtaneet. Hölmistyneinä ja pelästyneinä näkemästään ne seisoivat jähmettyneinä. Vasta kun ne huomasivat Kazanin töytäävän heitä kohden, heräsivät ne toimintaan. Kolme ennätti veteen. Neljäs ja viides -- tuskin kolmen kuukauden vanhoja majavavauvoja -- jäivät liiaksi jälkeen. Ainoalla leukojensa näykkäyksellä Kazan taittoi toiselta niskan. Toista hän likisti kurkusta maahan ja ravisteli niinkuin mäyräkoira rottaa. Kun Harmaa Hukka oli hölkännyt hänen luokseen, oli kumpikin pikku majava kuollut. Hän nuuski niiden pikku ruumista ja vikisi. Ehkä nämä pikkuolennot toivat hänen mieleensä karanneen Bareen, hänen oman pienokaisensa, sillä hänen vikinässään oli ikävöivä sävy. Se oli äidinvikinää.

Mutta jos Harmaalla Hukalla olikin omia mielikuvia, ei Kazan käsittänyt niistä mitään. Hän oli tappanut kaksi noista eläimistä, jotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän kotiinsa. Pikku majaville hän oli ollut yhtä armoton kuin harmaa ilves, joka oli tappanut Harmaan Hukan ensimmäiset lapset San Rockin kukkulalla. Nyt kun hän oli päässyt upottamaan hampaansa vihollistensa lihaan, oli hänen verensä tulvillaan hurjaa tappamishalua. Hän riehui pitkin lammen reunoja, äristen ilkeälle vedelle, jonka peittoon Katkohammas oli kadonnut. Kaikki majavat olivat paenneet lammikon turviin, ja sen pinta kohoili, kun niin monta liikkui sen alla.

Kazan saapui uuden padon päähän. Vaistomaisesti hän tiesi sen Katkohampaan ja hänen joukkonsa tekemäksi, ja hetken aikaa hän hurjasti kiskoi yhteenpunottuja puita ja oksia. Samassa liikahti jokin vedessä padon vieressä, viidenkymmenen jalan päässä rannasta, ja Katkohampaan iso, harmaa pää tuli näkyviin. Jännittyneen puolen minuutin ajan Katkohammas ja Kazan mittailivat toisiaan tämän välimatkan päästä. Sitten Katkohammas veti märän, kiiltävän ruumiinsa vedestä padon harjalle ja kyykistyi litteäksi, kääntyen Kazaniin päin. Vanha patriarkka oli yksin. Ainoakaan muista majavista ei ollut näyttäytynyt.

Lammen pinta oli nyt rauhoittunut. Turhaan Kazan koetti keksiä jalansijaa, että pääsisi käsiksi valppaaseen rauhanhäiritsijään. Mutta kiinteän patovallin ja rantaäyrään välissä oli sekasotkuinen kehärakenne, jonka läpi vesi kohisi jokseenkin rajusti. Kolmasti Kazan yritti sekasotkun läpi, ja kolmasti hänen ponnistelunsa päättyivät äkilliseen sukellukseen. Kaiken sen aikaa Katkohammas pysyi hievahtamatta. Kun Kazan vihdoin luopui hyökkäyksestään, livahti vanha rakennusmestari padon reunan yli ja katosi veteen. Hän oli saanut tietää, ettei Kazan paremmin kuin ilveskään pystynyt taistelemaan vedessä, ja tätä uutista hän levitti yhdyskuntansa jäsenille.

Harmaa Hukka ja Kazan palasivat tuulenkaadolle, laskeutuen makaamaan lämpimään päivänpaisteeseen. Puolta tuntia myöhemmin Katkohammas ilmestyi lammikon vastaiselle rannalle. Häntä seurasivat muut majavat. Veden toisella puolen he nyt jatkoivat työtänsä, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Puunkatkojat palasivat puittensa luo. Puoli tusinaa työskenteli vedessä, kuljettaen muta- ja oksataakkoja. Lammen keskus oli heillä rajaviivana. Sen yli ei yksikään kulkenut. Kymmenisen kertaa seuraavan tunnin aikana muuan majavista ui rajaviivalle ja viipyi siinä, katsellen Kazanin tappamien pienokaisten kimaltelevia, pikku ruumiita. Ehkäpä se oli emo, ja ehkäpä jokin hienompi Kazanille tuntematon vaisto ilmaisi sen Harmaalle Hukalle. Sillä Harmaa Hukka meni kahdesti nuuskimaan pikku ruumiita ja kummallakin kertaa -- näkemättä -- juuri silloin, kun majavaemo oli tullut rajaviivalle.