Part 11

"Herra Jumala!" kiljahti mies tuskissaan, ja metsää kohden kiiruhtaessaan Kazan näki pyssynpiipun välähtävän. Laukaus pamahti. Jokin, mikä oli kuin punaisena hehkuvaa hiiltä, kiiti Kazanin lanteita pitkin, ja syvälle metsään päästyään hän pysähtyi nuoleskelemaan polttavaa vakoa, jota pitkin luoti oli kulkenut juuri niin syvässä, että vei nahan ja karvat lihasta.

Harmaa Hukka odotti yhä palsamipensaikon suojassa, kun Kazan saapui hänen luokseen. Iloisesti hän juoksi puolisoaan vastaan. Vielä kerran oli mies karkoittanut vanhan Kazanin takaisin hänen luokseen. Kazan nuoli hänen kaulaansa ja kasvojansa ja seisoi hetkisen nojaten päätänsä hänen selkäänsä, kuunnellen etäistä ääntä.

Sitten hän, litistetyin korvin, suuntasi kulkunsa suoraan luoteista kohti. Ja nyt Harmaa Hukka juoksi lapa lapaa vasten hänen kanssaan, samoin kuin entisinä päivinä ennen koiraparven tuloa; sillä sama ihmeellinen ilmiö, joka oli järjen saavuttamattomissa, sanoi hänelle, että hän taas oli toveri ja puoliso, ja että heidän kulkunsa sinä yönä suuntautui vanhaan kotiin tuulenkaadon alle.

XVII

KAZANIN POIKA

Sattui niin, että Kazanilla, susikoiralla, oli syytä muistella näitä asioita ennen kaikkia muita. Hän ei voinut milloinkaan tyystin Unohtaa entisiä valjaissa olon päiviä, vaikka ne kävivätkin yhä hämärämmiksi ja varjomaisemmiksi hänen muistissaan sitä mukaa kuin kesiä ja talvia vieri. Kuin unennäkönä kuvastuivat hänen mieleensä ne ajat, jolloin hän oli joutunut ihmiselämän keskuuteen. Unen tapaisina palasivat hänen muistiinsa silloin tällöin myöskin ensimmäisen naisen kasvot ja isännät, jotka -- niin hänestä tuntui -- olivat eläneet aikoja sitten. Eikä hän saattanut milloinkaan unohtaa Tulta ja taistelujaan miesten ja eläinten kanssa ja pitkiä ajoretkiään kuutamossa. Mutta kaksi seikkaa kuvastui hänelle aina niin selvästi, kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet -- kohoten kirkkaina ja unohtumattomina muiden kaikkien yli, niinkuin ne kaksi pohjoistaivaan tähteä, jotka eivät milloinkaan kadottaneet loistoaan. Toinen oli Nainen. Toinen oli hirvittävä taistelu ilveksen kanssa Sun Rockin kukkulalla, jolloin Harmaa Hukka tuli sokeaksi.

Muutamat seikat pysyvät lähtemättömästi kiintyneinä ihmissieluun; ja samoin ne pysyvät eläimen sielussa eikä kovinkaan eri tavalla. Ei tarvita aivoja eikä järkeä voidakseen mitata murheen tai onnen syvyyksiä. Ja Kazan tajusi järkeilemättömään tapaansa, että tyytyväisyys ja rauha, täysi vatsa, hyväilyt ja ystävälliset sanat olivat iskujen sijasta hänelle tulleet Naisen kautta, ja että toveruus erämaassa -- uskollisuus, kuuliaisuus ja uhrautuvaisuus -- olivat osa Harmaasta Hukasta. Kolmas unohtumaton asia oli pian tulossa siinä kodissa, jonka he olivat itselleen pakkasen ja nälän päivinä rämeiköllä löytäneet tuulenkaadon alta.

He olivat noin kuukausi takaperin lähteneet rämeeltä, kun se oli syvän lumen peitossa. Kun he nyt sinne palasivat, loi aurinko ensimmäisten, kirkkaitten kevätpäivien lämmintä paistetta. Kaikkialta kuului, mistä enemmän, mistä vähemmän, sulavien lumihankien liriseviä puroja, murentuvan jään ryskettä, kallioiden, maan ja puiden yhä heikkeneviä pakkaspaukkeita, ja yöstä yöhön oli revontulten kylmä, valju hehku väistynyt yhä kauemmas napaa kohden, kalveten loistossaan. Näin varhain olivat haavansilmut alkaneet pullistua, ja ilma oli täynnänsä palsamin, kuusen ja setripuun suloista tuoksua. Missä kuusi viikkoa sitten oli vallinnut nälkä, kuolema ja hiljaisuus, siinä nyt Kazan ja Harmaa Hukka rämeikön reunassa seisten vetivät sieraimiinsa keväistä mullan hajua ja kuuntelivat elämän ääniä. Heidän päänsä päällä lenteli vastayhtynyt hirvilintupari ja toraili heille. Iso närhi istui auringonpaisteessa höyheniään sukien. Syvemmältä metsästä he kuulivat raskaan sorkan alla katkeavan oksan rasahduksen. Takana olevalta harjanteelta kantautui heidän sieraimiinsa tuore emäkarhun haju, kun se uutterasti tavoitteli puista hentoja haavansilmuja kuuden viikon vanhoja penikoitaan varten, jotka olivat syntyneet sen itsensä vielä syvää talviuntansa nukkuessa.

Auringon lämpö ja ilman tuoksu kuiskailivat Harmaalle Hukalle toveruudesta ja äitiydestä. Hän vikisi vienosti ja hieroi sokeita kasvojaan Kazaniin, jolle hän oli jo kauan yrittänyt omalla tavallaan siitä kertoa. Hartaammin kuin milloinkaan hän halusi kiertyä sykkyrään tuulenkaadon alla lämpimässä, kuivassa pesässä. Hän ei tuntenut vähintäkään halua riistanajoon. Kaksihaaraisen sorkan alla katkenneen oksan ryskähdys ja naaraskarhun ja sen penikoiden tuore haju eivät herättäneet ainoatakaan hänen vanhoista vaistoistaan. Hänen teki vain mieli sykertyä vanhan tuulenkaadon suojassa ja odottaa. Ja parhaansa mukaan hän koetti saada Kazania käsittämään tätä haluaan.

Nyt kun lumi oli poissa, huomasivat he, että heidän ja sen kummun välillä, jolla tuulenkaato sijaitsi, oli pieni puro. Harmaa Hukka heristi korviaan pienoiskosken pauhinan kuullessaan. Tulenpäivistä lähtien, jolloin Kazan ja hän olivat pelastuneet hietaniemekkeelle, hänestä oli haihtunut suden synnynnäinen vedenkammo. Pelkäämättä, jopa malttamattomana hän seurasi Kazania, kun tämä haki kahluupaikkaa tulvivan pikku virran poikki. Toisella puolella Kazan näki tuulenkaadon. Harmaa Hukka haisti sen ja vinkui iloissaan, sokeat kasvot sitä kohden kääntyneinä.

Sata metriä ylempänä oli iso setripuu kaatunut virran yli, ja Kazan lähti veden poikki. Hetkisen Harmaa Hukka epäröi ja seurasi sitten. Kyljitysten he juosta hölkyttelivät tuulenkaadolle. Pää ja hartiat pesänsä pimeässä oviaukossa he nuuskivat ilmaa kauan ja varovaisina. Sitten he menivät sisään. Kazan kuuli puolisonsa heittäytyvän mukavan luolan kuivalle pohjalle. Harmaa Hukka läähätti, ei uupumuksesta, vaan siksi, että hänet valtasi tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunne. Kazanin omatkin leuat haukottivat pimeässä. Hänkin oli iloinen siitä, että oli saavuttu takaisin vanhaan kotiin. Hän meni Harmaan Hukan luo, ja tämä nuoleskeli hänen kasvojaan vielä kovemmin läähättäen. Sen saattoi tulkita vain yhdellä tavalla. Ja Kazan ymmärsi, laskeutui hetkeksi maahan hänen viereensä ja kuunteli, pesän suuta silmäillen. Sitten hän alkoi haistella ympäri pitkiä seiniä.

Hän oli ihan likellä pesän suuta, kun hänen sieraimiinsa äkkiä sattui tuore haju, ja hän kävi jäykäksi, ja harjakset törröttivät kankeina. Hajua seurasi ruikutteleva pikkuvauvan jokellus. Pesän suulle ilmestyi piikkisika ja jatkoi ajattelematonta kulkuaan sisään, jokeltaen yhä omituisella pikkuvauvan äänellä, joka on tehnyt sen hengen ihmisten puolelta loukkaamattomaksi. Kazan oli kuullut saman äänen ennen ja kaikkien muiden eläinten lailla tottunut olemaan välittämättä sillä tavalla ääntelevän vaarattoman eläimen läsnäolosta. Mutta tällä kertaa hän ei tullut pysähtyneeksi ajattelemaan, että siinä oli piikkisika, ja että hyväntuulinen pikku olento olisi hänen ensimmäisestä ärähdyksestään mennä kuppuroinut matkoihinsa niin sukkelasti kuin vain kykeni, yhä itsekseen vauvan tavalla jokeltaen. Hän ehti vain ajatella, että elävä olento oli tunkeutumassa siihen kotiin, jonne Harmaa Hukka ja hän juuri olivat palanneet. Päivän verran myöhemmin tai ehkäpä tuntiakin myöhemmin hän olisi sen karkoittanut murinalla. Nyt hän karkasi siihen kiinni.

Tätä hyökkäystä seurasi hurja jokeltaminen, johon sekaantui porsaantapaisia kirkaisuja, ja sitten yltyvä sarja katkonaisia ulvahduksia. Harmaa Hukka loikkasi aukolle. Piikkisika oli kiertynyt tuhattutkaimeksi palloksi kymmenkunnan jalan päässä, ja hän kuuli Kazanin rimpuilevan hirveimmissä kuolemanhädän tuskissa, mihin metsäeläin saattaa joutua. Hänen naamansa ja kuononsa olivat piikkien peitossa. Jonkun hetken hän piehtaroi ja tonki kosteassa maassa ja mullassa, käpälillään hurjasti raapien lihaansa pisteleviä okaita. Sitten hän taas karkasi liikkeelle, kuten kaikki koirat tekevät, jotka ovat joutuneet kosketuksiin ystävällisen piikkisian kanssa, ja kiiti yhä uudestaan ympäri tuulenkaatoa, ulvoen joka hyppäyksellä. Harmaa Hukka pysyi tyynenä. Ehkä on eläintenkin elämässä leikkisyyden hetkiä. Jos niin on laita, niin tässä hän näki sellaisen. Hän haisti piikkisian läsnäolon ja tiesi, että Kazan oli piikkejä täynnä. Koska sille ei mitään mahtanut eikä ollut taistelusta puhe, istahti hän takakoivilleen ja odotti, heristäen korviaan joka kerta kun Kazan hurjassa kiertokulussaan tuulenkaadon ympäri livahti hänen ohitsensa. Hänen neljättä tai viidettä kertaa kiertäessään piikkisika hieman lauhtui ja jatkaen keskeytynyttä jokelteluansa mennä vaapotti läheisen haavan juurelle, kiipesi siihen ja alkoi jyrsiä oksan hentoa kuorta.

Vihdoin Kazan pysähtyi Harmaan Hukan eteen. Hänen lihansa lävistäneiden sadan pikkuneulan katkera kidutus oli turtunut tasaisesti polttavaksi tuskaksi. Harmaa Hukka nousi häntä varovasti tarkastamaan. Hampaillaan hän tarttui parin kolmen piikin päähän ja veti ne pois. Kazan käyttäytyi tällöin kovin koiramaisesti. Häneltä pääsi kiljahdus, ja hän vinkui, kun Harmaa Hukka nyhti pois uuden joukon piikkejä. Sitten hän laskeutui mahalleen maahan, oikaisi etujalkansa, sulki silmänsä ja päästämättä mitään muuta ääntä kuin satunnaisen tuskanvikinän antoi Harmaan Hukan jatkaa puuhaansa. Onneksi hän oli säästynyt saamasta yhtään piikkiä suuhunsa tai kieleensä. Mutta kuono ja leukapielet olivat kohta veren punaamat. Tunnin ajan Harmaa Hukka uskollisesti jatkoi hoitoaan ja oli silloin saanut kiskotuksi ulos useimmat piikit. Vielä jäi muutamia, jotka olivat liian lyhyitä ja liian syvälle tunkeutuneita, jotta hän olisi voinut niihin hampaillaan tarttua.

Sitten Kazan meni joen rantaan ja upotti polttavan kuononsa kylmään veteen. Se lievitti kipua jonkun verran, mutta vain vähäksi aikaa. Jäljelle jääneet piikit syöpyivät yhä syvemmälle lihaan, ikäänkuin olisivat olleet elollisia olentoja. Kuono ja huulet alkoivat turvota. Hän kuolasi suustaan verta ja sylkeä, ja silmät kävivät punaisiksi. Pari tuntia senjälkeen kun Harmaa Hukka oli vetäytynyt pesäänsä tuulenkaadon alle, puhkaisi muuan piikki Kazanin huulen ja alkoi pistää kieleen. Raivoissaan Kazan pureskeli vihaisesti puunpalasta. Silloin piikki katkesi ja mykertyi eikä kyennyt saamaan enempää vauriota aikaan. Luonto oli hänelle neuvonut ainoan pelastuskeinon. Suurimman osan päivää hän kulutti puuta jyrsien ja musertaen suuntäydeltä multaa leukojensa välissä. Tällä tavoin piikkien väkäpäiset kärjet tylstyivät ja katkeilivat lihan läpi ehtiessään. Hämärän tultua hän ryömi tuulenkaadon suojaan ja Harmaa Hukka nuoleskeli hellästi pehmeällä, vilpoisalla kielellään hänen kuonoaan. Yöllä Kazan meni useasti joelle ja sai viihdytystä sen jääkylmästä vedestä.

Seuraavana päivänä hänellä oli metsäkansan sanantavan mukaan "piikkisikotauti". Hänen naamansa oli niin turvoksissa, että Harmaa Hukka varmaan olisi nauranut, jos olisi ollut ihminen eikä sokea. Hänen leukansa olivat pullollaan kuin pielukset. Silmät olivat pelkkinä rakoina. Mennessään ulos päivänvaloon hän siristeli silmiään, sillä hän näki tuskin paremmin kuin näkökykynsä menettänyt kumppani. Mutta tuska oli melkein poissa. Seuraavana yönä hän jo ajatteli saalista ja aamulla ennen päivännousua toi kotiin jäniksen. Muutamia tunteja myöhemmin hän olisi tuonut Harmaalle Hukalle pyyn, mutta kun hän juuri oli aikeissa hypätä kiinni höyheniseen saaliiseensa, sai jonkun metrin päästä kuuluva piikkisian hiljainen jokellus hänet pysähtymään. Harva asia sai Kazanin painamaan häntänsä alas. Mutta pienen piikkisen eläimen joutava ja sekamelskainen lörpöttely sai hänet kiireesti pötkimään tiehensä häntä koipien välissä. Kuten ihminen kammoo matelevaa käärmettä ja väistyy syrjään, samoin Kazan tästedes väisti tätä pikkuista metsäeläintä, jonka eläinkunnan historia ei milloinkaan tiedä menettäneen hyväntuulisuuttaan tai riitaa rakentaneen.

Kazanin seikkailua piikkisian kanssa seurasi kaksi viikkoa, joina päivät yhä pitenivät ja lämpö lisääntyi, kaksi auringonpaisteen ja riistanajon viikkoa. Viimeinenkin lumi katosi nopeasti. Maasta alkoi kohota vihreitä taimia. _Bakneesh_-köynnös loisti yhä punaisempana joka päivä, haavansilmut alkoivat halkeilla, ja aurinkoisimmissa paikoissa harjanteilla kallioiden välissä antoivat pienet, valkeat lumikukat lopullisen todistuksen, että kevät oli tullut. Ensimmäisenä näistä kahdesta viikosta Harmaa Hukka metsästi usein yhdessä Kazanin kanssa. He eivät loitonneet kauas. Rämeikkö vilisi pikkuriistaa, ja kunakin päivänä ja yönä he tappoivat itselleen tuoretta lihaa. Ensi viikon jälkeen Harmaa Hukka tuli harvemmin mukaan.

Sitten tuli lauha, hyväntuoksuinen ja täyden kevätkuun kirkastama, ihana ilta, jolloin hän ei suostunut lähtemään tuulenkaadosta. Kazan ei sitä vaatinutkaan. Vaisto sai hänet käsittämään, eikä hän sinä yönä edennyt ajossaan kauas. Palatessaan hänellä oli mukanaan jänis. Sitten tuli yö, jolloin Harmaa Hukka tuulenkaadon pimeimmästä loukosta äristen varoitti häntä lähestymästä. Kazan seisoi oviaukossa, jänis leukapielissään. Hän ei pahastunut ärinästä, vaan seisoi siinä hetken, tuijottaen pimeyteen, jonne Harmaa Hukka oli lymynnyt. Sitten hän laski jäniksen maahan ja painui makuulle poikittain oviaukkoon. Hetken päästä hän nousi rauhattomana ja meni ulkopuolelle. Mutta hän ei jättänyt tuulenkaatoa. Oli jo päivä, kun hän uudestaan meni sisään. Hän nuuski samoin kuin oli kauan aikaa sitten Sun Rockin kukkulalla kallioiden välissä nuuskinut. Se, mitä tuntui ilmassa, ei ollut hänelle enää outoa. Hän kävi lähemmäs, eikä Harmaa Hukka enää ärissyt, vaan vikisi hyväilevästi, kun Kazan häntä kosketti. Sitten hänen kuononsa tapasi jotakin muuta. Se oli pehmeää ja lämmintä, ja siitä kuului omituista pikku tuhahtelua. Hänen kurkustaan tuli vastausvinkuna ja pimeässä Harmaan Hukan kielen nopea ja hellä hyväily.

Kazan palasi auringonpaisteeseen ja oikaisi itsensä tuulenkaadon oven eteen. Hänen leukansa loksahtivat auki, sillä hänet valtasi merkillinen tyytyväisyys.

XVIII

BAREEN KASVATUS

Menetettyään Sun Rockilla tapahtuneessa murhassa penikkansa olivat sekä Harmaa Hukka että Kazan nyt toisenlaisia kuin olisivat olleet, jollei iso harmaa ilves silloin olisi sekaantunut heidän elämäänsä. Ikäänkuin tuo asia olisi vasta eilen tapahtunut, muistivat he sen kuutamoisen yön, jona ilves tuotti sokeuden Harmaalle Hukalle ja riisti heiltä vanhempien ilon ja Kazan omasta ja kumppaninsa puolesta kosti taistelemalla vihollisen kanssa kuolemaan asti. Ja nyt, kun pieni pehmeä, elävä pallero kyyristyi tiukasti kiinni Harmaaseen Hukkaan, näki hän sokeilla silmillään entistä selvempänä sen yön surkean kuvan ja vavahteli jokaisesta äänestä, valmiina hyökkäämään näkymätöntä vihollista vastaan ja repimään kappaleiksi kaiken lihan, joka ei ollut Kazanin lihaa.

Lakkaamatta, vähimmänkin äänen saadessa kavahtamaan pystyyn, piti myös Kazan silmällä ja vartioitsi. Hän epäili liikkuvia varjoja. Oksan rasahdus pani hänet kohottamaan ylähuultaan. Hänen torahampaansa välkkyivät uhkaavina, kun lauha ilma toi jonkin oudon hajun. Hänessäkin olivat Sun Rockin ja heidän ensimmäisten pienokaistensa kuoleman ja Harmaan Hukan sokaistumisen muistot herättäneet uuden vaiston. Hän ei hetkeksikään luopunut vartioimasta. Yhtä varmasti kuin odotetaan auringon nousevan, odotti hän, että verivihollinen ennemmin tai myöhemmin hiipisi metsästä heidän kimppuunsa. Toisena tämänlaisena hetkenä ilves oli tuottanut kuolemaa ja samalla sokeutta. Ja siksi hän päivät ja yöt vaani ilvestä taas tulevaksi. Ja paha olisi perinyt toisen elävän olennon, joka näinä Harmaan Hukan ensimmäisinä äitiyden päivinä olisi rohjennut tuulenkaatoa lähestyä.

Mutta rauha oli levittänyt auringonpaisteensa ja yltäkylläisyytensä siivet rämeikön ylle. Ei ollut häiritsijöitä, jollei niiksi lukisi meluavia amerikannärhiä, isosilmäisiä hirvilintuja, kirskuvia pensaspeippoja tai metsähiiriä ja kärppiä. Parin ensimmäisen päivän jälkeen Kazan kävi useammin tuulenkaadossa, ja vaikka hän moneen kertaan tutkistellen nuuski Harmaan Hukan ympäristöä, tapasi hän vain yhden pikku poikasen.

Vähän lännempänä asuvat dogribit olisivat tämmöistä penikkaa nimittäneet "Bareeksi" kahdestakin syystä -- koska hänellä ei ollut veljiä eikä siskoja, ja koska hän oli koiran ja suden sekasikiö. Sileä ja vilkas pikku olento oli jakamattomana perinyt emonsa voiman ja tarkkaavaisuuden ja kehittyi nopeasti kuin aito sudenpoikanen eikä niin hitaasti kuin koiranpentu. Kolme päivää hän tyytyi painautumaan tiukasti äitinsä kylkeen, syöden kun oli nälkä, nukkuen enimmät ajat, melkein yhtä mittaa Harmaan Hukan hellän kielen siistittävänä ja pestävänä. Neljännestä päivästä lähtien hän kävi toimeliaammaksi ja uteliaammaksi tunti tunnilta. Hän löysi äitinsä sokeat kasvot, kompuroi hirveästi ponnistaen tämän käpälien yli, ja kerran hän joutui ihan eksyksiin ja puuskui apua pyytäen, kun oli kierähtänyt viiden- tai kahdeksantoista tuuman päähän emostaan. Ei kestänyt kauan tämän jälkeen, ennenkuin hän alkoi käsittää, että Kazan oli osa hänen äidistään, ja tuskin hän vielä oli viikon vanha, kun mielissään kääriytyi sykkyrään Kazanin etukäpälien väliin ja nukkui siihen.

Kazan oli hämillään. Sitten Harmaa Hukka syvästi huokaisten laski päänsä kumppaninsa toiselle etujalalle, koskettaen kuonollaan karkulaispienokaistaan ja näyttäen sanomattoman tyytyväiseltä. Puoleen tuntiin Kazan ei hievahtanutkaan.

Kun Baree oli kymmenen päivän ikäinen, keksi hän, että oli tavattoman hauskaa rimpuilla jäniksen karvatukon kanssa. Vähäistä myöhemmin hän keksi toisen viehättävän ilmiön -- valon ja päivänpaisteen. Aurinko oli tällöin osunut sille kohdalle, että puolivälissä iltapäivää sen kirkas säde tunkeutui eräästä tuulenkaadon yläosan aukosta sisään. Alussa Baree vain tuijotti kultaiseen viiruun. Sitten seurasi aika, jolloin hän yritti sillä leikkiä samoin kuin oli leikkinyt jäniksen karvatukolla. Joka päivä hän sitten meni yhä lähemmäs sitä aukkoa, josta Kazan kulki tuulenkaadon ulkopuoliseen suureen maailmaan.

Lopulta tuli aika, jolloin hän saavutti aukon ja kyyristeli siellä, siristellen silmiään ja peläten näkemäänsä, eikä Harmaa Hukka silloin enää yrittänyt häntä pidätellä, vaan meni ulos päivänpaisteeseen ja koetti houkutella häntä luokseen. Kului vielä kolme päivää, ennenkuin hänen heikot silmänsä vahvistuivat sen verran, että hänen sopi seurata emoaan, ja hyvin pian senjälkeen Baree oppi pitämään auringonpaisteesta, lämpimästä ilmasta ja elämän ihanuudesta ja kammoamaan umpinaisen luolan pimeyttä, missä oli syntynyt.

Ettei tämä maailma ollut ihan niin hauska kuin miltä se ensin tuntui, sen hän sai hyvin pian oppia. Lähestyvän myrskyn synkistyvien merkkien uhatessa koetti Harmaa Hukka eräänä päivänä houkutella häntä takaisin tuulenkaadon alle. Silloin hän ensi kertaa varoitti Bareeta eikä tämä käsittänyt. Mutta missä Harmaa Hukka ei onnistunut, siinä tuli Luonto opettamaan ensi läksynsä. Bareen yllätti äkillinen rankkasade. Kauhistuneena hän painui maahan litteäksi ja oli likomärkä ja puoleksi upoksissa, ennenkuin Harmaa Hukka otti hänet leukojensa väliin ja kantoi suojaan.

Toinen toisensa jälkeen tulivat hänelle tästedes elämän oudot kokemukset, ja hänen vaistonsa saivat yksitellen alkunsa. Suurenmoisin oli hänelle seuraavista päivistä se, jona hänen tutkiva kuononsa kosketti äskentapetun ja vertavuotavan jäniksen raakaa lihaa. Silloin hän ensi kerran maistoi verta. Se oli makeaa. Se herätti hänessä kummallista kiihtymystä, ja siitä lähtien hän tiesi, mitä se merkitsi, että Kazan toi jotakin kotiin suussaan. Pian hän pehmeitten karvatukkojen sijasta alkoi tapella karahkojen kanssa, ja hänen hampaansa kävivät koviksi ja teräviksi kuin pienet neulat.

Suuri salaperäinen asia paljastui hänelle vihdoin, kun Kazan kantoi kotiin ison jäniksen, joka hänen leukojensa välissä vielä eli, mutta niin pahoin runneltuna, ettei pystynyt karkaamaan, kun se laskettiin maahan. Baree oli oppinut ymmärtämään, mitä jänikset ja pyyt merkitsivät -- makeaa, lämmintä verta, josta hän piti enemmän kuin konsanaan äitinsä maidosta. Mutta hän oli saanut ne käsiinsä kuolleina eikä ollut koskaan nähnyt näitä hirviöitä elävinä. Ja nyt tuo sätkivä ja potkiva jänis, joka lojui maassa selkä poikki, pakotti Bareen kauhistuneena peräytymään.

Hetken aikaa hän katseli Kazanin saaliin kuolinkamppailua. Sekä Kazan että Harmaa Hukka näkyivät käsittävän, että tästä oli tulossa Bareen ensimmäinen oppitunti hänen kasvattamisessaan raatelevaksi lihansyöjäksi, ja seisoivat jäniksen luona vaanimassa, yrittämättä lopettaa sen rimpuilemista. Monta kertaa Harmaa Hukka nuuski jänistä ja käänsi sitten sokeat kasvonsa Bareeheen päin. Kolmannen tai neljännen kerran perästä Kazan oikaisihe mahalleen muutaman jalan päähän ja katseli tarkkaavasti mitä tästä tulisi. Joka kerta kun Harmaa Hukka painoi alas päänsä tonkiakseen jänistä, kohosivat Bareen pikku korvat odottavasti pystyyn. Nähdessään, ettei mitään tapahtunut eikä emo saanut mitään vammaa, Baree tuli vähän lähemmäs. Pian hän jalat jäykkinä ulottui varovasti koskettamaan karvaista olentoa, joka ei vielä ollut kuollut. Viimeisessä suonenvedontapaisessa kouristuksessa vetäytyivät ison jäniksen takajalat koukkuun ja potkaisivat niin, että Baree lensi sätkytellen takaisin ja vinkui kauhistuneena. Hän pääsi taas jaloilleen, ja silloin ensi kerran valtasi hänet viha ja kostonhalu. Potku oli täydentänyt hänen ensi kasvatuksensa. Hän tuli takaisin, vähemmän varovaisena, mutta jäykempijalkaisena, ja hetkistä myöhemmin upotti pikku hampaansa jäniksen kaulaan. Hän tunsi elämän sykähtelyä pehmeässä ruumiissa, kuolevan jäniksen lihakset vavahtelivat suonenvedontapaisesti hänen allaan, ja hän piteli hampaillaan kiinni, kunnes ei enää ollut elämän värähdystä hänen ensimmäisessä "tapossaan". Harmaa Hukka oli ihastuksissaan. Hän hyväili Bareeta kielellään, ja Kazankin alentui hyväksyvästi nuuskimaan poikaansa, palatessaan jäniksen luo. Eikä lämmin, makea veri ollut milloinkaan ennen maistunut Bareesta niin hyvältä kuin tänään.

Nopeasti Baree kehittyi verta maistelevasta eläimestä lihansyöjäksi. Toinen toisensa jälkeen paljastuivat hänelle elämän salaperäisyydet: harmaan pöllön kammottava soidinhuuto, kaatuvan puun ryske, ukkosen jylinä, virtaavan veden kohina, kiiltonäädän kirkuna, naarashirven mylvinä ja oman rotunsa etäinen kutsu. Mutta tärkein näistä salaperäisyyksistä, joista oli jo tulossa osa hänen vaistoaan, oli vainu.

Kerran hän vaelsi viidenkymmenen metrin päähän tuulenkaadosta, ja hänen pikku kuononsa tunsi jäniksen tuoretta hajua. Kohta hän tajusi mietiskelemättä tai lisäkasvatusta tarvitsematta, että päästäkseen käsiksi makeaan lihaan ja vereen, joista hän piti, hänen täytyi seurata hajua. Hän luikerteli hitaasti jälkiä pitkin, kunnes saapui ison pölkyn luo, jonka yli jänis oli harpannut pitkällä loikkauksella, ja tämän pölkyn luota hän kääntyi takaisin.

Joka päivä hän tämän jälkeen lähti omille seikkailuretkilleen. Alussa hän oli kuin kompassiton tutkimusretkeilijä oudossa ja tuntemattomassa maailmassa. Joka päivä hän tapasi jotakin uutta, aina ihmeellistä, usein pelottavaa. Mutta hänen pelkonsa väheni yhä, ja hänen itseluottamuksensa sensijaan paisui. Huomatessaan, ettei yksikään niistä olennoista, joita hän pelkäsi, tehnyt hänelle pahaa, kävi hän yhä rohkeammaksi tutkimishommissaan. Ja hänen ulkonäkönsäkin muuttui, samoin kuin hänen käsityksensä asioista. Hänen pyöreä, vaappuva ruumiinsa kävi toisenmuotoiseksi. Hänestä tuli notkea ja vikkelä. Hänen turkkinsa keltaväri tummeni, ja selkää pitkin kulki vaaleanharmaa juova, samoin kuin Kazanilla. Hänellä oli emonsa kaulanalus ja pään kaunis muoto. Muuten hän oli Kazanin ilmetty poika. Hänen jäsenissään näkyivät vastaisen voiman ja jykevyyden merkit. Hänellä oli leveä rinta. Silmät olivat etäällä toisistaan, vähän punaista alakulmissa.

Metsäkansa tietää, mitä on odotettavissa vetokoiran penikoista, joille aikaisin kehittyy tuollainen punainen täplä. Se on varoitus, että ne ovat villiä syntyä, ja että niiden äidit tai isät ovat rajuista ajoparvista lähtöisin. Bareella oli punainen pilkku niin silmäänpistävä, että se saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Samalla kun hän oli melkein puoleksi koira, oli villi luonto omaksunut hänet ikiajoiksi.