Part 10

Niiden isäntä oli kuollut jossakin yksinäisessä erämaan mökissä, ja ne olivat lähteneet metsään. Vielä tuntuivat niissä rekivaljaitten jäljet. Kaulan ympärillä niillä oli hirvennahkaiset hihnat. Karva oli kupeilta kulunut lyhyeksi, ja muuan laahasi vieläkin perässään kolmen jalan verran nahkaista vetoköyttä. Niiden silmät hehkuivat punaisina ja nälkäisinä kuun ja tähtien valossa. Ne olivat hoikkia ja laihoja ja nälkiintyneitä, ja Kazan pyörähti äkkiä ympäri ja juoksi niiden edellä kuolleen härän kupeelle. Sitten hän poistui ja istahti ylpeänä takakoivilleen Harmaan Hukan viereen, kuunnellen leukojen lusketta ja lihan raastamista, kun nälkiintynyt parvi herkutteli.

Harmaa Hukka painui ihan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen kaulaansa, ja Kazan hyväili häntä kielellään vikkelästi koiran tapaan, vakuuttaen hänelle, että kaikki oli kunnossa. Harmaa Hukka laskeutui mahalleen lumeen, kun koirat olivat lopettaneet syöntinsä ja tulivat koirien tavalla häntä nuuskimaan ja lähemmin tutustumaan Kazaniin. Kazan kohottautui suojaavasti hänen ylitsensä. Tavattoman iso, punasilmäinen koira, joka yhä laahasi vetohihnan pätkää, kosketti kuonollaan Harmaan Hukan pehmeää kaulaa murto-osan sekuntia liiaksi kauan, ja Kazan päästi kuuluviin hurjan varoitusäänen. Koira vetäytyi kauemmaksi, ja hetken aikaa niiden torahampaat välähtelivät Harmaan Hukan sokeitten kasvojen päällä. Se oli suvun taisteluhaaste.

Iso vetokoira oli joukon johtaja, ja jos toisista koirista yksikään olisi ärissyt sille niinkuin Kazan ärisi, olisi se hyökännyt kiinni kurkkuun. Mutta Harmaata Hukkaa suojaavassa, raivoisana ja puolivillinä seisovassa Kazanissa se ei huomannut merkkiäkään rekikoiran orjanluonteesta. Tässä oli mestari mestaria vastassa; Kazanin kannalta siinä oli vieläkin enemmän, sillä hän oli Harmaan Hukan puoliso. Jos sitä olisi kestänyt silmänräpäystäkään kauemmin, olisi Kazan hypännyt puolisonsa ruumiin yli taistelemaan hänen puolestaan innokkaammin kuin johtajan asemasta. Mutta koira poistui yrmeänä, muristen, hiljaa äristen, ja purki raivoaan näykkäisten rajusti erästä valjaskumppaniaan kylkeen.

Harmaa Hukka käsitti, mitä oli tapahtunut, vaikkei nähnytkään. Hän painautui tiukemmas Kazaniin. Hän tiesi, että kuu ja tähdet olivat olleet todistajina sellaiseen asiaan, joka aina tiesi kuolemaa -- taisteluhaasteeseen avio-oikeuden tähden. Viehättävällä ujoudellaan, vinkumalla ja vienosti kuonollaan hyväilemällä Kazanin hartioita ja kaulaa hän koetti houkutella toista pois härän ympärille tallatusta kehästä. Kazanin vastauksena oli syvältä kurkusta kuuluva pahaenteinen tukahtunut jyrähtely. Hän laskeutui maahan Harmaan Hukan viereen, nuoleskeli nopeasti tämän sokeita kasvoja ja katsoi vieraisiin koiriin päin.

Kuu painui yhä alemmas ja katosi vihdoin läntisten metsien taakse. Tähdet kävivät valjummiksi. Toinen toisensa jälkeen ne häipyivät taivaalta, ja jonkun ajan kuluttua tuli pohjolan kylmä, harmaa hämärä. Tässä hämärässä kohosi iso johtajakoira lumeen tekemästään kolosta ja palasi härän luo. Varuillaan oleva Kazan oli heti jalkeilla ja ilmestyi myös sinne. Molemmat kiertelivät pahaenteisesti, päät matalalla, harjat kankeina. Koira peräytyi pari kolme askelta, ja Kazan kyyristyi härän kaulan ääreen ja alkoi kiskoa jäätynyttä lihaa. Hänen ei ollut nälkä. Mutta tällä tavalla hän osoitti oikeutensa lihaan ja kielsi toisella olevan siihen mitään oikeutta.

Hetkeksi hän unohti Harmaan Hukan. Koira oli varjon lailla pujahtanut takaisin ja seisoi taas kurkottaen Harmaan Hukan yli, haistellen tämän kaulaa ja ruumista. Sitten se vinkui. Tähän vinkunaan sisältyi intohimo, haaste, villieläimen vaatimus, ja niin nopeasti, että silmä tuskin kykeni tarkkaamaan, upotti uskollinen Harmaa Hukka välkkyvät torahampaansa sen hartioihin.

Harmaa viiru -- ei sen kouraantuntuvampaa kuin viiru harmaata, ääretöntä ja pelottavaa, syöksähti halki kolkon hämäryyden. Se oli Kazan. Hän tuli ärähtämättä, parkaisematta, ja samassa hän ja koira olivat hirveän taistelun temmellyksessä.

Muut neljä koiraa juoksivat kiireesti paikalle ja seisoivat odottamassa kymmenkunnan askeleen päässä kamppailevista. Harmaa Hukka makasi mahallaan, kyyristyneenä. Jättimäinen vetokoira ja neljänneksen verran sudensukuinen Kazan eivät tapelleet samalla tavalla kuin rekikoirat tai sudet. Raivo ja viha saivat heidät hetken aikaa tappelemaan kuin sekarotuiset. Molemmat saivat otteita. Milloin oli toinen alla, milloin taas toinen, ja niin nopeasti vaihtuivat asennot, että kaikki neljä odottavaa rekikoiraa olivat ymmällä ja seisoivat liikahtamatta. Muuten ne olisivat hyökänneet kiinni siihen tappelijaan, joka ensimmäisenä joutui selälleen, ja repineet sen palasiksi. Semmoinen oli susien ja susi-koirien tapa. Mutta nyt ne pysyttelivät taempana, epäröiden ja pelokkaina.

Iso koira ei ollut milloinkaan joutunut tappelussa tappiolle. Valtavilta tanskalaisilta esi-isiltään se oli perinyt jättimäisen ruhonsa ja leuat, jotka kykenivät murskaamaan tavallisen koiran pään. Mutta Kazanissa se ei tavannut vain sutta ja koiraa, vaan kaiken sen, mikä kummassakin on parasta. Ja Kazanilla oli etuna muutaman tunnin lepo ja täysi vatsa. Ja sitäkin tärkeämpi asia oli se, että hän taisteli Harmaan Hukan puolesta. Hänen torahampaansa olivat uponneet syvälle koiran hartioihin, ja koiran pitkät hampaat kohtasivat toisensa Kazanin kaulan nahan ja lihan läpi. Tuuman verran syvemmälti -- ja ne olisivat puhkaisseet hänen kaulavaltimonsa. Kazan tiesi sen, rusentaessaan vihollisensa lapaluuta, ja joka silmänräpäys -- kiivaimmassakin temmellyksessä -- hän oli varuillaan voimakkaiden leukojen toista ja onnistuneempaa haukkausta vastaan.

Vihdoin se haukkaus tuli, ja itse suttakin sukkelammin Kazan tempautui vapaaksi ja hyppäsi syrjään. Verta tippui hänen rinnastaan, mutta hän ei tuntenut kipua. He alkoivat hitaasti kierrellä, ja vaanivat rekikoirat astuivat pari askelta lähemmäs, ja niiden leuat riippuivat hermostuneesti, ja punaiset silmät kiiluivat, kun ne odottivat kohtalokasta hetkeä. Niiden katse oli suunnattuna isoon koiraan. Siitä tuli Kazanin laajemman kierroksen keskus, ja kääntyillessään se onnahteli. Sen lapa oli viallinen. Korvat olivat litteinä; se tähyili Kazania.

Kazanin korvat olivat pystyssä, ja kevyesti koskettivat hänen jalkansa lunta. Kaikki hänen taistelutaituruutensa ja kaikki valppaus oli palannut häneen. Hetkisen kestänyt sokea raivo oli poissa, ja hän taisteli nyt niinkuin oli taistellut pahimman verivihollisensa, pitkäkyntisen ilveksen kanssa. Viisi kertaa hän kiersi koiran ympäri ja karkasi sitten kuin pyssynlaukaus kiinni, paiskaten kaiken painonsa koiran hartioita vastaan, otettuaan vauhtia kymmenjalkaisella hyppäyksellä. Tällä kertaa hän ei tavoittanut otetta, vaan iski umpimähkään koiran leukoja kohden. Se oli kaikista hyökkäystavoista tuhoisin, kun armoton kuolemantuomion lautakunta seisoi odottamassa voitetun ensimmäistä kaatumista. Jättimäinen koira suistui jaloiltaan. Kohtalokkaaksi silmänräpäykseksi se keikahti kyljelleen, ja samassa silmänräpäyksessä sen neljä valjaskumppania hyökkäsi siihen kiinni. Kaikki se viha, joka niissä oli viikkoja ja kuukausia kytenyt pitkähampaisen johtajan niille valjaissa ärhennellessä, kohdistui nyt siihen, ja se revittiin suorastaan palasiksi.

Kazan tepasteli Harmaan Hukan viereen, ja iloisesti vinkuen tämä laski päänsä hänen kaulalleen. Kahdesti hän oli suorittanut kuolemantaistelun Harmaan Hukan puolesta. Kahdesti hän oli voittanut. Ja sokeudessaan Harmaan Hukan sielu -- jos hänellä oli sielu -- kohosi riemuisena kylmälle, harmaalle taivaalle, ja hänen sydämensä sykähteli Kazanin hartioita vasten, kun hän kuunteli, kuinka hampaat rusensivat hänen herransa ja mestarinsa kukistaman vastustajan lihaa ja luuta.

XVI

KAZAN KUULEE KUTSUN

Sitten seurasi päiviä, joina herkuteltiin vanhan härän jäätyneellä lihalla. Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella Kazania pois metsiin ja rämeikköihin. Ilman lämpö nousi joka päivä. Ajo oli taas käymässä. Harmaa Hukka halusi olla yksin -- Kazanin kanssa. Mutta Kazanin laita oli samoin kuin useimpien ihmisten: johtava asema ja valta herättivät uusia tunteita. Ja nyt hän oli koirajoukon johtaja, samoin kuin hän aikoinaan oli ollut susien johtajana. Ei vain Harmaa Hukka astellut hänen rinnallaan, vaan nuo neljä koiraakin seurasivat hänen jäljissään. Taaskin hän sai kokea voitonriemua ja outoa värähtelyä, jonka oli jo melkein unohtanut, ja vain Harmaa Hukka sokeutensa loppumattomassa yössä tunsi ja kauhumielin aavisti, mihin vaaraan vastasaavutettu hallitsija-asema saattaisi hänet johtaa.

Kolme päivää ja kolme yötä he viipyivät kuolleen hirven lähistöllä, valmiina puolustamaan sitä muita vastaan, käyden kuitenkin joka päivä ja joka yö yhä vähemmän valppaiksi sitä vartioimaan. Tuli sitten neljäs yö, jolloin he tappoivat nuoren naarashirven. Kazan johti ajoa, ja ensi kerran, kiihdyksissä siitä, että hänellä oli joukko kintereillä, hän jätti sokean puolisonsa jälkeen. Kun tuli tappamishetki, hyppäsi hän ensimmäisenä kiinni pehmeään kurkkuun. Eivätkä toiset ennen uskaltaneet syödä kuin hän ensin oli alkanut repiä hirven lihaa. Hän oli isäntä. Hän voi karkoittaa ne kauemmas yhdellä ärähdyksellä. Hänen torahampaittensa välähdys sai ne vapisten ryömimään mahallaan.

Kazanin veri oli hurjan riemun kiihkossa, ja uuden vallan tuottama into ja tenho anastivat joka päivä yhä enemmän Harmaan Hukan paikkaa. Tämä saapui saalin luo puoli tuntia tapon jälkeen, eivätkä hänen hoikat jalkansa enää nousseet nuortean ketterästi, eikä ilmennyt iloisuutta korvien asennossa ja pään ryhdissä. Hän ei syönyt hirvestä paljoa. Hänen sokeat kasvonsa olivat kaikenaikaa kääntyneinä Kazaniin päin. Missä ikinä tämä liikkui, seurasivat Harmaan Hukan näkemättömät silmät, ikäänkuin hän olisi joka hetki odottanut vanhaa merkkiä Kazanilta -- matalaa kurkkuääntä, joka oli kutsunut häntä niin usein heidän ollessaan erämaassa kahdenkesken.

Kazanissa, joukon johtajana, oli tapahtumassa kummallinen muutos. Jos hänen toverinsa olisivat olleet susia, ei Harmaan Hukan olisi ollut vaikea houkutella häntä pois. Mutta Kazan oli omien heimolaistensa parissa. Hän oli koira. Ja ne olivat koiria. Kiihko, joka oli hehkunut loppuun ja lakannut häntä lämmittämästä, leimahti hänessä uudestaan liekkiin. Eläessään Harmaan Hukan kanssa oli muuan seikka Kazania painostanut, vaikkei se rasittanut toista: se oli yksinäisyys. Luonto oli määrännyt hänet sellaiseksi, joka kaipaa toveria -- ei yhtä, vaan monta. Se oli synnyttänyt hänet ihmisäänen käskyjä kuuntelemaan ja tottelemaan. Hän oli joutunut ihmisiä vihaamaan, mutta koirista - omasta lajistaan -- hän oli osa. Hän oli ollut onnellinen Harmaan Hukan kanssa, onnellisempi kuin milloinkaan ihmisten ja omien veljiensä seurassa. Mutta hän oli ollut kauan erillään siitä elämästä, joka oli kerran ollut hänen, ja veren ääni ai hänet joksikin aikaa unohtamaan. Ja ainoastaan Harmaa Hukka ihmeellisine ylivaistoineen, jonka luonto hänessä kehitti menetetyn näön sijaan, aavisti mihin se Kazanin lopulta johtaisi.

Joka päivä kohosi ilman lämpö jatkuvasti, kunnes auringon lämpimimmillään ollessa lumi alkoi jo vähän sulaa. Se tapahtui kaksi viikkoa härän likellä käydyn taistelun jälkeen. Joukko oli vähitellen kääntynyt itään päin, kunnes se nyt oli heidän vanhasta kodistaan tuulenkaadon luota viidenkymmenen mailin päässä itään ja kahdenkymmenen mailin päässä etelään. Entistäkin enemmän Harmaa Hukka alkoi kaivata heidän vanhaa pesäänsä kaatuneiden puiden alla. Taaskin, auringonpaisteessa ja ilmassa ilmenevien ensimmäisten keväänlupausten kanssa rinnan, tuli hänelle toisen kerran elämässään lähestyvän äitiyden lupaus.

Mutta hänen ponnistuksensa Kazanin houkuttelemiseksi takaisin olivat turhat, ja hänen vastalauseistaan huolimatta Kazan matkasi joka päivä joukkonsa etunenässä vähän kauemmas itään ja etelään.

Vaisto pani nuo neljä koiraa liikkeelle siihen suuntaan. Ne eivät olleet vielä tarpeeksi kauan viipyneet villin luomakunnan osana, jotta olisivat ehtineet unohtaa ihmisen tarpeellisuuden, ja sillä suunnalla oli ihminen. Sillä taholla, eikä enää kaukana heistä, oli Hudson's Bay Companyn asema, jonka väkeä ne ja niiden kuolleet isännät olivat. Kazan ei sitä tiennyt, mutta sattuipa eräänä päivänä muuan seikka palauttamaan hänen mieleensä näkyjä ja haluja, jotka yhä laajensivat hänen ja Harmaan Hukan välistä juopaa.

Oli saavuttu harjanteen laelle, kun jokin heidät pysähdytti. Miehen ääni huuteli kimeästi sitä sanaa, joka aikoja sitten oli niin usein ajanut veren liikkeelle Kazanin omissa suonissa -- "_m'hush! m'hush! m'hus_!" -- ja harjanteelta he tähystivät alas tasangolle, aukealle kentälle, missä kuusikoirainen valjakko juosta hölkytti reen edessä, miehen juostessa perässä, hoputtaen koiria juoksemaan ja joka toisella askeleella huutaen: "_m'hush! m'hush! m'hush_!"

Vavisten ja epäröiden seisoivat neljä koiraa ja susikoira harjanteella, Harmaan Hukan kyyristellessä niiden takana. He eivät paikaltaan liikahtaneet, ennenkuin mies ja koirat ja reki olivat kadonneet, ja silloin he juoksivat alas jäljille ja haistelivat niitä vinkuen ja kiihdyksissä. Mailin tai parin he seurasivat niitä, Kazan ja hänen toverinsa, pelottomina polkien jälkiä pitkin. Harmaa Hukka pysytteli syrjässä, samoten kahdenkymmenen metrin päässä heistä oikealla, lämpimän ihmishajun ajaessa verta kuumeentapaisesti hänen aivoihinsa. Vain rakkaus Kazaniin -- ja yhä säilyvä usko häneen -- sai Harmaan Hukan pysymään niinkin lähellä.

Erään rämeikön reunassa Kazan pysähtyi ja poikkesi jäljiltä. Paitsi halua, mikä alkoi hänessä paisua, oli yhä olemassa vanha epäluulo, jota ei mikään kyennyt tyystin poistamaan -- epäluulo, joka oli perintöä hänen neljänneksestään sudensukua. Harmaa Hukka vikisi iloisesti, kun Kazan kääntyi metsään, ja vetäytyi niin likelle häntä, että lapa hankasi Kazanin lapaa heidän vieretysten kulkiessaan.

Pian tämän jälkeen alkoi lumi olla sohjuista, ja se tiesi kevättä -- ja erämaan tyhjentymistä ihmisistä. Kazan ja hänen toverinsa saivat pian haistaa ihmisten läsnäolon ja liikehtimistä. He olivat nyt kolmenkymmenen mailin päässä asemalta. Sadan mailin alalta heidän ympäriltään olivat ansapyytäjät viimetalvisine turkissaaliineen siirtymässä keskuspaikkaan. Idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta veivät kaikki polut asemalle. Kazanin parvi oli joutunut niiden verkkoon. Sillä ei viikkoa eikä päivääkään kulunut heidän kulkemattaan tuoreitten jälkien poikki, väliin kaksien tai kolmien.

Harmaata Hukkaa vaivasi ainainen pelko. Sokeudessaan hän tiesi, että he olivat ihmisuhan ympäröimiä. Tulevien tapahtumien pelko ja varovaisuus niitä kohtaan laimeni Kazanissa yhä enemmän. Kolme kertaa hän sillä viikolla kuuli miesten huutoja -- ja kerran hän kuuli valkoisen miehen naurun ja koirien haukunnan, kun niiden isäntä niille viskasi päivän kala-annoksen. Ilmassa hän tunsi leiritulen pistävää hajua, ja kerran yöllä hän etäältä kuuli hurjan laulun katkelman, jota seurasi koiraparven ulina ja haukunta.

Hitaasti mutta varmasti ihmishoukutus veti häntä lähemmäs asemaa -- mailin verran tänään, huomenna kaksi, mutta yhä lähemmäs. Ja Harmaa Hukka, toivotonta kamppailuaan loppuun asti taistellen, tunsi vaarojen täyttämässä ilmassa sen hetken läheisyyden, jolloin Kazan noudattaisi lopullista kutsua, ja hän itse jäisi yksin.

Nämä olivat puuhan ja hyörinän päiviä turkisyhtiön asemalla, laskelmien, voiton ja ilon päiviä; silloin oli erämaa tulvillaan turkisaarteitaan, jotka oli aikomus lähettää vähän myöhemmin Lontooseen ja Pariisiin ja muihin Euroopan pääkaupunkeihin. Ja tänä vuonna varrottiin tavallista innokkaammin metsänväen kokoontumista. Rutto oli tehnyt kamalaa tuhoa, ja siihen asti, kunnes turkismetsästäjät olivat saapuneet vastaamaan keväälliseen nimenhuutoon, ei voitu tarkoin tietää, kuka oli jäänyt eloon, kuka kuollut.

Etelän chippewat ja puolirotuiset alkoivat saapua ensinnä valjakkoineen, joiden sekalaiset rakkikoirat oli poimittu sieltä täältä vakinaisen asutuksen rajatienoilta. Heti heidän perästään tulivat läntisten aavikoiden metsämiehet, tuoden muassaan kuormittain valkeiden kettujen ja karibuiden nahkoja ja koko armeijan isokäpäläisiä, pitkäjalkaisia mackenzie-koiria, jotka vetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piestyt penikat, jos karkeat rekikoirat ja eskimokoirat niitä ahdistivat. Hurjia labrador-koiria, joita ei milloinkaan muu paitsi kuolema ollut voittanut, tuli parvittain Hudsonin lahden lähistöltä. Valjakko valjakon perästä pieniä keltaisen ja harmaan kirjavia eskimokoiria, yhtä vikkeliä torahampaitaan käyttämään kuin niiden mustat ja nopsaliikkeiset isännät käsiään ja jalkojaan, hyökkäsi itseään paljon suurempia ja tummanvärisiä Athabascan malemuteja vastaan. Kaikkien näiden hurjien vetokoira-parvien vihollisia, jotka esivanhemmiltaan susilta olivat perineet syvän synnynnäisen tappamishalun, saapui paikalle, tapellen, purren ja äristen.

Keskeytymättä jatkui tätä hammastaistelua. Se alkoi ensimmäisten hurjimusten saapuessa. Sitä kesti aamuhämärästä alkaen läpi koko päivän ja leiritulten ympärillä öisin. Koskaan ei tullut loppua koirien keskinäisistä eikä miesten ja koirien välisistä riitaisuuksista. Lumi oli tallattua ja verentahraamaa, ja verenhaju yhä lisäsi sudenjälkeläisten raivoa.

Puoli tusinaa tappelua päättyi kunakin päivänä ja yönä vasta kuolemaan. Surmatut olivat tavallisesti etelässä syntyneitä rakkeja -- verikoirien, isojen tanskalaisten ja paimenkoirien sekasikiöitä -- ja onnettoman hitaita mackenziekoiria. Aseman ympäristöllä kohosi satojen leiritulien savu, ja näiden tulien ääreen kokoontuivat metsästäjien vaimot ja lapset. Kun lumi lakkasi olemasta rekikeliksi kelvollista, merkitsi Williams, asiamies, muistiin, että monta oli jäänyt saapumatta, ja näiden tilit hän myöhemmin pyyhki pois pääkirjastaan, tietäen, että he olivat ruton uhreja.

Vihdoin tuli suuri karnevaali-ilta. Viikko- ja kuukausimäärin olivat naiset, lapset ja miehet sitä odottaneet. Kymmenissä metsämajoissa, savun mustaamissa kojuissa, vieläpä pienikasvuisten eskimojen jäätyneissä kodeissa, oli tämän iloisten hurjistelujen yön toivo lisännyt elämän viehätystä. Se oli "suuri sirkus", -- juhlahetki, jonka yhtiö kahdesti vuodessa tarjosi väelleen.

Tänä vuonna asiamies oli ruton- ja kuolemanmuistojen vastapainoksi puuhannut aivan erikoisesti. Hänen metsästäjänsä olivat tappaneet neljä lihavaa karibua. Aukealla paikalla oli isoja kasoja kuivia puita, ja kaiken keskustana kohosi kahdeksan kymmenjalkaista haarapäistä puupylvästä; ja haarukasta toiseen kulki jykevä kuorittu seiväs, ja joka seipääseen oli pistetty karibun ruho kokonaisena paistumaan alla olevan tulen kuumuudessa. Nuotiot sytytettiin hämärän tultua, ja Williams itse aloitti pohjolan villeistä lauluista ensimmäisen, "Karibulaulun", kun liekit loimusivat pimeään yöhön.

"Oi sa karibu-u-u, sa karibu-u-u, nyt siinä taivasalla sa paistut korkealla, suuri, valkea karibu-u-u!"

"Nyt!" huusi hän. "Nyt -- kaikki yhtaikaa!" Ja innostuksen mukaansa tempaamina metsänväki heräsi kuukausia kestäneestä äänettömyydestään, ja laulu räjähti hurjaan raivoon, joka tapaili taivasta.

Kahden mailin päässä lounaaseen päin sattui tämä ihmisäänten ensimmäinen jyrähdys Kazanin ja Harmaan Hukan ja isännättömien vetokoirien korviin. Ja ihmisääniin sekaantuneena he nyt kuulivat koirien kiihkeätä ulvontaa. Vetokoirat kääntyivät ääniä kohti, rauhattomasti liikahdellen ja vikisten. Hetken aikaa Kazan seisoi kuin kivestä veistettynä. Sitten hän käänsi päätään, ja hänen ensimmäinen katseensa kohtasi Harmaan Hukan. Tämä oli hiipinyt kymmenisen jalkaa kauemmas ja makasi kyyryssä tiheän palsamipensaikon suojassa. Hänen ruumiinsa, jalkansa ja kaulansa olivat painautuneet lumeen. Hän ei päästänyt mitään ääntä, mutta huulet olivat irvissä ja valkeat hampaat välkkyivät.

Kazan hölkkäsi takaisin hänen luokseen, nuuski hänen sokeita kasvojaan ja vikisi. Harmaa Hukka oli yhä liikahtamatta. Kazan palasi koirien luo, ja leuat aukenivat ja sulkeutuivat naksahtaen. Vieläkin selvempinä kaikuivat karnevaalin hurjat äänet, ja vetokoirat painoivat alas päänsä ja hiipivät varjomaisina siihen suuntaan, Kazanin johtajanvallan enää voimatta niitä pidättää. Kazan epäröi, houkutellen Harmaata Hukkaa. Mutta Harmaan Hukan ruumiissa ei liikahtanut ainoakaan lihas. Hän olisi seurannut Kazania vaikkapa tulen ulottuville, mutta ei ihmisten likelle. Ainoakaan ääni ei jäänyt häneltä tajuamatta. Hän kuuli Kazanin jalkojen nopeat askeleet jäädessään yksin. Seuraavana hetkenä hän tiesi, että Kazan oli poissa. Silloin -- ja vasta silloin -- hän kohotti päätänsä, ja hänen pehmeästä kurkustaan purkautui inisevä valitus.

Se oli hänen viimeinen kutsunsa Kazanille. Mutta voimakkaampana kiiti Kazanin kiihtyneen veren lävitse ihmisen ja koiran kutsu. Äskeiset toverit olivat jo kaukana hänen edellään, ja hetken aikaa hän laukkasi hurjasti saavuttaakseen ne. Sitten hän hidastutti kulkuaan, kunnes enää vain juosta hölkytteli, ja sata metriä edempänä hän pysähtyi. Vajaan mailin päässä hän näki valtavien tulenliekkien punaavan taivasta. Hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurasiko Harmaa Hukka, ja jatkoi sitten kulkuaan, kunnes saapui leveälle ja paljon kuljetulle polulle. Se oli ihmis- ja koiranjälkien tallaama, ja sitä pitkin oli pari päivää sitten kahta noista karibuista laahattu.

Viimein hän saapui harvennettuun metsäkaistaleeseen, joka ympäröi aukiota, ja tulen loimu sattui hänelle silmiin. Äänten sekamelska, joka nyt kaikui hänen korviinsa, oli kuin tulta hänen aivoihinsa. Hän kuuli miesten laulun ja naurunrähäkän, naisten ja lasten kimakat huudot, satojen koirien haukunnan, ärinän ja tappelun. Häntä halutti hyökätä esiin ja yhtyä niihin, päästä taas kuulumaan siihen, mihin kerran oli kuulunut. Metrin verran erältään hän hiipi harvan metsän läpi, kunnes saapui aukion reunaan. Siellä hän seisoi kuusikon varjossa ja katseli sitä elämää, jota oli itsekin kerran elänyt, vavahdellen, kiihkeästi kaihoten ja sittenkin tänä viime hetkenä epäröiden.

Sadan metrin päässä oli miesten, koirien ja tulen hurja joukko. Hänen sieraimiinsa tunkeutui paistuvan karibun väkevä tuoksu, ja kun hän kyyristyi maahan, yhä noudattaen Harmaan Hukan opettamaa varovaisuutta, pudottivat miehet pitkillä seipäillä jättimäiset ruhot ryskyen nuotioiden ympärillä sulavaan lumeen. Rajusti hyökäten kerääntyi hurja, mässäävä joukko puukot paljastettuina ruhojen luo, ja sitä seurasi koirien ärisevä rykelmä. Heti hän silloin unohti Harmaan Hukan -- unohti kaikki, mitä oli erämaassa ja ihmisiltä oppinut, ja kiiti harmaana viiruna aukion halki.

Hänen saapuessaan paikalle olivat koirat vyörynä peräytymässä, kun puoli tusinaa miestä pitkillä karibunsuolista punotuilla ruoskilla hutki niitä vasten silmiä. Rajun iskun polttava läjähdys sattui erästä eskimokoiraa hartioihin, ja kun se yritti tarttua siimaan, osuivat sen hampaat Kazanin takaruumiiseen. Nuolennopeasti Kazan vastasi puraisuun, ja heti koirien leuat iskivät yhteen. Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kumossa, ja Kazan piteli eskimokoiraa kurkusta.

Huutaen ryntäsivät miehet hätään. Yhä uudestaan heidän ruoskansa halkaisivat ilmaa kuin veitset. Iskut sattuivat Kazaniin, joka oli päällimmäisenä, ja kun hän tunsi kurittavan ruoskan vihlovaa tuskaa, tulvahtivat hänen mieleensä äkkiä menneitten päivien hirveät muistot -- Nuijan ja Ruoskan päivien. Hän murisi. Hitaasti hän hellitti otteensa eskimokoiran kurkusta. Ja silloin juoksi koirien ja miesten temmellyksestä esille toinen mies -- _kädessä nuija!_ Se sattui Kazanin selkään, ja sen voimasta hän tuupertui litteäksi lumeen. Nuija kohosi taas. Sen takana olivat kasvot -- petomaiset, tulenpunaamat kasvot. Sellaiset kasvot ne olivat Kazanin karkoittaneet erämaahan, ja kun nuija taas painui, väistyi hän niin, ettei isku päässyt vaikuttamaan kaikella voimallaan, ja hänen torahampaansa välkkyivät kuin norsunluiset veitset. Kolmannen kerran nuija kohotettiin, mutta silloin Kazan tarttui siihen puolitiessä, ja hänen hampaansa viilsivät miehen kyynärvarren pitkin pituuttaan halki.