Part 1

KAZAN SUSIKOIRA

Seikkailukirja suurilta saloseuduilta

Kirj.

JAMES OLIVER CURWOOD

Suomentanut

Jussi Tervaskanto

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1922.

SISÄLLYS:

I. Ihme II. Pohjoiseen III. McCready maksaa velkansa IV. Kahleista vapaana V. Taistelu lumessa VI. Kazan tapaa Joanin VII. Pois lumipyrystä VIII. Suuri muutos IX. Murhenäytelmä Sun Rockilla X. Tulen päivinä XI. Aina yhdessä XII. La mort rouge XIII. Nälän polulla XIV. Hampaan oikeus XV. Taistelu tähtien alla XVI. Kazan kuulee kutsun XVII. Kazanin poika XVIII. Bareen kasvatus XIX. Anastajat XX. Erämaan vainovälit XXI. Laukaus hiekkasärkällä XXII. Sandy McTriggerin menetelmä XXIII. Professori McGillin väliintulo XXIV. Yksin pimeydessä XXV. Sandy McTriggerin loppu XXVI. Tyhjä maailma XXVII. Sun Rockin "kutsu"

I

IHME

Kazan makasi ääneti ja liikahtamatta, harmaa kuono etukäpälien välissä, silmät puoliummessa. Kallio tuskin olisi saattanut näyttää elottomammalta kuin hän: lihaskaan ei vavahtanut, karvakaan ei liikkunut, silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sittenkin hänen uljaan ruumiinsa joka ainoa villi verenpisara kiiti sellaisessa kiihtymyksen kuohunnassa, jota Kazan ei vielä ollut milloinkaan ennen kokenut; jäntevien lihasten joka hermo ja säie oli kireällä kuin teräslanka. Ollen neljänneksi osaksi syntyään susi, kolmeksi neljäsosaksi rekikoira, hän oli elänyt elämänsä neljä vuotta erämaassa. Hän oli saanut kokea nälkiintymisen tuskia ja tiesi myös, mitä paleleminen oli. Hän oli kuunnellut perimmäisen pohjolan pitkinä öinä tuulten ruikutusta autioilla tasangoilla, kuullut tulvien ja kosken jyminää ja myrskyn mahtavasti myllertäessä kyyristäytynyt kokoon. Hänen kurkkunsa ja kylkensä olivat tappeluista arpeutuneet ja silmät olivat lumituiskujen tuottamista rakkuloista punaiset. Häntä sanottiin Kazaniksi, Villikoiraksi, koska hän oli jättiläinen lajiansa ja yhtä peloton kuin ne miehet, jotka häntä ajoivat jäätyneen maailman vaarojen halki.

Pelkoa hän ei ollut milloinkaan tuntenut -- tätä ennen. Hän ei ollut milloinkaan ennemmin havainnut itsessään halua _livistää_ -- eipä edes sinä kauhun päivänä metsässä, jolloin hän oli tappelunsa surmannut ison harmaan ilveksen. Hän ei tiennyt, mikä häntä nyt pelotti, mutta tunsi olevansa toisessa maailmassa, jossa monet seikat häntä hämmensivät ja kammottivat. Hän silmäili nyt ensi kertaa sivistynyttä maailmaa. Hän toivoi, että isäntä palaisi tähän merkilliseen huoneeseen, johon oli hänet jättänyt. Huone oli täynnänsä kauheita esineitä. Seinillä oli suuria ihmiskasvoja, mutta ne eivät liikkuneet eivätkä puhuneet, vaan tuijottivat häneen oudolla tavalla, jolla hän ei vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt ihmisten katselevan. Hän tosin muisti nähneensä erään isäntänsä lumessa makaamassa, hyvin hiljaisena ja hyvin kylmänä, ja oli istahtanut takakoivilleen ja ulissut kuolinlaulua; mutta nämä seinillä riippuvat ihmiset näyttivät eläviltä ja tuntuivat sittenkin kuolleilta.

Äkkiä Kazan heristi hieman korviaan. Hän kuuli askelia, sitten hiljaista puhelua. Toinen oli hänen isäntänsä ääni. Mutta toinen -- se sai hänessä aikaan lievän vavistuksen! Aikoja sitten, luultavasti jo penikkapäivinään, hän oli ollut unissaan kuulevinaan sellaista naurua, kuin nyt tämän nuoren naisen. Siitä kajahti yhtaikaa ihmeellinen onnentunne, ihmeellisen rakkauden värähdys ja koko olennon suloisuus, joka sai Kazanin kohottamaan päätänsä heidän tullessaan sisään. Hän katsoi suoraan heihin, punaisten silmien säihkyessä. Äkkiä hän käsitti, että nainen nähtävästi oli rakas hänen isännälleen, sillä isännän käsivarsi oli hänen vyötäisillään. Valon hohteessa, hän näki, että naisen tukka oli hyvin vaalea, ja että hänen kasvoissaan oli _bakneesh_-kasvin heleänpunaväri ja hänen kirkkaissa silmissään _bakneesh_-kukan sini. Samassa nainen näki hänet ja syöksähti huudahtaen häntä kohden.

"Seis!" huusi mies. "Se on vaarallinen! Kazan --"

Nainen oli polvillaan hänen vieressään, untuvanpehmoisena, suloisena ja ihanana, silmäin loistaessa ihmeellisesti ja molempien kätten ollessa häntä koskettamaisillaan. Pitäisikö madella takaisin? Vai näykkäistä? Olikohan tuo nainen joku seinällä olijoista ja hänen vihollisensa? Karkaisiko hän kiinni valkeaan kurkkuun? Hän näki miehen rientävän esiin kuolonkalpeana. Sitten naisen käsi laskeusi hänen päähänsä ja tämä kosketus sai väristyksen kiitämään hänen lävitsensä, vavahuttaen joka hermoa. Molemmin käsin nainen kohotti hänen päätänsä. Hänen kasvonsa olivat ihan lähellä, Kazan kuuli hänen sanovan melkein nyyhkyttäen:

"Ja sinä siis olet Kazan -- rakas, vanha Kazan, oma Kazanini, sankarikoirani -- joka toit hänet kotiin luokseni, kun muut kaikki olivat kuolleet! Kazan koirani -- sankarini!"

Ja sitten, ihmeitten ihme, naisen kasvot painuivat häntä vastaan, ja Kazan tunsi hänen suloisen, lämpimän kosketuksensa.

Näinä hetkinä Kazan ei hievahtanut. Tuskin hengittikään. Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin nainen nosti kasvonsa hänestä. Ja silloin näkyi kyyneleitä hänen silmissään, ja mies seisoi heidän yläpuolellaan, kädet tiukasti nyrkkiin puserrettuina ja suu lujasti kiinni.

"En ole milloinkaan tiennyt, että se antaa kenenkään koskea itseensä -- paljaalla kädellä", sanoi hän sitten kummastellen jännittyneellä äänellä. "Peräydy rauhallisesti, Isobel. Herranen aika -- katsohan tuota!"

Kazan vikisi hiljaa, veristävät silmät Isobelin kasvoihin päin kääntyneinä. Hän halusi taas tuntea naisen kättä; halusi koskettaa hänen kasvojaan. Löisivätköhän he häntä nuijalla, mietti hän, jos _uskaltaisi!_ Hän ei nyt tarkoittanut mitään pahaa. Tätä naista varten hän mielellään tappaisi. Kazan ryömi häntä kohden, tuuman erällään, silmiänsä kääntämättä. Hän kuuli miehen sanovan: "Herranen aika! Katsohan tuota!" -- ja häntä vapisutti. Mutta ei tullut iskua ajamaan häntä takaisin. Hänen kylmä kuononsa kosketti naisen ohutta pukua, ja nainen katsoi häneen liikahtamatta, kosteat silmänsä tähtinä kimmeltäen.

"Katsopa!" kuiskasi hän. "Katsopa!"

Vielä puolen tuumaa -- tuuman verran, kaksi tuumaa, ja Kazan työnsi ison harmaan ruumiinsa naista kohden. Nyt kuono kohosi hiljaa -- naisen jalan yli, hänen syliinsä, ja kosketti vihdoin lämpöistä pikku kättä. Hänen silmänsä olivat yhä kääntyneet naisen kasvoihin päin. Hän huomasi omituisen sykinnän paljaassa valkoisessa kaulassa, ja näki sitten huulten väräjävän, kun nainen loi ihmeellisen katseen mieheen. Tämäkin polvistui heidän viereensä, kiersi taas kätensä Isobelin ympärille ja taputti koiraa päähän. Kazania ei miellyttänyt miehen kosketus. Hän epäili sitä, kuten luonto oli opettanut hänet epäilemään kaikkien miesten käsiä, mutta sieti sitä, kun näki sen jollakin tavalla olevan naisen mieleen.

"Kazan, poikaseni, ethän loukkaa häntä, ethän?" sanoi isäntä lempeästi. "Molemmat me häntä rakastamme, eikö niin, poikaseni. Emme mahda sille mitään. Ja hän on meidän, Kazan -- meidän _kummankin!_ Hän kuuluu sinulle ja minulle, ja me suojelemme häntä kaiken elinaikamme, ja jos vaaditaan, niin taistelemme hänen puolestaan kuin paholaiset -- eikö niin? Mitä arvelet, Kazan?"

Vielä pitkään aikaan sen jälkeen, kun he olivat jättäneet hänet makaamaan paikallensa matolle, eivät Kazanin silmät hellittäneet Isobelia. Hän katsoi ja kuunteli -- ja koko ajan hänessä yhä yltyi halu hiipiä heidän luokseen ja koskettaa naisen kättä tai vaatteita tai jalkaa. Hetken kuluttua hänen isäntänsä sanoi jotakin, ja somasti naurahtaen Isobel hypähti pystyyn ja riensi ison kulmikkaan, kiiltävän esineen luo, joka oli poikkipuolin nurkassa, ja jolla oli rivi valkeita hampaita pitemmälti kuin hänen oma ruumiinsa. Hän oli kummeksinut noiden hampaiden tarkoitusta. Nyt naisen sormet koskettivat niitä, eivätkä tuulten vienoimmatkaan huminat, mitä hän eläissään oli kuullut, vesiputousten ja koskien sulosoinnut ja lintujen liverrykset keväällä, vetäneet vertoja niiden kaiuttamille sävelille. Ensi kerran hän nyt kuuli soittoa. Hetkisen se häntä pelotti ja kammotti, ja sitten hän tunsi pelontunteen väistyvän ja merkillistä vihlausta ruumiissaan. Häntä halutti istahtaa takakoivilleen ja ulista, kuten hän kylminä talviöinä oli ulissut taivaan tuhansille tähdille. Mutta jokin pidätti häntä siitä. Hitaasti Kazan alkoi hiipiä Isobelia kohti, mutta tunsi miehen tähystävän ja pysähtyi. Sitten vähän lisää -- tuuman verran erällään, kurkku ja leuka suorana lattiata pitkin! Hän oli jo puolitiessä nuoren naisen luo -- puolitiessä huoneen poikitse -- kun ihmeelliset säveleet kävivät perin vienoiksi ja hiljaisiksi.

"Jatka vain!" kuuli hän miehen kehoittavan matalalla äänellä.

"Jatka vain! Älä keskeytä!"

Isobel käänsi päätänsä, näki Kazanin lattialla kyyristelemässä ja jatkoi soittamistaan. Mies yhä katseli koiraa, jota hänen silmänsä eivät kuitenkaan enää voineet pidättää. Kazan meni lähemmäs, yhä lähemmäs, kunnes kurotettu kuono vihdoin kosketti naisen lattialle valuneita helmoja. Ja sitten -- hän makasi vavisten, sillä Isobel oli alkanut laulaa. Hän oli kuullut cree-heimon naisen hyrisevän kotansa edustalla, oli myös kuullut "Karibulaulun" hurjaa luikkausta, -- mutta ei milloinkaan Isobelin huulilta lähtevän sulosoinnun tapaista. Hän unohti nyt isäntänsä läsnäolon. Hiljaa, kyyristellen, niin että nainen ei huomaisi, hän kohotti päätänsä. Sitten Isobel äkkiä katsoi häneen, ja ihmeellisissä silmissä oli jotakin, mikä herätti luottamusta, niin että Kazan laski päänsä hänen syliinsä. Toisen kerran hän nyt tunsi naiskäden kosketusta, ja sulki silmänsä syvään huokaisten. Laulu loppui. Hänen päänsä päältä kuului heikkoa värähtelevää ääntä, joka oli kuin naurua ja nyyhkytystä yhtaikaa. Hän kuuli isäntänsä yskivän.

"Olen aina pitänyt tuosta vanhasta veijarista -- mutta en olisi ikinä uskonut sen noin tekevän", sanoi hän; ja hänen äänessään oli Kazanin mielestä outo sävy.

II

POHJOISEEN

Merkillisiä olivat Kazanille seuraavat päivät. Hän kaipasi metsiä ja syviä hankia. Hän kaipasi jokapäiväistä kilvoittelua pysyttää valjaskumppanejaan jäljissään, nalkutusta kintereillään, oikoista, pitkää pinnistelyä aukeiden nummien ja tasankojen yli. Hän kaipasi ajajan "kush-kush-hu-jah!" huutoa, kaksikymmenjalkaisen karibunsuoliruoskan ilkeää läimäystä ja sitä haukuntaa ja pingotusta takanaan, joka ilmaisi hänelle, että perässä tulijat olivat paikoillaan. Mutta jotakin oli tullut kaiken sen sijaan, mitä häneltä puuttui. Se oli huoneessa, ilmassa, kaikkialla hänen ympärillään, silloinkin, kun Isobel tai hänen isäntänsä ei ollut saapuvilla.

Missä ikinä Isobel oli käynyt, siellä hän tapasi samaa merkillistä, mikä poisti häneltä yksinäisyyden tunteen. Se oli naisen tuoksua, ja välistä se sai hänet hiljaa vikisemään yöllä, kun hänen oikeastaan olisi pitänyt olla ulkona tähdille ulisemassa. Hän ei ollut yksin, sillä eräänä yönä hän harhaili yltympäri, kunnes löysi määrätyn oven, ja kun Isobel aamulla aukaisi ovensa, tapasi hän Kazanin kyyristyneenä tiukasti sitä vastaan. Silloin Isobel kumartui hyväilemään häntä, ja tuuheat, pitkät, sulotuoksuiset hiukset olivat ihan peittäneet hänet; sitten hän levitti pehmeän maton oven eteen Kazanin makuusijaksi. Pitkät yöt läpeensä Kazan tunsi hyvillä mielin, että nainen oli heti oven toisella puolella. Päivä päivältä hän muisteli yhä vähemmän erämaita ja yhä enemmän nuorta emäntäänsä.

Sitten tulivat muutoksen enteet. Kazan huomasi ympärillään outoa kiirettä ja kiihtymystä, ja tyttö muisti häntä harvemmin. Hän kävi levottomaksi. Hän vainusi muutoksen ilmassa ja alkoi tutkia isäntänsä kasvoja. Tuli sitten aamu, hyvin varhainen, jolloin karvainen kaulavyö ja rautaketju taas kiinnitettiin häneen. Vasta kun hän oli seurannut isäntäänsä ovesta ulos ja kadulle, alkoi hän ymmärtää. Hänet aiottiin lähettää pois! Äkkiä hän istahti takakoivilleen ja kieltäytyi liikkumasta.

"Tule, Kazan", houkutteli mies. "Tule vain, poikaseni."

Hän ponnisteli vastaan ja näytti valkeita hampaitaan. Hän odotti ruoskansivallusta tai nuijaniskua, mutta kumpaakaan ei kuulunut. Hänen isäntänsä nauroi ja vei hänet taloon takaisin. Kun he uudestaan lähtivät sieltä, oli Isobel heidän mukanaan, taputellen hänen päätänsä, ja suostutti hänet hyppäämään ison pimeän aukon läpi vieläkin pimeämpään vaunun sisustaan, jopa pimeimpään sopukkaan, jonne isäntä kiinnitti hänet ketjuilla. Sitten he menivät ulos, nauraen kuin lapset. Useita tunteja Kazan sitten makasi hiljaa ja jännittyneenä, kuunnellen pyörien kummaa kolinaa allansa. Monesti pyörät pysähtyivät, ja hän kuuli ääniä ulkopuolelta. Vihdoin hän kuuli varmasti tutun äänen, kiskoi ketjunsa kireälle ja vinkui. Suljettu ovi liukui syrjään. Sisälle kiipesi mies lyhty kädessä, hänen isäntänsä seuraamana. Kazan ei välittänyt heistä, vaan tuijotti aukon kautta yön pimeyteen. Hän kiskoutui melkein irti hypätessään alas valkealle lumelle, mutta kun hän ei nähnyt siellä ketään, seisoi hän jäykkänä nuuskien ilmaa. Hänen yllänsä olivat tähdet, joille hän oli kaiken ikänsä ulissut, ja ympärillä olivat metsät, mustina ja äänettöminä, seinän tavoin piirittäen heitä. Turhaan hän haki ainoaa kaipaamaansa hajua, ja Thorpe kuuli, kuinka pitkäkarvaisesta kurkusta lähti matala surun sävel. Hän otti lyhdyn ja piteli sitä päänsä yläpuolella, päästäen samalla ketjun höllemmälle. Tämän merkin johdosta kajahti yön halki muuan ääni. Se tuli heidän takaansa, ja Kazan kiepsahti niin äkkiä ympäri, että löyhä ketju livahti miehen kädestä. Kazan näki toisten lyhtyjen tuiketta. Ja sitten kajahti taas ääni:

"Kaa-aa-zan!"

Nuolena hän kiiti. Thorpe nauroi itsekseen, lähtiessään perästä.

"Senkin veijari!" hohotti hän.

Kun Thorpe saapui lyhtyjen valaisemalle aukiolle, näki hän Kazanin kyyrysillään naisen jalkain juuressa. Se oli Thorpen vaimo. Tämä hymyili hänelle voitonriemuisena, kun hän ilmestyi näkyviin pimeydestä.

"Sinä olet voittanut!" nauroi mies, eikä suinkaan pahoillaan. "Olisinpa uskaltanut vaikka viimeisen dollarini luvata siitä, ettei mikään ääni saisi sitä niin tekemään. Sinä olet voittanut! Kazan, ilkimys, minä olen menettänyt sinut!"

Äkkiä hänen kasvonsa kävivät vakaviksi, kun Isobel kumartui ottamaan maasta ketjun päätä.

"Se on sinun, Issy", lisäsi hän kiireesti, "mutta sinun täytyy antaa minun sitä hoitaa, kunnes -- olemme _varmat_. Anna ketju tänne. En vieläkään uskalla siihen luottaa. Se on susi. Olen nähnyt sen yhdellä puraisulla katkaisevan intiaanin käden ja yhdellä riuhtaisulla kiskovan esille toisen koiran kaulavaltimon. Se on henkipatto -- paha koira -- vaikka se niin sankarillisesti pysyikin luonani ja toi minut elävänä kotiin. Minä en voi siihen luottaa. Anna ketju minulle --"

Hän ei ehtinyt lopettaa. Villipedon tavalla äristen Kazan oli syöksynyt seisaalle. Huulet kohosivat, paljastaen pitkät torahampaat, ja selkäkarvat jäykistyivät. Äkkiä päästäen varoitushuudon Thorpe laski kätensä vyössään olevaan revolveriin.

Kazan ei välittänyt hänestä. Muuan uusi olento oli ilmestynyt yön pimeydestä ja seisoi nyt lyhtyjen valokehässä. Se oli McCready. Tämän oli määrä olla Thorpelle ja hänen nuorelle vaimolleen oppaana matkalla takaisin Red-Riverin leirille, missä Thorpen toimena oli johtaa uuden mannerradan rakentamista. McCready oli suora, tanakkatekoinen ja sileäksi ajeltu. Hänen leukansa oli niin kulmikas, että näytti petomaiselta, ja hänen silmiensä hehku oli melkein samanlainen kuin intohimo Kazanin silmissä, kun tämä katseli Isobelia.

Punaisen ja valkean kirjava, kudottu lakki oli irtautunut Isobelin päästä ja riippui nyt toisella olkapäällä. Lyhtyjen himmeä hohde valaisi hänen kutriensa lämmintä kultaa. Hänen poskensa punoittivat, ja silmät, jotka äkkiä kääntyivät tulijaan päin, olivat siniset kuin sinisin _bakneesh_-kukka ja hohtivat kuin timantit. McCready käänsi katseensa muuanne, ja samassa Isobelin käsi kosketti Kazanin päätä. Ensi kertaa koira ei näyttänyt tuntevan hänen kosketustaan, vaan murisi yhä McCreadylle, ja uhkaava ärinä kävi yhä syvemmäksi. Thorpen vaimo kiristi ketjua.

"Maahan, Kazan -- maahan!" komensi hän.

Hänen äänensä kuullessaan Kazan rauhoittui hiukan.

"Maahan!" toisti Isobel, ja hänen vapaa kätensä kosketti taas koiran päätä. Kazan laskeutui hänen jalkoihinsa. Mutta huulet olivat yhä irvissä. Thorpe katseli koiraa. Häntä ihmetytti susimaisten silmien katkera vimma, ja hän katsahti McCreadyyn. Kookas opas oli kehittänyt auki pitkän koiraruoskansa. Outo ilme oli tullut hänen silmiinsä. Hän tuijotti tiukasti Kazaniin. Äkkiä hän kumartui eteenpäin, kumpikin käsi polveen nojaten, ja jännittyneen silmänräpäyksen tai parin verran hän näytti unohtaneen, että Isobel Thorpen ihmeelliset sinisilmät katsoivat häntä.

"Huu-kush, Pedro -- _kimppuun_!"

Tämä sana "kimppuun" opetettiin vain Luoteisvaltioitten ratsupoliisien palveluksessa oleville koirille. Kazan ei hievahtanut. McCready oikaisihe ja lennätti nuolennopeudella ruoskansa pitkän siiman kiemuroimaan pimeyteen, jossa se paukahti kuin pistoolinlaukaus.

"Kimppuun, Pedro -- _kimppuun_!"

Kazanin kurkussa syveni korina äriseväksi uimaksi, mutta ainoakaan lihas ei liikkunut hänen ruumiissaan. McCready kääntyi Thorpen puoleen.

"Olisinpa vaikka vannonut tuntevani tuon koiran", sanoi hän. "Jos se on Pedro, niin se on _paha_!"

Thorpe tarttui koiran ketjuun. Isobel yksin näki sen katseen, joka hetkeksi ilmestyi McCreadyn silmiin. Se sai hänet vapisemaan. Hetkistä aikaisemmin, kun juna oli juuri pysähtynyt Le Pas'iin, hän oli ojentanut kätensä tälle miehelle ja huomannut silloin saman ilmiön. Mutta vapistessaankin hän muisti, mitä kaikkea hänen miehensä oli kertonut metsäkansasta. Hän oli oppinut heitä rakastamaan, ihailemaan heidän suurta, karkeaa miehekkyyttään ja uskollista sydäntään, ennenkuin Thorpe oli vienyt hänet heidän joukkoonsa; ja samassa hän jo hymyili McCreadylle, pyrkien voittamaan pelon ja vastenmielisyyden väristyksen.

"Se ei pidä teistä", sanoi hän vienosti nauraen miehelle. "Ettekö halua ruveta sen ystäväksi?"

Hän veti Kazania miestä kohden, Thorpen pidellessä ketjusta. McCready astui Isobelin viereen, kun tämä kumartui koiran puoleen. Hänen selkänsä oli Thorpeen päin, kun hän kyykistyi. Isobelin kumartunut pää oli jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän saattoi nähdä hehkun naisen poskilla ja hänen suunsa nyrpistyneen piirteen, kun hän koetti tyynnyttää Kazanin kurkusta kuuluvaa matalaa ärinää. Thorpe oli valmiina vetämään ketjusta takaisin, mutta hetken aikaa McCready oli hänen ja Isobelin välillä, eikä hän voinut nähdä McCreadyn kasvoja. Miehen silmät eivät olleet suunnatut Kazaniin. Hän tuijotti Isobeliin.

"Te olette rohkea", sanoi hän. "Minä en tuota uskaltaisi. Se purisi käteni poikki!"

Hän otti Thorpelta lyhdyn ja ojensi kulkunsa kapealle lumiladulle, joka poikkesi polulta. Tiheän kuusikon peitossa oli leiri, jonka Thorpe oli jättänyt kaksi viikkoa sitten. Siellä oli nyt kaksi telttaa yhden sijasta, jota hän ja hänen oppaansa olivat käyttäneet. Niiden edustalla paloi iso nuotio. Ihan tulen ääressä oli pitkä reki, ja valokehän rajalla puihin kiinnitettyinä Kazan näki hämärästi valjaskumppaneitaan, joiden silmät kiiluivat. Hän seisoi jäykkänä ja liikahtamatta sillä aikaa kuin Thorpe kiinnitti hänet rekeen. Hän oli taas metsissään -- ja johdossa. Hänen emäntänsä nauroi ja taputti käsiään innoissaan siitä oudosta ja ihmeellisestä elämästä, josta hän oli nyt tullut osalliseksi. Thorpe oli työntänyt syrjään teltan oviläpän, ja Isobel meni hänen edellään sisään, vilkaisematta taakseen ja virkkamatta sanaakaan Kazanille. Tämä vinkui ja käänsi punaiset silmänsä McCreadyyn päin.

Teltassa Thorpe sanoi:

"On ikävä, ettei vanha Jackpine palannut kanssamme, Issy. Hän oli minulle ajomiehenä tulomatkalla, mutta en kauniilla puheella enkä millään hinnalla saanut häntä palaamaan. Hän on lähetysaseman intiaani, ja maksaisin kuukausipalkkani, jos voisin sinulle näyttää, kuinka hän kohtelee koiria. En oikein luota tuohon McCreadyymme. Hän on kummallinen mies, sanoo täkäläinen yhtiömme asiamies, ja tuntee metsät kuin kirjan. Mutta koirat eivät kärsi vierasta. Kazan ei varmastikaan kiinny häneen vähääkään."

Kazan kuuli Isobelin äänen ja kuunteli sitä jäykkänä seisten ja liikahtamatta. Hän ei kuullut eikä nähnyt McCreadyä, kun tämä hiipien lähestyi häntä takaa. Miehen ääni kajahti äkkiä kuin pyssynlaukaus hänen kintereillään.

"_Pedro_!"

Heti Kazan kyyristyi, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskan läiskähdys.

"No jopa nyt sain sinut kiinni -- vai mitä, senkin vietävä?" kuiskasi McCready, ja hänen kasvonsa näyttivät kumman kalpeilta tulen valossa. "Vai olet sinä muuttanut nimesi, häh? Mutta minä _paljastin_ sinut -- mitäs siihen sanot?"

III

McCREADY MAKSAA VELKANSA

Kauan aikaa senjälkeen, kun McCready oli lausunut nämä sanat, hän istui ääneti nuotion ääressä. Vain hetkeksi tai pariksi hänen silmänsä kääntyivät Kazanista. Vähän ajan kuluttua, kun hän oli varma siitä, että Thorpe ja Isobel olivat laskeutuneet levolle, hän meni omaan telttaansa ja palasi sieltä viskypullo kädessään. Seuraavan puolen tunnin aikana hän joi vähän väliä. Sitten hän siirtyi paikaltaan ja istahti reen päähän juuri niin kauas Kazanista, ettei tämä ketjuun sidottuna ulottunut häneen.

"Minä paljastin sinut, vai mitä?" toisti hän, väkijuoman vaikutuksen alkaessa näkyä hänen silmiensä välkkeestä. "Kukahan lempo muutti sinun nimesi, Pedro. Ja millä hitolla _hän_ sai sinut haltuunsa? Hohoi, kunpa sinä osaisit puhua --"

He kuulivat Thorpen ääntä teltasta. Sitä seurasi hiljainen, tyttömäinen naurunhihitys, ja McCready ponnahti pystyyn. Hänen kasvonsa leimahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän pisti pullon takintaskuunsa. Nuotiota kiertäen hän varovasti hiipi teltan viereisen puun suojaan ja seisoi siinä useita minuutteja kuuntelemassa. Hänen silmissään välkehti tulinen vimma, kun hän palasi reen ja Kazanin luo. Oli jo puoliyö, ennen kuin hän meni omaan telttaansa.

Nuotion lämmössä Kazanin silmät vähitellen painuivat umpeen. Hän nukkui levottomasti, ja rauhattomat kuvat täyttivät hänen aivonsa. Välistä hän oli tappelevinaan ja hänen leukansa näykkäsivät. Toisin vuoroin hän tempoili ketjunsa päässä, McCready tai emäntänsä juuri ulottuman ulkopuolella. Kazan tunsi taas nuoren naisen käden hellää kosketusta ja kuuli hänen äänensä ihmeellistä sulosointua; Isobel lauloi hänelle ja hänen isännälleen ja samat värähtelyt, kuin silloinkin illalla, kiitivät jälleen hänen ruumiinsa lävitse. Ja sitten kuva muuttui. Hän oli juoksevinaan uhkean valjakon etunenässä -- Luoteisten ratsupoliisien kuusi koiraa -- ja hänen isäntänsä nimitti häntä Pedroksi. Näyttämö vaihtui taas. Oltiin leirissä. Hänen isäntänsä, joka oli nuori ja parraton, auttoi reestä toista miestä, jonka kädet olivat sidotut hänen etupuolelleen kummallisilla mustilla renkailla. Sitten tuli myöhäisempi kuva -- hän makasi ison nuotion edessä. Hänen isäntänsä istui häntä vastapäätä selkä telttaan päin, ja hän näki teltasta tulevan ulos mustarenkaisen miehen -- mutta renkaat olivat poissa ja hänen kätensä olivat vapaat, ja toisessa oli raskas nuija. Hän kuuli nuijan hirmuisen jymähdyksen, kun se putosi hänen isäntänsä päähän -- ja tämä ääni herätti hänet levottomasta unestaan.