Part 9

Ferdinand (lankee kauheasti liikutettuna hänen eteensä maahan). Loviisa! Rakastitko marsalkia? Jo ennen kuin tämä kyntteli on palanut kaikki -- seisot sinä -- Jumalan edessä!

Loviisa (hyppää peljästyneenä ylös). Jeesus! Mitä se on? -- -- Ja mieltäni alkaa niin muutella.

(Vaipuu alas tuoliin.)

Ferdinand. Joko nyt? -- Voi teitä vaimoja, kummituksia! Heikko luontonne kyllä sietää paha-tekoja, jotka ihmisyyden juuriltansa nyhtävät; mutta rahtunen arsenikia lyö teidät kumoon.

Loviisa. Myrkkyä! myrkkyä! voi herra Jumala!

Ferdinand. Niin pelkään. Limonadisi oli höystetty helvetissä. Sillä joit kuoleman maljaa.

Loviisa. Kuoleman! kuoleman! Laupias Jumala! Myrkkyä limonadissa ja kuoleman. -- O, armaitse sieluani, laupeuden herra!

Ferdinand. Se on pää-asia. Sitä minäkin häneltä anon.

Loviisa. Ja äitini -- isäni -- maa-ilman vapahtaja! Onnetoin isä-parkani! Eikö enää ole mitään pelastusta? Nuori henkeni --- eikö mitään pelastusta! Ja pitääkö minun jo kohta lähteä?

Ferdinand. Ei mitään pelastusta, sinun pitää jo kohta lähteä -- Vaan elä ole milläsikään. Me matkustamme yhdessä.

Loviisa. Ferdinand, sinäkin! Myrkkyä, Ferdinand! Sinulta? Jumala anna se hänelle anteeksi -- Armollinen herra, ota häneltä tämä synti --

Ferdinand. Tutkistele omia tiliäsi -- pelkään pahoin, ett'eivät ne ole selvällä.

Loviisa. Ferdinand! Ferdinand! -- Oi -- Nyt en enää voi salata. -- Kuolema -- kuolema ratkasee kaikki valat. -- Ferdinand! -- Ei taivaassa eikä maan päällä ole ketään niin onnetointa kuin sinä! -- Minä kuolen viatoinna, Ferdinand!

Ferdinand (säikähtäen). Mitä se sanoo? Valhetta ei tavallisesti oteta _sille_ matkalle kanssa!

Loviisa. Minä en valhettele -- en valhettele -- enkä ole valhellut kuin kerran koko elämässäni. -- Huu! mikä vilu juoksee suonissani -- -- kun kirjeen hovi-marsalkille kirjoitin --

Ferdinand. Haa! Se kirje! -- Jumalan kiitos! Nyt tuli miehuuteni taas takaisin.

Loviisa (jonka kieli alkaa jäyketä ja sormet köykistyä). Se kirje -- Valmistau hirmuista sanaa kuulemaan -- Käteni kirjoitti, mitä sydämeni kirosi -- isäsi saneli sen kirjeen.

Ferdinand (jähmistyneenä ja patsaan kaltaisena, syvään äänettömyyteen vaipuneena, kaatuu viimein kuin ukkosen lyömä maahan).

Loviisa. Voi sitä onnetointa erheystä -- Ferdinand -- minut pakoitettiin -- anna anteeksi -- Loviisasi olisi ennen kuoleman ottanut -- vaan isäni -- vaara -- he tekivät sen niin kavalasti.

Ferdinand (julmana hypäten ylös). Ole kiitetty, Jumala! ett'en vielä tunne myrkyn vaikutusta.

(Vetää miekkansa ulos.)

Loviisa (heiketen heikkonemistansa). Voi! mitä aiot? Isäsihän se on --

Ferdinand (hillimättömimmässä vimmassa). Murhaaja ja murhaajan-isä! -- Hänen pitää tulla kanssa, että kaikki-valtias syyllisen rangaiskoon!

(Tahtoo lähteä ulos.)

Loviisa. Kuollen antoi vapahtajani anteeksi -- Kunnia sinulle ja hänelle!

(Kuolee.)

Ferdinand (kääntyy joutuisasti takaisin, huomaa hänen viimeiset kuoleman-liikauksensa ja lankee surulta voitettuna hänen viereensä alas). Elä, elä! elä karkaa käsistäni, taivaan enkeli! (Tarttuu häntä käteen, vaan antaa sen taas vajota alas.) Kylmä, kylmä ja kostea! Hänen sielunsa on poissa! (Hyppää taas ylös.) Jumala, armoa Loviisalleni! armoa! armoa kauheimmalle murhaajalle. Se oli hänen viimeinen rukouksensa! -- -- Kuinka ihana ja suloinen kuolijanakin! Liikutettuna puhalsi viikake-mies vaan näille herttaisille kasvoille. -- Hänen lempeytensä ei ollut teeskentelyä, se piti kuolemassakin ryhtinsä. (Vähän ajan kuluttua). Vaan kuinka? Miksi en tunne vielä mitään? Tahtooko nuoruuteni voima minut pelastaa? Tyhjä vaiva! Ei se minun aikomukseni ole.

(Tempaa lasin.)

Viimeinen kohtaus.

Ferdinand. Presidenti. Wurm ja Palvelijoita, jotka kaikki hämmästyneinä töytävät huoneesen; sitten Miller väen ja oikeuden-palvelijoiden kanssa, jotka kokoutuvat huoneen perä-puolelle.

Presidenti (kirje kädessä). Poikani, mitä tämä on? -- En kuitenkaan voi uskoa --

Ferdinand (viskaa lasin hänelle jalkojen eteen). Niin _näet_ tuossa, murhaaja!

Presidenti (hoippuu taka-perin. Kaikki kauhistuvat. Hirmuinen äänettömyys.) Poikani, miksis tämän minulle teit?

Ferdinand (häneen katsomatta). Olisihan minun muka pitänyt ensin kysyä valtio-mieheltä, sopiiko seikka hänenkin korttiensa kanssa yhteen! -- Hieno ja ihmeteltävä, sen tunnustan, oli se konnuus, että meidän sydämet heitettiin luulon kautta. -- Mestari on se, joka sen verkon teki; paha vaan, ett'ei rakkaus totellut juoniasi niin kuuliaisesti kuin tavalliset käskyläisesi.

Presidenti (etsii ympärinsä joukkoon katsellen). Eikö tässä ole ketään, joka itkisi surkutellen onnetointa isää?

Miller (huutaen näyttelystän takana). Laskekaa sisään! Jumalan tähden, laskekaa!

Ferdinand. Tyttö on pyhä -- hänestä on toinen tuomitseva.

(Avaa oven Millerille, joka väen ja oikeuden-palvelijoiden kanssa töytää sisään.)

Miller (kauheimmassa tuskassa). Lapseni! lapseni! -- Myrkkyä huudetaan täällä otetun. -- Tyttäreni! missä olet?

Ferdinand (taluttaa hänet presidentin ja Loviisan ruumiin väliin). Minä olen viatoin. Kiitä tästä tuota.

Miller (lankeaa hänen viereensä maahan). O Jeesus!

Ferdinand. Lyhyesti puhuen, isäni! -- Te alatte käydä minulle kalliiksi. -- Kavalasti on minulta henkeni varastettu, varas olette te. Minua vapisuttaa, kuinka asiani Jumalan kanssa ovat; -- konna en kumminkaan ole koskaan ollut. Ian-kaikkinen tuomioni langetkoon miten hyvänsä -- teidän päälle se elkään langetko -- Vaan minä olen tehnyt murha-työn, (peljättävällä, kovalla äänellä) murha-työn, jota sinä et minun käskene yksinäni maa-ilman tuomarin eteen kantamaan. Juhlallisesti heitän siitä tässä sinulle isomman, kauheimman puolen: kuinka sen kanssa tullet toimeen, katso itse. (Vieden hänet Loviisan tyköön.) Tuossa, julmuri! riemuitse nyt sukkeluutesi kauhistavalle hedelmälle; noilla kasvoilla on sinun nimesi peljättävästi kirjoitettu, ja koston enkelit ovat sen siitä lukevat -- Tämän-näköinen haamu hiiviköön vuoteesi ympärillä maatessasi, ja tarjotkoon sinulle kylmää kättänsä -- Tämän-näköinen haamu seiskoon sielusi edessä kuollessasi, ja häiritköön viimeisen rukouksesi -- Tämän-näköinen haamu seisokoon haudallasi ylös-noustessasi -- ja Jumalan vieressä hänen sinua tuomitessansa. (Hän alkaa heikota. Palvelijat pitelevät häntä.)

Presidenti (kädellänsä tehden hirmuisen viittauksen taivasta kohti). Elä minulta, elä minulta, kaikkein tuomari, vaadi näitä sieluja, vaan _tuolta_.

(Menee Wurmiin päin.)

Wurm (pöyhähtäen). Minultako?

Presidenti. Sinulta, kirottu! sinulta, saatana! -- Sinä sitä annoit sen helvetin neuvon -- _Sinun_ yllesi tulkoon vastuukin -- Minä pesen käteni puhtaaksi.

Wurm. Minunko ylleni? (Alkaa kauheasti nauraa.) Lystiä! lystiä! Nytpä sitten tiedän senkin, millä tavalla perkeleet kiittävät. Minun yllenikö, sinä tuhma konna? Oliko se _minun_ poikani? Olinko minä sinun isäntäsi? -- Minun ylleni vastuu? Haa! tään näön kautta, joka jähmentää ytimen luissani! Tulkoon vastuu minun ylleni! Nyt _tahdon_ minä hukkua, mutta _sinun_ pitää hukkuman minun kanssani. -- Väki hoi! Huutakaa _murha_ katuja pitkin! Herättäkää oikeus! Oikeuden-palvelijat, sitokaa minut! Viekää minut pois tästä! Minä tahdon ilmoittaa salaisuuksia, semmoisia että kuulijoilla tukat nousevat pystyyn.

(Tahtoo lähteä.)

Presidenti (pidättää hänet). Ethän toki, riivattu, tahtone --?

Wurm (taputtaa häntä olalle). Tahdon kyllä, kumppali! Tahdon kyllä! -- Riivattu olen minä, se on tosi -- se on sinun työtäsi -- niin tahdon nytkin menetellä kuin riivattu. -- Käsi kädessä _sinun_ kanssasi pyövelin pölkylle! Käsi kädessä _sinun_ kanssasi helvettiin! Minua oikein ilahduttaa olla _sinun_ kanssasi, koira, kirottuna!

(Hän viedään pois.)

Miller (joka kaiken aikaa, pää Loviisan sylissä, on maannut äänettömässä surussa, nousee yht'äkkiä ylös ja viskaa majuorille raha-kukkaronsa jalkojen juureen). Myrkyn-syöttäjä! Pidä kirotut rahasi! -- tahdoitko sillä lapseni minulta ostaa?

(Töytää ulos huoneesta.)

Ferdinand (sortuvalla äänellä). Juoskaa jälestä! Hän on vimmassa. -- Tämä raha on hänelle pelastettava. -- Se on mun kauhea kiitollisuuteni. Loviisa! -- Minä tulen. -- -- Jääkää hyvästi! -- -- Antakaa minun erota tämän alttarin vieressä. --

Presidenti (heräten kauhun huumeuksesta, pojallensa). Poikani! Ferdinand! Etkö enää edes silmääsi luo musertuneen isäsi päälle?

(Majuori lasketaan Loviisan viereen.)

Ferdinand. Jumalan, laupeuden isän, on viimeinen ajatukseni.

Presidenti (kauheimmassa kivussa langeten hänen eteensä maahan). Luodut ja luoja hylkäävät minut. -- Etkö enää silmää luo virvoitukseksi päälleni?

Ferdinand (osoittaa kuollen hänelle kätensä).

Presidenti (nousee sukkelasti ylös). Hän antoi minulle anteeksi! (Toisille). Nyt olen teidän vankinne!

(Hän lähtee pois, oikeuden-palvelijat seuraavat häntä, esi-rippu lankee alas.)

End of Project Gutenberg's Kavaluus ja rakkaus, by Friedrich von Schiller