Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä

Part 8

Chapter 83,079 wordsPublic domain

Ferdinand. Mitä tahdot, harmaa-parta? Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä. Elä sekau peliin, jonka teidän puoli nähtävästi on tapannut -- vai oletko sinäkin ehkä viisaampi kuin sinusta olen luullutkaan? Oletko kuuden-kymmenen vuotesi viisauden lainannut tyttäresi kurvan-seikkoihin ja nää kunnioitettavat hivuksesi parittajan toimella häväissyt? -- Mutta Mutta jos niin _ei_ ole, niin painau vuoteelle, onnetoin ukko, ja kuole -- Aika ei vielä ole ohitse. Vielä voit nukkua siinä suloisessa luulossa: minä olin onnellinen isä! -- Muuanta silmän-räpäystä myöhemmin olet sen myrkyllisen sisiliskon viskaava kotoonsa helvettiin päin, kiroava sekä lahjaa että sen antajaa, ja menet Jumalata pilkaten hautaan. (Loviisalle.) Puhu, sinä onnetoin! Kirjoititko sinä tämän kirjeen?

Miller (varoittaen Loviisalle). Jumalan tähden, tyttäreni! Muista nyt, muista nyt oikein!

Loviisa. Oi tätä kirjettä, isä!

Ferdinand. Ettäkä se joutui vääriin käsiin? -- Kiitetty olkoon sattumus; se on tehnyt monta suurempaa työtä kuin mietiskelevä ymmärrys, ja on sinä päivänä paremmin seisova pystyssä kuin kaikkein viisasten järki. -- Sattumus, sanoin? -- O, onhan luojan kaitsemus läsnä siinäkin, kun varpunen putoo maahan, miksi ei siis siinä, kussa perkeleeltä reväistään peite silmiltä? -- Vastausta minä tahdon! Kirjoititko tuon kirjeen?

Miller (syrjin Loviisaan, kehoittaen). Ole väkevä, tyttäreni! Sano nyt vielä vaan tuo yksi: _kirjoitin_, ja kaikki on voitettu.

Ferdinand. Voi lystiä, voi lystiä! Isäkin petetty! Kaikki petettynä! No katsoppas, kuinka se häpeemätöin nyt seisoo tuossa, ja yksin oma kielensä ei tahdo ruveta nyt hänen viimeistä valhettansa lausumaan! Vanno Jumalan kautta! peljättävän totuuden kautta! Kirjoititko tuon kirjeen?

Loviisa (tuskallisen kamppauksen jälestä, jonka alla hän on katseilla puhunut isänsä kanssa, päättäväisesti ja lujasti.) Kirjoitin!

Ferdinand (seisattuu hämmästyen). Loviisa! -- Ei! Niin totta sieluni elää! sinä valhettelet! -- Viattomuuskin tunnistaa kidutus-penkissä paha-tekoja, joita se ei koskaan ole tehnyt -- Minä kysyin liian pikaisesti -- Eikö niin, Loviisa? -- Sinä tunnustit vaan sen tähden, että niin pikaisesti kysyin?

Loviisa. Minä tunnustin, mikä totta on!

Ferdinand. Ei, sanon minä! ei! ei! Sinä et sitä kirjoittanut. Eihän se ole ensinkään sinun käsi-alaasi -- Ja jospa olisikin, niin ovatko käsi-kirjoitukset vaikeammat väärentää kuin sydämet turmella? -- Puhu minulle totuus, Loviisa! -- Tahi elä, elä, elä tee sitä! Voisit sanoa: _kirjoitin_, ja minä olisin hukassa. -- Valhettele, Loviisa, valhettele! -- O -- jospa nyt valhetteleisit, katsoisit päälleni avonaisella enkelin-katseellasi, suostuttaisit vaan korvani ja silmäni ja tämän sydän-parkani vielä kerran häjysti pettäisit -- O Loviisa! Kaikki totuus saisi sitten sen henkäyksen kanssa hävitä maailmasta eli ruveta jäykkiä niskojansa hovi-miehen tavalla valheella kumartelemaan! (Pelkääväisellä, vapisevalla äänellä.) Kirjoititko tuon kirjeen?

Loviisa. Jumalan nimessä! Peljättävän totuuden nimessä! Minä kirjoitin sen!

Ferdinand (vähän ajan kuluttua, syvimmällä tuskalla). Vaimo! vaimo! -- Voi tuota näköäsi, jolla nyt edessäni seisot! -- Kaupittele tuolla näölläsi vaikka paratiisin iloja, niin et yksin kadotuksestakaan löydä ostajia -- Jospa olisit tiennyt, mikä sinä minulle olit, Loviisa! Mahdotointa! Ei! Et sinä tiennyt, että olit minulle kaikki! Kaikki! -- Tämä on köyhä, halpana pidetty sana, vaan ian-kaikkisuus tuskin voi sen ympäri kulkea; taivaan tähdet kiertävät ratojansa sen sisässä. -- Kaikki! ja niin tunnottomasti leikitsit sen kanssa -- O, se on kauheata!

Loviisa. Te saitte nyt tunnustukseni, herra von Walter. Minä olen itse kironnut itseni. Menkään nyt! Luopukaa talosta, jossa niin onnetoin olitte.

Ferdinand. Hyvä! hyvä! Hiljaahan minä olen -- hiljaahan senkin maan sanotaan olevan, jonka yli rutto on käynyt -- minä olen kuin semmoinen maa. (Vähän mietittyään.) Vielä vaan yksi anomus, Loviisa! -- viimeinen! Päätäni niin kuumentaa. Tarvitsen vilvastusta, Laitappa minulle lasi limonadia!

(Loviisa menee.)

Kolmas kohtaus.

Ferdinand ja Miller.

He kävelevät, sanaakaan sanomatta, jonkun aikaa kumpikin puoltansa edes-takaisin.

Miller (seisattuu viimein ja katselee majuoria suruisella näöllä). Hyvä paroni, voipiko se huojentaa murhettanne, jos minä tunnustan, että surkuttelen teitä?

Ferdinand. Annahan vaan asian olla sillään, Miller! (Kävelee taas muutamia askelia.) Miller, en tahdo enää muistaa, mitenkä ma huoneesesi tulinkaan -- Mikäpä siihen olikaan syynä?

Miller. Kuinka, herra majuori? Huiluahan te tahdoitte oppia soittamaan. Ettenkö sitä enää muista?

Ferdinand (vilkkaasti). Minä näin tyttäresi! (Taas äänettömyyttä.) Etpä ole pitänyt sanaasi, hyvä ystävä! Me sovimme niin, että mun piti yksinäiset tuntini saada _rauhassa_. Petit minut siinä kohdassa ja möit minulle kyy-käärmeitä. (Nähtyään Millerin liikutuksen.) Ei vainenkaan, elä peljästy, vanha mies! (Liikutettuna hänen kaulaansa). Sinä et ole syy-pää!

Miller (pyyhkien silmiänsä). Sen tietää kaikki-tietäväinen Jumala!

Ferdinand (uudelleen kävellen edes-takaisin, synkeästi miettien). Ihmeellisesti, käsittämättömän ihmeellisesti heittelee Jumala meitä! Hienoista näkymättömistä rihmoista riippuu hänellä usein raskaimmat painot. -- Jospa ihminen tietäisi, että tuosta omenasta minä nyt muka kuoleman syön. -- Hum! -- Jospa sen tietäisi! (Kiireemmin edes ja takaisin, sitten tarttuen kovasti Millerin käteen.) Mies! Siitä rahdusta huilun-opetusta maksan sinulle liian kalliin --- -- Etkä sinäkään voita sillä mitään -- sinäkin kuka-ties menetät tässä kaikki. (Tuskassaan uloten hänestä.) Onnetoin huilun-soitto, jota ei olisi pitänyt koskaan juohtua mieleeni!

Miller (kokee peittää liikutuksensa). Kauanpa se limonadi viipyykin. Parasta on, minä menen kiirehtimään, jos ette pahaksi pane.

Ferdinand. Ei sillä niin kiirettä ole, hyvä Miller! (Itseksensä mumisten.) Varsinkin isän puolesta -- Ole vaan täällä -- Mitäpä minä vielä arvelinkaan kysyä? -- Niin! Onko Loviisa sinun ainoa tyttäresi? Eikö sinulla muita lapsia olekaan?

Miller (lämpimästi). Ei ole muita, paroni! -- Enkä ole toivonutkaan muita. Siitä tytöstä on jo kyllä, ottamaan koko isän-sydämeni valtaansa -- sille olenkin jo antanut rakkauteni kaiken pää-oman.

Ferdinand (kovasti liikutettuna). Haa! -- -- Käyppä kuitenkin katsomassa, eikö se juoma joudu, hyvä Miller!

(Miller menee.)

Neljäs kohtaus.

Ferdinand (yksinään). Ainoa lapsi! -- Tunnetkos sen, murhaaja! Kuuletko sitä, ainoa? -- Ja sillä mies-paralla ei ole koko taivaan-kannen alla muuta kuin viulunsa ja tuo ainokaisensa. -- Sinä tahdot sen häneltä ryöstää? -- Ryöstääkö? -- Ryöstääkö kerjäläisen viimeisen hätä-varan? Katkoako ramman sauvan ja heittää kappaleet hänen eteensä? Kuinka? Onko minulla tosiaankin siihen sydäntä? -- -- Ja kun hän sitten tulee ja tytär makaa selällänsä, kukkanen -- nuutunut -- kuollut -- vallattomasti tallattu, hänen viimeinen, ainoa, verratoin toivokkinsa. -- Haa! ja kun hän sitten siinä seisoo sen edessä, seisoo ja hänestä koko luonto herkeää henkimästä, ja hänen jähmistynyt silmänsä näkee koko rajattoman avaruuden tyhjäksi ja autioksi, etsii Jumalata eikä löydä Jumalata ja tulee tyhjänä takaisin. -- -- Jumala! Jumala! Vaan eihän minunkaan isälläni ole kuin tämä ainoa poika -- tämä ainoa poika, vaan ei kuitenkaan ainoa rikkaus. -- (Vähän ajan perästä.) Vaan kuitenkin! Mitä hän sitten menettää? Tytön, josta rakkauden pyhimmät tunteet olivat vaan vauvoja. Tekisikö se isäänsä onnelliseksi? -- Ei suinkaan! Ja minä ansaitsen vielä kiitoksen, että poljen kuolijaksi sen sisiliskon, ennenkuin se vielä pistää isääkin.

Viides kohtaus.

Miller, joka tulee takaisin, ja Ferdinand.

Miller. Heti saatte sen, paroni! -- Tyttö-riepu istuu tuolla ulkona ja on itsensä kuolijaksi itkeä. Limonadissaan tuopi hän teille varmaan kyyneleitäkin.

Ferdinand. Hyväpä se olisikin, jos siinä vaan kyyneleitä olisi! -- -- Vaan koska ikään puhuimme soitosta, Miller! (Vetää raha-kukkaronsa ylös.) Niin olen minä vielä velka-miehesi.

Miller. Kuinka? Mitä? Mitä joutavia, paroni! Miksikä luulette minua? Hyvällä kädellähän se on. Elkää toki ruvetko minua näin häpäisemään, ja eihän tässä nyt, jos Jumala suopi, olla viimeistä kertaa yhdessä.

Ferdinand. Kuka sen tietää? Ota vaan pois. Se on kuolevaisuuden vuoksi.

Miller (nauraen). Niin, senkö vuoksi, paroni? No, kyllä se kuolevaisuuden vuoksi vielä saa jäädä teidän taaksenne.

Ferdinand. Ei tiedä. -- Etkö sitä ole kuullut, että nuorukaiset ovat kaatuneet -- pojat ja tytöt, toivon lapset, pettyneiden isien ilot. -- Mitä ikä ja madot eivät saa aikaan, sen tekee monesti ukon-nuoli. -- Ei Loviisasikaan ole kuolematoin.

Miller. Hän on minulla Jumalalta.

Ferdinand. Kuule vielä -- minä sanon sinulle, hän ei ole kuolematoin. Tämä tytär on sinun silmä-teräsi. Sinä riiput sieluin ja hengin tässä tyttäressäsi. Ole varoillasi, Miller! Ainoastaan huima peluri panee kaikki yhdelle kortille. Se kauppa-mies on liian uskaljas, joka kaiken omaisuutensa panee yhdelle laivalle. -- Kuule se, Miller, ja muista varoitukseni! -- -- Vaan miksikä et ota rahaasi?

Miller. Mitä, herra? Tuoko kokonainen kukkaron-pullukka? Mitä ajattelette, armollinen herra?

Ferdinand. En muuta kuin velkaani suorittaa. -- Heh! (Heittää kukkaron pöydälle, niin että siitä muutamia kulta-rahoja tulee ulos.) En minä ian-kaikkisesti voi olla sinulle velkaa.

Miller (hämmästyen). Mitä? Se, kies' avita, ei helähtänyt kuin hopea-raha! (Lähenee pöytää, ja huutaa säikähdyksissä.) Kuinka, Jumalan ja taivaan nimessä, paroni? -- Paroni, mitä olette te? Mitä teette te, paroni? Tämäpähän siivoa on! (Yhteen-lyödyillä käsillä.) Aivanhan tämä on -- eli olette minut, eli -- lempo vieköön! paljasta puhdasta kultaahan tässä kiiltää silmääni. -- -- Ei saatana! sillä syötilläsi et minua petä.

Ferdinand. Vanhaako vai verestä olet juonut, Miller?

Miller (törkeästi). Hiisi ja helvetti! Katsokaahan vaan tuohon! -- Kultaa!

Ferdinand. No, mitä se tekee?

Miller. Pyövelin nimessä -- sanon -- katsokaa herran Kristuksen tähden -- kultaa!

Ferdinand. Onpa se sitten jotain ihmeellistä!

Miller (vähän aikaa ääneti oltuansa, mennen hänen tyköönsä, liikutuksella). Armollinen herra, minä olen yksin-kertainen, suora mies, jos minua mihin koiran-työhön tahdotte houkutella; sillä tuommoista raha-joukkoa ei, Jumala nähköön, kunniallisella työllä ansaita!

Ferdinand (hellästi). Elä ole milläsikään, Milleri-parka! Tuon rahan olet jo kauvan sitten ansainnut, ja Jumala minua varjelkoon tahtomasta sillä ostaa sinun puhdasta omaa-tuntoasi!

Miller (kuin puoli-hulluna hyppien ylös). Siis minun! minun! Jumalan suomasta ja luomasta, minun! (Juosten oveen päin, huutaen.) Eukko! Tytär! Victoria! Tulkaa tänne! (Takaisin tullen.) Vaan rakas taivaallinen isä! millä keinoin joutui tämä hirmuinen raha minulle näin yht'äkkiä? Miten ansaitsen sen? millä sen kostan? Häh?

Ferdinand. Et soitto-tunnillasi, Miller! -- Tällä rahalla maksan sinulle, (taukoo vapistuksensa tähden) maksan sinulle (vähän ajan perästä surullisesti) kolmi-kuukautisen onnettoman unelman tyttärestäsi.

Miller (tarttuu hänen käteensä, jota hän kovasti puristaa). Armollinen herra! Jos te olisitte halpa, vähäinen porvaris-mies -- (joutuun) ja tyttöni ei rakastaisi teitä, niin pistäisin hänet kuolijaksi! (Taas rahaan päin, sitten ala-kuloisesti.) Vaan tuossahan nyt kaikki on minun ja teillä ei ole mitään, ja mun täytynee siis koko riemun antaa mennä kuin Mähösen viinan? Häh?

Ferdinand. Elä ole milläsikään, ystävä! -- Minä matkustan pian toiseen maahan, ja siellä ei tämän-kuvaiset rahat kulje kuitenkaan.

Miller (sillä välin luopumattomasti tähystäen rahaa, ihastuksella). Jääpikö se siis minun omakseni? Jääpikö? -- Vaan mieleni käypi pahaksi siitä, että lähdette pois. -- Ja maltappa aikaa, kun minä nyt rupean ylpeäksi! Pöyhkenen ja pöhötyn niin että! (Panee hatun päähänsä ja töytää ulos-päin.) Ja torin varrella tahdon minä nyt antaa soitto-tuntiani enkä polttaa muuta kuin kolmea kuningasta, ja jos minä enää koskaan istun kolmen äyrin oluelassa, niin vieköön minut se ja se!

(Tahtoo mennä pois.)

Ferdinand. Elä mene! Ole vaiti! ja pane rahat taskuusi! (Painavasti.) Tämän iltaa vaan vielä ole vaiti, ja tee minulle mieliksi eläkä enää anna soitto-tuntia.

Miller (vielä kiihkoisemmin, tarttuen häntä liiviin, riemuiten.) Ja, herra, tyttäreni! (Laskien hänet irti.) Rahasta ei mies paljon parane -- rahasta ei -- Söinpä minä potaattia eli pyy-paistia, se on yhden tekevä, täysi on täysi, ja tuo takki on ainiaan hyvä, kunne Jumalan päivä ei paista hihojen läpi. -- Minusta on se kaikki jonkin-joutavaa. -- Vaan tytölle on tämä siunaus hyvä; mitä hänen silmistänsä vaan näen hänen toivovan, se pitää hänen saaman.

Ferdinand (keskeyttää kiireesti). Hiljaa, hiljaa --

Miller (aina vilkkaammin). Ja hänen pitää oppiman Ranskan kieltä ja menuettia tanssimaan ja laulamaan, niin että siitä sanomissa kirjoitetaan; ja saali pitää hänellä oleman kuin parailla hovineuvoksen-tyttärillä, ja paletotti, vai miksi lemmoksi ne sitä kutsuvat, ja soittajan tyttärestä pitää puhuttaman viiden penin-kulman päässäkin.

Ferdinand (tarttuu hänen käteensä kauheimmalla liikutuksella). Kyllä jo! kyllä jo! Jumalan tähden, ole vaiti! Tämän päivää vaan vielä ole vaiti! Se olkoon ainoa kiitos, jonka sinulta vaadin.

Kuudes kohtaus.

Loviisa limonadin kanssa, ja Edelliset.

Loviisa (itkeneillä silmin ja vapisevalla äänellä, talrikilla tuoden lasia majuorille). Olkaa hyvä ja sanokaa, jos tämä ei olisi kylläksi väkevää.

Ferdinand (ottaa lasin, panee sen pöydälle ja kääntyy vilkkaasti Milleriin päin). Vähällä olin sen unhottaa! -- Saisinko sinulta pyytää yhtä asiaa, rakas Miller? Tahdotko minulle pienen palveluksen tehdä?

Miller. Vaikka kymmenen! Mitä se on?

Ferdinand. Minua odotetaan kotona ruoalle. Kova onni saattoi minut pahalle tuulelle. Minun on nyt aivan mahdotoin mennä ihmisten joukkoon. -- Menisitkö isäni tykö ja sanoisit, ett'en tule?

Loviisa (säikähtää ja sanoo sukkelasti). Voinhan sen minäkin toimittaa.

Miller. Sinäkö presidentin tykö?

Ferdinand. Ei sitä tarvitse hänen itsensä luo mennä, sanot vaan sanottavan palvelijoille etu-huoneessa. -- Tuoss' on kelloni kanssasi, että uskovat sinua. -- Minä olen täällä vielä palatessasi. -- Pyydä vastuuta.

Loviisa (hyvin hätäytyneenä). Enkö sitä minä voisi toimittaa?

Ferdinand (Millerille, joka juuri on lähtemässä). Elä vielä mene! Täss' olisi vielä kirje isälleni, joka tän'iltana tuotiin minulle. -- Kuka-ties painavia asioita. -- Sen viet yhdellä tielläsi sinne.

Miller. Hyvä, herra paroni!

Loviisa (riippuu hänessä, kauheasti peljästyneenä). Vaan, isä, voisinhan minäkin hyvin hyvästi nuo asiat toimittaa! --

Miller. Yksinäsi ei sinua, tyttäreni, voi yön selkään lähettää.

(Pois.)

Ferdinand. Näytä valkeatn isällesi, Loviisa! (Loviisan seuratessa Milleriä kyntteli kädessä, tulee hän pöydän luo ja karistaa myrkkyä limonadi-lasiin.) Jaa, hänen pitää! hänen pitää! Korkeuden vallat nyykäyttävät päällään minulle myödytyksensä, taivaan kosto suostuu päätökseeni, hänen hyvä enkelinsä hylkää hänet.

Seitsemäs kohtaus.

Ferdinand ja Loviisa.

Loviisa tulee vitkitellen kynttelin kanssa takaisin, panee sen pöydälle ja seisattuu toiselle puolen toisella majuori, luoden silmänsä maahan ja vaan toisinaan petollisesti ja varkain häneen katsoen. Majuori seisoo toisella puolen ja katsoo vaan jäykästi eteensä.

(Suuri äänettömyys tämän kohtauksen alussa.)

Loviisa. Tahdottenko minua säistää, niin soitan jotain pianolla?

(Avaa pianon.)

(Ferdinand ei vastaa mitään, äänettömyys.)

Loviisa. Vieläpä te olette shakki-pelissäkin minulle yhden voiton velkaa. Eikö koeteta yhtä, herra von Walter?

(Taas äänettömyys.)

Loviisa. Se kirje-reppu, herra von Walter, jonka kerran lupasin teille neuloa -- sitä olen alotellut -- tulkaapa katsemaan sen kaavaa!

(Äänettömyyttä vaan.)

Loviisa. O, kuinka minä olen kurja!

Ferdinand (seisoen kuin ennenkin). Se saattaisi olla totta.

Loviisa. Minun syyni ei ole, herra von Walter, että te nyt niin huonosti huvitutte.

Ferdinand (nauraa loukaten). Sillä ethän sinä muka mitä taida minun tylsälle hiljaisuudelleni?

Loviisa. Johan minä sen edeltä arvasin, ett'emme me tätä nykyä tule hyvin toimeen yhdessä. Säikähdinkin heti, sen tunnustan, kun isäni lähetitte asialle. -- Herra von Walter, minä luulen että tämä hetki on meille molemmille yhtä tukala. -- Jos ette pahaksi pane, niin menen minä ja kutsun muutamia tuttaviani tänne.

Ferdinand. Meneppä ja tee se! Niin menen paikalla minäkin ja kutsun tuttaviani.

Loviisa (katsoo häneen hämmästyneenä). Herra von Walter!

Ferdinand (häjysti). Tosiaankin sukkelin neuvo, minkä ihminen voi keksiä tämmöisessä tilassa kuin me nyt olemme. Tästä ikävästä kaksin-olosta teemme lystin linnoituksen, ja jospa siinä annammekin lihallemme vähän vapautta, niin sillä vaan korvaamme itsellemme ne kärsimykset, joita rakkauden tuskat ovat tuottaneet.

Loviisa. Te olette lystikäs, herra von Walter!

Ferdinand. Niin lystikäs, että torilla voisin poikajoukon kerätä perääni! Ei! Totta puhuen, Loviisa! Sun esi-merkkisi on minullenkin opiksi -- minä otan sinut opettajakseni. Hulluja ne ovat, jotka ikuisesta rakkaudesta hupattavat. Eihän yhtä alin-omaa jaksa rakastaa; vaihtelevaisuus on huvituksen höyste. -- Niin kuuleppa, Loviisa! Minäkin suostun siihen. -- Pujahdamme yhdestä rakkauden seikasta toiseen, vyörymme yhdestä haureuden pahnasta toiseen. Sinä tuonne -- minä tänne -- kuka-ties sillä keinoin löytäisin kadonneen rauhani josta-kusta nais-huoneesta takaisin -- Kuka-ties, näin hurjailtuamme jonkun ajan, suureksi iloksemme taas joutuisimme yhteen, kuka-ties samat taipumukset meissä taas synnyttäisivät lemmen ja häpeä ja irstaisuus voisivat matkaan-saattaa sovun ja soinnun, joita hellin rakkaus ei ole meissä saanut aikaan.

Loviisa. O nuorukainen, nuorukainen! Onnetoin olet jo; tahdotko ansaitakin onnettomuutesi?

Ferdinand (vihassa mumisten hampaidensa sisässä). Onnetoinko olen? Kuka sen sinulle sanoi? Nainen, sinä olet liian kehno itse mitään tuntemaan -- millä voit sitten toisen tunteita punnita? -- Onnetoin, sanoi se? -- Haa! tämä sana saattaisi minut haudassakin raivoon! -- Onnettomaksi piti minun tulla, sen hän tiesi. Kuolo ja kadotus! sen hän tiesi, ja petti minut kuitenki. -- Sanasi taittavat kaulasi -- Tähän asti voin vielä kehnoutesi peitellä typeryydellä, ja ylen-katseeni oli sinut päästää kostamatta. (Kiireesti temmaten lasin.) Niin muodoin, kevyt-mielinen et ollut -- tyhmä et ollut -- olit vaan perkele. (Juopi.) Limonadi on yhtä mieto kuin sinun sielusi -- Maistappa!

Loviisa. O taivas! Syystäpä pelkäsinkin tätä kohtausta.

Ferdinand (kovasti käskien). Maista!

Loviisa (ottaa lasin vähän vasta-hakoisesti ja juo).

Ferdinand (käännäksen, hänen nostettuaan lasin huulillensa, yht'äkkiä kalveten pois ja juoksee huoneen kaukaisempaan nurkkaan).

Loviisa. Tämä limonadi on hyvä.

Ferdinand (kääntymättä, väristen kauhistuksesta). Terveydeksesi!

Loviisa (pantuansa lasin pois). Oi, jospa tietäisitte, Walter, kuinka hirmuisesti olette mieleni loukannut!

Ferdinand. Hum!

Loviisa. Se aika tulee vielä, Walter! -- --

Ferdinand (tullen eteenpäin). O! _ajasta_ ei meillä enää olisi isoa huolta.

Loviisa. Silloin tämä ilta on tuntuva raskaalta sydämessänne.

Ferdinand (alkaa kävellä kovemmin ja tulla levottomaksi, heittäen vyönsä ja miekkansa pois). Hyvästi nyt, herrain palvelus!

Loviisa. Hyvä Jumala! Mikä teillä on?

Ferdinand. Vari ja ahdas -- Tahdon olla irremmasti.

Loviisa. Juokaa! juokaa! Juoma jäähdyttää teitä.

Ferdinand. Kyllä se sen tekee ihan varmaan -- Kurva on hyvä-sydäminen, vaan niinhän ne ovat kaikki!

Loviisa (rakkauden täydellä lämpimyydellä juosten hänen syliinsä). Loviisallesiko sen sanoit, Ferdinand?

Ferdinand (työntää hänet luotaan). Pois! pois! Pois nuo hellät sulavat silmät! Minä voitun. Tule kauhistavaisessa muodossasi, käärme! Hyppää päälleni, kyy! Lyö luokkia taivasta kohti! -- tule niin hirmuisena kuin helvetti sinut koskaan näki -- Vaan elä enkelinä enää -- Elä enkelinä enää -- Siksi on jo liian myöhä -- Mun täytyy polkea sinut kuolijaksi niinkuin sisiliskon -- Voi sinua!

Loviisa. O, että näin loitos piti tultaman!

Ferdinand (katsellen häntä sivulta). Tuo taivaallisen kuvaajan ihana teos -- Ken sen uskoisi? Ken voisi sitä uskoa? (Ottaen hänen kätensä ja pitäen sitä ylhäällä.) En tahdo sinua moittia, luoja! -- Vaan miksi panit myrkkyäsi näin kaunihin astioihin? -- -- Voipiko pahuus hyötyä näin lempeässä maassa! -- -- O, se on ihmeellistä!

Loviisa. Jotaka minun pitää kuunnella ja olla vaiti!

Ferdinand. Ja tuo suloinen soiva äänikin -- Kuinka voipi niin paljo sointua lähteä noin hajanaisesta kanteleesta? (Juopuneilla silmillä hänen silmiinsä katsoen.) Kaikki niin ihanata -- niin täydellistä -- niin jumalallista! -- Kaikessa paraan luomis-hetken teos! Jumal'avita! juuri kuin koko maa-ilma olisi ilmautunutkin vaan sen tähden, että luoja tälle teoksellensa saisi iloita. -- -- Jako _sielua_ tehdessänsä vaan olisi Jumala erehtynyt? Onko se mahdollista, että tämä vaihdokas pääsi maa-ilmaan ilman moitteetta? (Yht'äkkiä luopuen hänestä.) Vai näkikö hän käsissänsä enkelin syntyvän ja korjasi erhetyksensä kiireessään sitä kehnommalla sydämellä?

Loviisa. O sitä ilkeätä itse-päisyyttä! Ennenkuin hän tunnustaisi hairaustansa, ennen pilkkaa hän Jumalata.

Ferdinand (töytää katkerasti itkien hänen kaulaansa). Vielä kerran, Loviisa! -- Vielä kerran, niinkuin ensimäisen suudelmamme päivänä, jolloin sinä ensi kerran suhahdit: _Ferdinand_ ja sana _sinä_ ensi kerran tuli kuumille huulillesi -- O, loppumattomien, sanomattomien ilojen kylvy näytti tässä silmän-räpäyksessä olevan kätkettynä niinkuin kukkasen supussa. -- Silloin oli ian-kaikkisuus edessämme kuin suloinen kevät-päivä; kultaisia vuosi-tuhansia kulki mielemme ohitse kuin nuoria morsiamia. -- -- Silloin olin minä onnellinen! Loviisa! Loviisa! Loviisa! Miksis teit minulle tämän?

Loviisa. Itkekää, itkekää, Walter! Murheenne ehkä tekee minulle oikeammin kuin vihanne.

Ferdinand. Siinä erehdyt. Tämä ei ole sitä murhetta -- Ei sitä lämmintä, makeata kastetta, joka painuu mielen haavoihin kuin palsami ja panee tunnetten jäykän rattaan uudestaan liikkeesen. Tämä on vaan yksityisiä, kylmiä märkiä -- rakkauteni ian-kaikkisen kuolon kylmää kuuraa. (Kauhean juhlallisesti, laskien kätensä hänen päänsä päälle.) Itkeä pitää sielustasi, Loviisa! -- Itkeä Jumalasta, jonka loppumatoin laupeus tässä erehtyi, ja joka paraimmassa teossansa näin pettyi. -- O, minusta tuntuu, että koko luonnon pitäisi ottaa suru-huntu päällensä ja hämmästyä sitä esi-merkkiä, joka hänen keskessänsä nyt tapahtuu -- Ilkeätä on, kun ihmiset lankeevat ja paratiisit menetetään; vaan kun pitali raivoo enkelien joukossa, pitää koko luonto pantaman huolen alle.

Loviisa. Elkää ajako minua vimmaan, Walter! Minulla on mielen lujuutta niin hyvin kuin monella muulla -- vaan sitä ei pidä panna yli-luontoiseen koetteesen. Walter, yksi sana vielä ja sitten olemme eroitetut -- -- Kauhea kohtalo on eksyttänyt meidän sydämet toisistansa. Jos saisin suuni avata, Walter, niin voisin sinulle kertoa asioita -- voisin -- -- vaan kova onni sitoi kieleni niinkuin rakkautenikin, ja kärsiä pitää minun, ettäs minua menettelet niinkuin porttoa.

Ferdinand. Kuinka voit nyt, Loviisa?

Loviisa. Miksi sitä kysyt?

Ferdinand. Minusta olisi paha, jos sinun täytyisi täältä erota valhe huulillasi.

Loviisa. Jumalan tähden, Walter!

Ferdinand (pikaisesti liikkuen). Ei, ei! Liian saatanallinen olisi semmoinen kosto! Ei! Jumala varjelkoon! En minä tahdo kostoani ulotuttaa toiseen maa-ilmaan asti. -- Loviisa! Rakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.

Loviisa. Kyselkää, mitä tahdotte. Min'en vastaa enää mitään.

(Istuksen.)

Ferdinand (totisemmin). Ota vaari kuolemattomasta sielustasi, Loviisa! Rakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.

Loviisa. Min'en vastaa enää mitään.