Part 5

Presidenti. Siksi pitää _teidän_ ruveta, paroni.

Hovi-marsalki. Minunko? minun? -- Onko tyttö aatelia?

Presidenti. Kuinka niin? Mitä hulluutta! -- Musikantin tytär.

Hovi-marsalki. Niin muodoin porvarillinen? Se ei käy laatuun; vai mitä?

Presidenti. Mikä ei käy laatuun? Mitä joutavaa! Kuka hullu koskaan kysyy kahden punakan kasvon suku-perää?

Hovi-marsalki. Vaan muistakaa toki minun kunniatani! Ja arvoni hovissa!

Presidenti. Se on toista! Antakaa anteeksi! En ole ennen tiennyt sitä, että _tapojen laittamattomuus_ on teistä enempi kuin _voima ja valta_. Ollaan siis puhumatta!

Hovi-marsalki. Elkää suuttuko, paroni! en minä sitä tarkoittanut.

Presidenti (kylmästi). Ei -- ei! Teillä on aivan oikein. Minuakin se jo tuskastuttaa. Minä annan reen tauota. Ja von Bockille toivotan onnea ensimäiseksi ministeriksi. On maa-ilmata muuallakin. Minä pyydän eroni herttualta.

Hovi-marsalki. Entä minä? -- Teidän on hyvä ylpeillä, teidän! Te olette ottanut tutkinnot! Vaan minä, -- mon Dieu! mikä minusta sitten tulee, jos hänen korkeutensa minut virasta luovuttaa?

Presidenti. Tois-päiväinen sukkeluus! menneen-vuotinen muoti!

Hovi-marsalki. Rukoilen teitä, armas, kulta ystävä! Painakaa alas se ajatus! Suostunhan minä vaikka mihin!

Presidenti. Suostuttenko siis nimeänne antamaan rakkauden-kohtaukseen, jonka se Milleritär kirjallisesti on teille ehdotteleva?

Hovi-marsalki. Jumalan nimessä sitten, minä suostun.

Presidenti. Ja hänen kirjeensä johon-kuhun pudottamaan, josta sen majuori välttämättömästi saa nähdä?

Hovi-marsalki. Esi-merkiksi paraatilla nostan sen nenä-liinan kanssa lakkaristani ja olen pudottavinani.

Presidenti. Ja majuorin edessä olette sitten olevinanne tytön rakastaja?

Hovi-marsalki. Mort de ma vie! Kyllä minä hänet kylvetän! Kyllä minä sen näsä-viisaan opetan minun lempiini sekautumaan!

Presidenti. No, sitten on asia oikealla ladulla! Kirje pitää jo tänään kirjoittaa. Teidän pitää jo ennen iltaa tulla tänne, tehtäväänne minun kanssani harjautumaan!

Hovi-marsalki. Niin pian kuin olen kuus-toista visiitiä tehnyt, jotka ovat suurimmasta painosta. Suokaa siis anteeksi, että aivan paikalla lähden liikkeelle!

(Menee.)

Presidenti (soittaa). Minä luotan viekkauteenne, marsalki!

Hovi-marsalki (huutaa ovelta.) Ah, mon Dieu! Tunnettenhan minut!

Kolmas kohtaus.

Presidenti ja Wurm.

Wurm. Soittaja vaimoinensa on onnellisesti ja ilman hälinättä saatu vanki-huoneesen. Tässä on myös se kirje, olkaa hyvä ja lukekaa!

Presidenti (luettuansa). Mainion hyvä, sihtieri! Hovi-marsalki saatiin myös puuttumaan asiaan! -- Tämmöisen myrkyn kuin tämä on pitäisi parhainkin terveys visvaiseksi pitaliksi muuttaman. -- Nyt heti joudu isän tykö, ja sitten paikalla tyttären!

(Menevät pois eri puolille.)

Neljäs kohtaus.

Kammari Millerin kotona.

Loviisa ja Ferdinand.

Loviisa. Elä, kultanen, puhu mitään! min'en usko meillä enää olevan yhtään onnen päivää. Kaikki toivoni on sammunut.

Ferdinand. Sitä enemmän kiihtyy minun toivoni! Isäni on vihastunut; hän on käyttävä kaiken voimansa meitä vastaan! Hän pakoittaa minut luonnottomaksi pojaksi! Pahoin pelkään, että tulen loukkaamaan pojallisen velvollisuuteni! Oma tuskani ja hätäni on minusta puristava hänen murha-työnsä mustan salaisuuden. Pojan täytyy antaa isänsä teloittajalle -- -- Me olemme suuressa vaarassa -- -- ja suuri vaara siihen piti ollakin, että minä uskalsin sen kauhean hyppäyksen tehdä -- -- Kuule, Loviisa! -- Ajatus, suuri summatoin niinkuin rakkauteni, tungeksen mieleeni -- _Sinä_, Loviisa, ja _minä ja rakkaus!_ -- tämä ympyrä käsittää koko taivaan, eikö niin? vai tahdotko sinä vielä jotakuta neljättä siihen lisäksi?

Loviisa. Ole vaiti! elä puhu! Minä peljästyn siitä, mitä sanoa aiot!

Ferdinand. Jos meillä ei maa-ilmalta enää ole mitään vaatimista, niin miksi sitten sen hyväksymistäkään kerjäilemme? Miksi uskaltaa siinä, missä ei mitään voi voittaa, vaan voipi kaikki menettää? -- Voipihan sun silmäsi säihkytä yhtä lempeästi, kuvastuipa sen valo Reinissä, Elbessä tahi Itä-meressä! Mun isän-maani on se paikka, jossa Loviisa minua rakastaa! Sun askelesi hietaisessa erä-maassa ovat minulle viehättävämmät kuin synnyin-kaupunkini tuomiokirkko! -- Mitä me kaupungin-loistosta pidämme? Missä olemmekin, joka paikassa nousee yksi aurinko ja laskeksen yksi -- jonka näyn rinnalla kaikki taiteen tuotteet vaalenevat! Jos emme Jumalata saa missään kirkossa palvella, niin vetää joka yö yllemme äärettömän temppeli-laen, jossa vaihtelevainen kuu saarnaa parannusta, ja tähti-joukko hiljaisesti rukoilee kanssamme! -- Voimmeko rakkauden keskusteluissa koskaan väsyä? Yksi myhäys mun Loviisaltani antaa ainetta vuosi-sadoiksi, ja elämän aika on rientänyt ohitse, ennenkuin saan selvän yhdestä ainoasta kyyneleestäsi!

Loviisa. Eikö sinulla sitten muita velvollisuuksia olekaan kuin rakkautesi vaan?

Ferdinand (häntä halaten). Sinun rauhasi on pyhin velvollisuuteni!

Loviisa (hyvin vakavasti). Ole siis ääneti ja jätä minut yksinäni. Minulla on isä, jolla ei ole muuta rikkautta kuin tämä ainoa tytär --. joka huomenna tulee kuuden-kymmenen vanhaksi -- joka joutuisi presidentin koston alaiseksi!

Ferdinand (keskeyttäen hänet sukkelasti). Ja joka seuraa meidän kanssa. Elä siis enää vastustele, rakkaani! Minä menen nyt ja teen rahaksi kaikki kalliit kaluni, ja nostan summia isäni nimeen. Ryöväriltä saapi varastaa, ja eikö hänen rikkautensa ole isän-maan veri-hikeä? -- Kello yks yöllä tulee tähän vaunut porttinne eteen. Te kiirehditte siihen, ja me pakenemme!

Loviisa. Entä isäsi kirous, joka meitä seuraa jälestä? Kirous, sinä ajattelematoin, joka murhaajaakin ja rosvoa kamoittaa, ja joka meitä kurjia pakolaisia kuin haamu seuraisi meri mereltä takaa! -- Ei, rakkahani! Jos vaan paha-teko voipi sinut pysyttää minulle, niin on minulla vielä voimaa sinusta erota.

Ferdinand (seisoo yhdessä kohdin ja mumisee synkästi). Oikeinko todella?

Loviisa. Erota! -- O, kuinka rajattomasti kauhea tämä ajatus on -- se tunkee sydämen läpi kuin tulinen miekka ja voipi kuolemattoman hengenkin kuolettaa! -- Ferdinand, sinusta erota! -- Vaan eihän kuitenkaan erota voi kestä, joka ei ole ollut luonamme ja ystävämme, ja sinun sydämesi kuuluu sinun säätyysi. -- Minä olin sitä vallatessani tehdä kirkon-varkauden, ja vavisten luovun nyt varastamastani kalusta.

Ferdinand (muoto väännyksissä ja pureskellen ala-huultansa). Luovut siitä nyt?

Loviisa. En! Katso minua silmiin, rakas Walter! Elä niin katkerasti hammasta pure! Suo minun kehoittaa esi-merkilläni nääntyvätä uskallustasi! Suo minun tänä hetkenä olla miehuullinen sankari -- antaa isälle karannut poikansa takaisin -- luopua liitosta, joka longistaisi maallisen järjestyksen saumoistansa. -- _Minä_ tässä olen rikoksen-alainen -- minun sydämeni on ylpeillyt hulluilla, julkeilla, toivoilla -- onnettomuuteni on nyt rangaistukseni. Niin anna minun nyt edes jäädä siihen makeaan ja viehättävään tuntoon, että näin muodoin tein _uhrauksen_ -- Ethän toki tätä nautintoa minulta tahdo raastaa?

Ferdinand (on ajatustensa hämmennyksessä temmannut käteensä viulun ja koetellut sillä soittaa. -- Nyt nyhtäisee hän kielet poikki, lyö viulun säväksi ja purskahtaa kovasti nauramaan.)

Loviisa. Walter! Hyvä Jumala! Mitä tämä on? Miehisty, armaani! -- Tämä hetki -- eron hetki -- kysyy järkeä ja miehuutta! Sinulla on sydän, rakas Walter! Minä tunnen sen! Lämmin on rakkautesi kuin elämä, ja rajatoin kuin avaruus. -- Anna se jolle-kulle arvoisammalle, _jalo-sukuiselle_ -- ja onnellisimmatkin vaimot ovat sitä kadehtivat -- -- (Alas-painaen kyyneleensä.) Minua ei sinun pidä enää näkemän -- Tämä turhamainen pettynyt tyttö-raukka itkeköön surunsa yksinäisten muurien varjossa, hänen kyyneleistänsä ei pidä kukaan huolta. -- Tyhjä ja kuollut on mun tulevaisuuteni -- Kuitenkin tahdon aina silloin tällöin haistella menneen ajan surkastunutta kukka-myttyä. (Osoittaa hänelle kätensä, silmänsä syrjään kääntäen.) Jääkää hyvästi, herra von Walter!

Ferdinand (hyppää huumeuksistansa ylös). Minä pakenen, Loviisa! Etkö todella seuraa kanssani?

Loviisa (on istuutunut kammarin perä-puoleen ja pitelee muotoansa käsillään). Velvollisuuteni käskee mun jäämään ja kärsimään.

Ferdinand. Käärme, sinä valehtelet! Sinua pitelee täällä mikä muu!

Loviisa (syvimmän sisällisen kärsimyksen äänellä). Olkaa sitten siinä luulossa -- ehkä se vähemmin vaivaa.

Ferdinand. Kylmä velvollisuus tulista rakkautta vastaan! -- Ja minua pettäisit tällä verukkeella? -- Joku lemmitty pidättää sinua, mutta onnetoin sinä ja hän, jos luulossani on perää!

(Menee kiireesti pois.)

Viides kohtaus.

Loviisa yksinänsä.

(Hän istuu vielä jonkun aikaa vaiti ja liikahtamatta tuolissa, nousee viimein ylös, tulee edemmäksi ja katselee pelolla ympärillensä.)

Kuin vanhemmat niin kauan ovat poissa! -- Isä lupasi heti tulla takaisin, ja nyt on jo viis hirmuista tuntia kulunut -- Olisko häntä kohdannut mikä tapaturma? -- Mikä minulla on? -- Miksikä käy henkeni näin raskaasti? (Nyt tulee Wurm huoneesen ja seisahtuu oven suuhun; Loviisa ei keksi häntä.) Lieneekö tuo mitään -- se on vaan kiihtyneen vereni kuvituksia -- Kun mieli on kerran tullut kovasti liikutetuksi, niin näkee silmä joka nurkassa kummituksia.

Kuudes kohtaus.

Loviisa ja sihtieri Wurm.

Wurm (lähenee). Hyvää iltaa, mamseli!

Loviisa. Hyvä Jumala! kuka siellä puhuu? (Käännäksen, keksii sihtierin ja peräytyy hämmästyneenä.) Kauheata, kauheata! Petollista aavistustani seuraa onnettomin tosi. (Sihtierille ylen-katseellisella katsannolla.) Presidentiäkö te etsitte? Hän ei ole enää täällä!

Wurm. Etsin teitä, mamseli!

Loviisa. Minua ihmettää, kun ette siis turulle mennyt!

Wurm. Miksikä juuri _sinne_?

Loviisa. Morsiantanne kaakilta hakemaan.

Wurm. Hyvä mamseli! te luulette minua syyttä --

Loviisa (alas-painaen vihaisen vastuun). Mikä on nyt asianne?

Wurm. Tulen lähetettynä isältänne.

Loviisa (hämmästyen). Minun isältäni? -- Missä on isäni?

Wurm. Jossa hän ei kernaasti olisi.

Loviisa. Jumalan tähden! Sukkelaan! Minua aavistuttaa pahoin -- Missä on isäni?

Wurm. Vanki-huoneessa, koska sitä niin tietää tahdotte.

Loviisa (katsahtaen ylös-päin). Se vielä lisäksi! Se lisäksi! -- -- Vanki-huoneessa? Ja minkä tähden vanki-huoneessa?

Wurm. Herttuan käskystä.

Loviisa. Herttuan?

Wurm. Jonka majesteetti on loukattu hänen ensimäisessä ministerissänsä ja --

Loviisa. Mitä? Kuinka? O, kaikki-valtias!

Wurm. Ja joka tämän loukkauksen tahtoo tuntuvasti rangaista.

Loviisa. Sitä vielä puutuimme! Sitä! -- Aivan oikein, minun sydämelläni oli vielä paitse majuoria yksi kallis olento maa-ilmassa, -- niin kuinka sitä voitiin jättää liikuttamatta! -- Majesteetin loukkaus -- Taivaallinen isä! Pelasta, pelasta uskoni, joka on vaipumassa -- Entä Ferdinand?

Wurm. Ottaa lady Milfordin eli kirouksen ja perintönsä menetyksen.

Loviisa. Kauhea vapaus valita! -- Ja kuitenkin on hän onnellisempi. Hänellä ei ole isää, jonka voi menettää. Vaikka se, ett'ei ole isää, jo on kyllä suuri kirous, sekin! -- Isäni loukannut majesteetin -- sulhaseni saa ladyn eli kirouksen ja perintönsä menetyksen -- Tämä on todella ihmeteltävää! Täydellinen konnuus on myös täydellisyys -- täydellisyys? Ei, tässä puuttuu vielä jotakin -- -- Missä äitini on?

Wurm. Kehruu-huoneessa.

Loviisa (surkeasti naurahtaen). Nyt on mitta täysi! -- Täysi, ja nythän minä olen _vapaa_ -- Puhtaaksi kuorittu kaikista velvollisuuksista -- ja kyyneleistä -- ja riemuista -- vapautettu Jumalastakin -- Enhän minä häntä enää tarvitse -- (hirmuinen äänettömyys.) Ehkä teillä on vielä joku sanoma? Puhukaa suunne puhtaaksi. Nyt voin minä kuulla jos mitä.

Wurm. Mikä _tapahtunutta_ on, sen tiedätte.

Loviisa. Niin muodoin en vielä kaikkea, mikä _tulevaa on_? (Vai äänettömyys, jolla ajalla hän katselee sihtieriä ylhäältä alas asti.) Voi sinua mies-parka! Toimitat surkeata toimitusta, joka varmaan ei tee sinua autuaaksi. Onnettomia _tekeminen on_ jo kyllä kauheata, vaan _hirmuista_ on sen niille _kuuluttaminen_ -- korppina lonkkuminen ja vieressä seisominen, kun sydän-parka verta vuotaen sykkää kovan onnen vartaalla, ja kristityt ihmiset ahdistuksessansa epäilevät Jumalata. -- Jumala minua varjelkoon! Vaikka sinä joka hiki-tipusta, jonka näet maahan putoovan, saisit tynnörin kultaa, niin en sittenkään minä tahtoisi olla sinuna -- -- -- Mitä voipi vielä tapahtua?

Wurm. En minä tiedä.

Loviisa. Ette ole tietävinänne -- Tämä valoa karttava sanan-saattaja pelkää sanojen sorinata, vaan näkönne kolkko hiljaisuus puhuu jo onnettomuutta -- Mitä on vielä jälellä? Ikään sanoitte, että herttua tahtoo _tuntuvasti_ rangaista. Mitä merkitsette tällä sanalla _tuntuvasti_?

Wurm. Elkää kyselkö enempää.

Loviisa. Kuule mies! Teloittajan luona olet sinä käynyt koulua. Kuinka muuten niin hyvästi ymmärtäisit sovitella raudat vanki-rukan väriseviin jäseniin, ja hänen sykkävätä sydäntänsä onkin laupiuden kädellä hivellä? Mikä odottaa isääni? -- Jo se, minkä myhäellen sanot, ennustaa kuolemata; minkähän-näköistä se sitten on, jonka sisälläsi pidät sanomatta? -- sano sekin ulos! Pane kerrassa koko se musertava paino hartioilleni! Mika odottaa isääni?

Wurm. Hengen-asia!

Loviisa. Vaan mikäs se on? -- Minä olen viatoin, tietämätöin poloinen, enkä ymmärrä teidän peljättäviä sanojanne. Mikä se on hengen-asia?

Wurm. Se on riita oikeudessa, jossa voipi pää mennä.

Loviisa (vakavasti). Niin kiitoksia sanomastanne!

(Juoksee kiireesti toiseen kammariin.)

Wurm (seisoo hämmästyneenä). Mitä tämä merkitsee? Eihän tuo hupakko ottane --? -- Perkele! Ei se sitä tee -- Minä juoksen jälestä -- mun täytyy vastata hänen hengestänsä.

(Lähtemässä hänen jälestänsä.)

Loviisa (tulee takaisin, päällys-vaate päällä). Suokaa anteeksi, sihtieri, minun täytyy panna huoneet lukkoon.

Wurm. Ja minnekkä semmoisella kiireellä?

Loviisa. Herttuan tykö.

(Lähtee menemään.)

Wurm. Mitä? Minne?

(Hämmästyneenä pitelee hän häntä kiinni.)

Loviisa. Herttuan tykö. Ettenkö kuule? Juuri sen saman herttuan tykö, joka isäni tahtoo hengeltä tuomituttaa -- Ei! ei tahdo, vaan jonka täytyy tuomituttaa, sentähden että sitä muutamat konnat tahtovat; joka koko majesteetinloukkaus-juttuun ei anna muuta kuin majesteettinsä nimen ja ruhtinallisen alle-kirjoituksensa.

Wurm (nauraa kovasti). Herttuan tykö!

Loviisa. Arvaan, mille nauratte -- vaan enhän minä sieltä armoa haekaan -- Jumala varjele! en, en muuta kuin inhoa huudostani. Minä olen kuullut, että maa-ilman suuret eivät ole tulleet tuntemaan sitä, mikä _kurjuus_ on -- eivät tahdo sitä tuntea. Minä tahdon hänelle sanoa, mitä _kurjuus_ on -- tahdon hänelle kuvata kaikilla kuoleman kouristuksilla, mikä kurjuus on -- tahdon hänelle luuta myöten ulvoa hirmuisella huudolla, mitä kurjuus on -- ja silloin, kun kauhistus nostaa hänen hiuksensa pystyyn, silloin tahdon vielä lopuksi hänen korvaansa huutaa, että kuolon hetkenä ruhtinastenkin rinnan pitää röhistä, ja että viimeisessä tuomiossa majesteettiä ja kerjäläisiä seulotaan yhdellä seulalla.

(Lähtee menemään.)

Wurm (ilkeän-ystävällisesti.) Menkää, menkää, hyvä lapsi! Todella ette viisaampaa voi tehdä. Minä oikein käsken ja kehoitan teitä, menkäte, ja minä annan teille vakuutukseni, että herttua ottaa pyyntönne korviinsa.

Loviisa (seisattuu äkkiä). Mitä sanotte? -- Te itse se heitätte minua menemään? (Tulee kiireesti takaisin.) Hm! Mitä teen, poloinen? Jotain saatanallista siinä lienee, koska tuo mies siihen kehoittaa -- Mistä te sen tiedätte, että ruhtinas ottaa valitukseni korviinsa?

Wurm. Kun hänelle armo-työstänsä on niin kaunis palkinto tarjona.

Loviisa. Palkintoko? Mitä palkintoa voi hän ihmisellisyydestänsä vaatia?

Wurm. Kauniista anojasta on palkintoa kyllä.

Loviisa (seisoo liikahtamatta, sitten riutuvalla äänellä). O, vanhurskas Jumala!

Wurm. Isällenne ette toivottavasti katsone tämän armollisen taksan jälkeen pannuksi liian korkeata hintaa?

Loviisa (kävelee edes-takaisin, levottomasti). Jaa, jaa! Se on tosi! Niitä suojelee totuudelta heidän oma kehnoutensa, niinkuin kerubimin miekat -- Auttakoon kaikki-valtias sinua, isäni! Tyttäresi voipi kuolla edestäsi, vaan ei syntiä tehdä!

Wurm. Tämä lienee hänelle, mies-paralle, aivan uutta -- "Loviisani," sanoi hän minulle, "on minut maahan langettanut! Loviisani nostaa minut taas ylöskin!" -- Minä juoksen, mamseli, hänelle vastuunne saattamaan!

(On lähtevinänsä.)

Loviisa (juoksee hänen perästänsä ja pidättää hänet). Elkää menkö! elkää menkö! Hiljaa! -- Kuinka nopea tämä kiro-henki on, kun missä ihmisten hävittäminen on kysymyksessä! Minä olen hänet langettanut! Minun pitää nostaa hänet taas ylöskin! Sanokaa jotakin! Antakaa neuvoa! Mitä voin minä tehdä? Mitä pitää mun tehdä?

Wurm. Tässä ei ole kuin yksi ainoa keino!

Loviisa. Ja se on?

Wurm. Jota isännekin pyytää --

Loviisa. Isänikin? -- Mikä keino se on?

Wurm. Se on teille helppo.

Loviisa. Vaikein kaikesta on minulle häpeä.

Wurm. Jos majuorin teette vapaaksi.

Loviisa. Rakkaudestaanko? Pilkkaattenko te minua? -- Kuinka sitä voidaan jättää minun ehtooni, joka minulta jo pakolla vaadittiin?

Wurm. Ei tarkoitus, hyvä mamseli, ole senkaltainen. Majuorin pitää luopua vapa-ehtoisesti.

Loviisa. Sitä hän ei tee.

Wurm. Siltä se näyttää. Vaan eihän asiassa teiltä rukoiltaisi apua, ell'ei tiettäisi, että te olette ainoa, joka voitte hänet siihen saattaa.

Loviisa. Voinko minä häntä pakoittaa itseäni vihaamaan?

Wurm. Koetelkamme! Istukaahan!

Loviisa (hätäytyneenä). Mies, mitä sinä hankit?

Wurm. Istukaahan ja kirjoittakaa! Tässä on kynä, paperia ja mustetta!

Loviisa (istuksen hyvin levotoinna). Mitä minun pitää kirjoittaa? Kelle pitää mun kirjoittaa?

Wurm. Isänne teloittajalle.

Loviisa. Haa! Kuinka ymmärrät ihmis-mieltä kiduttaa!

(Ottaa kynän.)

Wurm (sanelee kirjoitettavaksi). "Armollinen herra" --

Loviisa (kirjoittaa vapisevalla kädellä).

Wurm. "Jo kolme iän-pituista päivää on kulunut -- on kulunut -- siitä kun viimeksi näimme toisiamme."

Loviisa (hämmästyy, panee kynän pois). Kelle on tämä kirje?

Wurm. Isänne teloittajalle.

Loviisa. O Jumala!

Wurm. "Siitä saatte syyttää majuoria -- majuoria -- joka minua kaiken päivää vartioitsee kuin aarretta."

Loviisa (hyppää ylös). Tämä on konnuus, jonka-kaltaista ei vielä ollut ole. Kelle on kirje?

Wurm. Isänne teloittajalle.

Loviisa (kävelee, käsiänsä väännellen, edes-takaisin). Ei! ei! ei! Tämä on julmurin työtä sinulta, o Luoja! Rankaise ihmistä ihmisen tavalla, jos hän sinua loukkaa, vaan miksi muserrat minut kahden hirmun väliin? Miksi heitellään minua kuoleman ja häpeän keskessä? Miksi on tuo veren-imijä perkele pantu minulle niskaan? -- Tehkää, mitä teette! Min en kirjoita sanaakaan!

Wurm (tempaa hattunsa). Kuin tahdotte, mamseli! Se on aivan vapaassa ehdossanne.

Loviisa. Ehdossaniko? -- Ehdossani? -- Mene pyöveli! Ripusta onnetoin helvetin kuohun ylle, pyydä häneltä mitä, ja pilkkaa Jumalata, ja sano sitte onnettomalle että pyyntösi täyttäminen on hänen _ehdossansa_. -- O, sinä tiedät kovin hyvästi, että meidän sydäntä pidättävät luonnon siteet niinkuin lujimmat kahleet. -- Vaan nyt on kaikki yhtä! Sanelkaa edellensä! Minä en käsitä enää mitään. Minä kuonnun yli-voimaisen helvetin alle.

(Istuksen uudelleen.)

Wurm. "Kaiken päivää vartioitsee kuin aarretta" -- Joko se on kirjoitettu?

Loviisa. Lisää! lisää!

Wurm. "Eilen kävi presidenti meillä kotona. Oli lysti katsella, kuinka majuori telmi minun kunniani edestä."

Loviisa. Hyvä! hyvä! -- Lisää vaan, lisää!

Wurm. "Minä olin pyörtyvinäni -- pyörtyvinäni -- ja olin naurusta pakahtua."

Loviisa. Hyvä Jumala!

Wurm. "Vaan pian käypi tämä teeksentelemys minulle kärsimättömäksi -- Kun vaan pääsisin irti" --

Loviisa (taukoo kirjoittamasta, nousee ylös, kävelee edes-takaisin pää alhaalla niinkuin etsisi hän mitä lattialta; sitten istuksen hän taas ja kirjoittaa edellensä). "Pääsisin irti."

Wurm. "Huomenna on hän palveluksessa -- pitäkää silmällä, milloin hän minun luotani lähtee, ja tulkaa entiseen paikkaan." Kirjoitittenko "entiseen"?

Loviisa. Kaikki kirjoitin!

Wurm. "Entiseen paikkaan, jossa teitä odottaa teidän hellästi rakastavainen -- -- Loviisa."

Loviisa. Nyt vaan päälle-kirjoitus!

Wurm. "Herra Hovi-marsalki von Kalbille."

Loviisa. Taivaallinen isä! Tämä nimi on mun korvilleni yhtä vieras kuin nuo häpeälliset rivit sydämelleni! (Hän nousee ylös ja katsoo kauan aikaa kirjoitusta; viimein osoittaa hän kirjeen sihtierille väsyneen riutuvalla äänellä.) Tuoss' on nyt, hekkää tämä, hyvä herra! Siinä annan nyt teidän käteenne kunniallisen nimeni -- Ferdinandini -- koko elämäni ilon ja riemun -- Minä olen nyt kerjäläinen!

Wurm. Ei kuinkaan! Elkää hätäytykö, rakas mamseli! Minä otan sydämellisen osan teidän kohtalostanne. Elkää -- kuka-tiesi? -- Voisinhan minä ehkä unhottaa jotkut tapaukset -- Todella! Jumal' avita! minä kärsin kanssanne!

Loviisa (katsoo häneen vakaasti ja terävästi). Elkää puhuko loppuun, sihtieri! olitte toivoa itseksenne jotakin kauheata.

Wurm (tahtoo hänen kättänsä suudella). Ehkäpä toivoin vaan tätä sievää kättä! -- Mutta kuinka niin, kauheata?

Loviisa (ylävästi ja julmasti). Siten, että minä hää-yönä kuristaisin kulkkusi ja sitten hekumalla painaisin pääni pyövelin pölkylle. (Lähtee pois menemään, vaan tulee kiireesti takaisin). Joko nyt on kaikki valmista? Joko laskette minut kouristanne?

Wurm. Vielä pikkuinen seikka vaan, mamseli! Teidän pitää lähteä minun kanssani ja tehdä vala sen päälle, että aina sanotte tätä kirjettä vapaa-ehdolla tehdyksi.

Loviisa. O Jumala, Jumala! Pitääkö sinun itsesi antaa se sinetti, jolla helvetin työt vahvistetaan?

(Wurm vetää hänet pois.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Sali presidentin tykönä.

Ferdinand von Walter, avattu kirje kädessä, töytää sisään ovesta, toisesta Kammari-palvelija,

Ferdinand. Onko marsalki täällä ollut?

Palvelija. Herra majuori, herra presidenti kysyy teitä!

Ferdinand. Tuhat tulimainen! Minä kysyn, oliko marsalki täällä?

Palvelija. Se armollinen herra istuu yläällä ja pelaa pharoa.

Ferdinand. Sen armollisen herran pitää kaiken helvetin nimessä heti tuleman tänne!

(Palvelija pois.)

Toinen kohtaus.

Ferdinand yksin, kiireesti lukien kirjettä, milloin äkkiä tauoten, milloin vimmassa lentäen ympäri huonetta.

Ferdinand. Se ei ole mahdollista! ei se ole mahdollista! Sen taivaallisen kuoren alla ei voi olla niin perkeleellistä sydäntä -- -- Ja kuitenkin, kuitenkin! Jos kaikki enkelit astuisivat alas ja hänen viattomuutensa takaisivat, jos taivas ja maa, luonto ja luoja tulisivat yhteen ja hänen viattomuutensa takaisivat, -- niin on tämä kuitenkin hänen käsi-alaansa -- Petos, jolla ei ole vertaa, jota ei ihmisyydessä tätä ennen ole kuultu eikä nähty! -- Tämä oli siis syy, jonka tähden hän ei suostunut pakenemaan! -- Sen tähden -- o Jumala! nyt vasta herään, nyt vasta näen kaikki! Sen tähden luopui hän minun rakkaudestani niin suuressa sankaruudessa, ja minutkin oli se taivaallinen kuori pettää!

(Juoksee kiireesti ympäri huonetta; seisoo sitten taas ajatellen.)

Kuinka hyvin se minut tunsi! -- Jokaiseen uskaljaasen tunteesen, jokaiseen hellään liikuntoon vastasi! -- Käsitti sydämeni hienoimmatkin kuituvat! -- Talutteli minua kaikille rakkauteni kukkuloille ja oli minulle vastassa jokaisessa jyrkkäyksessä -- -- Hyvä Jumala! ja kaikki tämä ei ollut muuta kuin _teeskentelyä_? -- Teeskentelyä! -- O, jos valheessa on näin pettävä karva, miksi ei perkele jo ole valhellut itseänsä taivaasen?

Kun rakkautemme vaarat hänelle julkasin, kuinka pettäväisesti eikö se kavala silloin vaalennut! Milla voitollisella arvoisuudella eikö hän lyönyt maahan isäni hävittömän pilkan, ja juuri sinä samana hetkenä tunsi hän itsensä vika-pääksi -- Mitä? pyörtyikinhän se teeskennelty kappale, ja pani siten totuuden sinetin valheelliselle käytöksellensä! Mitä kieltä rupeat nyt sinä, oikea helleys, tästä lähtien puhumaan, koska kiekailijatkin menevät tainnouksiin? Millä puolustamaan itseäsi, sinä viattomuus, koska portotkin pyörtyvät?