Part 3

Palvelija. Niin, armollinen rouva! -- Mitäpä se se ruhtinas olisi teitä tälle karhun-tapolle kutsunut! -- Olisi tuossa kuitenkin ollut teidänkin katsottavaa, kuinka rummut rämisten julistivat: nyt on aika, ja ulvovat orvot tuolla seurasivat isäänsä, ja täällä vimmaan joutunut äiti tahtoi rinta-lapsensa pajonetille ripustaa, ja kuinka sulhanen ja morsian sapelin-lyönnillä eroitettiin, ja kuinka harmaa-parrat seisoivat toivottomina ja viimein tuskissaan heittivät sauvansa poikien perästä sinne uuteen maalimaan -- Oi, oli se näköä, ja rumpua lyödä jyskytettiin, ett'ei muka Kaikkivaltias kuulisi meidän rukoelevan --

Lady (nousee ylös, hyvin liikutettuna). Pois nämä kivet -- niistä säihkyää helvetin liekki sydämeeni! (lempeämmin palvelijalle.) Koe tyyntyä, ukko rukka! Kyllä ne vielä tulevat takaisin. Kyllä ne vielä näkevät koti-maansa.

Palvelija (lämpimästi). Tiesi sen Jumala! -- Vielä kaupungin portilla kääntyivät he meihin päin ja huusivat: "Jumalan kanssa, vaimot ja lapset! -- Eläköön armias ruhtinamme! -- Viimeisellä tuomiolla näemme toisemme taas!" --

Lady (väkevästi kävellen edes takaisin). Hirmuista! Kauheata! -- Minulle sanotaan, että minä muka olisin pyhkinyt pois kansan kyyneleet -- Nyt vasta aukenevat silmäni -- Mene -- sano herrallesi -- että minä suullisesti kiitän häntä! (Palvelija on lähtemässä, lady heittää raha-kukkaron hänen lakkiinsa.) Ja ota tuo siitä, että sanoit minulle totuuden --

Palvelija (viskaa sen ylen-katseella takaisin pöydälle). Pankaa tämäkin toisten lisäksi!

(Menee pois.)

Lady (katsoo hänen jälkeensä kummastuen). Sohvi, juoksase hänen perästänsä, kysy hänen nimensä! Hänen pitää saada poikansa takaisin! (Sohvi pois. Lady kävelee ajatellen ylös ja alas. Äänettömyys. Sohville, sen tullessa takaisin.) Eikös nykyjään puhuttu, että rajalla missä olisi palanut kaupunki, ja siinä tilassa noin neljä sataa perhekuntaa joutunut mieron tielle?

(Soittaa.)

Sohvi. Kuinka se juohtuu mieleenne? Kyllä se tosi on, ja enimmät näistä onnettomista palvelevat nyt velkojillansa melkein orjia, eli kuolevat vähitellen ruhtinan kulta-kaivannon ruuhuin.

Palvelija (tulee). Mitä käskette, milady?

Lady (antaa hänelle briljanti-rasian). Että tämä pitää heti viedä maan-kanseliin! -- sen sisällys pitää viipymättä saada rahaksi, se on mun käskyni, ja raha jaettaa niille neljälle sadalle, jotka palo hävitti!

Sohvi. Milady, muistakaa että näin voitte korkeimman vihan saada päällenne!

Lady (jalosti). Pitäisikö minun kantaa hivuksissani hänen maansa kirous? (Hän viittaa palvelijalle, joka menee ulos.) Tahi soisitko minun vaipuvani maahan semmoisen itkun painosta? -- Mene, Sohvi -- Parempi on tukassansa pitää vääriä hohto-kiviä ja sydämessä tieto tämmöisestä työstä!

Sohvi. Vaan semmoiset hohto-kivet kuin nuo? Ettenkö olisi niitä huonompia voinut antaa? Ei, milady! tätä ei voi teille antaa anteeksi!

Lady. Hullu tyttö! Niiden edestä putoelee minulle yhdessä hetkisessä enemmän helmiä ja kiiltojaisia kuin kymmenellä kuninkaalla on kruunussansa, ja kauniimpia --

Palvelija (tulee takaisin). Majuori von Walter --

Sohvi (juoksee ladyn tyköön). Herra Jumala, kuinka kalvastutte?

Lady. Se on ensimäinen mies, joka minua peljättää -- Sohvi -- sano, min'en ole terve, Edward! -- Vaan kuule -- onko hän iloisen näköinen? Myhäeleekö hän? Mitä hän puhuu? Oh, Sohvi! Enkö ole hyvin ruman-näköinen?

Sohvi. Eikö mitä, lady! --

Palvelija. Pitääkö minun hänet pois käskeä?

Lady (epävakaisesti). Hän on terve-tullut. (Palvelija ulos.) Sano, Sohvi! -- Mitä pitää mun sanoa hänelle? Miten hänet vastaan-ottaa? -- Minä jään mykäksi! -- Hän on pilkkaava heikkouttani -- Hän ehkä -- Pahoin pelkään! -- Menisitkö pois, Sohvi? -- Ei, ole täällä! -- Vaan mene kuitenkin! -- Ei, elä mene!

(Majuori tulee etu-huoneessa.)

Sohvi. Tointukaa! Hän on jo täällä!

Kolmas kohtaus.

Ferdinand von Walter. Edelliset.

Ferdinand (lyhyesti kumartaen). Jos teitä missä keskeytän, armollinen rouva --

Lady (tointumatta sydämen-tykytyksestä). Ette missään, joka painavampaa olisi.

Ferdinand. Minä tulen isäni käskystä --

Lady. Minä kiitän häntä siitä.

Ferdinand. Ja minun pitää teille ilmoittaa, että me teemme naimis-kaupan -- se on isäni käskyä.

Lady (kalvastuu ja vapisee). Eikö oman sydämenne?

Ferdinand. Ministerit ja parittajat eivät semmoista koskaan kysy!

Lady (semmoisella peljästyksellä, ett'eivät sanat tahdo suusta lähteä). Eikö teillä _itsellänne_ muuten olisi mitään lisättävää?

Ferdinand (katsahtaen mamseliin). Vielä sangen paljo, milady!

Lady (viittaa Sohville, se menee ulos). Saanko tarjota teille istuma-siaa tässä sohvassa?

Ferdinand. Puhettani ei kestä pitkältä, milady!

Lady. No?

Ferdinand. Minä olen kunnian mies!

Lady. Jota minä pidän arvossa!

Ferdinand. Aatelismies!

Lady. Paraimpia koko herttua-kunnassa!

Ferdinand. Ja upsieri!

Lady (imarrellen). Tässä kosketatte etuja, joita muillakin on! Miksi ette mainitse mitään niistä suuremmista eduista, joissa te olette _yksinänne_?

Ferdinand (synkästi). Tässä en niitä tarvitse!

Lady (nousevalla tuskalla). Vaan minä pitää minun pitämän tämä etu-lause?

Ferdinand (harvaan ja painoisasti). Kunniani epuuna, jos teillä olisi halu, pakoittaa minua mieheksenne!

Lady (lentäen ylös). Mitä tämä on, herra majuori?

Ferdinand (huolimattomasti). Se on sydämeni -- vaakunani -- ja tämän miekkani puhetta!

Lady. Tuon miekkanne antoi teille ruhtinas.

Ferdinand. Valta-kunta antoi sen minulle ruhtinan käden kautta -- sydämeni antoi Jumala -- vaakunani puoli vuosi-tuhatta!

Lady. Herttuan nimi --

Ferdinand (äkäisesti). Voipiko herttua ihmisyyden lakia muuttaa, eli tekoja myntätä niinkuin rossiansa? -- Hän itsekään ei ole yli kunnian lakien, vaikka hän voipi kunnian suun tukkia kullallansa! Hän voipi kärpän-nahkaiset puuhkat vetää häpeänsä päälle! Pyydän, milady, elkää tästä enää virkkako mitään -- Tässä ei ole enää kysymystä siitä, että menettäisin tulevaisuuden toivoni ja loukkaisin sukuni kunnian, eikä näistä miekan-tupsuista, eikä myös maa-ilman ajatuksista. Minä olen valmis ne kaikki jalkojeni alle polkemaan, niin pian kun te saatte minut vakuutetuksi, että _voitto_ ei olisi vielä kehnompi kuin _uhri_!

Lady (surkeasti, peräytyen hänestä). Herra majuori, tätä en ole teiltä ansainnut!

Ferdinand (ottaa hänen kätensä). Antakaa anteeksi! Me puhumme tässä kuulijoitta. Se seikka, joka teidät ja minut tänään -- ainoan kerran -- saattoi yhteen, antaa minulle vallan, ja pakoittaa minut, teille julkasemaan sisimmän tunteeni! -- -- Minun päähäni, milady, ei tahdo mennä, että niin kaunis ja älykäs vaimo -- joita omaisuuksia miehinen mies tietäisi kunnioittaa -- voipi heittäytä tuommoiselle ruhtinalle, joka on tottunut hänessä ihastelemaan vaan naisen _lihaa_, jos tämä vaimo ei häpeisi _sydämensä_ kanssa astua jonkun miehen eteen!

Lady (katsoo hämmästyen häntä silmiin). Puhukaa kaikki ajatuksenne ulos!

Ferdinand. Te kutsutte itseänne Britannian tyttäreksi! Antakaa sanoani -- sitä en voi uskoa, että te olisitte britannitar! Vapaa tytär maa-ilman vapainta kansaa -- joka on ylpeä muiden _avuilla_ koreilemaan -- ei suinkaan voi myödä itseänsä muiden _pahuudelle_! Se ei ole mahdollista, että te olette britannitar, eli on tämän britannittaren sydän sitä pienempi kuta suuremmat ja väkevämmät Britannian suonet ovat!

Lady. Joko lopetitte?

Ferdinand. Vois sanoa, se on vaimollinen turhuus, -- himo -- luonne -- huvitusten halu! Jo usein ennenkin on se tapahtunut, että sillä, joka kunniansa on menettänyt, on ollut hyviä avuja. Jo moni, joka ensin kulki häpeän tietä, sovitti sitten maa-ilman jaloilla töillänsä, ja moni käytti kauniisti häpeässä voitetun valtansa -- -- mutta mistäs se nyt tulee tuo hirmuinen maan rasitus, jonka-laista ei vielä ole koskaan ollut? Sen sanoin nyt herttua-kunnan puolesta! -- Nyt lopetin!

Lady (hiljaisesti ja jalosti). Tämä on ensi kerran, Walter, kun minulle uskalletaan tämmöisiä puhua, ja te olette se ainoa ihminen, jolle niihin vastaan -- Ett'ette huoli minua vaimoksenne, siitä kunnioitan teitä! Että voititte sydäntäni, sen annan teille anteeksi! Että puheenne olisivat teiltä täyttä totta, sitä en usko! Kuka annaksen loukkauksia sanomaan rouvas-ihmiselle, joka et tarvitse muuta kuin yhden yön hänet sortaaksensa, se pitää tätä rouvas-ihmistä jalo-mielisenä, eli -- on hän mieletöin. -- Että te maan rasittamisen vieritätte minun kuormakseni, sen antakoon teille anteeksi Jumala kaikki-valtias, joka kerran on tuomitseva teidät ja minut ja ruhtinan! -- Vaan te olette minussa herättäneet englannittaren, ja tämän-laatuisiin nuhteihin pitää isän-maallani olla vastattavaa!

Ferdinand (nojautuen miekkaansa). Sitä olis huvittava kuulla!

Lady. Kuulkaa siis, mitä en kellenkään muulle ole uskonut, enkä kellenkään muulle koskaan usko! -- Minä en ole se juoksu-nainen, Walter, jona minua näytte pitävän! Minä voisin ylpeillä ja sanoa: minä olen ruhtinallista sukua -- onnettoman Tuomas Norfolkin sukua, joka joutui uhriksi Skottlannin Marian tähden. -- Isäni, kuninkaan ylimäinen kammari-herra, tuli luulon alaiseksi pitävänsä sala-neuvoja Ranskanmaan kanssa, parlamentin kautta tuomituksi ja mestatuksi. -- Kaikki maamme joutuivat kruunun omaksi! Me itse ajettiin maan-pakolaisuuteen! Äitini kuoli mestaus-päivänä! -- Minä -- nelitoista-vuotinen tyttö -- pakenin Saksaan, kanssani vanha palvelus-piika -- juveli-laatikko -- ja tämä perintö-risti, jonka äitini kuollessansa ripusti kaulaani!

Ferdinand (tulee ajattelevaisemman näköiseksi ja katselee häntä lämpimillä katseilla).

Lady (pitkittää nousevalla liikutuksella). Sairasna -- nimettä -- turvatta ja varoitta -- tulin minä, muukalainen orpo, Hampuriin! En ollut oppinut mitään muuta kuin rahtusen Ranskaa -- ja rahtusen pianoa soittamaan -- mutta sitä enemmin osasin minä syödä kulta- ja hopea-astioista, maata silkki-peitetten alla, yhdellä viittauksella kymmenen palvelijaa saada juoksemaan ja korkea-sukuisten herrojen imarruksia kuunnella. -- Kuus vuotta olin jo itkenyt pois. -- Viimeinen kulta-neula meni muiden helujeni tietä -- piikani kuoli -- ja silloin toi kohtaloni teidän herttuanne Hampuriin. Tällöin kävelin aina Elben rannoilla, ja aloin juuri siihen aikaan miettiä, kumpiko syvempi olisi, Elben vesikö vaiko mun kärsimykseni? -- Herttua näki minut, alkoi ajaa minua takaa, löysi asuntoni, lankesi polvillensa eteeni ja vannoi minua _rakastavansa_. (Taukoo hyvin liikutettuna, jatkaa sitten itkevällä äänellä.) Kaikki onnellisen lapsuuteni kuvat heräsivät taas viehättävällä loistolla mielessäni -- Mustalta kuin hauta näytti tulevainen aika -- sydämeni isosi rakkautta -- Minä vaivuin herttuan syllin. (Töydäten pois hänen likeltänsä.) Kirotkaa nyt minut!

Ferdinand (hyvin liikutettuna, juoksee hänen perästänsä ja taukoottaa hänet). Lady! Hyvä Jumala! Mitä kuulen! Mitä olen tehnyt! -- Hirmuisesti paljastuu paha-tekoni! Te ette voi antaa minulle anteeksi!

Lady (tulee takaisin ja on kokenut tointua). Kuulkaahan edellensä! Ruhtinas kyllä valloitti varattoman nuoruuteni -- mutta Norfolkien veri kuohui minussa: sinä, synnynnäinen ruhtinatar, Emilia, huusi se, olet nyt tuon ruhtinan jalka-vaimona! -- Ylpeys ja kova onneni taistelivat rinnassani, kun ruhtinas kuljetti minut tänne, ja kauhistavin näky kerrassa leveni silmieni eteen! Maa-ilman suurten hekkuma on kuin aina nälkäinen ahma, joka etsii raadeltavaa. -- Ruhtinan himo oli jo hirmuisesti raivonnut tässä maassa -- oli morsiamen sulhasesta eroittanut -- olipa vielä avionkin jumalallisen siteen murtanut -- -- täällä perhe-kunnan hiljaisen onnen hävittänyt -- tuolla nuoren, kokemattoman sydämen avannut viettelyksen myrkylliselle ilmalle -- Minä asetuin tällöin lampaan ja raatelevaisen tiikerin välille, otin ruhtinalta eräsnä himon-hetkenä juhlallisen valan, ja tämän kauhean uhraamisen piti loppua.

Ferdinand (juoksentelee, ankarasti liikutettuna, salissa edes takaisin). Eikää enempää, lady! Ei enempää!

Lady. Sitä surkeata aikaa seurasi toinen vielä surkeampi! Hovi vilisi Italian porttoja! Kevyt-mieliset parisittaret saivat leikitellä ruhtinan julmalla valtikalla, ja kansa vuoti verta heidän oikullisen valtansa alla -- Nämä kaikki saivat loppunsa! He vaipuivat maahan minun rinnallani, sillä minä olin hempeämpi kuin he kaikki! Minä otin hirmu-haltian ohjat käteeni, hän lankesi minun syliini -- ja ensi kerran tunsi isän-maasi, Walter, ihmisen käden hallitsevan sitä, ja luottamuksella painui se minun rintaani vasten! (Äänettömyys, jolla aikaa hän katsoo häneen lempeästi.) O että sen miehen, jonka ainoan toivoisin tuntevan itseni oikein, nyt piti pakoittaa minua kerskumaan, ja salaisia hyvä-töitäni ihmettelemisen valossa polttelemaan! -- Walter, minä olen vangin-kahleita murtanut, kuoleman-tuomioita repinyt, ja monelta onnettomalta ikuisen vankiuden lyhentänyt! Paranemattomiin haavoin olen asettavaa palsamia vuodattanut -- mahtavia konnia nujertanut maahan, ja hukkumassa olleen viattomuuden olen usein vielä voinut kyyneleilläni pelastaa -- Haa, nuorukainen, kuinka suloista tämä oli minusta! Kuinka ylpeästi sydämeni voi vastata kaikkiin ruhtinallisen syntyni nuhteihin! -- Ja nyt tulee se mies, jonka, kukaties, väsynyt onnettomuuteni loi minulle palkinnoksi entisistä kärsimyksistäni -- Se mies, jota palavalla toivolla niin olen ikävöinyt --

Ferdinand (keskeyttää hänet, väristen). Kyllä! Liiaksi! Se on vasten sovintoamme, lady! Teidän piti puhdistaa itsenne kanteista, ja teitte nyt minut rikoksen-alaiseksi! Armaitkaa -- rukoilen teitä -- armaitkaa mun sydän-parkaani, jota häpy ja katumus yhdessä raatelevat --

Lady (pitää hänen kättänsä kiini). Nyt tahi ei koskaan! Kauan kyllä seisoin miehuullisesti vastaan -- Kyynelteni painon olen vielä tunteva. (Hellästi.) Kuule, Walter! Jos onnetoin vaimo -- jota välttämättömästi, lakkaamatta vetää sinuun -- painaksen rintaasi vastaan palavalla, sammumattomalla rakkaudella -- Walter! -- ja sittenkin vielä lausut tuon kylmän sanan kunnia -- jos tämä kova-osainen -- häpeänsä raskaan painon alla -- himojen tyydyttämiseen kyllästyneenä -- sankarin voimalla pyrkii taas puhtaaksi -- ja näin -- syliisi heitäksen (halaa häntä, rukoillen ja juhlallisesti) -- anoen sinun kauttasi tulla pelastetuksi -- sinun kauttasi Jumalalle takaisin annetuksi, eli (kääntäen näkönsä hänestä, ontolla ja vapisevalla äänellä) sinun kuvaasi paeten, epä-toivon ääntä totellen, vaipuu vielä syvempään pahuuteen --

Ferdinand (reväisten itsensä irti hänestä, hirmuisessa tuskassa). Ei, taivaallisen Jumalan tähden, tätä en kestä -- Lady, mun täytyy -- taivas ja maa pakoittavat minua -- mun täytyy teille tehdä tunnustus, lady!

Lady (paeten hänestä). Ei nyt, Jumalan tähden ei nyt -- ei tällä kauhealla hetkellä, kun sydämeni jo ilmankin vuotaa tuhannesta haavasta -- olkoon se eloksi eli kuoloksi -- minä en saa -- en tahdo sitä kuulla!

Ferdinand. Hyvä lady, teidän pitää se kuulla. Mitä nyt aion sanoa teille, se on vähentävä minun vikani, se on oleva anteeksi-anomus ensimäisestä käytöksestäni -- Minä olen pettynyt teistä, milady -- minä odotin -- ja toivoin, että ansaitseisitte ylen-katseeni. Lujasti olin päättänyt loukata teitä ja saattaa teidät vihaan, tänne tullessani. Onnelliset olisimme kumpikin, jos tämä aikomukseni olisi onnistunut. (Hän on vähän aikaa ääneti, sitten hiljempaa ja ujommin.) Minä _rakastan_, milady -- rakastan _porvarillista_ tyttöä, Loviisa Milleritärtä, soittajan tytärtä. (Lady kääntyy kalvastuneena hänestä pois, hän jatkaa vilkkaammin.) Mä tiedän, mihin pulaan olen joutunut; vaan jospa viisaus kieltäisikin rakkauden puhumasta, niin käskee velvollisuus sitä enemmin sen puhumaan -- Minä olen syy-pää. Minä ensiksi häiritsin hänen viattomuutensa suloisen rauhan -- minä juovutin hänen sydämensä ylellisillä toiveilla ja sytytin siihen himojen liekin. -- Te muistutatte minulle säätyäni -- syntyäni -- isäni epä-luuloja! -- mutta minä rakastan! -- Toivoni nousee sitä korkeammalle, kuta railo on isompi luonnon ja tavan välillä. -- Mun päätökseni yhdellä puolen ja toisella epä-luulot! -- Katsotaanpa, _muotiko_ tässä taistelussa kaatuu, vai _ihmisyys_! (Lady on tällä aikaa siirtynyt kammarin toiseen päähän ja peittää silmänsä käsillään. Ferdinand seuraa häntä sinne.) Te tahdoitte sanoa minulle jotain, milady!

Lady (kovimman tuskan äänellä). En mitään, herra von Walter! en muuta kuin sen, että te _itsenne ja minut ja vielä kolmannen_ upotatte onnettomuuteen.

Ferdinand. Vielä kolmannenkin?

Lady. Me emme voi olla onnelliset keskenämme. Me tulemme isänne vihan uhriksi. Ei koskaan voi sen miehen sydän olla minun omani, joka pakosta otti minut vaimoksensa.

Ferdinand. Pakostako otti, lady? ja kumminkin otti? Voittenko te ottaa miehen ilman sydämettä? Voittenko te tytöltä anastaa sen miehen, joka on hänen koko maa-ilmansa? Te miehen riistää tytöltä, joka tälle miehelle on koko hänen maa-ilmansa? Te, milady -- silmän-räpäys sitten se _ihmeteltävä britannitar_ -- te voisitte sen tehdä?

Lady. Mun täytyy. (Totisesti ja painolla.) Helleyteni teitä kohtaan voittaa rakkauteni. Vaan _kunniaani_ se ei saa voittaa. Meidän aviosta puhuu jo koko maa. Kaikkein silmät katsovat minuun, kaikkein pilkka on valmis satamaan mun päälleni. Häpeäni olisi verratoin, jos joku ruhtinan alamainen uskaltaisi minut hyljätä! Toratkaa asiasta isänne kanssa! Pitäkää puoltanne, kuin taidatte! -- Minä panen kaikki voimat liikkeelle! (Menee kiireesti pois. Majuori jää seisomaan sanattomaksi hämmästyneenä. Sitten töytää hän ulos syrjä-ovesta.)

Neljäs kohtaus.

Kammari soitto-mestarin majassa.

Miller. Rouva Milleritär. Loviisa tulevat esiin.

Miller (tulee kiireesti huoneesen). Johan sen sanoin edeltä-päin!

Loviisa (juoksee hätäisenä hänen tyköönsä). Minkä, isä? minkä?

Miller (töytää edes takaisin kuin hurja). Pyhä-takkini tänne! -- joutuun -- minun pitää päästä ennen häntä -- ja puhdas röyhelö-paita! -- Sitä sitä heti ajattelinkin!

Loviisa. Mitä, Jumalan tähden?

Milleritär. Mikä sinulla on hätänä?

Miller (viskaa peruukinsa lattialle). Tuo heti tukan-laittajalle! Mikäkö on hätänä? (Juostuansa peilin eteen.) Ja partanikin on taas sormea pitkä. -- Mikä hätänä on? -- Mikäs se muu olis, sinä variksen raato? -- saatana on irti, ja sinut on paha henki korjaava!

Milleritär. Katsoppas vaan! Minua pitää heti kaiken pahan kohdata!

Miller. Sinua? Ketäs muita kuin ei sinua, sinä lemmon tuhnio? Tän' aamuna sen kovan-onnen junkkarisi kanssa -- Enkö minä jo heti sanonut sitä? -- Wurm on kielinyt!

Milleritär. Mitä? Kuinka sen voit tietää?

Miller. Kuinkako sen voin tietää? -- Katsohan! -- tuolla oven edessä luikkii ministerin palvelija ja kyselee soitto-mestaria!

Loviisa. Se on mun kuolemani!

Miller. Ja sinäkin noine sinikukka-silminesi! (Nauraa ilkiästi.) Aivan se on niin, että kenen taloon saatana on tehnyt munan, sille syntyy kaunis tytär -- se on aivan selvä asia.

Milleritär. Mutta mistä sen tiedät, että nyt on Loviisasta kysymys? Ehkä sinua on kiitelty herttualle. Ehkä hän tahtoo sinua soitto-joukkoonsa.

Miller (juoksee keppinsä). Ah, sinä tuhat tulimainen tulen-ruoka! -- Soitto-joukkoon! -- Kyllä soitto-joukkoon, jossa sinä, parittaja, olet ulvova diskantia ja minun sininen peräni oleva paassi-viuluna! (Heitäksen tuoliin.) Jumala, taivaallinen isä!

Loviisa (istuksen hyvin kalvakkana tuolille). Äiti! isä! kuinka minua rupee hirmuisesti peloittamaan!

Miller (hyppää taas tuolilta ylös). Vaan jos minä sen läkki-sormen kerran tapaan! -- Jos sen tapaan! -- Olipa se tässä eli toisessa maa-ilmassa -- Jos minä en hänen ruumistansa ja sieluansa pieksä yhdeksi liivaksi, jos minä en kirjoita jumalan-kymmenet ja isä-meidän ja Mooseksen ja kaikki prohveetat hänen selkä-nahkallensa, niin että mustelmat vielä kuolleista noustessa tuntuvat --

Milleritär. Niin! noidu sinä ja telmä! Sillä nyt muka saat pahan paranemaan! Auta, herra Jumala! Mitä tehdä? Mikä neuvoksi tulee? Sano nyt jotain, Milleri kulta! (Juoksee ulvoen kammarin läpi.)

Miller. Minä tahdon paikalla mennä ministerin puheille! Minä aukasen suuni -- ilmoitan itse kaikki tyyni! Sinä tiesit sen ennen! Sinun olisi pitänyt minulle antaa vihiä! Tyttö olisi voitu vielä säilyttää -- Vaan sinä olit itse väli-verkkona! Niin pidäkin nyt huoli parittajan-palkastasi! Syö nyt itse keittämäsi rokka! Minä otan tyttäreni käsi-puolesta kiinni ja menen hänen kanssansa rajan taakse!

Viides kohtaus.

Ferdinand von Walter töytää peljästyksissä ja läähättäen huoneesen. Edelliset.

Ferdinand. Oliko isäni täällä?

Loviisa (hyppää hämmästyksissä ylös). Hänen isänsä?

Milleritär (lyöpi kahta kättänsä). Presidenti! Me olemme hukassa!

Miller (nauraa ilkeästi). Kas niin! Jumalan kiitos, siinä se nyt kova onni tulee!

Ferdinand (rientää Loviisan luo ja halaa häntä lämpimästi). Minun olet sinä, vaikka taivas ja helvetti repeisivät välillemme!

Loviisa. Kuolemani on varma -- puhu enemmän -- Mainitsit hirmuisen nimen -- isäsi?

Ferdinand. Se ei tee mitään! Kaikki on ohitse! Olethan sinä taas minun! Olenhan minä taas sinun! Ah anna mun hengittää rintaasi vasten! Se oli hirmuinen hetki!

Loviisa. Mikä hetki? Murhaat minut!

Ferdinand (peräytyy ja katsoo häneen painavasti). Se oli hetki, jona sinun ja minun sydämeni väliin viskautui vieras olento -- jona rakkauteni vaaleni oman-tuntoni edessä -- jona Loviisani herkesi olemasta _kaikki_ Ferdinandillensa -- --

Loviisa (vaipuu silmiänsä peittäen tuoliin).

Ferdinand (astuu kiireesti hänen tyköön, seisahtuu äänettä hänen eteensä, lähtee sitten yht'äkkiä etemmäksi, suurella liikutuksella). Ei! Ei koskaan! Se on mahdotointa, lady! _Liikaa_ vaaditte! Tuota viatointa olentoa en minä voi sinulle uhrata -- Ei, Jumala varjele! valaani en voi rikkoa, sitä valaani, joka kovalla äänellä kuin ukkosen jylinä noista silmistä nuhtelee minua -- Lady, katsoppa tänne, katsoppa tänne sinä, suden-sydän isäni -- tämäkö enkeli minun pitäisi murhata? Valaakko helvetin liekki tähän viattomaan sydämeen? (Lujasti mennen Loviisan tykö). Minä tahdon viedä hänet kaikki-valtiaan tuomio-istuimen eteen, ja häneltä kysyä, onko rakkauteni rikos. (Ottaa häntä kädestä kiini ja nostaa hänet tuolista.) Toinnu, rakkaani! -- Sinä olet voittanut! Voittajana tulin minä siitä vaarallisesta taistelusta takaisin!

Loviisa. Ei, ei! -- Elä salaa mitään! Puhu ulos se kauhea tuomio! _Isäsi_ mainitsit? Mainitsit _ladyn_? -- Kuoleman väristys kouristaa minua -- sanotaan ladyn tahtovan miestä.

Ferdinand (lankee huumeuksissa hänen jalkojensa juureen). Minua, sinä onnetoin, hän tahtoo!

Loviisa (hetkisen kuluttua, vapisevalla äänellä ja hirmuisella tyyneydellä). No -- mitä siitä peljästyn? -- Johan sen tuo vanhus minulle usein sanoi -- vaikk'en sitä ottanut uskoakseni. (Äänettömyys, sitten hän viskautuu isänsä syllin.) Isä, täss' on tyttäresi takaisin -- anna anteeksi, isä! -- Eihän lapsesi sille mitä taida, että tämä hänen unensa oli niin ihana, -- -- ja herääminen siitä nyt niin hirmuinen --

Miller. Loviisa! Loviisa! O Jumala, se ei ole täydessä järjessään -- tyttäreni, lapsi-rukkani -- Kirottu olkoon viettelijä! -- Kirottu se kurja akka, joka lapseni hänelle paritti!

Milleritär (syleilee itkien Loviisata). Ansaitsenko tuota kirousta, tyttäreni? Antakoon Jumala teille anteeksi, paroni! Mitä tämä lammas on teille tehnyt, että hänet raatelette?

Ferdinand (hyppää hänen eteensä, päättäväisyydellä). Mutta minä katkon hänen paulansa -- katkon nämä epä-luulon rauta-vitjat -- Vapaasti tahdon minä valita, että mun rakkauteni jätttläis-rakennus tulee pyörryttämään naita sontiais-sieluja.

(On juosta pois.)

Loviisa (nousee vavisten tuolista, seuraa häntä). Minne? minne? Elä mene! -- Isä -- äiti -- tänä hirmuisena hetkenä tahtoo hän meistä luopua!

Milleritär (juoksee hänen perästänsä ja tarttuu häneen). Varmaan tulee presidenti tänne -- Hän sortaa lastamme -- hän sortaa meitä -- Ja te, herra von Walter, jätätte meidät yksinämme?