Part 6

-- Pitää, jos ne tehtävät ovat ristiriidassa hänen vaimonsa onnen kanssa.

-- Ei, Saima, työ ja velvollisuus eivät ole onnen vihollisia.

-- Sinä luovut siis minusta? huusi Saima leimuavin silmin.

-- En milloinkaan!

Saima nauroi ja hetken päästä itki. Olli katsoi häneen keventyneenä luullen kaikkea oikuiksi, mutta samassa Saima hyppäsi kyyryisestä asennostaan sohvan nurkasta hänen eteensä, kädet nyrkissä ja silmät vihreinä hämärässä huoneessa.

-- Etkö sinä pelkää, että minä luovun sinusta? ja hän juoksi makuuhuoneeseen sulkien oven mennessään.

Elämä pirtissä oli jo vaiennut ja väki mennyt levolle. Kaupungista tullut palvelija tuli arastellen huoneeseen ja kysyi, syödäänkö illallista.

Olli katsoi häneen kuin unessakävijä.

-- Vienkö pois ruuat? kysyi tyttö.

-- Viekää, sanoi hän ja tunsi samassa häpeävänsä tyttöä ja epäili hänen jotakin kuulleen. Hän ei vielä uskonut Saiman totta tarkottavan ja astui päättävästi hänen luokseen hämärään makuuhuoneeseen.

Saima seisoi kuin patsas käsivarret ristissä rinnalla. Olli astui hänen luokseen ja sanoi leikillä: -- Jänö kulta, älä ole pahoillasi, minun ei olisi pitänyt puhua siitä kissaunesta.

Saiman kasvoille lehahti riemu: -- Sinä suostut lähtemään täältä kanssani?

-- Minne?

-- Kaupunkiin, maailmaan, ainaiseksi!

-- Siihen minä en suostu...

Se oli sanottu. Saima ei itkenyt eikä nauranut, osotti vain kädellään ovea ja sanoi:

-- Menetkö sinä vai menenkö minä?

Olli peräytyi ovelle vieläkin epäröiden ja sanoi sortuneella äänellä: -- hyvää yötä!

Saima kietoi kuin uhalla äänensä pumpuliin ja vastasi helähtävästi: -- hyvää yötä!

Sanojen sointu kulki väreinä mieheen, ja hän astui pois huoneesta kuin unessa.

IX

Saima puuhaili hyräillen ja hymyillen, eikä Olli päässyt selville hänen varsinaisesta mielialastaan. Kun puhe kääntyi polttopisteeseen, pujahti Saima taitavasti pois asiasta eikä Olli uskaltanut yrittää uudestaan, sillä hän näki Saiman katseissa, liikkeissä ja erotti äänessäkin jotakin outoa ja jännitettyä. Hän itse oli uneton, rauhaton ja kuumeinen, odotti jotakin tapahtuvan ja aina kun Saima tuli lähelle -- ja Ollista tuntui, että hän usein sattui hänen tielleen -- piti hänen ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen kättään tarttumasta vaimoonsa.

Ollilla oli kuitenkin työnsä ja kotijumalansa, hän kävi kunnankokouksissa, hoiti pitäjän säästökassaa, kuului koulun ja vaivaishoidon johtokuntaan ja seurasi puoluekiistoja. Hänen selvä, käytännöllinen älynsä oli pitäjän asioissa hyvänä tukena. Tämä hänen elämänsä seurasi häntä kotiinkin Saiman säleaituuseen ja huuhteli sitä toisinaan kuin raitis tuuli. Saima tunsi sen, ja kateus pisti hänen sydäntään ja ylpeys nosti hänessä päätään kiihottaen kaikki vastahakoisuuden henget kapinaan. Oli tullut uusi, vaarallinen kilpailija, joka yhä lujemmin sitoi Ollin tänne.

Saimalla oli vain ahdas säleaituunsa, kalvava kateus, epämääräinen kaipuu kauas pois ja sammumaton miellyttämisen halu, joka tahtoi hallita omalla olennollaan, vetää omaan piiriinsä -- ja nyt se, mitä hän koko olemuksellaan halusi, väistyi yhä kauemmaksi.

Hän terotti kaikki herkät vaistonsa ja vastustamattoman suloutensa tekemään vaatimuksen "_noli me tangere_" niin tehokkaaksi kuin suinkin ja vastapuolelle tuskallisen vaikeaksi. Hän tahtoi voittaa.

Miten, Herran nimessä, miten? kysyi Saima itseltään pitkinä yksinäisyyden hetkinä.

Syyskesän aurinko katseli taivaan laelta laaksoon viileästi hymyillen, ja harjut seisoivat vakavina kahden puolen. Saiman mielestä ne nykyään aina rypistivät hänelle silmäkulmiaan.

Rannalta kuului miesten loilotusta, ja Saima näki kävellessään niityllä kymmenkunnan miestä puuhaamassa tukkeja rannasta vesille. Olli oli edellisenä talvena myynyt metsää, ja nyt kuljetettiin puita veden toiselle puolelle.

Tukkilaisia, ajatteli Saima ja hymähti muistellen, kuinka heitä oli runoruusuilla kukitettu.

-- Holei, minne nyt? huusi Aapo juuri hänen takanansa.

-- Hui! kuinka pelotit minut, huudahti Saima ja hypähti hermostuneesti.

-- Lystiä väkeä nuo "tukkipirut", sanoi Aapo.

-- Hyi, mitä sanoja sinä käytät!

-- Höm, katsotaanhan nyt, kuinka tuon yhden saapasniekan tuolla käy. Hänellä on pelkkiä pikkutukkeja harvakseen vedessä. Katsos nyt, kuinka hän seisoo kahdella tukilla ja kiskoo keksillä itseään lauttaa kohti. Heiluu, ka, ka, vaipuu, jo menee, hei...

-- Voi, voi, hukkuuko hän? huusi Saima.

Rannasta kuului naurunrähäkkä.

-- Manu, älä koko järveä juo, tule ylös, vähemmästäkin halkeaa! huusi joku.

-- No, jo juo niin, että riittää tuomiopäivän aaton ehtoopuoleen saakka, sanoi toinen.

Manu parka säpi ja säpi. Aapo näki käden ja märän pään, mutta samassa kaikki hävisi ja miehet lakkasivat nauramasta.

Saima seisoi nyt rannalla Aapon kanssa kauhuissaan, suuret silmät tähdättyinä veden pinnalle, jossa ei näkynyt muuta kuin tukkeja.

-- Mennään pois, sanoi Aapo ja veti Saimaa mukanaan puoliväkisin.

Samassa Manu nousi sukelluksista, sai päänsä veden pinnalle ja änkytti: -- o-lin vä-ähällä vajota -- --

-- Tiedätkö, Aapo, sanoi Saima, täällä on varmaan sellainen ahnas, kade henki, joku sellainen mahti, joka ottaa väkisin, ei päästä kynsistään hevillä.

-- Sepä olisi lysti henki, sanoi Aapo kevyesti.

-- Oikein totta, tiedän sen varmasti. Ollikin on sen hengen pauloissa. Mikä olisi meidän lähtiessä täältä? Voisimmehan elää paljoa paremmin missä tahansa muualla kuin täällä.

-- Niinhän sekin on, sanoi Aapo.

-- Niin, eikö ole? huusi Saima ja hänen pidätetyn vihansa tulva särki keinotekoisen mielenmaltin tokeen saadessaan tämän pienen tunnustuksen.

-- Tiedätkö, minä olen pyytänyt, rukoillut, vaatinut ja pakottanut Ollia lähtemään täältä. Hän kärsii itsekin, sen näen, ja se on minulle kuin pedon käpälän hivelyä. Jospa vain saisin hänet yhden ainoan kerran luopumaan jumalastaan -- silloin hän olisi vapaa! Tiedätkö, minun elämäni täällä on jokapäiväistä kidutusta, alennusta, enkä löydä oikeaa tietä täältä ulos.

Saima puristi kätensä nyrkkiin, ja pehmeä, tyttömäinen olento jännittyi.

-- Nuoko peltotilkut, sarkojen kaistaleet, tämä ahdas onkalo, jossa tukehdun, tuoko uninen järvi ja salamyhkäiset metsät, nuoko uhmaisivat koko maailmaa ja pitäisivät hänet omanaan?

Jännitys laukesi, hän oli jälleen nuori, pehmeä tyttö, ja suuret kyyneleet valuivat poskille hereinä kuin lapsen.

-- Saima ei nyt noin surisi, mitä sille nyt tehtäisiin? Olli on itsepäinen kuin härkä, -- sanoi Aapo hiukan ivaa äänessä. -- Jos minä olisin hänen sijassaan, niin en totta tosiaan hetkeäkään häikäilisi. Onhan sitä maailmaa muuallakin. Ja toiseksi, onhan tässä Saimallakin sanomista.

-- Niin luulisi, sanoi Saima pyyhkien kyyneliään. Olli ei ota minun sanojani kuullakseen, eivät ne mahdu häneen. Aapo, sanoi Saima hellällä äänellä, sinä olet hyvä poika, tekee oikein hyvää saada puhua tästä sinulle.

Saima puristi Aapon sormia ja katsoi hänen haaleansinisiin silmiinsä. He kulkivat hetken aikaa käsi kädessä, ja nuoren miehen rinta kohosi ylpeänä ja katse tähtäsi voitokkaana ja onnellisena eteenpäin.

-- Sinä olet pulska poika, Aapo, sanoi Saima, ja sinussa on -- kuinka sanoisin -- jotakin keväistä, nuorta ja elävää.

Aapon silmissä välähti ja kasvojen ilme oli onnellinen. Elämän sulouden säde oli Saimassa helottanut hänelle ja huikaisten tunkenut nuoreen, koskemattomaan sieluun.

-- Saima, minä seuraisin sinua vaikka minne! sanoi hän kiihkoisesti ja puristi Saiman sormia.

-- Ai, likistät sormiani. Tahtoisitko sinäkin täältä pois? kysyi Saima.

-- Täytyyhän minun mennä ehkä piankin.

-- Pitääkö sinun ruveta maanviljelijäksi?

-- Eihän siihen pakkoa ole, vaikka enhän minä enää muutakaan työtä oppisi.

-- Oppivathan ne muutkin.

-- Hm.

-- Osaatko sinä ruotsia?

-- Luin parina vuonna lyseossa, mutta kun koulun jätin, jäivät kaikki luvut.

-- Miksi sinä koulun jätit?

-- Oli ikävä kotiin ja äiti sanoi: "Antaa pojan olla, eihän kaikista tarvitse herroja tulla."

-- Kuule, Aapo, jos minä opettaisin sinulle ruotsia ja vähän muutakin, esimerkiksi matematiikkaa? Minä olin kova siinä aineessa.

-- Tahtoisiko Saima? Aapon kasvoilla väreili vuoroin kainous, vuoroin onni.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Aapo tuli Saiman luo lukemaan. He istuivat vierekkäin sohvalla yhteinen kirja pöydällä. Työ sujui hyvin, sillä Aapolla oli herkkä kielikorva ja lapsena opittu ääntäminen helpotti paljon.

-- Kuulehan Olli, kuinka Aapo lukee hyvin! huusi Saima toiseen huoneeseen, jossa Olli käveli lattialla mietteissään.

-- Mistä se opinhalu nyt on tullut? kysyi Olli.

-- Ei se halu taitaisi sinullekaan pahaa tehdä, sanoi Saima, mutta katui samassa sanojaan, sillä Olli luki aina, kun vaan lomahetken sai, eikä Saima jäänyt juuri koskaan vastausta vaille, jos jotakin häneltä kysyi.

Olli katsoi heihin kumpaankin hiukan ivallisesti seisten huoneensa kynnyksellä kädet taskuissa.

Aapo otti kirjan, meni pois nyreissään, vilkaistuaan sivulta Olliin.

-- Miksi sinä olit epäystävällinen? sanoi Saima.

-- Olinkohan? sanoi Olli yhä hymyillen ja katsellen Saimaa.

-- Sinä voit olla kiusallinen.

-- Ehkä.

-- Ja sitäpaitsi olenhan minä vapaa -- --

-- Ja säleaita otetaan pois ja tänne saa tulla kuka tahtoo, sanoi Olli seisten yhä samassa asennossa ja hymyillen.

-- Se huvittaa sinua erinomaisesti.

-- Koko lailla.

-- Sitten sinun pitää saada enemmän sitä lystiä! huudahti Saima uhka silmissä ja meni pirttiin.

Väki loikoili siellä levolla tupakoiden ja loruellen. Saiman ilmestyminen sai heidät nousemaan samassa, kun piiput vedettiin suusta ja juttu katkesi.

-- Nyt laitamme kahvikekkerit tämän kauniin ilman kunniaksi ja pannaan "talonhävittäjä" liedelle, eikös niin, äiti?

Emäntä kohensi suurimman pannunsa reiälle sanoen:

-- Kyllähän se sopii, onkin juuri kahvin aika.

-- Ja vaikkei olisikaan, sanoi vanha Matti, niin kyllähän sitä meiän poikain mekkoon menee, kun tämä vanha emäntä on teettänyt ne niin laajat.

-- Ja on tuota kiristymisen varaa Matin nahassakin, se kun on tänä suvena mennyt niin moneen mykkärään, sanoi Liena.

-- Na, naa, enemmän toki niitä sinulla roikkuu tyhjiä pusseja!

Saima toi kantamuksen tavaraa omista huoneistaan.

-- Matti hyvä, viekää tuo ulos pöydälle.

Ukko otti leivosvasun kömpelöihin kouriinsa kujeillen.

-- Miehetkös tässä nyt pannaankin passaamaan? ihmetteli Liena.

-- Ai, siellähän ei olekaan pöytää! sanoi Saima ja juoksi ulos.

Pihalla leikkivät pikkupojat pirrin kanssa ja nauraa kikattivat aina, kun se ponnahti hyppiessään.

-- Se on niin lystiä, sanoi Väinö.

-- Kuulkaa, pojat, sanoi Saima, minä tiedän jotakin vielä lystimpää. Saatte komeat kahvit.

Poikien silmät loistivat, ja Aapo lauloi:

"Hei, hei, hevosella hyvät viinat tuodaan, vihreällä pientarella vuosipalkka juodaan!"

-- Joudu mies! huusi Saima. Hae pöytä, mutta iso, että koko väki mahtuu.

-- Ymmärrän, herra kapteeni! Aapo teki kunniaa kuin sotilas päällikölleen.

Saima juoksi takaisin pirttiin ja sanoi mennessään Matille:

-- Aapo tuo pöydän, minä tuon liinan, ja Liena on hyvä ja tulee ottamaan täällä kupit ja kannut.

Lienan alahuuli oli ollut tuntuvasti lerpallaan, mutta nyt se lepsahti tiiviisti hampaattomiin ikeniin.

-- Eikö Olli tule kahville? kysyi emäntä.

-- Äiti on hyvä ja käskee, sanoi Saima, minä menen edellä.

Aapo istui pöydän takana pienellä lavitsalla telmien poikien kanssa.

-- Nyt kaadetaan kuppiin, äiti, olkaa hyvä ja kaatakaa, pyysi Saima.

Itse hän istui Aapon lavitsalle ja yhtyi poikien leikkiin.

-- Kukko, kukko, mut ei kanaa! ärsytti Tuomo.

-- Kukko, kukko, sanoi Väinö.

-- Ähä, kutti, kutti, väy, väy, jäärytteli Heikki, ja taas työnnyttiin olka olkaa vastaan ja väännettiin naurua.

-- Väinö, tule tänne, sanoi Saima.

Olli tuli samassa ja istui pöydän päähän.

-- Leikitään "kili, kili, kassis", anna kädet, pidä sormet alaspäin lerpallaan ja kun minä yritän lyödä sormillesi, niin vedä pois. No, kili, kili -- kassis! Uudestaan, kili, kili -- kassis! Ainahan sinä saat sormillesi.

-- Saima tulee minun kanssani, sanoi Aapo.

He istuivat rinnakkain lavitsalla ja Saima antoi Aapoa ensin sormille, mutta Aapo nousi ylös, nykäisi Saiman käsistä seisaalleen ja leikki kävi todeksi.

Olli katseli veljeään, jonka silmissä paloi luvaton tunne ja hänen otsalleen nousi tumma puna.

Saiman punottavat sormet liikkuivat vikkelinä Aapon leveiden kämmenien alla, mustat silmät loistivat ja vartalo taipui ja nousi, hän perääntyi ja eteni, ajaen vihollista ja väistyen. He kiersivät puun ja väet, vuorotellen lyöden toisiaan sormille. Äkkiä Aapo nappasi liian kovasti ja Saima sivalsi häntä poskelle juosten samalla ja huutaen: -- Karhu, siitä sait!

Aapo juoksi tavottamaan.

Saima pujottelihe kuin kärppä puiden ympärillä, tikapuiden takana ja mutkasi itsensä syrjään aina, kun Aapo tavotti.

Aapon silmät hehkuivat ja veri kiehui.

Saima huomasi sen ja säikähti -- mutta samassa uusi aatos leikkasi kuin terävä säilä hänen sydäntään; hän vilkaisi kerran Olliin ja iski sitten silmänsä pojan silmiin. Leikki kävi kiihkeämmäksi ja sulavammaksi. He olivat kuin tuuli ja tulen liekki. Saima lietsoi, ja nuori mies paloi.

Olli poistui kenellekään sanaa sanomatta.

Väki vaihteli katseita -- huolestuneita --

Leikkivät etenivät talon päädylle, josta Saima oli aikeessa pujahtaa turvaan omista portaistaan, mutta Aapo saavutti hänet. Saima parahti:

-- Ai, Aapo, päästä, ha, ha, sinähän olet hurja, mieletön!

Aapo oli puristanut häntä syliinsä kiihkoisasti. Samassa poika vaaleni, puri hammasta ja päästi Saiman.

Saima juoksi sisään. Olli istui pöydän ääressä jännittyneenä tuijottaen ovea kohti. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli punaa, ja syvissä silmissä paloi outo, kuumeinen hehku.

Saima läheni huohottaen, pehmeillä huulilla hymy, silmissä lempivän hurmainen katse, vartalo notkuva, kuumaa suloa hehkuen, leikissä sulanut syleiltäväksi. Katse Ollin katseessa, huulet lähellä janoovan huulia, rukoillen äänetönnä syleilyä hän kosketti miehensä suuta.

Olli nousi, parahti tukehtuneesti ja työnsi hänet luotaan tylysti ja hoippui huoneeseensa.

Saima jäykistyi, peitti käsiinsä polttavan häpeän punan, joka levisi kasvoilta ja paloi kuumeena koko ruumiissa.

Työnsi kuin esineen luotaan!

Saima suoristihe, heitti ylpeästi päätään ja katsoi eteensä kuin olisi Olli ollut läsnä. Samassa hän äkkiä kääntyi, kuunteli -- -- Olli itki. Jokainen nyyhkytys oli sieluun ja veriin raadellun miehen tuskan äännähdys.

Saima astui miehensä ovea kohti surun ilme kasvoillaan, mutta tyly kosketus poltti vielä hänen ruumiissaan ja kiireesti hän pakeni toiseen huoneeseen.

X

Seuraavana päivänä oli talossa hiljaista, väki rukiinleikkuussa kaukana pelloilla, Olli pitäjällä, ja Saima oli koko päivän viettänyt yksin synkissä mietteissään suunnitellen elämäänsä. Hän kuuli maantieltä rattaiden ratinaa ja arvasi Ollin tulevan.

Hurravilli ravasi omin ehdoin, ja Olli istui kärryillä kyyristyneenä, laihtuneilla kasvoilla kiusaantunut ilme ja syvällä silmissä tuskaa.

Hevonen hirnahti ja ajaja nosti päätään nähden samassa puun alla kotiniityllä pari tukkipomoa ja Aapon -- pulloja ja laseja.

Ollin kasvoille levisi tumma puna ja hän huitaisi Hurravilliä ohjilla, kiirehtäen miesten sivutse. Kotiin päästyään hän riisui itse hevosen ja meni väsynein askelin sisään.

Saima nousi portailta ja antoi tilaa kohteliaasti kuin oudolle miehelle, hymyili ivallisesti ja aikoi poistua.

-- Saima! -- sanoi Olli niin tuskallisella äänellä, että Saima hätkähti ja kääntyi häneen päin.

-- Olin eilen liian -- -- äkkinäinen, sanoi hän vaikeasti valiten sanojaan. Voitko unohtaa sen?

-- Voin unohtaa kaikki paitsi sen yhden ainoan asian, jota olen sinulta pyytänyt, sanoi Saima kiihkeästi.

Olli katsoi häneen.

-- Tahdon sinut kokonaan ja täältä pois.

Olli kääntyi hitaasti ja meni sisään.

Saiman kasvoille levisi jälleen ivanhymy ja pää nousi ylpeänä ja kädet puristuivat nyrkiksi, kun hän astui pihan poikki tielle.

Aapo tuli vastaan lakki kallellaan, kädet taskuissa ja laulaen:

Voi kuinka iloinen olin minä silloin, kun tanssista tanssihin kuljin ma illoin. Mut' sitten tuli tuttu ja loppui koko juttu.

Saiman mieleen laulu heitti hetkeksi valoisan tunteen ja hän huusi Aapolle:

-- Laula vielä.

Juur' kaksikymmentä vuotta minä täytin ja aika veikeeltä veijarilta näytin, mut' suru minut otti, kun järki hyvä petti -- -- --

Luuletko, että voisimme yhdessä laittaa siihen kauniimman nuotin?

-- Se on tietty, sanoi Aapo liian innokkaana.

-- Minä säestäisin piaanolla.

-- Vaikka millä! uhmaili Aapo ja seurasi Saimaa saliin.

-- Laula vielä se ensimmäinen värssy, pyysi Saima, ja Aapo asettui lähelle Saimaa, laski kätensä hänen olalleen ja lauloi liian kovalla äänellä.

Olli astui samassa huoneeseen ja sanoi Saimalle puoliääneen:

-- Etkö näe, missä tilassa Aapo on?

Saima kääntyi äkkiä Olliin, ja Aapo astui Ollin eteen huutaen:

-- Olenko minä missään tilassa!

-- Ole hiljaa ja mene pois! sanoi Olli hilliten suuttumustaan.

-- Annahan Aapon olla! sanoi Saima ja astui veljeksien väliin.

-- Etkö sinä, Aapo, häpeä laittaa itseäsi tuohon kuntoon ja tulla -- --

Aapo asettui veljensä eteen, matki hänen ääntään ja sanoi:

-- Etkö sinä häpeä sekaantua muiden asioihin?

Saima nauroi: -- Oikein, Aapo. Me olemme kumpikin vapaita ihmisiä ja teemme, mitä tahdomme, lisäsi hän ja uhka leimahti katseessa. Lauletaan, Aapo.

Saima meni jälleen piaanolle, mutta Aapo jäi tuijottamaan veljeään poikamainen uhka katseessa, kädet ristissä rinnalla.

Olli katsoi yhä Saimaan ja pyysi: -- Käske häntä menemään, minä pyydän.

-- Minkä vuoksi? Minä en ymmärrä. Aapo on täällä ainoa ihminen, joka minusta välittää. Muut rakastavat enemmän säästöpankkiaan, vaivaisiaan, mäkiään, mäntyjään ja nautojaan!

-- No, veli, kumman meistä pitää lähteä? kysyi Aapo yhä tuijottaen ja läheten Ollia.

Olli nousi hitaasti, siirsi varovasti tuolinsa syrjään ja tarttui nuorukaisen hartioihin. Aapo riipaisi itsensä irti. Ollin kasvoille nousi puna, hän tarttui uudestaan veljeensä ja työnsi ulos ovesta. Aapo kompastui portaihin, jäi hetkeksi virumaan, mutta nousi jälleen ja astui hoippuen pihan poikki vanhaan pirttiin.

-- Tätäkö sinä tahdoit? kysyi Olli, katseessaan vihaa.

-- Syytä itseäsi! huusi Saima. Sinulla oli vara valita, ehkei ole enää.

-- Mitä sinä tarkotat?

-- Sitä, mitä sanoin.

-- Sinä sanot aina liian paljon.

-- Ahaa, ehkä olen hidastellut tehdä sanojeni mukaan. Kärsivällisyyttä, mies, kyllä sekin vielä tapahtuu.

-- Puhut arvotuksia.

Saima kääntyi äkkiä raivostuneena.

-- Etkö sinä näe, kuinka minussa joka jäsen vapisee, vereni kiehuu ja minulla on vain yksi ainoa toivo ja vaatimus!

XI

Aapo oli poissa. Kukaan ei tiennyt, minne hän oli joutunut. Ei mitään sanaa, ei kirjettä, ei jälkeäkään miehestä. Pikku pojat tiesivät hänen illalla olleen kamarissaan, mutta yöllä hän oli kaiketi lähtenyt.

-- Se on peijoonien pitoa, mutisi vanha Matti, ja Liena vilkaisi häneen ja huuli meni lerpalleen. Emännälle hän vihjaisi:

-- Eiköhän rouva tiennyt, että Aapon sellaisia piti tekemän?

-- Eihän Saima siitä voi tietää, sanoi emäntä hätääntyneenä.

-- Itsehän minä näin, kuinka Aapo sieltä tuli, kuiskasi Liena.

-- Mistä?

-- Isännän ja rouvan puolelta.

Emäntä oli tuskastunut, jaksoi tuskin liikkua. Matti kulki kyliä omasta alotteestaan ja puhui kautta rantain:

-- Nyt se Aapo lähti, onkin kauan uhkaillut. -- Näin uskottiin Aapon tosiaan menneen Amerikkaan.

Olli ja Saima katsoivat toisiinsa ja kammottava luulo kulki silmästä silmään. Olli samoili metsiä ja rantoja aamusta iltaan palaten uupuneena ja masentuneena.

-- Luuletko sinä, että hän olisi itsensä lopettanut? kysyi Saima.

-- Luulo ei ole tietoa, sanoi Olli vältellen Saiman katsetta. Hän käveli lattialla rauhattomana.

-- Älä kävele, Olli, pyysi Saima.

Olli istui, mutta nousi pian ja alkoi uudestaan kävelynsä.

Saima istui sohvan nurkassa mykkärässä levottomana tuijottaen miestään.

-- Minua kammottaa, sanoi Saima, pelkään öitä, kun en saa unta. On niin pimeätä ja täällä ritisee ja paukkuu ja ulvoo, ja sitten minä kuvittelen -- --

-- Mitä sinä kuvittelet? kysyi Olli hermostuneesti.

-- Aapohan voisi olla vaikka järvessä, sanoi Saima kuiskaten, ja suuret silmät levällään hän tuijotti maahan.

-- Älä tee asiaa pahemmaksi kuin se on, sanoi Olli tuskaisena.

Saima painui sohvan nurkkaan ja värisi. Molempien silmät kääntyivät oveen, sillä joku käänsi avainta ja Tuomo tuli hiljaa huoneeseen sanoen:

-- Äiti on kipeä.

Olli työnsi pojan edellään pirttiin ja riensi äitinsä luo keittiön perään kamariin.

Äiti makasi sängyssään punervat silmät kuivina, heitellen rauhattomana työssä kangistuneita käsiään.

-- Etkö sinä tiedä Aaposta? kysyi hän.

-- Kyllä hän aikanansa kirjottaa, älkää äiti siitä huoliko, sanoi Olli, istuen tuolille sängyn viereen, niin rauhallisena kuin taisi, koetellen sairaan kuumaa otsaa.

-- Löi niin voimattomaksi, etten jaksa nousta. Ota tuolta naulasta avaimet ja anna jauhoaitan säkeistä Lienalle mallasjauhoja. Suolan sinä tiedät ja voit ja -- hän huokasi, sulki silmänsä heitellen kättään.

Olli tarttui levottomaan käteen ja piteli sitä hetken, sitten hän meni kuulumattomin askelin pois huoneesta ottaen avaimet ovensuun naulasta.

Isännän huolet kasvoivat moninkertaisesti, sillä vanha emäntä oli kaiken keskipiste ja hänen keittiöstään kulki näkymättömiä lankoja kaikkialle. Hän näki katsomatta, tiesi tiedustelematta, antoi määräyksiä hymyillen ja kävi katsomassa työn tuloksia.

Saima oli liukunut Ollin jälkeen pirttiin ja kun Olli tuli äidin luota, meni Saima äänettömänä kuin varjo hänen ohitsensa äidin kamariin.

Sairaan silmät kääntyivät kysyvinä miniään ja tyytymättömyyden varjo levisi hänen kasvoilleen. Saima huomasi sen ja istui hiljaa tuolilla hypistellen raidin tyysteitä.

-- Oliko Aapo sillä puolella ennen lähtöään? kysyi äiti katsomatta Saimaan.

Saima liikahti ja sanoi äkkiä:

-- Oli kyllä ja -- --

-- Saima sanoo vaan, sanoi vanhus hitaasti.

-- Voi, äiti! huudahti Saima heittäytyen polvilleen sängyn viereen. -- Jos me olisimme täältä lähteneet, ei olisi mitään pahaa tapahtunut. Minä olen kaikkeen syypää ja kaikki täällä huutaa: mene pois, sinä teet heidät onnettomiksi! Ja minä pelkään -- --

-- Mitä Saima pelkää? kysyi sairas levollisena.

-- Täällä on -- -- niinkuin liikkuisi kuolema! sanoi Saima hiljaa.

-- Ei kuolemaa tarvitse pelätä, sanoi vanhus ja kääntyi miniäänsä, -- kun on hyvä omatunto, niin kuolema on ystävä.

-- Hyvä omatunto, sanoi Saima vitkaan ja jäi hetkeksi vielä polvilleen, katsellen vanhuksen ryppyisiä kasvoja, joilla asui suru.

-- Mikä on hyvä omatunto? kysyi hän katse vanhuksen katseessa.

-- Kyllähän Saima sen tietää. Minulla on hyvä omatunto, kun aamulla noustessani tiedän, että on tehtävä työtä ja illalla levolle mennessäni tunnen tehneeni mitä taisin.

-- Eihän elämä ole pelkkää työtä, sanoi Saima pettyneenä.

-- Eihän se ole kaikille, huokasi emäntä.

-- Minusta on vastenmielistä, rumaa ja säälittävää nähdä naisien raatavan! huudahti Saima, ja hänen oma kapinallinen minänsä oli jälleen vallalla. -- Täällä kaikki ahertavat aina, aina, ja siksi kai minä olenkin tiellä, tarpeeton kapine, epäilty ja -- --

Hän katsoi vanhukseen ja näki väläykseltä oman ilmituomansa tunteen hänen katseessaan ja kuuli hiljaisen kysymyksen:

-- Missähän Aapo nyt on?

-- Luuleeko äiti, että hän minun vuokseni -- --? Saima katsoi jännittyneenä äitiin.

Vanhus oli vaiti ja vältti hänen katsettaan.

Saima seisoi vielä hetkisen akkunan edessä ja meni sitten ulos taakseen katsomatta ja hyvästelemättä.

Kun Olli tuli, meni Saima hänen luokseen masentuneena.

-- Olen miettinyt yhä yhtä ja samaa ja nyt minun täytyy täältä lähteä.

-- Miksi? sanoi Olli oudolla äänellä.

-- Äiti epäilee, että minä olen ajanut Aapon -- --

-- Sitä ei äidin tarvitse epäillä! huusi Olli ja syöksyi ovelle.

-- Älä mene, kuule! huusi Saima, mutta Olli oli jo äitinsä luona.

-- Mitä olette sanonut Saimalle? kysyi hän, hilliten ääntään ilmaisemasta liikutusta. Äiti näki kuitenkin levottoman tuskan pojassaan ja sanoi vitkaan:

-- En mitään pahentavaa, tietääkseni.

-- Ei mitään epäilyä Aaposta?

Vanhus katsoi poikaansa pitkään, sanoen: