Part 7

-- Kyllähän totuus ilmi tulee. Minä en ketään syytä.

Olli meni Saiman luo.

-- Olet käsittänyt jotakin väärin, Saima.

-- Olen, ihan varmasti olen verisesti erehtynyt itsestäni, sinusta, elämästä. Olen kahtia jaettu, en voi elää ilman sinua, en voi elää täällä sinun kanssasi. Minulla ei ole rauhaa täällä, ja kaikki pahenevat minusta. Etkö sinä nyt näe, kuinka mahdotonta on jatkaa näin!

-- Saima, sanoi Olli hetken kuluttua, etkö voisi odottaa siksi, kun saadaan Aaposta jotakin kuulla. Minä -- minun on mahdoton luopua sinusta nyt -- nyt juuri, tämän jälkeen...

Olli sai vaivoin sanotuksi ja ääni tukehtui kuulumattomiin.

Saima oli oman tuskansa vallassa, muuten hän olisi säälinyt murtuneen miehen surua, joka sanatonna ja äänetönnä repi häntä.

He seisoivat kumpikin erikseen katsomatta toisiinsa, -- Saima irrotellen väkipakolla sydänjuuriaan, toistaen yhä itselleen: Minun täytyy uskaltaa yksin elämään, hän on täällä kiinni, kiinni! -- Olli tuntien, kuinka hän jäi yhä varmemmin, kadotti osan itsestään, tavotti sitä turhaan. Häntä tukehutti ja hän olisi tahtonut huutaa tuskasta. Ja se, jota hän tahtoi huutaa, seisoi tuossa lähellä, hän tarvitsi vain ojentaa kätensä ja -- vaan se ei olisi auttanut, he olivat erillään, kokonainen maailma oli heidän välillään.

Saima kääntyi ja näki miehen epätoivoisen ja turtuneen katseen, mutta itsesuojelemisen vaisto heräsi ja säälin tunne tukehtui. Hän sanoi aivan levollisesti:

-- Minä jään, kunnes saadaan tietoja Aaposta.

Olli nousi äkkiä ja tarttui hänen käsiinsä ja veti syliinsä, mutta Saima irrotti itsensä pysyen rauhallisena.

Saima näki nyt päivä päivältä, kuinka Olli tekeytyi iloiseksi, täytti kaikki hänen pienimmätkin mielihalunsa, houkutteli mukaansa pitäjälle ja tarttui kuin hukkuva oljenkorteen jokaiseen suosionosotukseen hänen puoleltaan. Saima ei hennonut sanoa: Se ei auta, minä vierin vastoin tahtoani, kuin kivi luisuvaa pintaa, omaa päämäärääni kohti.

Pitkinä, pimeinä puhteina he istuivat ajatuksissaan vieretysten pöydän ääressä lampun punertavassa valossa, Saima yhä irrotellen itseään ja ajatellen tulevaa elämäänsä ja Olli toivon ja toivottomuuden vaiheilla, kumpikin vältellen polttopistettä.

He tiesivät, että Aapo oli laivalla lähtenyt kaupunkiin. Sen Matti oli retkillään saanut selville. Odoteltiin lisätietoja. Äiti oli tointunut kuultuaan Aapon olevan hengissä ja kaikki näyttivät talossa rauhottuneen.

Saima sai viimein Hullista päiväämättömän kirjeen, jossa Aapo ilmotti olevansa hyvässä voinnissa ja aikovansa matkata maailman rantaa. Hän antoi kirjeen Ollille hymyillen: Tässä on minun lähtöpassini. -- Olli tuli jälleen rauhattomaksi.

-- Aiotko sinä tosiaan lähteä? kysyi hän.

-- Saa nähdä. Entä sinä?

-- Minäkö, minähän en voi! huusi hän niin tuskaisena, että Saima säikähti eikä uskaltanut pitkään aikaan puhua asiasta.

Emäntä oli entistä hellempi Saimalle katuen rehellisessä sydämessään langettaneensa pienintäkään epäluuloa. Kaikki tämä teki Saiman lähdön melkein mahdottomaksi, ja kuitenkin hänen täytyi.

Eräänä iltana Ollin poissa ollessa ulvoi tuuli ulkona ja sade räiski akkunaan. Saima istui kyyryssä sohvan päässä.

-- Saimahan on ihan kymmenessä mykkärässä, kuinka noin voi istuakin! sanoi emäntä.

-- En pysy muuten kasassa, luulen hajoavani ja täriseväni hyytelöksi.

-- Onkos kumma, että tärisee, kun ei ihminen syö mitään tai näykkii kuin hyttynen.

-- Suupalat kasvavat suussani ja maistuvat pahalta.

-- Annetaanpas hiukan lääkettä, eiköhän tuota kissanpoikaa saisi vireäksi! sanoi emäntä ja haki Ollin kaapista pienen, soman konjakkipullon. Tätä minä otan kun sydänalaa pakottaa eikä ruoka maita.

-- Ei, äiti kulta, minua ei auta ruoka eikä mikään. Ehkä sentään, jos saisin oikein suuria rypäleitä, sinertävän mustia ja mehuisia ja jos täällä olisi suuria saleja, valoisia ja kokonainen meri ihmisiä!

Saiman silmät paloivat hämärässä huoneessa, jota pöytälamppu yksin valaisi tummanpunaisen verhon lävitse.

Emäntä katsoi häntä säälien vedet silmissä.

-- Saima on aivan kuin ne kaksi pääskystä, jotka kerran unohtivat lähteä syksyllä pois täältä meiltä ja jäivät navettaan. Suurihan se meidän navetta on, että kyllä siellä vain sopii elää niinkin hyvälentoisten lintujen kuin pääskyset ovat, mutta kuinkas kävi? Niin kauan kuin siellä oli eläviä kärpäsiä, tulivat ne visertäjät hyvin toimeen, mutta annas, kun kärpäset iskivät nenänsä kiinni seiniin, eivät pääskyset viitsineet -- ehkei luonto antanut myöten -- syödä niitä ja silloin ne raukat tärisivät ja tutisivat niinkuin Saima nyt. Ne piipittivät niin surkeasti, ja kerran aamulla ne olivat pudonneet lattialle kuolleina.

-- Kuolleina! huudahti Saima ja mustat silmät levisivät luonnottoman suuriksi.

-- Kankeina ja kuolleina.

-- Niiden oli kylmä ja ne pelkäsivät pimeyttä, kuiskasi Saima oudosti.

-- Ne kuolivat nälkään, sanoi emäntä vakuuttavasti.

-- Valon nälkään, ne pääskysraukat! Saiman oli vedet silmissä ja ruumis hytki.

-- Siunaamaan, sainko nyt taas lapsiparan itkemään. Ihanhan Saima on kipeä. Se Ollikin viipyy, mitäs minä nyt --?

Tuuli viuhui ulkona ja vihelsi akkunassa.

-- Kuunnellaan, eiköhän kuulu rattaiden tärinää?

Emäntä oli kuulevinaan. -- Taitaa jo kuulua. Nuorella on tarkemmat korvat. Saima tulee nyt kuuntelemaan.

Hän tahtoi houkuttaa Saiman pois kymmenestä mykkärästä, mutta Saima oli nyt omissa mietteissään ja emäntä pujahti pirttiin.

Olli olikin tullut ja riisui pois raskaita saappaitaan ja heitti suuren sadetakkinsa penkille.

-- Kuinka Saima jaksaa?

-- Älä nyt hätäynny. Kyllähän se ikävöitsee.

-- Siellä on kaupungista tulleita tavaroita rattailla, ne olisi tuotava sisään, sanoi Olli ja meni itse Saiman luo.

-- Onko jänöllä ollut ikävä? sanoi hän ovella.

Saima nosti päänsä sohvan nojasta ja sanoi raukeasti: -- On. Täällä on kylmä ja pimeä.

-- Mutta nyt vietämme juhlaa, kaikki tulet palamaan ja kaikki surut hiiteen! Katsos, mitä minulla on, ostin uuden viulun kaupungista ja nyt soitamme yhdessä. Sinä säestät, eikö niin, jänö?

-- En minä jaksa, sanoi Saima raukealla äänellä.

Olli piteli viuluaan -- hän oli pikku poikana harjotellut ja syksyiltoina aikoi Saiman ratoksi opetella -- ja näppäili sitä alottaen hiljaa soitella surunvoittoista laulua.

-- No, jänö, soitetaanko, yritä nyt hiukan, pyyteli Olli silittäen hänen päätään.

-- Soita sinä, minä kuuntelen, sanoi Saima painaen jälleen päänsä sohvan nojaan.

Olli soitteli iloisia säveliä ja lopuksi vilkasta valssia. Saima polki ensin hiljaa jalallansa tahtia ja nousi sitten äkkiä ja otti tanssiaskeleita, vähitellen vilkastuen, kunnes kiiti huimaa vauhtia pitkin lattiaa laulaen:

-- Reippaammin, vielä reippaammin, kas niin ja vieläkin vikkelämpään, la, la, laa! laa, la, laa! hei, hurjemmin!

Nyt hän kiiti kevyenä kuin keijukainen silmät palavina, kasvot kalpeina, hento vartalo tanssin tahdissa nytkähdellen. Povi nousi ja laski, yhä kiihkeämmin liiti jalka, silmä paloi.

-- Hurjemmin, Olli, hurjemmin, la, laa, la, laa!

Hän lensi kuin siivillä ympäri lattian.

-- Ei, ei! huusi Olli ja heitti viulun, lakkaa, tuo on raivoamista!

Saima herkesi ja vaipui tuolille voimattomana. Äiti toi Saimalle mustia rypäleitä.

-- Nekin sinä muistia, sanoi Saima Ollille.

Olli vain katseli häntä ja hymyili.

-- Ikävä, että minun pitää huomenna taas olla matkassa koko päivä.

-- Iltaan asti, niinkö?

-- Vielä kappale iltaakin.

Saima hiipi lähelle miestään, oli hellä ja hymyili surunvoittoisesti.

Aamulla hän saattoi Ollia vähän matkaa ja hyvästellessä kuiskasi kiihkeästi: -- Minä odotan sinua aina, aina!

Kotiin palattuaan hän sulkeutui huoneeseensa ja pakkasi pienen matkalaukun, meni sitten äidin luo ja sanoi: -- Olen pyytänyt Mattia kyytiin asemalle, aion lähteä kaupunkiin.

Hänen äänensä värisi ja kyyneleet nousivat silmiin.

Emäntä aavisti, mitä Saiman mielessä liikkui, tarttui hänen käteensä ja sanoi: -- Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisten pidä erottaa!

Saima hoippui ovelle ja nousi kärryille.

Myöhään illalla Olli tuli kotiin ja äiti astui häntä vastaan Saiman huoneessa, katsoi poikaansa silmiin ja viittasi pöydälle. Siellä oli kirje Saimalta.

_Olli kulta!_

Kun tulet tyhjään kotiimme ja saat tämän kirjeen, muista silloin: -- minä odotan sinua aina, missä ikinä lienenkin!

Sinä ymmärrät kyllä syyt, miksi lähden, niinkuin minä tajuan, miksi sinä et voi seurata minua, et ainakaan vielä, ehket milloinkaan.

Olen ollut itsekäs, lapsellinen, taistelunhaluinen, rynnännyt tuulimyllyjä vastaan. Olen ollut tyttönen, nyt olen -- nainen.

Miten sen nyt huomaan? kysynet.

Samaa minäkin kysyn. Olen viime aikoina hautonut näitä asioita, kysellyt itseltäni, pohtinut ja ratkaissut, taas kumonnut päätökseni ja jälleen alkanut punnita. Sellainen on tehnyt minut sairaaksi. Minä en jaksa, en osaa, en voi vaipua itseeni, en viihtyä viileässä kieltäymyksessä enkä itseni kasvattamisessa, minun täytyy saada elää. Eikä sinun elämäsi ole minun elämääni.

Täällä on minusta kaikki nukkumista, jokapäiväistä kuolemista. Ymmärrä minua oikein.

Minähän olen kaupungin lapsi, pienestä saakka oppinut katselemaan teitä maalaisia säleaidan takaa, pitänyt teitä kömpelöinä, raakoina, toiseen rotuun kuuluvina, moukkina, joilta saa rahaa, tavaraa, ja toisinaan kesällä pääsee luoksenne jonnekin hengittämään raitista ilmaa ja runollisin mielialoin ihailemaan luontoa, sitten taas virkistynein voimin ja ikävystyneenä palatakseen varsinaiseen elämään, kaupungin elämään. Siihen elämään, missä on huumaavat huvit ja kiehtovat mielialat, ihmisten paljous, vaihtelevat kohtalot, kuumeinen kiire ja elämän kilpajuoksu, missä on hävytöntä rikkautta ja huutavaa kurjuutta, missä yö muuttuu päiväksi, nautintojen riemuksi, missä salaiset voimat houkuttelevat kultia syvistä kätköistä, missä kivetkin muuttuvat leiviksi!

Minä olen maistanut kaikkea tätä sen verran, että se on mennyt veriini. Minä tahdon enemmän -- enemmän!

Ei auta sanoa itselleni: Se on joutavaa, tuo tuollainen elämä!

Ei auta, että ylistän itselleni sinun työtäsi, muokkaamaasi maata, kaikkeasi.

Ei auta, että ajatuksissani ihailen tyyntä ryhtiäsi, katselen somaa niskaasi, jota kiharainen tukkasi kaunistaa, tuota miehekästä miellyttäväisyyttä hartioillasi, joka saa minut hurmaantuneena laskemaan käteni kaulallesi ja kuiskaamaan: -- minä olen sinun!

Ei auta pehmeä pesämme, jossa kaikki kuiskaa: -- olemme omiasi, jää, viihdy!

Ei auta sekään, että tunnustan juuri sinun elämäsi terveeksi, hyväksi, ylistettäväksi.

Minun täytyy lähteä!

Jos viivyn, piinaan sinua, turmelen kaikkien teidän elämänne, teen pahaa tahtomattani.

Aapon katoaminen riipaisi verhon silmiltäni. Se oli kohtalon voimakas käsi, ja se näytti ponnisteluni täällä oikeassa valossa. Olen jo tehnyt paljon pahaa voittamatta mitään.

Nyt lasken aseet, alan elää omaa elämääni. Sinun luja ryhtisi on pakottanut minut kunnioittamaan sitäkin, mikä on ollut minulle vankeutta ja elämän ahtautta. Se on samalla opettanut minulle suoraselkäisyyttä ja auttanut löytämään itseni.

Aavistan hämärästi, että nuo kaivatut mielialat, jotka entiseen elämään kutsuvat, itse paikat, tilaisuudet, ihmiset, kaikki ovat kadottaneet entisen tuoreutensa ja välittömän vaikutuksensa, että minä olen toinen kuin ennen, -- toinen sinun kauttasi.

Mutta se ei minua pelota. En tahtoisikaan entistä sellaisenaan, vaan tahdon nyt nähdä kaiken tuon vanhan uudessa valossa, sinun kauttasi muuttuneena.

Elän siis kuitenkin sinun kanssasi, elän siellä, missä olen päivän valoon syntynyt, missä vapaasti hengitän ja tunnen maata jalkojeni alla, missä kuuluu meren mahtava hengitys, sen salaperäinen, houkutteleva kutsu elämään -- elämään!

_Saimasi_.

Äiti oli mennyt kuulumattomin askelin omalle puolelleen.

Olli vaipui pöydän eteen tuolille avoin kirje kädessään, tuijotti siihen, laski sen pöydälle, istui kauvan aikaa kuin patsaaksi kivettynyt -- nousi, astui toiseen huoneeseen, kuiskasi hiljaa: -- Saima! -- säikähti omaa käheätä ääntään ja pakeni kirjeen luo. Sen sirot kirjaimet tuijottivat häneen julmasti vakuuttavina. Hän rutisti paperia, se oli hänen kädessään, se oli totta. Vaan sehän ei voinut olla totta!

Kaikki oli entisellään. Tuossa oli heidän vuoteensa, tuossa peili, jossa he niin monet kerrat olivat toistensa katseita etsineet. Tuossa riippui naulassa Saiman aamunuttu. Hän upotti kasvonsa sen poimuihin, hengitti sen makeaa tuoksua. Silloin kaipuu heräsi, poltti povea ja väänsi tulista rautaa hänen sydämessään.

Suru nousi niinkuin se nousee silloin, kun kuolema on riistänyt joltakulta rakkaan omaisen kesken elämän riemua, ja kun ihmisen täytyy uskoa todeksi, mikä hänestä on käsittämätöntä -- elämän, kukoistavan elämän sammuminen.

-- Mutta hän elää, elää! Ja minä voin milloin tahansa -- --!

Samassa hänen ryhtinsä murtui, totuus iski kyntensä mieheen ja hän tunsi ja tiesi: -- hänen työnsä ja rakkautensa eivät voineet taipua virtana valumaan samaa uomaa.

Edessä oli elämän murjova ristiriita.