Part 2

Juuri tuota Annin varmuutta oman maailmansa oikeutuksesta olisi Erkin niin kovasti tehnyt mieli järkyttää. Olisi ollut niin hauska saada hänet horjumaan, epäröimään ja vihdoin hädissään häneen, Erkkiin, niinkuin henkiseen tukeensa tarrautumaan. Vaikka Erkki periaatteesta olikin kaiken pintapuolisen kansanvalistuksen vihamies, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että hänellä tässä oli edessään työkenttä, joka ei ollut hänelle niinkään vastenmielinen. — Toisestakin syystä olisi Erkki kernaasti lähestynyt Annia. Hän oli lukevinaan Annin silmissä salaista nuhdetta siitä, että hän niin kauan oli elänyt ainoastaan itselleen ja äitiään pääkaupungista pitäen niin vähän avustanut. Kun Anni vaan kerran pääsisi hänen henkisten rikkauksiensa perille, olisi hän varmaankin samalla huomaava, miten aiheeton hänen hiljainen soimauksensa oli.

— Noh?

— Niin, äiti.

Äidin kieli kävi lakkaamatta. Tyhjiä loruillen ja piparikakkua hampaattomassa suussaan maiskutellen, oli hän siinä sängynlaidalla kääpiönkaltaisena käpöttäessään niinkuin mikäkin elämän irvikuva. Par'aikaa kertoi hän juuri erästä juttua ijäkkäästä aatelisneidistä, joka oli mennyt naimisiin oman renkinsä kanssa. Välillä nauroi hän käheästi. — Erkki kuunteli vain puolella korvalla, mutta hän kuuli kuitenkin. Ja jälleen tunsi hän mielensä painostuvan, turhaksi kaiken työnsä ja taistelonsa.

Siinä se oli, se suuri, se väkevä, se harmaa, jota hän oli ikänsä päältään torjunut, jonka peitseen hän oli punaisimman sydänverensä vuodattanut ja jonka hän jo oli luullut kauas karkoittaneensa. Se istui nyt tuossa hänen ääressään, irvisti häntä vastaan oman äidin ikenistä, levitti kolkot siipensä hänen ylleen ja tahtoi estää hänet hengittämästä. Eikö hän itsekin kuulunut tähän maaperään, eivätkö hänenkin syvimmät juurensa olleet täällä? Turhaa oli enää pyrkiäkään täältä pois, tuhannet säikeet kiinnittivät häntä tänne, veren ja vanhojen muistojen kahleet, kovat kuin rauta. Ei, ei koskaan onnistuisi hänen niitä enää rikkoa! Eikö ollutkin parasta panna silmänsä kiini ja vaipua, vajota maan matalan poveen, kotoisen maailman tasalle? Mikä oli hän, että hän päänsä pystympänä pitäisi ja heimoansa halveksuisi, — säälisi kaikessa tapauksessa?

— Jumalan kiitos! Summa oli täysi. Hän oli jo laskiessaan peljännyt sitäkin, vaikka hän kyllä ennenkin oli laskenut rahat. Olisi sittenkin voinut puuttua jotakin, olisi jälleen alkanut sama juoksu ja rehkiminen. Ei puuttunut mitään. Nyt ei muuta kuin setelit kiireesti kirjekuoreen ja sitten postiin. Postimies voisi kaupungissa vaihtaa ne suuremmiksi rahoiksi.

Samassa tuli Anni käskemään häntä keittiöön. Siellä oli joku, joka etsi Erkkiä. Erkki jätti setelitukun pöydän nurkalle ja meni. — Se oli kutsu kirkonkylän kauppiaan luo yksinkertaisille illallisille.

Erkki palasi takaisin ja huomasi heti, että rahat pöydällä eivät olleet samassa järjestyksessä, mihin hän ne oli jättänyt. Hän laski ne uudelleen. Aivan oikein, kaksi punalaitaa oli kadonnut. Oliko tuuli ne vienyt? Tuuli kaksois-ikkunain läpi! Kissa? Heillä ei ollut kissaa. Huoneessa ei ollut käynyt kukaan. Siis ei niitä ollut voinut ottaa kukaan muu kuin äiti.

Hän katsahti äidin vuoteelle päin. Äiti oli nukkuvinaan. Vaikka hän oli viipynyt poissa tuskin viittä minuuttia, oli äiti muka ehtinyt sillä aikaa vaipua syvään uneen. Hän makasi kasvot seinään päin ja kuorsasi kovasti.

Erkki tunsi tuskan hien kohoavan otsalleen. Oliko äiti todellakin ottanut rahat? Hän katsoi pöydälle, katsoi pöydän alle, tutki lompakkonsa ja luki jälleen rahat. Koi ei niitä ollut voinut syödä, ei ruoste raiskata. Siis oli äiti ottanut ne.

— Äiti!

Äiti ei liikahtanutkaan.

— Äiti!

Ei vastausta.

— Äiti! Äiti! Otitko jotakin tuosta pöydältä?

Erkki meni hädissään hakemaan Annia. Hän oli niin kiihoittunut, että koko hänen ruumiinsa vapisi.

— Tiedätkö? Äiti on varastanut minulta?

— Oletko varma siitä?

— Olen. Minä jätin rahat pöydälle ja nyt ei niitä enää ole siinä.

Anni pyyhki kätensä ja tuli päättäväisenä Erkin perästä kamariin. Hän astui kursailematta äidin vuoteen luo ja pudisti häntä hartioista.

— Täti! Oletko sinä ottanut Erkin rahat? Anna ne heti paikalla hänelle!

Äiti kuorsasi yhä edelleen.

— Sitten otan minä ne sinulta väkisin.

— Älä, älä!

Erkki riensi häntä estämään. Kohtaus alkoi käydä hänestä jo liian inhoittavaksi. Mutta Anni oli jo ehtinyt vetää äidin käden peiton alta. Siinä olivat rutistuneet setelit.

Erkki rukoili:

— Äiti! Anna ne minulle hyvällä! Tiedäthän, että tarvitsen ne välttämättömästi.

Äiti ei vieläkään sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat kiini ja hänen huulensa lujasti yhteen puristetut.

Anni sanoi:

— Hän ei anna niitä. Pidä hänen toista kättään, että hän ei pääse repimään niitä! Minä otan ne häneltä.

Silloin vasta heräsi äiti. Hän itki ja rukoili, pyysi ja vaikeroi. Erkillä oli niin paljon rahoja, hänellä ei mitään, Erkki oli niin paljon nauttinut maailmasta, hän ei ollenkaan. Hän oli Erkin edestä raatanut ja taistellut, antanut viimeisen penninsäkin Erkin koulunkäyntiin; nyt ei Erkki tahtonut antaa hänelle edes osaa paljostaan. Kohta hän kuolisi, ei Erkillä enää hänestä kauan vaivaa olisi.

— Mutta, äiti kulta, minä tarvitsen nuo rahat, kuuletko, minä tarvitsen! Minä olen mennyt mies ilman niitä.

Mutta äiti ei kuullut häntä. Hänkin tarvitsi rahoja.

— Mihin?

Äidin syntymäpäivä oli lähestymässä. Se oli luultavasti oleva hänen viimeisensä. Hän tahtoi sen niin mielellään viettää entiseen tapaan, vieraiden ja kaupunkivehnästen, viinin ja hyytelön kanssa. Sitä ei oltu vietetty niin isän kuolemasta saakka. Köyhyys oli estänyt häntä. Pitäjän herrasväki ei koskaan ollut sen jälkeen kokoutunut tähän matalaan kotiin. Hän itse ei ollut koskaan saanut enää liikkua pitojen emäntänä, vanhassa silkkileningissään, kultakello kaulassaan. Hennoisiko Erkki nyt kieltää häneltä tuon ilon?

Erkki oli tullut äkkiä aivan kylmäksi. Hänelle oli kaikki lopussa. Hän meni pöydän luo, otti setelipakan, antoi sen äidin käteen ja sanoi lujasti ja armottomasti:

— Ota! Ota kaikki!

Sitten syöksyi hän ulos huoneesta. — Äiti kiirehti kätkemään setelit peiton alle. Vain pari sai Anni pelastaneeksi.

* * * * *

Erkki kulki pitkin lumista maantietä. Koko hänen sisällinen ihmisensä oli järkytetty. Syvyyden lähteet olivat auenneet hänen sydämessään ja tuliset kerät hyppelivät hänen silmäinsä edessä. Nyt hän oli todellakin mennyttä miestä! Siinä se oli hänen ainainen heikkoutensa! Mitä lempoa hän oli tänne maaseudulle tullutkaan? Mitä häntä tarvitsi liikuttaa äidin sairauden, mitä kodin ja veren siteiden? Miksi hän ei ollut kerrassaan jo aikoja sitten voinut rikkoa niitä velvollisuuksia, joita hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään?

Päivä paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, puut loivat sinertäviä varjoja lumelle. Oli ilmassa kevään tuntua, taivas oli kirkas ja korkea, pajupensas tien ohessa näki valkoisia unia. — Mutta hänen mielensä oli katkera ja kova.

Kevät koittaisi kyllä, puut lehtisi, järvet jäättöminä kimaltelisi... Hänelle yksin ei kevät enää koskaan koittaisi. Ei ollut hänessä ollut miestä elämän taisteluun, ei pontta kyllin luonteeksi muodostumaan. Ei hän ollut koskaan voinut ottaa mitään varmaa, poissulkevaa kantaa, ei tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, ei polttaa mitään laivoja takanaan. Siltä väliltä hän oli aina ollut ja siksi hän tulisi myös ikänsä jäämään — sille välille. Horjunut hän oli kahden eri maailman välillä ja siksi olivat nämä maailmat hänet vihdoin väliinsä musertaneet.

Hänkö Annia kohottamaan? — Erkin täytyi sitä muistaessaan nauraa katkerasti. Ei hän ollut kyennyt edes itseään kohottamaan, ei luomaan itselleen mitään varmaa yksilöllisyyttä, ei mitään elämän-ihannetta, jota hän voisi omakseen nimittää. Lainattua se oli kaikki niinkuin hänen rahansakin, yksi ajatus sieltä, toinen täältä, kirjoista opittua, sanomalehdistä luettua, kapakan pöytyeissä pureksittua! Tuulen tuomaa, viiman viemää ...

— Ota! Ota kaikki!

Hänkö maailmaa parantamaan? — Jospa hän olisi voinut edes itsensä parantaa, vapautua vanhoista muistoista, takoa itselleen rinnan raudasta ja paidan teräksestä, sellaisen, jota taistelossa tarvittiin. Untuvia hän oli ympärilleen koonnut, unelmista hän oli sotisopansa luonut, haaveista, joilla ei mitään tosi pohjaa ollut. Elämän kauneutta hän oli etsinyt ja tavoitellut. Nyt oli elämän rumuus hänet ympäri piirittänyt.

— Ota! Ota kaikki!

Hänkö myrskyssä seisomaan? — Jospa hän olisi voinut edes tyynessä seista, jospa edes satamassa säilyä haaksirikosta! Ei olisi toinen hänen, sijassaan vavissut, ei silmää räpähyttänyt, ottanut elämältä omansa, vaikka se sitten olisi ollut oman kuolevan äidin käteen puristettu. Hän vapisi. Pienen vedenalaisen karin hän antoi kaataa veneensä, särkeä kaikki suunnitelmansa. Raukka hän oli ja raukka hän oli aina ollut, raukaksi hän oli syntynyt ja raukkana hän pysyi! Oli ollut hänellä tähän asti vielä pisara ylpeyttä, vaaksa itseluottamusta, kipinä omanarvon tuntoa. Nyt oli sekin mennyt.

— Ota! Ota kaikki!

Hän käveli kauas, kauas pitkin lumista maantietä, ohi kirkon, ohi hautausmaan, kohti korpea lähestyvää. Lankesi hämärä hänen ympärilleen, syttyivät tähdet hänen päänsä päälle. Syttyivät myös lamput lakeudella, syttyivät taloissa ja etäisissä metsätorpissa. — Mutta Erkin mieleen hiipi ääretön surumielisyys.

Mitä hän oli ollut ja miksi hän oli elänyt? Mihin pyrkinyt ja mitä elämässä toimittanut? Kuluttanut hän oli aikansa arkipäiväin pienessä rähinässä, tuhlannut itsensä, tuhlannut toiveensa ja työkykynsä. Tyhjä, puusta pudonnut lehti hän oli, valmis hankeen haudattavaksi ...

Jospa hän olisi edes joskus vihannut vakavasti taikka rakastanut vakavasti, tehnyt oikein hyvää jollekulle taikka tehnyt oikein pahaa! Jäisi edes joku muisto hänen elämästään, jalanjälki lumelle, kirjokaan taivaalle... Mutta ei! Tyhjää oli hänen elämänsä ollut ja sisällötöntä, tuomittu hän oli jäljettömiin häviämään ...

Harmaata oli ollut elämä hänen ympärillään ja rumaa, ei ollut monesti päivä sumun läpi pilkistänyt. Märkä metsä oli hänen ympärillään itkenyt, huoannut maa liejuinen hänen jalkojensa alla. Oli sattunut joskus eteen sininen silta, punainen pursi; ollut oli kaikki jälleen harmaata ...

Ei ollut elämä hänelle antanut paljon iloja eikä paljon suruja. Oli antanut päiviä pääksytellen, iloa vain iltojen siteiksi, surua vain huomenen huoliksi. Ei ollut elämällä siis häneltä paljoa otettavaa ...

Ikävä oli maailma, ikävät ihmiset, ikävät hänen omat ajatuksensa. Kultaan ja purppuraan hän oli kerran onnensa pukenut; nyt pyöri se harmaana lankakeränä hänen edessään. Viitsisikö hän sen enää ottaa ylös, sen kerimisellä kättänsä vaivata?...

Nyt oli hän yhdenvärinen muun maailman kanssa.

III

LEHTIPURJEESSA

Erkki palasi myöhään illalla kotiinsa kauppiaan kutsuista.

Maalaiskirkon tapuli kohosi juhlallisena kohti tummansinertävää kevättalven taivasta. Kirkon juurella, kinoksien keskellä, nukkuivat talot, nukkuivat myös hiljaiset metsät niiden ympärillä, kauempana korpien takana kohosi jälleen taloja ja kirkkoja, nousi lumisia vaaroja, avautui aavoja järvenselkiä, joita viittatiet risteilivät. — Tähti putosi siellä, tähti täällä. Yksinäisen kulkijan askeleet narskuivat sileäksi tallatulla tiellä.

Oli ollut paljon vieraita tuolla kauppiaassa. Piha täynnä ajopelejä, huoneet tupakansavua ja äänten sorinaa... Hänelle oli pidetty puhekin, lakkautetun sanomalehden toimittajalle... Kauppias oli tullut häntä kädestä puristamaan ja kuiskaten tuttavallisesti selittänyt, mitenkä tässä, juuri tässä hänen samaisessa puotikamarissaan oli alkanut se uuden ajan edistystyö tällä paikkakunnalla, jonka hedelmiä hän nyt kaikkialla ympärillään näki. Tässä oli nuorisoseura perustettu, tässä sen ensimäiset kokoukset pidetty, tässä valittu uusi kunnallislautakunta ja tässä uusi valtiopäivämies. ... Maanviljelysneuvos oli istuttanut hänet viereensä ja kiihkeällä kaunopuheisuudella tehnyt tiettäväksi, miten maailmassa ja varsinkin valtiollisessa maailmassa ei mikään ollut ihmiselle niin tarpeellinen kuin maltti, ei mikään niinkuin maltti... "piru vieköön, ei mikään niinkuin maltti", oli hän sanonut ja lyönyt nyrkkiään pöytään, kun Erkki oli osoittanut heikkoja vastaansanomisen oireita... Vanha ruotsikkojen vihaaja kirkonisäntä oli jälleen molempia käsiään levitellen koettanut vakuuttaa Erkkiä siitä, että paras keino osata oikeaan oli tehdä juuri päinvastoin kuin ruotsinmieliset ... jos ne oikeaan, niin me vasempaan, jos ne vasempaan, niin me oikeaan! Sillä tavalla ei koskaan erehtyisi. — Kansakoulun opettaja oli mielipiteiltään anarkisti, "taikka tarvinisti", kuten hän itse sanoi. Hänen murheensa oli vaan se, etteivät ukot tahtoneet oikein uskoa kehitysoppiin.

Uudet ajat, uudet tavat! Uudet ihmiset, uudet pyyteet!... Istuivat ennen sedät keinutuoleissa ja nahkasohviensa kulmissa, polttelivat pitkiä piippujaan, maistelivat höyryäviä totilasejaan, tarinoivat terveydestään ja vuodentulon toiveista, ulkomaiden tapahtumista ja keisarien kruunauksista. Oli mukana pappi, pyylevä mies, oli lukkari, hänen hyväntahtoinen isänsä, oli viinaan menevä maanmittari ja nimismies, joka taisi lukemattomia kaskuja. Keskustelukielenä oli rinnakkain suomi ja ruotsi; sen jälkeen kuin kansakoulunopettaja oli tullut joukkoon, etupäässä suomi... Mutta hän kuuluikin jo nuorempaan polveen.

Epäilemättä oli siitä lähtien suuri edistys tapahtunut. Virkamiehet olivat nykyään vahvoja kansallismielisiä, kansa oli herännyt ja pappi oli ankara raittiusmies ... Kuitenkin tunsi Erkki tällä hetkellä sanomattomasti kaipaavansa noita vanhoja aikoja. Oli ollut niin rauhallista ja tukevaa silloin istua äänetönnä syrjässä ja kuunnella... mieliala oli ollut eheämpi, seura kokonaisempi. Nyt sitä vastoin... kirjavaa seuraa... kirjavia ihmisiä. Kaikki ne olivat sitäpaitsi tulleet heti esittämään veljen maljaa.

Tämähän on suoraa taantumusta! ajatteli Erkki hymyillen itsekseen. Varsin sopimattomia mielikuvia vapaamielisen lehden toimittajalle... Mitähän veikot siellä Helsingissä sanoisivatkaan?... Mutta sitten muisti hän, että hänen lehtensä olikin lakkautettu ja että hän itse ei luultavasti enää ollenkaan pääkaupunkiin palajaisi... Nämä olivat päinvastoin hyvin soveliaita ajatuksia sille, joka luultavasti tulisi ikänsä maaseudun hiljaisuudessa viettämään.

Lapsuuden muistot, kerran herättyään, eivät enää jättäneet Erkkiä. Ne seurasivat hänen askeleitaan talvi-öisellä tiellä, seurasivat ohi kirkon, ohi hautausmaan, kohti kotia lähestyvää. Hän muisti isänsä, muisti kultaisen emonsa, muisti huolettomat kouluajat ja ensimäiset askeleensa elämässä ... Hänestä tuntui kuin olisivat päivät silloin olleet pitemmät ja ihmiset iloisemmat, päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.

"Toisin silloin touko kasvoi, toisin maa orahan otti."

Hän mahtoi itsekin olla silloin toinen, — minkälainen, sitä ei Erkki enää oikein tarkoin muistanut, ainoastaan, että hän oli ollut reippaampi ja iloisempi... ei juuri iloisempikaan, mutta itseensä tyytyväisempi. Oli ollut keveämpi elää. — Mielikuvat tulivat ja menivät.

Yksi kohosi muita korkeammalle ... Sata oli lintua metsässä; yksi lauloi muita kauniimmasti... Tuhat oli tähteä taivaalla; yksi kimmelsi muita kirkkaammasti ... Monta oli luotoa merellä; yksi oli paasi kullan paistavainen.

Siitä oli monta, monta vuotta. Tuskin hän enää itsekään aivan tarkkaan muisti, milloin se oli, mutta se mahtoi olla jossakin koulun yläluokilla. Hän oli lähtenyt yksin selän siintävän ylitse tuijottamaan, pystyttänyt lehtipurjeen veneensä kokkaan ja jättäytynyt aaltojen ajeltavaksi. Tuuli oli tuonut purtta, viima vienyt, ulappa oli paistanut, vaarat taivaan rannalla sinertäneet. Hän oli makaillut päiväkaudet alastonna asumattomien saarten somerossa ja jälleen antanut veneen vieriä kohti kauaksi väistyviä lahdenpoukamia, joissa hän ei ollut koskaan käynyt. Yönsä, kesäiset, valkeat yöt, hän oli levännyt heinäladoissa, vetänyt veneensä karskuvalle hiekalle, kulkenut yli kasteisen niityn, nukkunut nuorten heinien ritinään ja herännyt katsomaan seinänraosta kuppelehtavia jäniksiä, jotka ladon ovella aamun kultaisen ruskossa iloaan pitivät. Hän oli ottanut osaa nuottamiesten kalakesteihin lehtoisten nienten nenissä ja tehnyt talkoolla heinää suurissa talonpoikaistaloissa. Hän oli ollut onnen matkamies.

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Oli tullut ehtoosta ja aamusta jälleen uusi päivä. Kuinka mones se hänen matkallaan oli ollut, sitä hän ei itsekään enää muistanut, sillä vaikka hänen matkansa oli kestänyt tuskin viikkoa enempää, tuntui se hänestä kuukausilta ja vuosilta... Hän oli Väinämöinen, joka merta melasteli etsien vain nientä nimetöntä sitä asuakseen, hän oli merirosvo-laivuri, joka ajeli rauhallisia kuorma-aluksia, orava, joka purjehti kaarnapurrella, vieraiden maiden kuningas, joka kuljetti kullalleen purren täyden kultia ja hopeita. Hän oli milloin mitäkin... ja kaikkialla, kussa hän kulki, tehtiin heinää ja kohosivat tyynet tervahaudan-savut, kaikkialla paistoi päivä ja kuulti kultaiset rantahiekat.

Haihtuneet olivat hänen mielestään koti ja äiti, koulukaupunki, sen ilot ja surut. Hän tuskin muisti enää, kuka hän oli ja minne hän meni. Hän oli kokonaan sulanut yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Hän oli näiden nienten, saarien ja selkäin alkuasukas, koko tämän päivänpaistaman järvimaailman haltia itse, kesän henki, joka kulki vetten päällä... Kun hän joskus niittylähteen yli päänsä kallisti taikka näki kuvansa tyynessä rantavedessä, tuijottivat hänen silmänsä niin suurina ja itsetiedottomina, että hänestä tuntui turhalta enää ajatellakaan palata tuonne järven toiselle puolen... Hänen oli jäätävä tänne, hänen oli elettävä täällä ikänsä, opeteltava ravitsemaan ruumistaan veden riistalla ja totuttava käymään puolialastonna salojen hämärässä, vain joku jousella ammutun peuran taikka keihäällä kaadetun karhun talja verhonaan ... Kaikki villi-ihmisen vaistot olivat hänessä heränneet. Aamuin ja illoin hän teki uhrinsa auringolle, hän kuuli ruohon kasvavan ja ymmärsi, mitä västäräkki hänen veneensä kokassa visersi, sillä aikaa kuin hän itse sen pohjassa lepäsi ja katseli sinistä ja valkoista taivasta ...

Hän oli metsien erakko, joka tajusi elämän salaisuuden, salojärven tietäjä, joka odotti vain totuudenjanoisia, kirkassilmäisiä opetuslapsia tullakseen uusien uskontojen perustajaksi. Maailmankatsomuksensa hän muodosti lyhyiksi, ytimekkäiksi viisauden sanoiksi, joita hän piirteli käyristyneille tuohipalasille — hiilellä, jonka hän oli ottanut tervamiesten yötulilta — ja aavistuksensa salatuista asioista hän kätki kivien ja kantojen alle, josta syntymättömät sukupolvet tulisivat ne nimettömänä, suuren tuntemattoman lahjana löytämään!

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Anni tuli hänelle ovea aukaisemaan. Hän oli heittänyt ympärilleen saalin ja Erkki näki, että hän jo oli ollut nukkumassa.

— Oliko hauskaa kauppiaassa?

— Niinkuin tuossa.

He astuivat äänettöminä saliin. Anni nukkui keittiössä taikka, milloin äiti oli huonompi, hänen kanssaan kamarissa. Hän asetti kynttilän kädestään pöydälle, katsoi vielä kerran, että kaikki oli paikoillaan yöpöydällä Erkin vuoteen vieressä, ja kääntyi sitten keittiöön mennäkseen.

— Hyvää yötä sitten.

— Nukuttaako sinua?

— Eipä erityisesti.

— Tahdotko lasin viiniä?

Anni näki, että Erkki kaipasi puhekumppania. Se oli tapahtunut varsin usein viime aikoina. He olivat istuneet monesti myöhään yöhön salissa ja jutelleet, tavallisesti aivan läheisimmän ympäristönsä asioista, äidin sairaudesta ja muusta. Mutta he olivat täten kuitenkin jossakin määrin lähestyneet toisiaan. Anni näki, että Erkki ikäänkuin pelkäsi olla yksin, ja piti sentähden mielelläänkin seuraa hänelle. Erkki olikin viime aikoina käynyt niin synkkämieliseksi.

Mitä oli Erkki Annille? Ei paljoa. Myöskin vaan hämärä lapsuuden muisto, hiukan haikea sydämen sylkähdys, jolle hän oli liian viisas mitään perustaakseen. Oppinut, onnellisempi serkku, päivän lapsi järven toiselta puolen, puolelta kirkonkylän ja kullankimmeltäväin ikkunani, sillä aikaa kuin aurinko hänen oman kotinsa takana synkkään korpeen painui. Oli hänkin kerran kätensä ojentanut... oli kuroittanut kohden ihalampia ilmanrantoja. Se oli silloin kuin itara isä oli päästänyt hänet pariksi vuodeksi seminaariin... Nyt oli kaikki lopussa. Koti oli todellakin sietämätön, isä raaka, äitipuoli röyhkeä... Hetkeksi edes irtautuakseen ilottomasta elämästään oli hän saapunut sairasta tätiään hoitamaan. — Täällä hän oli tavannut Erkin. Se ei ollut häneen mitään suurempaa vaikutusta tehnyt. Häntä harmittivat vain ne muutamat kulkupuheet pitäjällä, jotka olivat viittailleet mahdolliseen rakkauteen serkusten välillä ... Täällä ahtaassa maaseudussa ei paljon mokomain juorujen syntymiseen tarvittu.

Se oli siis kaikin puolin tyyni, viileä ja tervejärkinen nainen, joka tällä hetkellä Erkkiä vastapäätä soututuolissa istui, samalla kuin Erkki itse sohvan kulmassa paperossiaan poltteli. Yhtä tyyntä ja intohimotonta oli heidän keskustelunsakin; sanoivat sanan silloin, toisen tällöin, ja vaikenivat jälleen... Lääkäri oli käynyt viime viikolla ja ilmoittanut, ettei äiti voinut elää kesää kauemmaksi. Siitä heillä puhetta piisasi.

Mutta Erkki katseli Annia kuitenkin tänä iltana eri silmillä kuin ennen, näki vanhojen muistojensa prisman läpi, jotka tuolla ulkona tähti-vipajavassa talvi-yössä olivat hänen sielussaan heränneet. Eikä hän enää millään muotoa tahtonut päästää niitä jälleen katoamaan, hän koetti väkisin loihtia esiin äskeistä mielialaansa ja väkisin kehitellä sitä... Anni esiintyi hänelle nyt arvoituksena, joka kerran oli hänen elämäänsä astunut, mutta jäänyt selittämättä. Eikö voisi sitä nyt selittää, eikö jälleen mennyttä manata?

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Mutta se ei enää tahtonut mitenkään onnistua. Toiset muistot tunkivat hänen mieleensä... synkemmät, pimeämmät muistot... Oli hän kerran teistikin tavannut Annin, markkinoilla, läheisessä kauppalassa. Mutta silloin ei ollut päivä paistanut eikä kesä kukoistanut, oli ollut synkkä, sateinen syksypäivä, maa liejuinen, ilma harmaa... Tuo pieni, vähäpätöinen kauppapaikka oli nyt kuhissut täynnä kansaa, jota oli saapunut kymmenien peninkulmain takaa, kadut olivat olleet yhtenä rapakkona... olivat lemunneet miesten harmajat sarkakauhtanat ja naisten värjätyt juhlavaatteet... Illemmällä olivat lamput syttyneet kauppapuodeissa ja kojuissa torin varrella, kadut olivat yhä edelleen olleet täynnä väkeä, humalaiset olivat reuhanneet, tytöt ja pojat kävelleet hoilaten ja käsi kaulalla... Oli alkanut ilon roihu niin hurja ja villi, ettei Erkki semmoista muistanut milloinkaan nähneensä, nälkäkansan juhannuskokko, korven karnevaali, kaikkien pidätettyjen intohimojen ja arkipäivien pitkässä, yksitoikkoisessa hämärässä sokaistuneiden viettien kaamea karuselli... räikeä kuin syksy, ruma kuin loka, saastainen kuin tämä sateinen, ränsistynyt taloryhmä ...

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

He olivat tavanneet toisensa erään lautakojun edessä... He olivat ostaneet namusia ja Erkki oli kihlannut Annin vesirinkilällä... Hekin olivat tahtoneet leikkiä karnevaalia ja käyneet katsomassa komeljanttien voimistelunäytteitä, silmänkääntämistä ja miekannielemistä... He olivat kävelleet keilaradalle kauppalan läheiseen puistikkoon... Pareja oli pyrähdellyt lentoon märästä, pimeästä maasta kuin pyitä metsämiehen lähestyessä... Yönsä he olivat nukkuneet porvarin pienessä, tungokseen ahdetussa pirtissä, tukahduttavassa ilmassa, juopuneiden rähinässä...

— Erkki! Mitä sinä ajattelet?

— Enpähän erinomaista.

Mutta Anni katseli edelleenkin tutkivasti Erkkiä. Erkin kasvoille oli noussut niin tuskallinen ilme ja hän hengitti aivan kuuluvasti... Lieneekö hän ollut sairas? Hän oli joskus ennenkin maininnut turmiolle menneestä hermostostaan. — Anni tunsi itsensä oikein levottomaksi.