Part 1

KAUNOSIELU

Kuvaus

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Senssuurin hyväksymä, 31 p. Lokakuuta 1904, Helsingissä.

SISÄLLYS:

I. Lyijykammio II. Raha III. Lehtipurjeessa IV. De profundis V. Matkamies

I

LYIJYKAMMIO

— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Pieni matalakattoinen kamari oli täynnä lääkkeiden ja sairasvuoteen lemua. Viheriävarpunen hyppeli häkissään levottomasti edes takaisin, kynttiläjalkojen lasiset kalvostimet kilisivät itsestään ikäänkuin näkymättömien käsien koskettamina, ja ahdas ilmareikä ikkunan luona ulvahteli välistä aivan kuin kaikki kuolleiden henget olisivat sen ulkopuolella iloaan pitäneet. Talvinen aurinko oli juuri mennyt mailleen, sen jälkeenjättämä soihtu valaisi huoneen kelmeällä, kaamealla valolla, joka heijastui peilistä kattolamppuun, kattolampusta lääkepulloihin, lääkepulloista jokaisen huoneessa olijan kasvoille, jättämättä mitään paikkaa peittoon. Oli kuin olisi kalma itse tehnyt tuloaan tähän tuskasta ja ahdistuksesta väräjävään ilmapiiriin.

— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Äiti heittelihe rauhattomasti vuoteellaan. Kumartuneena hänen ylitsensä seisoi Anni, joka pyyhki hänen otsaltaan kylmän hien pisaroita ja piti huolta, etteivät väkevät sinappikääreet päässeet hänen ympäriltään liukumaan. Kun Erkki heitä molempia sängyn pääpohjista katseli, näytti hänestä aivan kuin olisi Anni ollut jättiläisnainen, joka vuoren kolosta löytämäänsä sairasta lasta henkiin herätteli.

Äiti oli käynyt niin kummallisen pieneksi ja vähäpätöiseksi. Koko tuo suonikas, jäntevä ja ikäänkuin terävistä luunystyröistä kokoonpantu ruumis, joka niin kauan oli kärsinyt, taistellut ja ainoastaan jonkun salaperäisen mahtikäskyn voimasta pystyssä pysynyt, oli nyt taudin hivuttavan tuskista vetäytynyt yhteen käppyrään ja näytti peiton alla niin surkean vaivaiselta ja hauraalta kuin posliininukke, jota vaikutusta vielä valkeat kädet ja läpikuultaviksi käyneet kasvot enensivät. Esiinpistävä leuka tunki punakukkaisen peiton alta kuin piikki; ohut kyömynenä ja törröttävät poskipäät muodostivat sen kanssa ristin, jonka yli harvat hapset hopeaisena sädekehänä kohosivat.

Ja tämän ristin alla korisi ja sorisi, koko tuo heikko, hauras ruumis ritisi ja ratisi, jokainen hengitys toi mukanaan ikäänkuin kymmenen pienen pyypillin äänen, ja välistä ilmestyi äidin suulle suuri, ymmyrkäinen vesikupla, johon auringonlasku tuolta ulkoa kaameana, kimmeltävänä taittui. Heijastuivat siihen hetkiseksi ympärillä olevat esineet, Annin käsivarsi, ikkuna, Erkki itse sekä palanen talvista maisemaa, luminen metsänranta ja sen yli kohoava maalaiskirkon tapuli, kaikki mikroskooppisessa koossa ikäänkuin kangastuksena kääpiöiden leikkitanterilta. Sitä kesti vain hetkisen, mutta se uudistui kohta jälleen, eikä Erkki voinut olla astumatta lähemmäksi ja erikoisella mielenkiinnolla tätä elämän taikalyhtyä kuolevan suulla tarkastamatta.

— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Äiti oli muuttunut lapseksi jälleen. Hän, vararikon tehneen kauppiaan tytär suuresta rantakaupungista, joka vihdoin oli joutunut naimisiin köyhän maalaislukkarin kanssa syrjäiseen sisämaan pitäjään, houraili nyt kaikista niistä herkuista, mitä hän aikoinaan oli isänsä myymälässä nähnyt! Hän, joka pitkän elämänsä aikana ei ollut pannut penniäkään hukkaan, joka oli kituuttanut ja koonnut, raatanut ja rehkinyt, jonka saituus oli tullut sananparreksi koko tienoossa ja jonka tarkastettaviksi pitäjän eukot eivät voipyttyjään koskaan ilman suurta sydämen vavistusta tuoneet, hän lepäsi nyt vuoteellaan ja uneksi yltäkylläisyydestä, jota ei tänne kaukaiseen metsäseutuun tällä hetkellä mitenkään voitu saada eikä missään tapauksessa ilman suurempaa kukkaron kulua!

Hänen päänsä pohjat olivat täynnä rusinoita ja manteleita, suuri rinkiläkimppu killui hänen vuoteensa yläpuolella, tuolilla hänen vierellään oli kahvikuppi täynnä siirappia, johon oli vehnäjauhoja sekoitettu, ja hänen toinen kätensä sulki vielä kouristuksen tapaisesti sisäänsä palasen sitä suklaakakkua, joka häntä varten oli eilen kyläpostin kerällä läheisestä kauppalasta tuotettu. Hänen mielitekojaan oli Erkki kotiin tultuaan kokenut täyttää mikäli mahdollista, murennellut vähäiset rahavaransa, kiertänytpä vielä pitäjän herrastalotkin pyytelemässä sitä, mitä äidin kullakin hetkellä teki mieli. Mutta äiti keksi aina uusia tarpeita, hän tuskin katsahti siihen, mitä hänelle tarjottiin, kaupungista tilatut laatikot lepäsivät melkein koskemattomina porstuassa ja marmelaadit olivat maistuneet hänestä kuin laho puu.

Hän ei tiennyt itsekään mitä hän tahtoi, mutta hänessä oli sairautensa aikana herännyt ääretön nautinnon himo. Oli ikäänkuin hän nyt, viimeisillään, olisi tahtonut maistaa kaiken maailman herkut ja saada osansa siitä elämän makeudesta, josta hän terveenä ollessaan oli niin vähän tiennyt ja välittänyt. Viiniä hän tahtoi, hyytelöä hän tahtoi, kermassa ja sokerissa uiskentelevia kesämansikoita hän tahtoi, ja nyt oli hän vihdoin ruvennut tahtomaan taateleita, arbuusia ja Krimin omenia!

Onnettomuudeksi ei niitä Erkin laatikoissa ollut. Jokainen äidin huuto soi kuin epätoivoisen valitus pohjattoman kuilun syvänteestä. Hän oli kuin valkeutta kohden käsiään ojenteleva, hän oli varma siitä, että hän paranisi, jos hän vaan saisi sitä, minkä hän niin selvästi silmiensä edessä näki ja jonka tuoksun hän jokaisella hermonsa päällä tunsi. — Erkki oli jo ruvennut laskemaan mielessään, kuinka kauan näiden herkkujen saanti pääkaupungista kestäisi. Sillä vaikka hänen rahavaransa olivat arveluttavasti vähentyneet, piti hän velvollisuutenaan täyttää äidin mielihaluja viimeiseen saakka, kaikista Annin varotuksista huolimatta.

— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Äiti houri vuoteellaan. Ne olivat nuo kaksi hänen vanginvartioitaan, niiden ilo oli kiusata häntä. Ne estivät häntä muun muassa kirjoittamasta piispalle, jonka hän kerran oli pappilassa nähnyt, joka oli häntäkin kädestä puristanut ja niin ystävällisesti hänen kanssaan pakissut, ja joka varmaankin olisi lähettänyt hänelle sen, mitä hänen sydämensä halusi, jos tuo hyvä, rakas, kunnianarvoisa piispa vain olisi tietänyt, missä hädässä hänen vanha ystävänsä lukkarin muori oli. Mutta ne eivät sallineet hänen kirjoittaa, nuo kaksi, ne eivät päästäneet hänestä mitään tietoa ulkomaailmaan. Ne olivat päättäneet kiusata hänet kuoliaaksi ja periä hänen kultakellonsa ja vihkimäsormuksensa, joita hän lukitussa kotelossa syvällä patjan alla säilytteli. Kentiesi olivat ne jo saaneetkin jotakin, kentiesi oli piispa lähettänyt jo jotakin, vaikka sitä ei näytetty hänelle? Ainakin olisi hänen yhdeksänkymmenenvuotiaan tätinsä suuresta rantakaupungista pitänyt lähettää hänelle jotakin, — täti, joka tiesi hänen sairaudestaan, joka oli aina lapsena ollut niin hyvä häntä kohtaan ja jonka luona hän oli monta viikkoa isän vararikon jälkeen asunut. Mutta ei, hänelle ei näytetty mitään, hän ei saanut mitään, nuo kaksi olivat tehneet liiton häntä vastaan, ne olivat häntä voimakkaammat. Hän ei voinut mitään heidän väkivaltaansa vastaan, hän oli sairas, hänen täytyi maata hiljaa sängyssä, hänen täytyi kärsiä kaikki, nähdä kaikki. Mutta hän ei saanut olla mitään huomaavinaan, sillä muussa tapauksessa olisivat ne voineet hyökätä hänen päälleen, tukehduttaa hänet ja ottaa heti hänen kultakellonsa ja sormuksensa.

Se ei saanut tapahtua. Hän oli päättänyt elää vielä kauan, kauan, ja syödä paljon makeisia. Siksi hän ei saanut heitä suututtaa, siksi hän ei saanut sanoa heille suoraan, mitä hän heistä ajatteli. Aikoja sitten hän oli nähnyt heidän lävitsensä ja ymmärtänyt ne salaiset merkit, joita he toisilleen tekivät, kun vaan luulivat hänen silmäluomensa ummistuneen.

Oli aivan luonnollista, että ne rakastivat toisiaan, nuo kaksi, että ne odottivat vain hänen kuolemaansa, nuo kaksi; ne aikoivat asettua tähän hänen taloonsa ja elää niinkuin mies ja vaimo. Taikka ehkä ne jo elivätkin, ehkä ne jo olivat kauan eläneet? Hän oli heille vaivaksi, hänen sairautensa rasitti heitä, hänen yölliset hourailunsa olivat tärvelleet heiltä kukaties montakin salaista hetkeä ja hänen keuhkojensa kymmenet kimeät pyypillit soittivat heidän korvaansa pahan omantunnon ääntä yöt päivät, yöt päivät. Siksi ne häntä niin vihasivat, siksi ne hänen kuolemaansa niin odottivat. — Mutta hän ei tahtonut kuolla. Hän tahtoi tärvellä heiltä niin monta salaista hetkeä kuin mahdollista. Hän tahtoi panna kiusan vasten kiusaa ja omalla olemassaolollaan niin kauan kuin mahdollista huutaa vastalauseensa tätä luvatonta yhteyttä vastaan, jota hänen ympärillään harjoitettiin. Sen tiesivät, nuo kaksi, siksi ne olivat niin varoillaan, nuo kaksi, siksi ne aina niin nopeasti kiiruhtivat hänen vuoteensa ääreen katsoakseen, oliko hän todellakin kuollut. — Hän ei ollut tavannut heitä vähimmästäkään pahasta, ne olivat viisaita, nuo kaksi, ne tiesivät, että hän vakoili heitä, ja ne osasivat ulkokultaisuudellaan peittää kaikki sisällisen häpeänsä merkit. — Ja noista kahdesta oli toinen hänen poikansa ja toinen hänen miehensä veljen tytär järven toiselta puolen!

— Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut täällä.

Erkki se oli, joka näin koki lohduttaa äitiään. Hänelle olivat nuo lakkaamattomat huudot käyneet aivan sietämättömiksi, hänen korviansa huumasi ja hänen hengityksensä oli tukahtua tässä sairaan houreiden ja lääkelemujen painostamassa ilmakehässä. Kuitenkaan ei hänellä ollut tarmoa edes sen verran, että hän olisi päässyt paikaltaan liikkumaan. Tuo kelmeä, tulvehtiva valo ikkunasta sokaisi hänen sieluansa, pitkien, valvottujen öiden hermojännitys oli laskeutunut hänen niskaansa rautaiseksi renkaaksi, hänen sydämensä säpsähti joka kerta kuin hän näki äidin pään retkahtavan hervottomana; hänen jalkansa horjuivat ja hän olisi kaatunut, ellei hän olisi pitänyt kiini sängynpatsaasta ja tähdännyt silmänsä vain seuraamaan niitä vesikuplia, jotka äidin suulle aika ajoittain kohosivat. Samalla toistivat hänen huulensa koneellisesti:

— Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut täällä.

Anni liikkui huoneessa yhtä tyynesti kuin ennenkin. Häneen ei näyttänyt tämän hetken ahdistava mieliala vähintäkään vaikuttavan. Hänen tummat silmänsä kiilsivät yhtä kirkkaina kuin ennenkin, hänen jäntevä, kukoistava vartalonsa taipui yhtä varmasti kuin ennenkin, eikä hänen käsivarressaan voinut huomata minkäänlaista vavistusta. Hän korjaili äidin patjoja, pakotti hänet puoli väkisin ottamaan lääkkeitä, pyyhki hikeä äidin ruumiilta, kaikki yhtä tyynellä ylemmyydellä kuin hän olisi posliinivauvaa käsitellyt. Mutta hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy ja hänen huulensa olivat tiiviisti yhteen puristetut.

Välistä koski hänen kyynärpäänsä Erkkiin, välistä koko hänen käsivartensa. Se tuntui olevan hyvin kiinteä ja luja.

Erkin mielestä oli koko hänen käytöksessään jotakin niin ankarata, kovaa ja armotonta. Hän kohteli äitiä aivan liian käskevästi ja tunteettomasti. Erkki itse tunsi itsensä hänen rinnallaan niin heikoksi ja avuttomaksi, että hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan torjua päältään eräänlaista vihamielisyyden vaistoa, joka oli häntä joskus ennenkin Annin seurassa vaivannut. — Oli hetkisen kuin olisivat äiti ja poika tunteneet itsensä liittolaisiksi, kuin olisivat he pitäneet yhtä, kuin olisi täällä ollut kaksi sairasta lasta, joita tuo kolmas, jättiläisnainen järven toiselta puolen, hoiteli, holhoeli.

— Erkki, eikö sinun olisi parasta mennä hetkiseksi levähtämään? Sinä näytät mielestäni niin väsyneeltä.

Oli jo tullut hämärä. Auringonlasku tuolla ulkona oli jo lakannut loimuamasta, kaikki esineet huoneessa olivat verhotut puolipimeään, ainoastaan äidin kasvoille lankesi vielä kalpea kajastus. Hänkin näytti hyvin väsyneeltä, mutta hänen huulensa toistelivat yhä itsepintaisesti sitä, mitä hänen sydämensä toivoi.

Erkki ohjasi askeleensa koneellisesti viereiseen huoneesen. Anni seurasi häntä, laittoi päänalaisen hänelle sohvan nurkkaan kuin pienelle lapselle ja peitti hänet omalla saalillaan. Pimeässä tapasivat heidän käsivartensa jälleen toisiaan. Sitten hän meni takaisin äidin luo, joka sillä välin oli noussut puoli-istualle vuoteessaan.

Erkki jäi yksin. Hänen silmänsä painuivat umpeen, rautainen rengas hänen takaraivossaan lamautti kaiken tahdontoiminnan häneltä, vaikka häntä hävetti hänen oma heikkoutensa, vaikka hän ei Annin tähden olisi tahtonut kiusallakaan nukkua. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänessä äkkiä seisahtanut, kuin olisi sydän lakannut sykkimästä, veri virtaamasta asettunut, ja syntynyt hänen ympärillään hiljaisuus niin suuri ja syvä, että hän pelkäsi sitä pienimmälläkään sormenliikkeellä häiritä. Oli kuin olisi hänen sydämensä kohdalla ollut piripintainen malja, jonka pieninkin heilahdus voi saada yli reunojensa läikähtämään. Taikka ehkä se olikin tyhjyyttä, halvaantumista kuoleman edellä, rauhaa, jonka pyörryttävästä onkalosta ei enää mitään tietä päivän valkeuteen ollut.

Ainoat, jotka eivät tajuansa kadottaneet, olivat kuulohermot. Ne seurasivat jännitettyinä jokaista liikettä viereisestä huoneesta, suurensivat jokaisen äänen ja soittelivat hänen aivoihinsa säännöllisellä tahdilla:

— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

II

RAHA

Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä ...

Äiti oli parempi. Hän voi istua sängyssään ja pureskella piparikakkuja. Tuli räiskyi uunissa, talvinen aurinko paistoi huoneesen, viheriävarpunen visersi ja näytti oikein hauskalta tällä kertaa tuossa pienessä, matalassa kamarissa, jonka ikkunalla, samoin kuin salinkin "Kristuksen verenpisara" kukki. — Muita huoneita ei talossa ollutkaan.

Erkki laski rahojaan ikkunan ääressä. — Neljäkymmentä, viisikymmentä ...

Myöskin maantielle näytti lukkarinlesken pieni tupa hyvin herttaiselta. Punaisine seinineen ja valkeine ikkunalautoineen kohosi se kinoksien keskellä niinkuin mikäkin lasten leikkimaja, pari kuusta oven pielessä antoi tukea sen ääriviivoille ja kattotorvesta kierrättelevä savupatsas hymyili niin ystävällisesti harvoille ohikulkijoille. Räystäs oli tosin hiukan ränsistynyt ja tuuliviiri katolla kieroon kääntynyt, mutta muuten näytti talo vielä varsin muhkealta. Kaikissa tapauksissa se erosi seudun talonpoikais-asunnoista, vaikka se olikin vanha ja vaikka sen hirsissä seinätoukat iloisesti riksuttivatkin.

Pienen puutarhan ja pihamaan ympärillä oli taketti. Se oli tosin nyt lumen peitossa, mutta kaksi kallistunutta portinpylvästä ja rivissä kasvavat pihlajat, joiden marjatertut näin auringon valossa paistoivat aivan tulipunaisilta, huomauttivat heti vieraallekin, että tässä tupasessa ei asunut pelkkää roskaväkeä.

Kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, kahdeksankymmentä ...

Äiti jutteli terveempänä ollessaan lakkaamatta. Se oli melkein vieläkin hirveämpää kuin hänen hourailunsa ja makeisten kaipuunsa. Joka toisen lauseen perästä sanoi hän aina "noh?" ja siihen piti aina vastata jotakin. Ensi päivinä kotiintulonsa jälkeen oli Erkki ollut oikein iloissaan äidin puhetulvasta, ja koettanut keskustella hänen kanssaan kaikista maailman asioista, myöskin omistaan. Mutta pian hän oli huomannut, ettei äiti kaivannut niinkään paljon puhekumppania kuin kuulijaa.

Äidin muisto oli taudin aikana merkillisesti teroittunut. Hänellä oli päivät pitkät maatessaan ollut aikaa ajatella kaikkea. Hänen mieleensä johtui jos mitäkin juttuja tuolta kaukaisesta rantakaupungista, jossa hän oli lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt. Kaikki hänen entisen elämänsä tapaukset esiintyivät nyt hänelle niin uudessa ja kummallisessa valaistuksessa, että hänen piti välttämättä saada kertoa niistä ja että häntä välttämättömästi piti jonkun aina kuunnella. Se ei ollut usein niinkään helppoa, sillä se mitä äidillä oli kerrottavaa, oli enimmäkseen mitä joutavanpäiväisintä lajia, mitättömiä seura-elämän juoruja, juttuja vanhoista, ammoin manalle menneistä sukulaisista ja tuttavista, erittäinkin heidän avioliitoistaan.

Erkkiä kiusasi tämä äidin alituinen, tyhjäsisältöinen loruaminen äärettömästi. Äiti esiintyi sen kautta hänelle niin epämiellyttävänä, poroporvarillisena. Hän ikäänkuin astui alas siltä korkealta ja pyhältä jalustalta, missä hänen paikkansa Erkin mielestä oikeastaan oli, ja muuttui takaisin siksi vähäpätöiseksi kauppiaan tyttäreksi ja siksi vielä vähäpätöisemmäksi maalaislukkarin leskeksi, josta Erkki oli hänet parhaiden ajatustensa papittareksi kohottanut. Äiti teki Erkin mielestä niin väärin itseään kohtaan ja vielä verisemmästi väärin Erkkiä kohtaan, paljastamalla näin henkisen köyhyytensä kaikessa alastomuudessaan.

Yhdeksänkymmentä ja sata. Sataviisikymmentä, kaksisataa ...

Kuinka kalliita olivatkaan hänelle nämä rahat ja millä hän ne takaisin maksaisi! Mitä vaikeuksia olikaan niiden hankkiminen hänelle tuottanut ja mitä nöyryytyksiä! Juosta hän oli saanut pitkin pitäjää, vippailla sekä herroilta että talonpojilta, uudistaa vanhoja, laiminlyötyjä tuttavuuksia, hymyillä ja olla ystävällinen. Ajat olivat huonot, rahaa vähän, toiset olivat antaneet vähästään, toiset olleet antamatta. Kauppiaassa hän oli saanut käydä, ja nimismiehessä, pappilassa ja kunnallislautakunnan esimiehen luona, istua sohvan nurkissa ja kertoa Helsingin kuulumisia, samalla kuin tämä yksi ainoa, tärkein sanottava poltti hänen kielellään. Myöskin Annin isän luona hän oli käynyt järven toisella puolen.

Hän tarvitsi välttämättä nämä rahat. Koko hänen aineellinen olemassaolonsa riippui niistä. Oli langennut pääkaupungissa eräs paperi, jota ei enää voinut uudistaa. — Millä hän ne takaisin maksaisi? Sen jälkeen kuin hänen lehtensä oli lakkautettu, ei hänellä ollut enää mitään vakinaisia tuloja. Sitten oli vielä tullut äidin äkillinen huonontuminen, matka tänne maan sydämeen, kodin köyhyys ja lääkärinmaksut. Jos tämä vekseli olisi päässyt lankeamaan, olisi kaikki ollut hukassa. Nyt kestäisi hänen luottonsa vielä vähän aikaa, mutta sitten ... sitten? Mikä tulisi hänelle neuvoksi kevääsen, mikä kesään mennessä?

Erkki ei jaksanut ajatella enempää. Hän oli miettinyt liian paljon näitä rahoja, valvonut yöt vuoteellaan, laskenut ja laskenut; päivinkin olivat numerot hänen päässään pyörineet. Milloinkaan ei asioiden hoito ollut näin lujalle ottanut. Pääkaupungissa edes näki rahaa, tapasi tuttavia, oli tilaisuudessa ansaitsemaan. Täällä maalla oli aivan hukassa... Jo oli hän pitänyt itseään menneenä miehenä, ystävien ylenkatsomana, rappiolle joutuneena, ilman paikkaa, ilman toimeentuloa, ilman vähäisintäkään tulevaisuuden toivoa. Kaikki oli riippunut näistä rahoista.

Kolmesataa, neljäsataa, viisisataa ...

Anni nousi päivällistä laittamaan. — Nyt hän tiesi myös, mitä varten Anni ei kotonaan viihtynyt, miksi hän mieluummin eli täällä sairaan tätinsä hoitajattarena. Pimeä ja likainen oli ollut sukulaistalo järven toisella puolen, setä oli mennyt uusiin naimisiin, nainut entisen karjakkonsa, raa'an ja röyhkeän näköisen. Yhdessä ne nyt rahaa kokosivat, yhdessä entisen emännän lapsia nälällä kiusasivat. Annin oli heti alussa täytynyt keskeyttää seminaarinsa.

Ja äkkiä, ikäänkuin kahden pilven raosta, välkähtivät Erkin mieleen syksyiset, saviset pellot, perunannosto, pieksusaappaat ja käärityt, likaiset helmat. Niiden viereen ilmestyi läävä, hyllyvä, rapakkoinen tanhua, lantaläjä ja rappeutunut kuisti. Sielläkö oli nyt Annin maailma, sellainenko hänen kultainen kotinsa?

Erkin täytyi keskeyttää rahanlukemisensa. Hän laski setelipakan kädestään pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. — Talvinen aurinko paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, pihlajasta varisi lumi, tilhiparvi pyrähti tulipunaisten marjojen sekaan. Tuolla kauempana, kautta loivien lakeuksien kohosivat hänen kotikylänsä talot, näkyivät sieltä punamullatut seinät ja ystävälliset, kultaiset savupatsaat. Kaikki keskeltä valkeiden kinosten, kaikki hohteessa härmäisen talvipäivän.

Että hän ei ollut tullut tuota ennen ajatelleeksi! Kenties olikin se, mikä hänelle oli kuolema, Annille elämä, se, mikä hänelle harmaja todellisuus, Annille pitkä pilvenranta. Kenties sulkivat nämä ahtaat seinät, joiden välissä Erkki oli ollut niin monta kertaa tukahtumaisillaan, sisäänsä kaiken sen, mikä Annille vielä merkitsi vapautta, elämää ja päivänpaistetta? Kenties olivat äidin houreet, tuskanhuudot ja tyhjä loruaminen hänelle suloista soitantoa sen rinnalla, mitä hän kotonansa kuuli? Kenties oli tämä talo, tämä kirkonkylä, nämä ihmiset hänelle viimeinen punainen rantu siinä harmaassa kankaassa, jonka hänkin tunsi yhä ahtaammalle sydämensä ympäri kääriytyvän?

Erkki mietti ja mietti. Annin kohtalo esiintyi hänelle äkkiä niin äärettömän surettavana ja säälittävänä. — Tietysti oli se niin, tietysti oli Anni juuri sen vuoksi niin alttiisti kiirehtinyt äitiä hoitamaan. Mutta äidin kuoleman jälkeen? Mitä Anni sitten tekisi? Silloin olisi hänelle kaikki lopussa. Painuisi viimeinen päivänjuova hänen mielestään, pakahtuisi sydän, seisoisi pimeys sekä edessä että takana ...

Mitä oli Anni Erkille? Ei mitään. Tuskin tuttava serkku, hämärä lapsuuden muisto, jonka hän nyt äkkiä oli äidin sairasvuoteella tavannut. — Kuitenkaan ei Erkki voinut olla itselleen myöntämättä, että Annin läsnäolo vaikutti häneen merkillisen voimakkaasti. Annin koko olennossa oli jotakin niin tervettä ja alkuperäistä. Hänen tyynissä, viisaissa silmissään, jotka kiilsivät kuin kaksi mustaa viinimarjaa, omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, kuvastuivat aivan toiset elämän arvot kuin ne, joiden etsimiseen Erkki oli nuoruutensa parhaat vuodet kuluttanut, ja hänen voimakkaan vartalonsa uumenissa uhkuivat aivan toiset ilot ja ihanteet kuin ne, joita Erkki oli tottunut ihmisen korkeimpina pitämään. Hän kuului sittenkin tähän karkeaan, jokapäiväiseen, elämän ensimäisten viettien, leipähuolten ja suvun jatkamisen maailmaan, jonka surkastunut perikuva äiti oli, mutta joka Annissa kukki vielä täydessä kukoistuksessaan. Hänkö itkisi elämän harmautta, hänkö viimeistä päivänjuovaa sydämessään säilyttelisi!

Kuusisataa, seitsemänsataa, kahdeksansataa ...

Erkki jatkoi hermostuneena lukemistaan. — Kaikkea hän mielessään kuvittelikin! Anni tietysti oli täydellisesti tyytyväinen elämäänsä, sekä järven tuolla että tällä puolen. Miksi hän sieltä oli äitiä hoitamaan tullut, oli hänen oma salaisuutensa. Myöskin oli mahdollista, ettei siinä mitään salaisuutta ollut. Ehkä oli se tapahtunut yksinkertaisesti sukulaisrakkaudesta. Tuollaisilla kovilla, jokapäiväisillä luonteilla oli tavallisesti hyvinkin hellä sukulaisvaisto. Erkillä sitä ei ainakaan ollut, mutta hän ei ollutkaan mikään kova ja jokapäiväinen luonne.

Tietysti oli Anni säälittävä, tietysti olisi Erkin ollut velvollisuus valistaa Annia. Hän ei ollut vain aivan varma siitä, oliko Anni kykenevä vastaanottamaan niitä tiedon ja korkeamman elämän-ymmärryksen muruja, jotka hänen helmaansa näin odottamatta tipahtaisivat. Eikä hän ollut aivan varma, oliko Anni halukaskaan... Anni oli niin kummallisesti kaksinainen. Hän voi aivan vakavasti kuunnella Erkin puheita, mennä myötä, ymmärtää ja lämmetä niin, että Erkki todellakin luuli jo onnistuneensa herättämään hänessä rehellistä pyrkimystä parempaan. Mutta sitten tuli jälleen väliin joku jokapäiväinen askar ja silloin oli Anni kokonaan muuttunut... ikäänkuin maailmassa ei olisi muita tärkeitä asioita ollutkaan kuin aamiainen, päivällinen ja illallinen, ja tuo kirottu veitsien ja kahvelien kalistaminen! ... Erkki oli varma siitä, ettei Anni tälläkään hetkellä ajatellut muuta kuin ettei riisiryynipuuro pohjaan palaisi. Se oli aivan hirveätä.