Part 2

Maa täss’ on. Pursi takaisin. He tietäkööt: nyt valtakuntaani mä olen astunut ja palaan ruhtinaana – tai en ensinkään. Miks viipyvät he? Yksin minut jättäkööt, on mulla kelpo miekka myötä, ratsu myös, maan vieraan pojat pestaan joukkohoni nyt. – Hyvästi – viekas meri jääköön selän taa – jo eikö linnat tuolla siinnä silmihin ja muurit, pystytetyt turvaks raukkojen, jo etkö silmä, vihollistas kaukaa nää! Mä ratsastan ja kavioihin kalahtaa pääkallot, lahot luut – ne pelätiksi kai on siroitellut polulleni sallimus? Ne murskaa, päistärikkö, yli niiden käy: he ovat heikot olleet – siksi kaatuneet!

KUIHTUNUT LEHTI

Näin hänen kiharoillaan lehden kuihtuneen, kun kerran viimeisen mä hänen rinnallaan vuort’ alas astuin. Mulle ilon salaisen tuon tumman hiusparven tumma lehti toi, tuo mykkä todistaja hurman nautitun. Tään onnen tähden hiljaa naurain astelin, kun paisuvainen humu puiden yli sous.

Ja vielä ennen ensimmäistä taloa tuon tumman lehden hänen päästään varastin, Ja kun nyt katsoin noihin silmiin suloisiin, joiss’ oli taas jo katse kainon-siveä, hän loi ne silmihini: mitä otitkaan?

Mä lehden näytin. – Veren aallon hämärän näin käyvän yli viatonten kasvojen. Mut äkkiä hän syttyi haluun palavaan – nuo väris huulet avoimet, ja rutosti nyt kuuman antautumishehkun salama mun iski sydämeeni, lamautti sen! Vein vavahtaen pienen käden huulillein ja kerran viimeisen mä sitä suutelin, kun paisuvainen humu puiden yli sous.

LAULU ELÄMÄSTÄ

Suuri ja rikas on elämä, ikuisten jumalten lahja meille, hymyrikasta hyvyyttä täynnä, kuolevaisille meille, riemuun kutsutuille.

Mutta köyhä on ihmisen sydän! Pian se kieltää, unohtaa tuleentuvan sadon. Yhäti tyhjin käsin istuu kerjuri katujen tomussa, ja kuitenkin kumisevat vaunujen pyörät, kun kirkas onni ohitse ajaa.

FRANK WEDEKIND (1864-1918)

LAULU LAPSIPARASTA

eli

PARHAITEN NAURAA JOKA VIIMEKSI NAURAA

Ol’ orpolapsi, sokeat joll’ oli silmät molemmat, voi, silmät molemmat; mies muudan vielä, onneton, jok’ aivan umpikuuro on, jok’ umpikuuro on. Ja yhtä matkaa kulki nuo, laps umpisilmä, ukko tuo, miesparka vanha, kuuro tuo.

Sai heitä vastaan kontaten pien’ eukko rujo, vaivainen, pien’ eukko vaivainen. Miks hällä toista jalkaa ei? Sen tapaturmass’ auto vei, se koko jalan vei. Nyt kulkijoita kolme on: laps, ukko, eukko jalaton, tuo eukkorääsy jalaton.

Ja vuosin viisinkymmenin yks piika viel’ on puhtahin, on neitsyt puhtahin. Siks luoja hälle kosti kai: hän pulskan huuliparran sai, hän huuliparran sai. Hän jäseneksi joukon tään käy hartahasti pyrkimään: Se parantaisi taudin tään!

Ja kulkukoira tiellä on, sen suu on vallan hampaaton, suu vallan hampaaton; ei luuta purra voinut – kai jo vatsa selkärankaan sai, jo selkärankaan sai. Niin seura uuden jäsenen sai taaskin, puolikuollehen: tään koiran kapitautisen.

Eli runoniekka puutteessaan, mies valmis nälkäkuolemaan, ah, nälkäkuolemaan. Hän maksoi runon verellään, ja hänt’ ei tunne yksikään, ei tunne yksikään. Hän sairas on ja kurja; läks siis kurjimpien ystäväks, tuli koiran henkiystäväks.

Ja onneksensa, sillä hän loi sitten kumman näytelmän, loi kumman näytelmän. Sen henkilöinä oli nuo: laps orpo, umpisilmä tuo, laps umpisilmä tuo, mies kuuro, rampa eukkonen ja neitsyt huulipartainen, tuo hento, huulipartainen.

Ja vallan oikopäätä vaan on kukin mestar’ osassaan, on mestar’ osassaan. Ja johtaja on nerokas: tuo syyhyselkä koira, kas, tuo syyhyselkä, kas. Ja sensuuri on suopeaa, ens’ ilta menestyksen saa, ja arvostelu kumartaa.

Ja kätten pauke lopu ei. Ja kansa koiran kotiin vei, sen vaunuin veti, hei! Sai runoniekka eläkkeen, ja kassa tuli tulvilleen tään kumman kiertueen. Kun Eurooppa sen nähdä sai, se Amerikkaan lähti kai ja Argentiinaan, Kiinaan kai.

Ja opetus on tästä tää: vaikk’ aina vamma vammaks jää, tuo tuskaa viiltävää, niin Runottaren sylihin jää siitä onni kirkkahin, vain onni kirkkahin, Ja kostuu mieli, vatsa pien’ ja myöskin neitsyt saman tien ja ihmiskunta saman tien.

PETER ALTENBERG (1859-1919)

MITÄ HÄN VOI TEHÄDÄ HÄNEN TÄHTENSÄ?

Sun tähtes mitä tehdä voin?!? Voin kävelyllä sinun viittaas kantaa – voin kysyä, sä kuinka olet yösi nukkunut – –. Kun sua vastustetaan, katseellani voin mä tietää antaa: »Sä olet oikeassa, sinä vain!» Jos poissa oot, voin olla sairas sekä alakuloinen – – – voin onnestani vavista, kun astut yli kynnyksen – –. Voin teatterissa myös antaa kiikarini kätehesi ja virkkaa kohteliaisuuden hänen tyttärestään isällesi.

Voin herkulliset mandariinit tuoda sulle. Ja monet pikku palvelukset onnistuvat mulle. Mut sydän sentään tyydy ei, se joka hetki kysyy noin: »Sun tähtes mitä tehdä voin?!?»

PELKO

Mä pelkään vuokses, Anna – – –. Mut miksi pelkään, tiedä en, vain pelkääväni tiedän. Mä pelkään! Kuin äidin valtaa pelko aiheeton, he kaikki vielä iloiset ja terveet on – – –! Ja niinkuin laivurikin pelkää, pelkää, pelkää, kun huolettomin silmin vielä tähyävät muut pilvetöntä taivasta ja tyyntä merenselkää ja varoittajan viisaudelle hymähtävät. Mä pelkään, niinkuin pelkää hän, ken näkee rannan hiekkakunnahalla lasten leikkivän ja tietää: vuoksi nousee, nielaisee nyt juuri – pakoon! Mä pelkään, niinkuin pelkää mies, ken tietää: riipun hirsipuussa kello seitsemän. Niin, niin mä pelkään vuokses sun – – – vuoks _itseni_: sä oothan _elämäni mun_; mut sinä omaa tietäs käyt, pois rinnaltain, et pelkää ahdistavaa pelkoain, sä syöksyt uuteen kohtaloon, käyt uutta elon-rataa – – – vain kaste uusill’ aamuteilläs on mun kuolinhikeni, mi jalkais juureen sataa!

CARL HAUPTMANN (1858-1921)

KALLIOÄÄNIÄ

(Originaalin pohjalla vapaasti muotoiltu.)

Yö, yö... Yöhön me vaivumme, syöksymme kohti kallioseinää, kuoleman kuiluja, hornannieluja. Niinkuin heinää jumalat niittävät sieluja. Murha – murha on elämä, turha, turha on elämä. Äänet vyöryen soi läpi yksinäisyyden, äänet huutavat: voi! Nyt kivi, kallio kylmä me olemme. Kiveen hautasi meidät harmaa aika. Ah, hätähuutomme yöstä nousta tohti, ahnaan ampui nuolensa kaipaus aamua kohti. Ammoin jo lämmitti aurinko meitä, vuorilähteet nuolivat jyrkänteitä – mutta me kalliot olemme kylmät ja kovat. Vapahda... vapahda meidät!

Me nukumme... Me nukumme... Auringonsäteitten kutsuja kuulemme, avaten kiviset huulemme kurkoitamme ne valoon. Maata me olemme, maa, kova kivi on sukumme... Olemme jälleen valossa nuoret, haparoimme ilmaan. Sen mitä kätkivät graniittikuoret, kiviset nielut syvälle, syvälle unettomuuteen, sen me nyt nostamme aamuun uuteen. Pimennostamme nousevat nimeä vailla sielut. Mikä on kiveä ollut, pääsee kivestä irti. Näkee taivasvalot, nostaen sielukasvot puhtaat ja jalot.

MAX DAUTHENDEY (1867-1918)

SUN SILMÄS HILJAISET

Sun silmäs hiljaiset suo vuoteekseni. Se paikka hiljaisin on maailmassa.

Sun katsees varjoon hyvä jäädä on. Sun katsees hyvä on kuin vieno ilta.

Maan piiristä on pimeästä vain yksi ainut askel taivaan porttiin. Mun maani loppuu sinun silmissäsi.

SYVÄSS’ ASTUMME HIEKASSA

Syväss’ astumme hiekassa, merta päin, ja nääntyvin askelin, käsikkäin. Kera käy meren henget hirveät. Joka hetki me olemme pienemmät.

Lopuks pienen pieninä astutaan meren pohjalla samaan simpukkaan; siki-unessa kasvamme kirkkauteen ihanast’ ihanampahan, helminä veen.

HARMAAT ENKELIT

Harmaat enkelit kulkevat ympärilläni, katsovat murheella sinua, sieluni, seisovat hervottomin siivin tuhkakummun ääressä, miettivät; ulkona ja sisällä on ilta, sieluni.

GUSTAV SCHÜLER (1868-1938)

ILTA

Oi tule, ilta tullut on. Me sitä kaipasimme niin. Tuoss’ on se nyt. Ja viitta yllä se nojaa vanhaan poppeliin.

Nyt silmänsä se auki luo ja katsoo, nyökkää, vallaton, Yön silmät – sinun silmäs ovat, ja huulet yön – sun huules on.

FRANZ EVERS (1871-1947)

NUORUUS

Oratuomen tuoksuvan alla – kai tunnette paikan sen? – nuor’ paimenpoikanen siellä luki aamusiunauksen. Vei lampaansa laitumelle yli aurinkoisen maan; hänet nummella uuvutti helle, hän uneksi uniaan.

Oratuomen tuoksuvan alla – kai tunnette paikan sen? – nuor’ paimentyttönen siellä luki iltarukouksen. Tuli nummelta tuulenhenki, hänen suuteli hamettaan. Ja kumpikin, kumpainenki näki ensi uniaan.

CHRISTIAN MORGENSTERN (1871-1914)

LINTU SYNKKÄMIELI

Yli maailman lentää musta lintu, kovin’ surullinen sen laulu on... Ken kuulee sen, hän ei muuta kuule, ken kuulee sen, hältä päättyvät päivät, ei katsoa saata hän enää aurinkoon.

Joka sydänyö, joka sydänyö se nukkuu sormilla Kuoleman. Tämä hiljaa silittää sitä, sanoo sille: »Nyt lennä, lintuni, taas! Nyt lennä, lintuni, taas!» Ja huiluäänin se lentää yli maan.

METSÄN YÖSSÄ

Metsän yössä kuljit polkuasi, omaa jalkaas edes nähnyt et. Pelon voitti tieto tunnossasi: Ties johdattaa.

Tuhat tuskan ansaa matkallasi. Mik’ on päätös viimein? Vapiset. Pelon voittaa tieto tunnossasi: Ties johdattaa.

RAINER MARIA RILKE (1875-1926)

SYKSY

Ja lehdet putoo, kaukaa jostakin, kuin taivaan puistikot ois lakastuneet; nuo pienet kieltäjät, ne maahan hajoo.

Maan raskas pallo öissä kauas vajoo pois tähtisikermästään etäisyyksihin.

Me kaikki vajoamme. Tämän käsi vajoo. Ja katso: saman kaikessa mä nään.

Mut Eräs sentään pitää kaiken, mikä vajoo, niin rajattoman lempeästi kädessään.

ALFRED MOMBERT (1872-1942)

PUUTARHASSA

Ei himoiten, mut täynnä rakkautta käyn luoksesi ja kysyn suita hiljaa: Sä minut tahdotko? Näin kevään aikaan istun mielelläni puutarhain kastehisten siimekseen, kun tuulenhenki tulvii kukkasaran yli. Puutarhurin jos vanhan kohtaisin, mä puhun mielelläni hänen kanssaan neljänneksen, niin, hänen pensaistaan ja hänen maastaan. Ja lintu laulaa puussa. Me puhelemme, mekin: mitä puhelevat ihmiset. Jos silloin otan puusta lehden ja panen suureen kätehesi sen, niin sinä tunnet sen: on sydämeni sinun.

PEHONEN

(Der himmlische Zecher, 52)

Minä nojaan ikkunasta maailmanavaruuteen. Kirjava perhonen liihoittelee maailman halki. Se tanssii lähemmäksi. Se asettuu ikkunanlaudalle. Sen silmien lasissa, sen siipien silkissä säilyy kaikkien kirjavien tähtien värivalo. Se lyö siipiään: ja värit kipunoivat humaltuneen pääni yli – vihreä, ja kaukaisimman tähden vieras puna – minun ylitseni sisään ikkunasta.

MEREN POHJASSA LEPÄSIN

(Der himmlische Zecher, 67)

Meren pohjassa lepäsin unen-jäykkänä. Ylläni katto kirkkaan, ohuen jään. Rannalla seisoivat korkeat kuuset. Lumesta valkeat. Niiden kuvat valvoivat hiljaa ympärilläni syvyydessä. Auringon näin ja tähdet kylminä, talvenvalkoisina meren yllä.

* * *

Maailman halki liukui varjo. Astui luokseni alas mereen. Suuren kotkan näin minä liitävän vahvojen siipien varassa vapaana meren yllä.

* * *

Alemmaksi liiteli kotka nyt. Kuusissa helisi lumi, keinuivat vihreät oksat, valkoiset pallot hypähtelivät maahan. Salamoivat pisarat. Aaltoja vaelsi meressä, heräsi yksi, se puhui sisar-nukkujalle, vyöryi tämä; ja kolmas soi. Aivan luonani syvyydessä, kangistuneen ruumiini, henkeni luona tunsin mahtavan-lämpöisen rinnan, tunsin kotkan lemmenkatseen meren yllä.

* * *

Kevät tuli. Nyt kimalsi meri. Kulkivat kultaiset tuulet. Kasvoi tummanpunainen kukka ruumiistani. Korkealle. Välkkyvän-vyöryvän veden läpi Yleni vedestä esiin. Katsoi kotkankatsetta kohti.

* * *

Alas ampui kotka. Meren pohjasta irti tempasi kukan. Tempasi irti _minut_, kaikista syvistä juurista irti – hymyili – tempasi! – värjyi! – Liiteli: liiteli mahtavasti meren luota pois.

* * *

Haamun näin. Taivaalta poimi se tähtiä kirjavan kimpun. Lentomme tunsi se – kääntyi: – _Hän oli isäni._ – Vinhuen varisivat tähdet nyt hänen käsistään. Hän tavoitti minua – ulvonnassa myrskyjen suurten! Hän tavoitti minut – ukkospilvien välistä! Kotkani siipien ja kynsien välistä.

* * *

Avaruuksista nousivat jyrkästi mustat kukat. Katsoivat kotkankatsetta kohti.

* * *

Kotkan näin minä kaukana liitävän. Synkkänä myöhäissyksyn pilvenä riippuvan kuihtuvan maailman yllä. Mustista kukista, murhe-kukista kaukaisista solisten virtasi tähtiä. Hän joka ylhäällä kantoi minua, korkea loihtija, isänrintaansa vasten painoi minut, punaisia hän suuteli kukkiani, jotka nyt vienosti haihtuivat palavaan pilveen, kiertäen häntä ja peittäen ihanat silmänsä hänen... Palava pilvi!

KUUN TAHI AURINGON TÄHDEN

Kuun tahi auringon nähden runotyöhöni lähden – ani harvoin paistaissa tähden. Minä pienemmät valot jätän teille, te saksalaiset runoniekat jalot.

ELSE LASKER-SCHÜLER (1869-1945)

ME KAKSI

Tuo ilta kukkaistuoksuin kaipuun nurmikkoomme, ja vuorill’ loistaa kuura lailla timantin, ja taivahalta pilkistää pää enkelin, ja me kaksi paratiisiss’ oomme.

Ja koko elo ihmeellinen kuuluu meille, tuo tähdin kuvitettu kirja vailla rajaa, miss’ etäisyyksiin pilvipedot toisiansa ajaa, ja pyörretuuli nostaa meidät kotkain teille!

Ja hyvä luoja näkee lapsuusuniaan taas paatatiisista ja leikkitovereistaan... Ja ruusut katsoo meihin oaspanssareistaan...

Puut viheriät peitti vielä synkän maan.

ALBERT EHRENSTEIN (1886-1950)

VAELTAJAN LAULU

Ystäväni ovat häilyviä niinkuin ruoko, heidän sydämensä istuvat heidän huulillaan, puhtautta eivät he tunne; tanssia tahtoisin heidän päänsä päällä.

Tyttö jota rakastan, sielujen sielu sinä, valittu, valosyntyinen, koskaan et sinä katsonut minuun, sinun sylisi ei ollut valmis, minun sydämeni paloi tuhkaan asti.

Minä tunnen koiran hampaat, Viima-päin-kasvoja-kadulla minä asun, seula-katto on minun pääni päällä, home pitää seinillä iloaan, niissä on hyviä koloja sateen varalta.

»Tapa itsesi!» sanoo veitseni minulle. Loka on makuusijani; korkealla ylläni juhlavammissa vetävät vihamieheni kuu-sateenkaarta.

EPÄTOIVO

Viikkokausiin en sano yhtään sanaa; yksin elän ja kuihdun. Taivaalla ei pala yhtään tähteä. Tahtoisin kuolla.

Ahdistus himmentää silmäni, kyyristyn johonkin loukkoon, tahtoisin olla pieni kuin lukki, mutta ei kukaan muserra minua.

En ole tehnyt pahaa yhdellekään, autoin vähän hyvässä kaikkia. Onni, ei minun pidä sinua näkemän. Ei tahdota haudata minua elävältä.

FRANZ WERFEL (1890-1945)

PUHTAUDEN RUKOUS

Oi minun Isäni, taaskin on tullut yö, tuo vanha ja aina sama, läpi kaikkien meidän, ihme-sokeiden, ihmeiden keskellä käyden. Ja hetki on tullut ihmisten, syvästä tunnustähdestä tiedotonten, astua vetensä ääreen, kastaa päänsä ja likaiset kätensä pestä.

Oi maan pyhä vesi, kaksinkerroin määrätty juotavaksi ja puhdistamaan! Oi minun Isäni, Jumala, oi pyhä Vesi henkimaailman! Enkö sinun vilpoisuuttasi kaivaten tietäisi, että sinä virtaat ja loiskut, enkö minä myös epäuskossani sinun pulppuamistasi kuule?

Alas painan pääni ja lampunpiirin kateuteen sen vajota annan. Kurkoitan käteni sinulle, niinkuin lapsi, joka illalla kylpyä vartoo. Nyt päivän valheesta itseni koota tahdon ja tosi tänä hetkenä olla. Ajan itseni karsinaani, kunis turhamielisyyteni ulvonta vaikenee.

Vihamiestään vastaan, oi minun Isäni, lauloi psalmistasi, vihamiestäni vastaan, oi minun Isäni, nyt minä psalmini laulan myös! Vihamiehiä ei ole minulla, sillä ei vihaan ihmisen rakkaus riitä. Vihamies on minulla vahva, hän minua saartaa ja kaikille porteilleni hän kolkuttaa.

Vihamies on minulla, oi minun Isäni, pöytäni ääressä istuu hän, ylensyömän tuo; kädet kuivettuneet ristissä paastoan itse, ja ikkunan takana seisoo nälkäisten lauma. Vihamies on minulla, hän ylenkylläisenä savukettaan polttaa ja paisuu vatsaltaan; yhä pienemmäksi minä itse käyn, minun täytyy katsoa, kuinka hän sieluni aarteilla mässää.

Vihamies on minulla, oi minun Isäni; on sanat parhaatkin lorujuttuja hälle ja itsepetosta. Vihamies on minulla, silmänpalvelijaksi hän tekee tuntoni, rakkauteni hän velttouteen tukahduttaa. Vihamies on minulla, kaikkeen kehnouteen hän johtaa, myös pelipöytien ääressä voiton-iloon, minut joka kuitenkin jumalallisen nautinnon mestari olen.

Vihamieheni miksikä loit, minun Isäni, miksikä synnytit minut tähän kaksinaisuuteen? Miksi et lahjoita minulle ykseyttä ja puhtautta? Oi Vesi, puhdista minut ja yhdeksi tee! Katso, aina ja yhä sinun tietoiset lapsesi vaikertavat kaksi-luvun tähden. Minä vajotan pääni valoon ja sinulle pestäviksi käteni kurkoitan.

Minut vapaaksi päästä ja puhdista, Isä, vihamieheni surmaa, surmaa minut, hukuta tämä minuus! Miten autuaita ovat yksinkertaiset ja tiedottomat; autuaita yksinkertaisesti hyvät ja pahat! Eripuraiset, kaksinaiset, lihovat ja kuihtuvat vasta-näyttelijät – poloiset ovat he, poloiset. Oi pyhä Vesi, sinun suuruutesi, minun suuruuteni tähden, auta minua!

JOHANNES R. BECHER (1891-1958)

MIELIPUOLI

Hän kautta suurten kaupunkien kiiti yöllä, hei. Hän ilotulitusten pauhun kuuli, katsoi liekkivyöhön. Ja pölypyörre hänet vihertävän taivaan meren halki vei. Ja linnan palavan hän katoll’ istui kyyrysissään, ulvoi yöhön.

Ja katu heittäytyi ilmaan, hamaan sakaraiseen kuun kellastuneen reunaan kiemurrellen verkalleen ja siitä hypähtäen iltatähteen puhkuvaiseen, mi tulta sylki, — tuosta voivotus ja pakko paluuseen.

Hän syöksyi kuumiin katukiviin vihrein silmin, vaahtosuin. Ja patsahaks jäi huuto hänen huulilleen. Ja joku hevoskaakki lauloi aivan hiljaa, uneksuin — ja valkohunnut liehui hänen ohitseen.

Ja tornit korkeat ja muurit luhistuivat. Ja katot upposivat liekkimeriin pauhaaviin. Ja kirkot polvistuivat. Vuoret uivat, ne sateenkaarten alla uivat kaupunkiin.

Mut silloin kulki huikaiseva säde otsan läpi. Se helisi. Ja lokkiparvet lentoon säikähtivät. Ja kukkametsät valkoisina hautasivat hänet.

WALTER HASENCLEVER (1890-1940)

KUOLINILMOISTUS

Kun tänä aamuna raskaasta unesta havahdin, näin minä hämyssä liehuvan vienon enkelin. Kuolinilmoituksesta näin sanat äidin nää: »Harhaan vietiin lapseni, silti hän rakkaaks jää.» Kumartui vuoteeni ylitse suuri suru nyt: oon minä myöskin äidin lapsi, myös olen eksynyt. Näin tuon toisen kasvot, oi hänen kurjuuttaan; rakastunut, humalpäinen myös, vajos tautiin kauheimpaan. Eikö hän myöskin seisonut yössä laitakaupungin, itkenyt virran partaalla yksin, silmin polttavin? Hiipinyt katuja myös, ohi lyhtyjen punaisten, ilolla lähtenyt iltaan, aamulla nääntyen. Tyytynyt tylyjen, vieraiden ihmisten ateriaan, nukkunut kylmissä huoneissa, paidatta, viluissaan, – äiti on antanut alusvaatteita, hiukan rahaakin; kaikki on ollut hyvin. Hän on äidin rakkahin, Veljeni tähtien alla: sun tunnen köyhyytes. Hetkenä tänä olet armias lohtu sun veljelles. Hengitä et sinä enää nyt napapiirissä maan, myrsky ei saa sinun lapsentukkaasi hulmuamaan; katso – on kuolossa tuo sana äitis ikuisin unhosta kantanut pois sinut siivin kultaisin. Mentyä raskaan yön, kun heräsin unestain: veljeni tähtien alla! Mink’ onnen sulta sain.