Part 1

KAUNIS SAKSA

Sarja saksalaista lyriikkaa

Runot valinnut ja kääntänyt

UUNO KAILAS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924

OTTO MANNISELLE, suomentajamestarille kunnioituksella omistettu.

SISÄLLYS:

Wolfgang von Goethe Prometheus. Friedrich Hölderlin Hyperionin kohtalolaulu. Illassa. Joseph von Eichendorff Lapseni kuoltua Ludwig Uhland Hyvä ystävä Kievarin tytär Heinrich Heine Ylösnousemuspäivänä. Rouva Suru Paul Heyse Maailmanarvoitus. Friedrich Nietzsche Yksinäinen. Carl Spitteler Isä. Otto Julius Bierbaum Yön hetkin hiljaisin. Detlev von Liliencron Eräälle vainajalle. Ennen hälinää. Suuressa kaupungissa. Viimeinen tahto. Richard Dehmel Merenkäyntiä. Hermann Hesse Musta ritari. Hugo von Hofmannsthal Elämys. Otto Erich Hartleben Kuihtunut lehti. Seikkailija. Laulu elämästä. Frank Wedekind Laulu lapsiparasta. Peter Altenberg Mitä hän voi tehdä hänen tähtensä. Pelko. Carl Hauptmann Kallioääniä. Max Dauthendey Sun silmäs hiljaiset. Syväss’ astumme hiekassa. Harmaat enkelit. Gustav Schu¨ler Ilta. Franz Evers Nuoruus. Christian Morgenstern Lintu Synkkämieli. Metsän yössä. Rainer Maria Rilke Syksy. Alfred Mombert Puutarhassa. Perhonen. Meren pohjassa lepäsin. Kuun tahi auringon nähden. Else Lasker-Schu¨ler Me kaksi. Albert Ehrenstein Vaeltajan laulu. Epätoivo. Franz Werfel Puhtauden rukous. Johannes Becher Mielipuoli. Walter Hasenclever Kuolinilmoitus.

ESIPUHE.

En kuvittele käännössarjani kykenevän edes vähäisessäkään määrässä kuvastamaan saksalaisen Iyriikan yleistä kehitystä: pisarahan voisi kertoa kovin vähän valtamerestä. Runojen valintaa eivät niin sanoakseni kirjallisuushistorialliset näkökohdat olekaan sanottavasti sitoneet. Ensinnäkin olen varonut kajoamasta sellaisiin runoihin, joita paraskaan käännös ei voisi edes lähennellä lyyrilliseen pitoisuuteen nähden — mielestäni ei ole oikeutettua siirtää suomenkieleen kuortakaan, jos kerran ydin valuu pois. Niinpä onkin monta runoilijanimeä, joiden paikka oikeudella olisi saksalaista lyriikkaa sisältävän antologian lehdillä, saattanut jäädä kokonaan pois tästä valikoimasta. Goethen runoja en ole ryhtynyt kääntämään siitä syystä että toisella taholla parhaillaan valmisteltaneen uutta Goethe- valikoimaa; kuitenkin olen ottanut mukaan »Prometheuksen, entisten käännösten pohjalla laadittuna sovittelukokeena. Edelleen sisältyy tähän sarjaan ylimalkaan vain uudempaa, tämän ja viime vuosisadan runoutta: tunnoiltaan meitä ajankohtaisesti läheisemmin koskettavana. Koska toivon voivani tuonnempana julkaista uuden valikoiman nimenomaan kaikkein-nuorinta maailmanlyriikkaa, olen tällä kertaa vain niukasti ottanut mukaan saksalaista ekspressionistista runoutta. Vaikka valitsemani runot eivät aina olisikaan edustavimpia tekijöilleen, enempää kuin saksalaiselle lyriikallekaan — siitä huolimatta, että useimmat niistä sisältyvät arvokkaimpiin saksalaisiin antologioihin —, ei käännössarjani silti välttämättömästi tarvinne jäädä lukijalle vähemmän satoisaksi kuin jokin ankarasti »edustava» käännösvalikoima. Sivutarkoituksitta puhtaasti lyyrillisenä sarjana se on kenties vain voittanutkin siitä: kun olen valinnut käännettäväni omia mieltymyksiäni tai mielijohteitani noudattaen, on mieskohtaisesti läheinen suhteeni originaaliin päässyt lämmittämään monta käännöstä. Tiedän hyvin, että moni kaunis kimallus on jäänyt tämän kirjan lehdille — niinkuin tiedän senkin, että moni yhtä kaunis kimallus on valunut läpi sormieni antamatta vangita itseään.

Mitä puhtaasti suoritukselliseen puoleen tulee, olen käännöksissä luonnollisesti varonut runojen tunnearvojen polkemista. Suomalaisen asun joustavuus on mielestäni ollut tärkeämpää kuin originaalin turhantarkka noudattaminen. Parissa tapauksessa, jolloin runon ydintä ei ole voinut pahoin silpomatta puristaa originaalin rytmiin, olen turvautunut jonkunverran muunnettuun säerakennelmaan — mikä määrätyillä edellytyksillä yleensä katsottaneenkin sallituksi.

Kaiken kaikkiaan uskallan toivoa, että tämäkin vähäinen käännössarja — vaikka onkin vain pisara suuren meren vettä — vie suomalaisen lukijan askeleen lähemmäksi sitä Saksaa, jota mikään sorron kuolemanrengas ei voi tuhota: saksalaista ihmissydäntä sen puhtaimmissa sykähdyksissä — lähemmäksi Kaunista Saksaa.

Helsinki, joulukuussa 1923.

Uuno Kailas.

WOLFGANG VON GOETHE (1749-1832)

PROMETHEUS

Taivahas peitä, Zeus, sumupilvihin ja voimaasi niinkuin poika, joka ohdakkeita katkoo, koe tammihin ja vuorten huippuihin. Siten järkytä sentään et maatani minun, et majaani minun, jot’ et kattanut sinä, et liettäni minun, jonka loimotuksen kademielin näet.

En auringon alla tunne kurjempaa kuin te, jumalat! Niukasti ruokitte uhriveroilla, rukousten hengellä majesteettianne ja nääntyisitte nälkään, elleivät lapset ja kerjurit houkkina toivois vielä. Kun olin lapsi enkä tietänyt kättäni pitemmälle, eksynyt katseeni kääntyi päivän puoleen, kuin olis siellä itkuni kuuleva korva, sydän kuin minun, joka ahdistettua säälii.

Kuka auttoi mua titaanien väkivaltaa vastaan? Kuka kuolosta pelasti minut ja orjuudesta? Tätä kaikkea etkö sä itse tehnyt, pyhä, hehkuva sydän? Ja nuorena, hyvänä, petettynä kiitosta hehkunut etkö pilvissä-nukkujalle?

Sua kunnioittaa? Miksi? Liensitkö koskaan tuskia raskautetun? Pyyhitkö koskaan kyyneltä ahdistetun? Minust' eikö takonut miestä kaikkivaltias aika, iankaikkinen kohtalo myös, minun herrani, Zeus, ja sinun? Luuletko ehkä: mun pitäisi elämää vihata, erämaahan paeta, kun eivät kaikki unelmat kypsyneet?

Tässä istun, teen ihmisiä oman kuvani mukaan, suvun kaltaiseni, kärsimään, itkemään, nauttimaan, riemuitsemaan, sua ylenkatsomaan kuin minä!

FRIEDRICH HÖLDERLIN (1770-1843)

HYPERIONIN KOHTALOLAULU

Ylhäällä valossa kuljette vienoilla kentillä, henget autuaat! Jumal-ilmat väikkyvät koskevat otsaanne hiljaa niinkuin soittajan sormet kieliä pyhiä.

Vailla kohtaloa, lailla nukkuvan rintalapsen henkivät taivahiset, puhtaina säilyneet ujojen nuppujen suojassa. Henkensä heidän iäti kukkiva on, ja silmien autuaitten syvä katse tulvii iankaikkista, hiljaista kirkkautta.

Mutta ei meille missään rauhan sijaa suotu. Kärsivät ihmiset hukkuvat, putoavat suin päin, sokkoina hetkestä toiseen hetkeen kuin vesi putoaa kallionkieleltä kallionkielelle tuntemattoman syliin.

ILLASSA

Jo laske, armas aurinko. Tunteneet he eivät sua, palvoen pyhyyttäs: Sä oothan siivin vaivattomin raskautettujen yli noussut.

Mä nousus, laskus näin, Valo, lempeät, tää silmä sinut ymmärsi, ihanin! Mä opin suuren palvomisen: joi sydän lääkettä Diotiman.

Sua, taivaan sanansaattaja, kuuntelen, sua, Diotima! Rakkaus, luotas sun päin päivän kultaa silmä tämä kiittäen kääntyi! Ja iloisemmin

nyt solisivat lähtehet, kukkien ol’ ihanampi, armaampi hengitys, ja kultapilvist’ alas satoi siunaus eetterin, niinkuin hymy.

JOSEPH VON EICHENDORFF (1788-1857)

KAKSI RUNOA SIKERMÄSTÄ »LAPSENI KUOLTUA»

Kevätvälkkeessä ulkona leikkii lapsonen. Sata seikkaa nähtävää, kukin riemuun johtaa: joet virtaavat, kedot laajat hohtaa. Näki illan katsovan takaa lehmusten. Kuvat kauniit kaikki se katse himmentää. Ylt’ympäri kaikki niin äänettömäks jää. Ja on kuin laaksoissa nyt sävel hiljaa soisi, kuin maanpiirin tään ikävällä se vyöttää voisi; värit kuihtuvat, kaikki on kelmeää.

Laps hämmästyy: mitä onkaan tää? Uni ruohojen soitossa nyt hänet yllättää; käsin kylmin kukkaset koskevat sydämeen, hymyhuulin hän nääntyy tuskaan suloiseen. Pyhä, kaunis maa, emo kalpea, hiljainen suo pienelle suuta ja vie liki sydäntään, ei koskaan päästä hänt’ enää sylistään, tilan laatii lapselle pehmeän, lämpöisen luo kukkien, sammalen. –

»Isä, äiti, miks tähteni itkettekään? Olen saapunut puistoon kimmeltävään; suur’ on se ja laaja ja ihmeellinen, helo täällä on kukkien kultaisten, somat lapset lentävät, siipiä väikkyy joka suunnalla, lauluja ilma läikkyy. – Kevätpäiviltä mulle ne tuttuja on, ne lens yli laaksojen, vuoriston, ne taivaalta huuteli hilpein suin alas puistoon, jossa mä uneksuin. – Ja keskellä kukkien kuultavaisten käy kaunein parvesta kaikkien naisten, käy kaunis lapsonen rinnoillaan. – Soperrella en saata, en itkeä saata, minä laulan vain, minä en voi laata, yhä riemulla katselen vaan.»

* * *

Lyö tornikello jossain, ja yö on pohjaton, niin himmeä on lamppu. Sun vuotees valmis on.

Ylt’ ympärillä talon käy tuulet valittain. Siell’ istumme me yksin ja kuuntelemme vain.

On kuin sun täytyis tulla ja oveen koputtaa, kuin eksyksistä lapsi taas taaton luokse saa.

Me hupsut, hupsut raukat! Yön tuska ankarin meit’ yhä harhaan johtaa – sä pääsit kotihin.

LUDWIG UHLAND (1787-1862)

HYVÄ YSTÄVÄ

Oli ystävä mulla kerran, oli parhain päällä maan. Kun rummut soi sotateillä, sama ain’ oli tahti meillä, hänen astuin rinnallaan.

Tuli lentäen luoti jostain mun, sunko se kutsuu pois? Hänet vihki se rauhaan suureen; hän vaipui jalkaini juureen kuin itsestäin osa ois.

Käden kurkoittaa hän mulle, kun tähtään pyssylläin. En voi minä kättäni antaa; päin ikuisen rauhan rantaa käy, ystävä, viereltäin!

KIEVARIN TYTÄR

Jano kulkureill’ oli. Poikettiin siis Reinin varrella kievariin.

»Hoi, muori, on olves oivaa, vai –? Tytär myöskin sulla on kaunis kai?»

»Olut, viini on mainio kerrassaan, tytär ainoa nukkuu paareillaan.»

Ja muori kulkurit nuoret nuo vie tyttären mustan arkun luo.

Hikiliinaa heist’ eräs kohottaa ja katsoo, mies surun-synkäks saa:

»Ah, päivästä tästä, jos kuollut et ois, sua rakastamatta en olla vois!»

Pani toinen liinan paikoilleen ja purskahti itkuun hiljaiseen:

»Voi, armas, että sä kuolitkin! Sua monta vuotta jo rakastin.»

Mut kolmas ja nuorin kulkuri tuo, hän on kalpea, neidolle suuta suo:

»Rakas ollut oot, rakas vieläkin, iankaikkisuudessa rakkahin.»

HEINRICH HEINE (1799-1856)

YLÖSNOUSEMUSPÄIVÄNÄ

Ah armahin, kun jo arkussas sinä pimeässä nukut, minä astuva oon alas hautahas, minun hyväilyihini hukut.

Sinun huulias hulluna suutelen, tomu kylmä ja mykkä sinä! Minä nauran ja itken ja vapisen, tomu koht’ olen myöskin minä.

Sydänyöllä kun nurmen nukkujain käy karkelo ylitse hautain, me kaksi, me jäämme multaan vain ja väliin samojen lautain.

Ja kun tuomiopäivänä kutsutaan kaikk’ kuollehet mättähistään, sylityksin me jäämme nukkumaan. Me piittaisimmeko mistään!

ROUVA SURU

Iloss’ onnen päivien kirkkaimpain elo kävi kuin hyttystanssi vain. Monet ystävät mull’ oli rakkahat, kuin veljet he kanssani jakoivat niin pöytäni parhaat herkut kuin markkanikin, nämä serkut.

On onni ja viini haihtunut, ovat poissa ystävät kaivatut; jo sammui päivänpaistehet, ovat hyttystanssit kuollehet. Pois häipyvät hyttyset, veikot, kun tulevat murheen peikot.

Yön tuulet nurkissani soi, Suru vuodettani vartioi. Näen hällä viitan valkean, yömyssyn ja nuuskarasian; se narisee hirveästi, Suru nyökkää ilkeästi.

Minä unta näin: tuli takaisin taas onneni päivin keväisin, tuli ystävät, hyttystanssi, oi – naris silloin rasia – hitto soi! Unet eivät kimmellä enää – Suru-vanhus niistää nenää.

PAUL HEYSE (1830-1914)

MAAILMANARVOITUS

Niin usein, äkkiä kun kasvos näät, sä kuvastimeen tuijottamaan jäät, et tunne enää omaa itseäs, vain hieroglyyfit puhuu silmistäs. Sä kysyt, ken hän on, mies vieras tää, siks kunnes kauhu sinut yllättää ja yksinäisen sielus arvoitus pois karkoittaa sun tyhjän uinailus.

Kun nyt näät hiekkajyvän, lehden, puun tai tomun auringossa, seikan muun, käy tuska polttava sun sieluhus: sun iki saartaa vieras kaikkeus, ja iäti on vastaukseton tää vanha kysymys: mit’ on, mik’ on; ja arvoitus tään elon, elämäs on kouristava sinun sydäntäs.

FRIEDRICH NIETZSCHE (1844-1900)

YKSINÄINEN

Ah, levoton varisten kirku-lento yli maan: pian talvi on – se miekkonen, ken viel’ on – kotonaan!

Nyt kivetyt ja katsot taakses: palata jos vois! Miks lähtenyt oot tänne, narri, talven alta pois?

On elo tää vain portti sadan kylmän erämaan! Ken menettää, min menetit, ei lepää lennostaan.

Nyt eessäs, mies, on talvi-vaellus. Kuin savun tie, myös sinun ties kautt’ yhä kylmenevän taivaan vie.

Siks rääkyvä sä laula laulus, lintu erämaan! – ja kipeä sun sielus, narri, kätke ilkuntaan!

Ah, levoton varisten kirku-lento yli maan: pian talvi on – voi sitä, jok’ on poissa kotoaan.

CARL SPITTELER (1845-1924)

ISÄ

Mä kera kumppaneiden pelotonten unessa elonmeren yli kuljin. Yön pimeässä kotiin saavuttiin. Ja rihlapyssyin toiset vartioimaan jäi ääreen kirkkomaan. Muut hevosia läks hankkimaan. Mut isän haudan ääreen mä yksin hiivin. Ahdistavin kiirein, mi salpas hengitystä, lapioin. Mä kaivoin, kaivoin. Lapioni painui maan poveen pohjattomaan. Turhaan. »Isä», mä huusin, maahan vaipuin, »tää on poikas! Jo ratsut odottaa! Nyt ylös! Pakoon!»

Yht’äkkiä hän seisoi vieressäni; niin ilmettynä, kuin ei kuollut oiskaan. Vain hiukan väsyneenä. Käden pisti hän kainalooni; silmät umpeen jäivät, ja kieli niinkuin uness’ soperteli.

Hänt’ autoin satulaan. Ja kun me nyt pois nelistimme mielin toivorikkain, suursodan, rauhan, myöskin kaiken muun, mit’ oli tapahtunut siitä päivin, mä hälle kuvasin. Hän ilostui ja usein päätä nyökkäs hymysuin.

Mut pian hän jo horjuu satulassaan, pää painuu, kädet tukikohtaa etsii. Ja nyt hän valkopartaa ravistaa ja sitten soinnittomin äänin kuiskaa: »En jaksa enää. Tahdon levähtää.»

Ja kun nyt autoin hänet satulasta, näin äkkiä, häll’ että paidan alla ol’ avohaava, joka rintaa söi. Hän oli sisält’ ontto, aivankuin ei ihon alla luuta, lihaa oiskaan.

Nyt tiesin: häntä pelastais en koskaan.

OTTO JULIUS BIERBAUM (1865-1910)

YÖN HETKIN HILJAISIN

Yön hetkin hiljaisin, kun tuskin hengitän, kun nousee sirppi kuun maan yli himmeän,

kun äänetöntä on ja tyyntä mielessäin, – mä maahan lapsuuden taas seuraan sydäntäin.

Nään, kuinka paapersin mä pienin saappahin, mä lapsensilmät nään ja pienet kädetkin

ja kuulen äänen myös niin kirkkaan, selkeän, Niin mietin alla päin mä teitä elämän:

Ah ootko, ootkohan sä käynyt kaikki ties niin puhtain saappahin kuin kulki pikkumies:

Ja onko, onkohan sun sanas jokainen niin suora, vilpitön kuin suussa lapsen sen?

Ja voitko, voitkohan nyt luoda katsehes niin suoraan aurinkoon kuin lapsensilmines?

Mä vaiti tuijotan kuun kalvaan sirppihin. Mun surun-raskast’ on yön hetkin hiljaisin.

DETLEV VON LILIENCRON (1844-1909)

ERÄÄLLE VAINAJALLE

Ah, eläisitpä! Parvet varisten, jotk’ ympäröivät mua joka tiellä, pois pakenivat, kyyhkys nähtyään, sun ilomieles kyyhkyt valkoiset. Ah, eläisitpä! Kylmä, raskas maa nyt peittää arkkuas, sun vangiten. Jos nyt mä kotiis käyn, et ole siellä. Taas tapaammeko? Mit’ on tapaaminen, jos silloin hoosiannaa lauletaan enk’ enää nauruasi kuulla voi, sun nauruas, sun ääntäs lohduttavaa:

On päivä kaunis. Miss’ on metsästäjä? Hei, ota kaapistasi lefaucheux,[1] mies matkaan, peltokanat odottaa. Mut pyökkimetsään poiketa et saa, et jäädä sammalikkoon uneksimaan. Pois hajamielisyys, ja silmät auki – sais penu hävetä sun puolestas. Hiis vieköön tänään kaikki urkurit: jos urun ääntä kaukaa tuuli kantais, en varmaan yhtään kanaa nähdä sais. Mut nummi ruskea on hiljainen, sen taika sinut kiehtoo kumminkin.

[1] Lefaucheux oli pariisilainen pyssyseppä. Tässä L:n tekemä pyssy.

Tän’ iltana me syömme hernerokkaa, margoo jo vuottaa huonelämpimässä; siis nälkä mukaan, hyvä tuuli myös. Sä luet sitten lempilyyrikkojas. Jos tahdot, flyygelistä manataan Brahms, Robert Franz ja Schumann seuranpitoon Mut afääreistä emme puhu tänään.

Oi pyhä taivas, ei voi uskovaises kuin pirut elää vain sun mannallas. Mut kaikki järjestyy. Viel’ eräs seikka: mä täytin lasis kelpo konjakilla; vie terveisiä nummelle ja metsään, äl’ anna velkataakan mieltäs painaa. Mä sillä välin vahdin keittiössä, niin ettei pääse piispa rokkapataan.

Ah, eläisitpä! Parvet varisten, jotk’ ympäröivät mua joka tiellä, pois pakenivat, kyyhkys nähtyään, sun ilomieles kyyhkyt valkoiset. Ah, eläisitpä!

ENNEN HÄLINÄÄ

Kas tuolla tekee varhais-nousuaan jo aurinko; on aamu huuruava. Oon kaupungin mä uni-viimeisilleen jo kauas selän taakse jättänyt. Ken tuohon ojaan nukkumaan on käynyt? Mies, talonpoika, hiukan liian päissään, yöks ohdakkeitten alle tupertunut. Ja ojast’ esiin pistää polvi vasen, suu auki kuorsaa siinä, ruokoton.

Nyt ohi taas – jo lakkas kuorsaus. Mut mik’ on tuolla luona virstanpatsaan? Pien’ valkokarva bolognalaiskoira, joll’ ovat punertavat korvannenät; voi miten onkin multaan ryvettynyt. Kuink’ on se tänne tullut, kysyn turhaan. Se Minna-tädin lemmityinen lie? Bijounsa ilot jospa tuntis hän: nyt uutterasti penkoo kuonollaan se erään kuolleen ketun jäännöksiä. Mä lähestyn, ja etukäpälänsä se nostaa silloin haaskan vatsan yli, pään taivuttaa ja katsoo yrmeästi; sen koko ruumis pysyy liikkumatta, vain silmillään se seuraa kulkuain. Nyt ohi taas – on kaikki rauhallista. Kuin syöpynyt ois tuohon aurankärkeen, niin päivänkuvajainen siinä palaa. Ens ääni kaikuu, leirialueelta, min parin mailin päästä eroitan. Ja rummut pärisevät hiljaa, hiljaa, ja torvet: ettekö – nyt ole – kyllin – jo nukku – – – neet.

Tie, jota pitkin ripeästi astun, vie ihan luotisuoraan eteenpäin. Viel’ aikaa neljännes, kun nähdä voin, ett’ edessäni, päässä pitkän tien on piste, joka yhä kasvaa, kasvaa. Hurraa! Hän on se, hän! Hurraa, hurraa! Nyt otan nopeasti nenäliinan ja liehutan, myös hänen kädessään nyt liina on; se mua rohkaisee. Kävelykepin nenään lipun sidon, hän päivänvarjon varteen vuorostaan. Nyt huimaa huiskitusta, pyöritystä kuin vallan kyyhkysiä säikytellen. Ja yhä rummutetaan: herätkää; soi torvet: ettekö – nyt ole – kyllin – jo nukku – – – neet.

Mik’ odotuksen ilo polttikaan mun kasvojani, salpas hengitystä, löi sydän haljetakseen, rinta paisui.

Nyt äänenkuuluvissa oomme, silloin – niin kummallista: miks’ ei kiirett’ enää? Me ujostummeko? On hänen poskillaan kuin pilven varjo vieno punastus. Nyt hymyää hän. Taakse, oikealle pää hiukan taipuu; niin, ja silloin, silloin –

Nyt ovat rummut, torvet vaienneet – kuin luostari, min munkit hylkäsivät, niin aamu hiljainen ja pyhä on.

SUURESSA KAUPUNGISSA

Ui ohitseni merta kaupungin nyt tuo, jo tämä, toinen toisen jälkeen. Vain katse silmihin, ja ohi taas. Ja urut soivat humisten.

Ui ohitseni merta tyhjyyden nyt tuo, jo tämä, pisar toisen jälkeen. Vain katse arkkuhun, ja ohi taas. Ja urut soivat humisten.

Ui ruumissaatto merta kaupungin. Tuon, tään se kohtaa, toisen toisen jälkeen. Vain katse arkkuhuni, ohi taas. Ja urut soivat humisten.

VIIMEINEN TAHTO

Mun ratsuni! Mulle se tuokaa! Suin vaahtoavin ja kupein värisevin. Viha polttaa päätäni mun, ja silmä palaa. Mulle jo tuokaa mun ratsuni!

Nyt seuratkaa! Välkkyvin miekoin! Sotatorvien äänet, sotahuudot kuulen. Savun, hurmevirtoja nään, savun nään ja liekit. Välkkyvin miekoin nyt seuratkaa!

Hei, voittohon! Vapise, tanner! Haju ruudin ja ruumiit. Eespäin järkkymättä. Päin tulta käytävä on, kun liput liehuu. Vapise, tanner! Hei, voittohon!

Nyt kuolla voin! Vihamies on lyöty! Osu rintaani, luoti! Silmä riemuun murtuu: mun maani voittanut on! Se elää, elää! Vihamies on lyöty! Nyt kuolla voin!

RICHARD DEHMEL (1863-1920)

MERENKÄYNTIÄ

Niin vielä kerran! Sumuss’ ulapan: löi, läiski purje, huudot kajahtivat, näin keulan eessä aallon korkean, sun hätääs polveni mun vapisivat, mut kasvos viel’ on uljaat, kiviset.

Näin vielä kerran uhman silmien, kuin liekin hiustesi hulmuavan, mut ääni vieri yli aaltojen kuin itku, nyyhke lapsen valittavan – nyt mua torju et:

Sun tukkas kostea mun peitti huuliain, mun käteni sun olkapäätäs peitti, ol’ yhä suloisempi hurma suudelmain, kun ryöppy huulillemme suolaa heitti – ma huusin ääneen, huusin riemuain.

Niin vielä kerran! Miks niin kylmenet, sun oisko pelko rannatonta merta! Sen ruoska lämmittää! Miks joudu et! Niin sumun halki, armas, vielä kerta taa ulappain!

HERMANN HESSE (1877-1962)

MUSTA RITARI

Mä voitin, vaiti ratsuain nyt ohjaan jälkeen turnajaisten. Teen syvän kumarruksen eessä naisten. Ei kukaan vastaa huiskuttain.

Kun laulun, harpun säveleet niin tummat ovat, tuskan-syvät. Jäävät harppuniekat vaiti ja hämmästyvät. Mutta naiset ovat paenneet.

Mun musta vaakunani tää on koristettu seppeleillä; ne on saatu sadan voiton teillä. Mutta minne lemmen seppel jää?

Kun vihdoin kuljen kuoleman teitä, ritarit, laulajat paareillein käy laakerilehvin ja jasmiinein. Mutta hautaani ei ruusut peitä.

HUGO VON HOFMANNSTHAL (1874-1929)

ELÄMYS

Jo täynnä hämyn utu-hopeaa ol’ laakso – pilvistä kuin vuotaneet ois säteet kuun. Ei ollut vielä yö. Ja tumman laakson utu-hopeassa mun hämärtyvät aatokseni häilyi, pois elämästä hiljaa vajosin mä mereen huokuvaan ja kuultavaiseen. Ja monet ihmeelliset kukat näin, ah, tumman-hehkuvaisin terälehdin. Näin kasvitiheikön, sen takaa tulvi, kuin lämmin virta valon keltajuova. Ja aaltoileva soitto kaiken täytti niin alakuloisena. Tiesin tämän, vaikk’ en mä käsittänyt, tiesin sentään: tää kuolo on. Se muuttui säveleeksi, mi ikävöi ja tummaan hehkuun syttyy, tuo alakuloisuuden sisar.

Kummallista! Mun sielussani hiljaa itki, itki nimetön kotikaipuu elon luokse kuin itkee mies, min illan tullen laiva vie purjein keltaisin ja mahtavin veen tummansinertävää siltaa pitkin ohitse kotikaupungin. Ja hän, hän näkee kadut, suihkukaivojen hän kuulee solinan ja tuoksut tuntee myös sireenien; itsensä hän näkee veen partahalla lasna, lapsensilmin, jotk’ ovat pelokkaat ja itkuvalmiit, hän näkee valon omast’ ikkunastaan – mut suuri laiva liukuu hiljaa pois veen tummansinertävää siltaa pitkin niin oudoin, keltaisin ja suurin purjein.

OTTO ERICH HARTLEBEN (1864-1905)

SEIKKAILIJA