Part 15

Loistava esimerkki siitä, mitä tyylittely merkitsee, on Feidiaan korkokuva Parthenontemppelin friisissä; se esittää juhlakulkuetta, Panathenaia-juhlaan kuuluvaa, joka vuosittain pidettiin Ateenassa, ja jonka tarkoituksena oli olla jonkinlaisena inhimillisen jalouden ja kauneuden riemusaattona. Asian laadusta johtuu, ettei Feidias ole voinut täysin luonnonmukaisesti kuvata tätä kulkuetta. Hän on ottanut sen todellisuudesta vain kauneimmat ja luonteenomaisimmat ainekset, ja koska kulkueella oli uskonnollinen merkitys, ei hän epäröinyt antaessaan näitten todellisuudesta otettujen nuorten tyttöjen, poikien, nuorukaisten ja jalkamiesten, ratsastavien nuorukaisten, nelivaljakoiden ja uhrieläinten lähestyä päämäärää, missä kaksitoista Olympon jumalaa heitä odottaa. Näitten korkokuvaan piirrettyjen olentojen suuressa joukossa ei ole yhtään, joka ei miellyttäisi asennon ja muotojen kauniilla luonnollisuudella. Luonnontutkimukseen nähden huomaamme, että tässä on olemassa tavaton määrä ennen hankittuja tarkkoja ulkonaisen todellisuuden huomioita. Ja kuitenkin vallitsee tässä täydellinen vapaus eikä näy jälkeäkään siitä orjallisesta pakosta, jonka n.s. todellisuudenkuvaus laskee orjiensa hartioille.

Ennenkuin Feidias niiden avustavien taiteilijoiden kanssa, jotka muovailivat nuo korkokuvat, aloitti työnsä, oli hän mielikuvituksessaan nähnyt ja järjestänyt kaikki, mitä hän tässä tahtoi esittää, arvioinut kokonaisuuden ja joka yksityisen kuvion merkityksen, paikan ja vaikutuksen katselijan silmään ja poikennut n.s. todellisuudesta juuri niin paljon kuin tarvittiin saavuttaakseen kaikkein yksinkertaisimmilla keinoilla taideteoksensa tarkoituksen: ilahuttaa sen kauneudenrikkauden näkemisellä, jota hänen kansassaan ruumiillisesti oli, ylistää isänmaata ja sen sivistystä, jalostaa kansaa tällaisen teoksen katselemisella ja lahjoittaa jälkimaailmalle, ei suinkaan orjallisen tarkkaa, vaan henkisesti todellisen ja oikean käsityksen Panathenaian juhlakulkueen luonteesta ja Ateenan kansan luonnonlaadusta ja sivistyksestä.

Jos, kuten toivon, se päivä tulee, jolloin kuvaava taide saa nykyistä suuremman merkityksen julkisessa elämässä, niin tulee myös tyylin vaatimus taas yhtä tuntuvaksi kuin luonnontutkimusten vaatimus, ja molemmat vaikuttavat jälleen sopusointuisesti yhdessä. Ja tässä tyylin vaatimuksessa onkin atelieerityön oikea merkitys. Jollei atelieerityö mieli olla muuta kuin yritys neljän seinän sisällä harjoitelmien johdolla jäljitellä luonnontodellista ja kaikkia sen moninaisia jäljittelemättömiä muotoja ynnä valojen, varjojen ja värien loistoa, on sen harjoittelemisella tuskin enää pätevää aihetta, sillä siitä puuttuu pakostakin paljon harjoitelmien välittömyydestä, tuoreudesta ja myös teknillisestä reippaudesta ja taituruudesta. Mutta nämä atelieeritöitten vajavaisuudet voidaan hyvinkin korvata niillä ominaisuuksilla, joita taiteilija rauhallisessa atelieerityössä saattaa sisällyttää teoksiinsa omasta sielullisesta persoonallisuudestaan, mielikuvituksestaan, joka vapaasti yhdistelee hänen muistikuviaan, ja tunnelmistaan, jotka valavat jotakin helposti käsitettävää, mutta kuitenkin sanomatonta hänen kuvaamaansa ulkonaiseen todellisuuteen.

Niiden maalausten, joilla ei ole kumpaakaan ansiota, ei harjoitelman objektiivista luonnonvoimaa eikä tunnelman ja mielikuvituksen subjektiivista tarmoa, myönnetään ennemmin tai myöhemmin olevan meille yhdentekeviä. Häviöön tuomitut n.s. mielikuvitukselliset maisemat saavat kerran takaisin oikeutensa. Niillä kedoilla ja järvillä, niissä lehdoissa ja niillä kukkuloilla, joita ne esittävät, saa taiteilijan mielikuvitus silloin taas temmeltää yhtä vapaasti kuin runoilija luo mielikuvituksestaan luonnonseutuja, niinkuin Shakespeare on tehnyt "Kesäyön unelmassa" ja Goethe Kyöpelinvuorella tai Farsalan kentillä.

Tällaisissakin mielikuvituksen luomissa maisemissa voinee varmaankin esiintyä, kuten Feidiaan korkokuvissa, mitä hartainta luonnontutkimusta ja siten saatua täydellistä tekniikan hallitsemista. Sellaisina ne ovat täysin oikeutettuja luonnonmukaisuudenkin kannalta, koska luonnonvapaudella ei tarkoiteta orjuutusta kaiken luonnossa esiintyvän satunnaisen ja sielunelämällemme yhdentekevän alaiseksi.

Taiteen tulee muuten olla yleinen kirkko, missä kaikki nämä suunnat voivat rauhassa ja sovussa palvella samaa jumalallista estetiikkaa, joka käy maailmankaikkeuden läpi tavaten vastakaikunsa ihmisen kauneudenkaipuussa. Pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa syttyy toisinaan tappelu kreikkalais- ja roomalaiskatolisten välillä. Taiteen temppelissä pitäisi olla rauhallista. Siellä on kaikilla taiteentunnustuksilla alttarinsa.

XIII.

IDEALISMI, SKEMATISMI, REALISMI, NATURALISMI.

Edellisissä luennoissani olen huomauttanut sitä merkitystä taiteen syntymiselle, sitä tärkeyttä taiteen elämälle ja tuoreudelle, mikä on luonnontutkimuksella, luonnon jäljittelemisellä. Mutta samalla olen osoittanut, ettei taide milloinkaan täysin suorita tehtäväänsä ainoastaan luontoa jäljittelemällä, että jos sillä, kuten naturalistit sanovat, ei olisi mitään muuta tehtävää, olisi sen laita perin huonosti, siliä sen antamat ulkonaiset todellisuuden jäljennökset eivät milloinkaan voi olla täydellisesti luonnonmukaisia, eivät voi toistaa täysin vastaavalla tavalla luonnon valoja ja varjoja, eivät saata ilmaista esteettisesti vaikuttavia liikkeitä luonnossa, kuten auringon heijastusta ja kuvaimia liikkuvassa vedessä, pilvien kulkua, lintujen lentoa, viljan aaltoavia liikkeitä tuulessa samalla ja yhtä vaikuttavalla tavalla kuin ne luonnossa näemme.

Selvää on myös, että jos naturalistit olisivat oikeassa, ei eräille aloille, joilla kuvaavat taiteet ovat saaneet korkeimpia voittojaan, kuten uskonnollinen, mytologinen ja historiallinen plastiikka ja maalaustaide, olisi koskaan astuttu. Selvää on lopuksi myös, että kahdelta niin arvokkaalta taiteelta kuin rakennustaiteelta ja musiikilta kiellettäisiin taiteen nimi, koska niillä suurissa ja olennaisissa piirteissään ei ole mitään luonnosta jäljiteltävää. Olen osoittanut, että naturalistinkin täytyy valita aiheensa, tehostaa jotakin ja syrjäyttää muuta, pitää eräitä yksityiskohtia tärkeämpinä ja laiminlyödä toisia, siis suhtautua siihen todellisuuteen, jota hän tahtoo jäljentää, arvostellen, hyväksyen ja hyljäten, ja että hän siten tuomitsee omat periaatteensa, panee työhönsä jonkun verran omaa mieltään ja makuaan, siis subjektiivisuuttaan ja persoonallisuuttaan ja täten itsetiedottomasti astuu askeleen tuomitsemaansa suuntaan, nimittäin ihannoimiseen päin.

Olen koettanut myös osoittaa ihannoimista vastaan nostettujen huutojen syyt. Meille kaikille sattuu sellaista, että käytämme samaa sanaa monissa merkityksissä, emmekä tällöin tee kyllin selvää eroa näiden merkityksien välillä. On n.s. idealismia, joka täydellä syyllä tuomitaan kelvottomaksi: se valeidealismi, jota nimitän _skematismiksi_, ja jota kuvailin viime luennossa -- se suunta, joka pitää luonnontutkimusta vain taiteen kasvatusopillisena valmisteluna. Kun kerran on jättänyt taakseen muutamat ahkeroiden vietetyt oppilasvuodet, niin saattaa, arvelevat tämän suunnan edustajat, luoda uutta _aus der Tiefe des Bewusstseins_, ja silloin syntyy kaavamaisia maisemia kaavamaisine ilmoineen ja värivaikutelmineen; silloin luodaan kaavamaisia ihmishahmoja kaavamaisissa asennoissa ja kaavamaisesti puettuina j.n.e. Realismi ja naturalismi olivat pohjaltaan oikeutettuja tämän vastavaikutuksia. Naturalismista sellaisenaan en halua enempää puhua. Olen osoittanut sen omia ristiriitoja ja sen seurauksia, jotka riistäisivät taiteelta olemassaolon oikeuden tai parhaassa tapauksessa sallisivat sen toistaiseksi elää sen valokuvaustaiteen sijaisena, jonka tulevaisuus meille ehkä lahjoittaa, ja joka muka meille toimittaa luonnon värileikeistä uskollisemman esityksen kuin sivellin ja värit. Sitävastoin lienee paikallaan tarkastella lähemmin _idealismia_ ja sen oikeutusta koskevia kysymyksiä, sen ansioita ja heikkouksia sekä niitä väärinkäsityksiä, joita sen nimeen liittyy. Haluan tässä kohden tulla toimeen esimerkeillä, mikäli se on mahdollista, lausumatta mielipidettäni abstraktisin lausein.

Wienissä oli 1860-luvulla päätetty kaupungin puistoon pystyttää kuvapatsas kuuluisalle säveltäjälle Franz Schubertille, eräälle romanttisen musiikin nerokkaimmista edustajista. Ne, jotka olivat kuulleet hänen sävellyksiään ja ihastuneet niihin, kuvittelivat häntä mielellään kookkaaksi, kauniiksi mieheksi, jonka piirteissä oli jotakin haaveilevaa. Sellainen hän valitettavasti ei ollut. Rahoja patsaan pystyttämiseksi oli kuitenkin koottu, ja kolme etevää kuvanveistäjää, yksi Münchenistä, toinen Roomasta, kolmas Wienistä, saivat toimekseen laatia luonnoksen. Kun luonnokset oli saatu, huomattiin, että müncheniläinen taiteilija -- hänen nimensä oli Wiedemann -- kuvasi Franz Schubertin ulkonaisen olemuksen sellaiseksi kuin se todella oli: karkeasti muovaeltu ruma ruumis, lihava ja turpea, kasvot niin sanoaksemme rasvaiset, tukka epäjärjestyksessä, irstailijan huulet, tylppänenä, jolla komeilivat suuret silmälasit, jokseenkin huonosti sopiva puku, johon kuului myös korviin asti ulottuva kaulus.

Kun Wiedemannin luonnos esitettiin tarkastuslautakunnalle ja Schubertin hyvin tuttu, pyöreävatsainen hahmo tuli näkyviin, valtasi tarkastajat nauruja suuttumus. Mutta taiteilija ei ollut ainoastaan ottanut huomioon Schubertin ruumiillista olemusta. Hän oli myös tahtonut esittää hänen sielullisen ihmisensä innoituksen hetkellä, ehkäpä juuri silloin, kun laajalti tuttu "Ständchen" syntyi hänen sielussaan. Mutta tässäkin suhteessa Wiedemann oli noudattanut kovaa todellisuutta ja esittänyt Schubertin sellaisena kuin hänen sanotaan noina hetkinä olleen: miettivänä, peukalolla ja etusormella pidellen nuuskahyppysellistä, jolla nenää palkittaisiin, kun mieleen johtunut sävel olisi alkanut aivoissa selvitä.

Tämä luonnos hylättiin. Pitäisikö Wienin nähdä Schubertinsa, saisiko jälkimaailma nähdä hänet sellaisena, pronssiin valettuna, tuon miehen, jolla oli niin hienosäikeinen, syvällinen sielunelämä? Palkittaisiinko jumalallista laulajaa, saksalaisen laulun sielua, suloisimman ja hartaimman tunnemystiikan edustajaa niin innoittavalla tavalla, että hänen katoava puolensa, hänen epäsuhtainen tomumajansa, josta kohtalon oikun vuoksi oli tullut hänen sopusuhtaisen henkensä vankila, olisi kaikkien nähtävänä, katoamattomaan pronssiin valettuna jälkimaailmaa varten, juuri kuin tuo tomumaja olisi ollut oikea Franz Schubert? Tyytymättöminä tehtiin tämä kysymys, ja siihen vastattiin kieltävästi. Wiedemannin luonnos siis hylättiin.

Wienin asukkaat eivät vielä olleet kylliksi perehtyneet todellisuusvaatimuksen salaisuuksiin, halutakseen katsella nuuska-annostaan odottavaa tylppönenää silmälaseineen, pyöreätä vatsaa ja karvakaulusta ikuistettuina pronssiin ja varustettuina nimellä: FRANZ SCHUBERT.

Otettiin sitten esille toinen, wieniläisen kuvanveistäjän Pilzin luonnos. Tässä oli vartalo oikeassa plastillisessa asennossa, poimutellussa puvussa, innoitusta henkivin kasvonpiirtein. Veistokuvana se teki edullisen vaikutuksen, mutta voi! siinä ei voitu tuntea yhtään todellisen Frans Schubertin piirrettä. Niistä, jotka olivat tunteneet hänet ja pitäneet hänestä, vaikka hän olikin ruma, oli tämä kuva vieras ilmiö.

Kolmaskaan luonnos, jonka oli tehnyt Kundmann Roomasta, ei ollut tyydyttävä.

Mitä siis oli tehtävä? Ehdotettiin, ettei tehtäisikään kuvapatsasta, vaan tyydyttäisiin rintakuvaan; sen ympärille sovitettaisiin korkokuvakoristeita, jotka vetäisivät katselijan huomion puoleensa, niin ettei hän liiaksi kiintyisi tylppänenään ja rumaan suuhun. Ehdotettiin myös, että rahat käytettäisiin Schubertin muistorahastoksi. Siten olisi Aleksanterin miekalla katkaistu gordilainen solmu.

Tässä on nyt esillä ristiriita, jossa toisella puolen on todellisuusvaatimus, toisella kauneusvaatimus lievimmässä muodossaan, siinä nimittäin, että mainion miehen muistoa tulee säästää siltä nurjuudelta, jota hän itse elämässään kärsi, ollessaan sidottuna sellaiseen ulkoasuun, joka on ristiriidassa sielukkaan, nerokkaan ja ylevän sisällyksen kanssa ja tekee tämän hieman naurettavaksi, ja että kaupunkia tulee säästää näkemästä pronssiin valettua rumuutta pilaamassa jotakin sen julkisista paikoista. Wiedemann koetti tässä naturalismilla tyydyttää todellisuuden vaatimusta. Yrittikö Pilz idealisuudella toista? Jälkimäiseen kysymykseen täytyy minun käsittääkseni vastata kieltävästi.

Mitähän olisi kaikista taidesuunnista ihanteellisin, muinaishelleeninen plastiikka, tehnyt, jos yhtä vaikea pulma olisi ollut sen ratkaistavana? Luulen, että siihen kysymykseen voi vastata, koska helleenien taiteella on monta kertaa ollut sellainen tehtävä suoritettavana.

Eräs Kreikan ja ihmiskunnan jaloimmista ja henkisesti vaikuttavimmista miehistä, Sokrates, oli ruma, ja hänen kasvonpiirteensä muistuttivat satyyria. Hänen oppilaansa tosin väittivät hänen kanssaan vähän aikaa seurusteltuaan huomaavansa hänet kauniiksi, varmasti sen takia, että hänen keskustelunsa oli syvämielistä, henkevää, sukkelaa ja paraalla attikalaisella suolalla kärjistettyä; heidän mielestään hän oli myös suuri luonne, sydämeltään puhdas ihminen, viisauden opettaja sanoissa ja toimissa, mikä kaikki kuvastui hänen kasvojensa ilmeessä.

Jos Sokrateelle olisi pystytetty muistopatsas, olisiko taiteilijalla silloin ollut oikeus esittää hänet satyyrikasvoiseksi mieheksi? Luulen, että helleenit, niin idealisteja kuin he taiteessaan olivatkin, olisivat varmasti vastanneet myönteisesti, koska he käsittivät ihannoimisen ja valehtelemisen erotuksen. He olisivat kyllä vaatineet, että Ateenan yleisö olisi tuntenut Sokrateen kuvan siksi Sokrateeksi, jonka oli nähty ajatuksiin vaipuneena seisovan Ateenan kaduilla; siksi Sokrateeksi, joka sotilaana ryntäsi vihollisten riveihin ja pelasti oppilaansa Alkibiadeen kuolemasta, ja joka niin uljaasti ja liikuttavasti puhui kansan tuomioistuimen edessä ja sitten vankilassa tyhjensi myrkkymaljan sovinnollisella mielellä, sielunrauhan järkähtämättä.

Meillä on Sokrateesta kuvapatsaita, jotka epäilemättä ovat peräisin antiikin ajoilta ja vahvistavat todeksi, mitä juuri sanoin. Mutta olisivatkohan ateenalaiset ylistäneet kuvapatsasta, joka olisi esittänyt Sokrateesta vain hänen ruman ulkomuotonsa, viittaamattakaan hänen sielunsa aateluuteen ja kauneuteen, niin ettei hänen piirteissään olisi vähääkään kangastellut se hyvyys ja nerokkuus, jonka vaikutuksesta hänen oppilaansa katselivat näitä kasvoja rakastaen ja ihaillen? Varmasti ei. Sitenhän olisi rikottu toista todellisuusvaatimusta vastaan, sillä sielunilme on kasvoilla yhtä totta kuin niiden aineelliset muodot, vieläpä arvokkaampi ja viehättävämpi todellisuus kuin ne. Taiteilijalta, jonka olisi ollut tehtävä Sokrateen kuva, olisivat ateenalaiset siis vaatineet, että hänen olisi kyettävä luomaan satyyrikasvot, joilla olisi ihmiskunnan tietäjän ja esikuvan sielunilme. Jollei taiteilija olisi saanut ratkaistuksi tätä ongelmaa, olisivat he sanoneet, että hänen teoksensa oli epäonnistunut; mutta he olisivat hylänneet kuvan, jolla ei ollut filosofin tuttuja piirteitä, vaikka se olikin esittävinään häntä, hylänneet jokaisen imartelevan jäljennöksen tästä miehestä, joka ei tarvinnut imartelua esiintyäkseen henkisesti kauniina.

Kuvapatsaissahan aina on jonkinlaista jumaloimista, ja sen todellisena tarkoituksena on esittää muistettava henkilö juuri niiden ominaisuuksien valaistuksessa, jotka tekevät hänet muistettavaksi. Naturalistiset patsaat, jotka antavat sieluttomia kopioita tomumajasta, tuomatta esille, mitä muistettavaa henkilössä on, ovat sen vuoksi surkeita todisteita taiteellisesta voimattomuudesta. Mutta niitä on kuitenkin pidettävä parempina kuin valheellisia kuvia, koska nämä antavat sielunilmeen kuvastua piirteillä, jotka eivät kuuluneet tarkoitetulle henkilölle. Onhan katselijassa itsessään jotakin, mikä saattaa naturalistiseen kuvaan sisällyttää siitä sellaisenaan puuttuvan, ja se on mielleyhtymien voima.

Jos katsoja tuntee kuvatun henkilön luonteen ja elämäntyön, niin ne mielteet, jotka tähän tuntemiseen perustuvat, vaikuttavat myös osaltaan katselemisessa ja pyrkivät kasvonpiirteihin ja asentoon panemaan sitä henkistä, jota taiteilija ei ole kyennyt ilmaisemaan. Muotokuvallinen näköisyys, vaikkapa se olisikin raaka, karkea ja yksipuolinen, herättää aina jonkun verran mielenkiintoa. Aluksi se voi loukata, jopa suututtaakin. Mutta seuraavassa tuokiossa alkaa katselijassa mielleyhtymien toiminta pyrkien ratkaisemaan tämän pulman, sovittamaan kuvatun henkilön ulkoasua yhteen hänen sisäisen olemuksensa kanssa. Sitävastoin kääntää pian selkänsä valehtelevalle kuvalle, joka ei ole sitä mitä se on olevinaan, ja johon ei historiallinen harrastus eikä mielleyhtymien toiminta voi kiintyä.

Luulen näillä sanoilla tehneeni naturalismille oikeutta, mikäli se ansaitsee. Se nojaa taiteen olemuksen väärään käsittämiseen, mutta se on kuitenkin arvokkaampaa kuin sekä se väärä idealismi, jota tulee nimittää skematismiksi, että toinen väärä idealismi, joka pyrkii kaunistamaan ulkopiirteitä väärentämällä niitä, mutta ei antamalla niille parasta, kauneinta ja henkisintä ilmaisua, milloin kaunista henkisyyttä kuitenkin on tarkattavana ja esitettävänä. Naturalismia on pidettävä näitä kahta suuntaa parempana, mutta sillä on rajansa, joiden ulkopuolella se on ehdottomasti hyljättävä.

Äsken kuoli belgialainen lähetyssaarnaaja, isä Damien, ihmisrakkautensa marttyyrinä pyrkiessään olemaan Kristuksen seuraaja. Hän oli valinnut olinpaikakseen pienen merensaaren, jonne pitaalitautisia oli karkoitettu. Hän tuli näiden kurjien, elävältä mädäntyvien luo heitä lohduttamaan. Tauti tarttui häneenkin, ja hänen oli vaellettava samaa kamalaa tietä kuin heidänkin poistuessaan katoavaisuudesta.

Jos isä Damienille pystytettäisiin muistopatsas, niin luulen, että naturalisteja kuitenkin epäilyttäisi esittää hänen piirteitään sen kamalan taudin raatelemina, johon hän sortui, vaikka sellainen esitys olisikin täydellisesti sopusoinnussa naturalismin periaatteen kanssa. Kaikissa tapauksissa ei koko maan päällä olisi yleisöä, joka olisi taipuvainen rahalla korvaamaan ja ilkeäisi katsella sellaista ihmisyyden ja taiteen solvausta.

Palataksemme vielä Schubertia koskevaan pulmaan minun tulee lisätä, että se ratkaistiin niin hyvin kuin voitiin. Hän sai kuvapatsaansa Wienin kaupunginpuistoon, kun näet lopulta hyväksyttiin Kundmannin tekemä luonnos. Lübke antaa taiteenhistoriassaan tästä kuvapatsaasta sen arvolauseen, että se on "_fein empfunden_".

Vastustaessaan imelää ja imartelevaa makusuuntaa naturalismi on liioitellen mennyt mahdottomuuksiin, joita ei uskoisi, jolleivät ne olisi silmien edessä. On olemassa arvostelukyvyltään niin heikkoja naturalistisia muotokuvamaalareita, että he luulevat joutuvansa imartelemaan, jos erottavat oleellisen epäoleellisesta. Kasvoilla saattaa hetken aikaa olla väsymyksen ja hermostumisen leima, vaikka niiden omistaja tavallisesti on eloisa ja tervehermoinen ihminen. Jos hän tällaisella hetkellä joutuu naturalistisen maalarin kuvattavaksi, arvelee tämä todellisuuspyrkimyksen vaativan, että hänet esitetään väsyneenä ja hermostuneena, koska sillä hetkellä asian laita niin on. Jos hän on saanut rakkulan kasvoihinsa, maalaa naturalisti sen yhtä mieluisasti kuin hänellä on tapana kuvata ritarimerkkejä, ja tuo rakkula, joka ehkä muutaman päivän kuluttua on kasvoista kadonnut, jääpi jäljennökseen, niin kauaksi kuin tämä säilyy. Se suunta taas, jota täydellä syyllä sanotaan realistiseksi, osaa sitävastoin hyvin erottaa satunnaisen oleellisesta ja tietää, ettei satunnainen ole todellista, vaan oleellinen.

Pannessaan vastalauseen imelää ja imartelevaa makusuuntaa vastaan naturalismi on myös alkanut pelätä kaunista. Jos naturalisti esittää kauniit kasvot, voivat hänen uskonveljensä tietysti syyttää häntä makeilemisesta. Naturalistisessa maalauksessa voidaan esim. nähdä esitettävän leikkivää lapsiparvea. Niiden joukosta hakee kuitenkin turhaan ainoitakaan edes hieman miellyttäviä kasvoja, kun taas todellisuudessa ei tarvitse kauankaan viipyä lasten leikkipaikalla tuntematta sitä iloa, jota lapsuusiän luontevan miellyttävät piirteet ja liikkeet tuottavat. Ilmeiltään idioottien tai ukonnäköisten taikka jotakin ihmisenmuotoista apinaa muistuttavien lapsiparvien maalaaminen on naturalistinen erikoisharrastus, joka lyö luontoa ja niin paljon huudettua todellisuusvaatimusta päin kasvoja ja valehtelee yhtä paljon kuin päinvastainen; suunta tai enemmänkin ja häpeällisemmällä tavalla.

Realisti taas maalaa lapsuusmaailman ja ihmiset yleensä sellaisina kuin hän ne huomaa. Jos hän esittää leikkivää lapsiparvea tai kansankokousta kadulla, antaa hän kauniille ja rumalle kaikissa niiden asteissa sen osan, joka niillä todellisuudessa hänen mielestään näyttää olevan. Tämä onkin oikea menettely, ja realismi täyttää täten toisen taiteelle asetettavista vaatimuksista, kun taas oikea idealismi, joka tarvitsee realismia rinnallaan, täyttää toisen.

Otaksukaamme, että on esitettävä taistelu tai kahakka, esim. Suomen viime sodasta. Naturalisti, jos hän on johdonmukainen, kieltäytyy tähän tehtävään ryhtymästä -- eihän hän ole nähnyt, kuinka kaikki tapahtui, ja n.s. todellisuusvaatimuksen perusteella hän hylkää historiaan tai menneisyyteen kuuluvan maalaamisen.

Realisti lähtee Suomeen, jos hän ei ennestään asu siellä. Hän toimittaa niin, että joutuu näkemään suomalaisia pataljoonia, hän jäljentää näiden miehistä niin monet kasvot kuin tarvitsee, etenkin sellaisia, joilla hänestä on erikoisesti suomalainen luonne, varmana siitä, ettei _nykyinen_ suomalainen tyyppi saata paljoakaan erota suomalaisesta tyypistä v:lta 1809, ja että jos senaikuiset vanhat soturit nousisivat haudoistaan, tuntisivat he maalauksessa omat, toveriensa ja lapsiensa oleelliset piirteet. Samoin hän menettelee esitettäviin venäläisiin nähden. Hän jäljentää eläviä kasakoita ja muita Venäjän tsaarin alamaisia. Hän hankkii museoista, vaatevarastoista, senaikuisista piirroksista ja kuvauksista mitä tarkimmat tiedot silloin käytetyistä ruotsalaisista, suomalaisista ja venäläisistä univormuista ja aseista. Hän maalaa taisteluihin osaaottaneiden upseerien kuvia, jos vain heistä on olemassa muotokuvia. Hän lukee kaikki käsillä olevat kertomukset taistelun kulusta, laatii luonnoksia taistelutanteresta ja sen ympäristöstä. Jos taistelun mainitaan sattuneen kirkkaana tai pimeänä päivänä määrättynä vuodenaikana, antaa hän luonnolle taulussaan sen tunnelman, jota silloinen vuodenaika ja sää vaativat. Hyvin tietäen, ettei kaikkia vaatimuksia vieläkään ole täytetty, hän ponnistelee antaakseen sotilaiden kasvoille ne sieluntunnelmatkin, joiden hän otaksuu tai tietää soveltuvan sielullisiin ilmiöihin taistelun aikana.