Part 5

Nyt on ruumis raitistettu, sydän sintsimme silattu kaunihiksi, Kauon tulla järkeä jakelemahan voiman valtaistuimelta elämän eri aloille. (Äänettömyys.) (Itsekseen.) Näkö kauhea alati pimeästä pilkistääpi sielun katsehen etehen!

(Nousten ylös)

Vaikka vierisin lepässä, hurmehessa huppeleista, polvet, pohkehet, veressä, — — etsin sua eksynyttä kunnes tuonut oon takaisin.

(Tuvasta kuuluu hätähuuto. Kyllikki, kädessänsä pyöreä, pihkavarsi harja, syöksyy kauhistuneena ovelle.)

KYLLIKKI (itkien):

Jo on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kadonnut matkoille majattomille, teille tietymättömille! (Kohottaen harjaa.) Jo veri suasta vuoti, hurme harjasta heruvi.

(Kaatuu nyyhkyttäen rappusille.)

ÄITI (tarkastaen harjaa):

Voi poloinen päiviäni angervoinen aikojani! Nyt on koito poikueni, minun laiton lapsueni saanut päiville pahoille tuhon teille tuiskahtanna, — jo suka verin viruvi harja hurmehin noruvi.

(Ilta pimenee, muutamia tähtiä ilmestyy taivahalle.)

AINIKKI (kolkosti):

Petti usko, petti toivo, — —

(Menee lohduttamaan Kyllikkiä.)

ÄITI (tointuen hämmästyksestään):.

mutt' ei voima rakkauden. (Osoittaen tähtiin.) Vaikka yöttäret kutovat yötä syksyn synkeätä, kapaloiden kankahalla makoamaan maan ja taivaan, tuikkavi tuhannet tähdet öisen verhon laskoksista; (osoittaen auringon laskuun päin) vaikka maahiset masensi päivän kehrän painumahan vuorten taa, — — merehen tuolla — —, nousee aurinkoiset uudet öitä aina poistamahan.

Niinpä ihmisenkin laita: milloin yötä, milloin päivää elämää ja kuolemata.

Mikä oisi onnekkaampi, kuin on ilta uupuneelle?

Onko kuolon voittanutta väsyneiden vaalijaksi?

Jos on liian aikasehen astunut Manan majoille, tupaan Tuonen tuivertanut, urho tuostapa unesta nouseva on norjempana, ehompana entistänsä, (Kyllikki katselee ihmetellen äitiä) jos vain kellä uskallusta aamun ensi koittehella, sätehellä päivän kehrän, astua manalan maille suutelemaan nukkuvata rakkauden suudelmalla.

(Äiti tarkastaa vuoroin Ainikkia ja vuoroin Kyllikkiä, aivan kuin odottaen vastausta. Kun he vaikenevat, aukaisee hän huivin soljen, irroittaa liinan harteiltaan ja alkaa sovitella sitä päähineeksi.)

Kauhistuupi kuolemata tarmo miehen, lempi naisen, kalventuupi kalman eessä sisaren ja veljen huuli. Äitiä ei lapsestansa kolkko kuolema eroita, tuo vain kaivatun karitsan ristiksensä rinnallensa, antaa vanhalle varaksi sauvaksi hopeaiseksi poian poies poistunehen yöhön yksin yöpynehen.

(Aikoo lähteä metsää kohden.)

AINIKKI (säikähtyen, pidättää äitiä):

Ethän aikone emoni illan selkähän samota!

KYLLIKKI (hypähtäen äkkiä ylös ja tarttuen äitiin ehkäisIäkseen hänen lähtöään):

Yöhythän sun yllättääpi tuolla jo veräjän luona.

ÄITI (irroittautuen heistä hellästi):

Ellös laita estehiä, tielle vieritä kiviä, nähdessäsi rakkauden uhriretkelle menevän. Lyhyt yö lie liiaksikin ehtiäkseni perille ennen aamun astumista, päivän nousua merestä.

Vapautuu Ainikin ja Kyllikin estelyistä. Ilta pimenee vähitellen öksi. Äiti nousee hitaasti ohrahalmeen aidan yli ja häviää metsään. Ainikki ja Kyllikki katsovat murheellisina äidin katoamista ja menevät hitaasti ja ajattelevaisina tupaan.

Yö on pimennyt sysimustaksi.

Tupa häviää näkyvistä, joten seutu tekee yksinäisemmän ja metsistyneemmän vaikutuksen. Kuu nousee taivaalle valaisten seudun sen verran, että voi eroittaa yksityiskohtia.

Äiti tulee esiin uudelleen vasemmalta ja nousee kaitaa polkua pitkin taustalla näkyvää kukkulaa kohtien.

ÄITI (tähystelieu polkua):

En ole älynnyt vielä jättämiä jälkijänsä raitehelta routaselta.

(Seisakiuu ajatellen)

Anonko apua ehkä, armoa avittavaista, tieltä tältä tallatulta, kaiken kansan kulkemalta?

(Kumarteleikme tielle.)

Oi on tiehyt Luojan luoma, polku polkema inehmon, etkö nähnyt poiuttani, kultaista omenatani, hopeaista sauvoani?

TIEN ÄÄNI:

On on huolta itsestäni, huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi.

ÄITI:

Muisti mennyt on pilalle, tien ravihin vierähtänyt, tieltä kansan kulkemalta!

Onhan aamusta varahin, läpi päivän helteisimmän ihka iltamyöhään saakka sitä käyneet ihmislaumat: kehdosta koto-kisoihin, sieltä lemmen luhtiloihin uupuneina uinumahan pettymyksen pieluksilla, nauttimahan, nielemähän karvahinta kannikkata katumuksen kahmaloista: — josta jatkui jalka polku kangastuksen kaukomaille, veräjille vierahille, — — — — missä vielä ihmiskunta väsymättä vaikeroipi etsiskellen nautinnoita Elon pellon pientareilla.

(Noustessaan mäkeä ylös huomaa hän tammen, seisahtuu sen juurelle, nostaa kätensä rukoillen tammea kohden.)

Oi sä tammi, puu jumalan, pyhän pihlajan veroinen, etkö nähnyt milloinkana juurellasi poikoani uhrijuhlissa mukana, ohran lyhde olkapäillä, mesimaljakko käsissä?

TAMMEN ÄÄNI:

Ei oo aiat, niinkuin ennen uhrijuhlien ajoilla, jolloin kansat juhlamielin, sydän antihin sulaen, saapui aamuin, saapui illoin, sydänyöllä, keskipäivin, sylinsä jyviä täynnä, anti taakat hartioilla jumalien juotavaksi, luonnotarten luotavaksi.

En ma nähnyt poikoasi — — en oo häntä — enkä muita --!

Ei kule nykyinen kansa uhriteitä ehtohetkin uhrilehdon liepehelle alle pihlajan tai tammen, missä mielet hiljenneinä sauhun pyörtehin samosi luokse Luojan kaikkivallan.

Nyt on huolta itsestäni, huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, päiville ylen pahoille: pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattumahan, riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan, itse uhriksi aleten himolle rahanhimoisen, ihmisen, ilon janoisen.

ÄITI (kauhistuen):

Saastutettu uhrilehto? — — Pyhä alttari rikottu? Kyll' on syytä itkeäsi, valitella, voivotella, oman kohtalon kovuutta. Siksi et sanoa taida polon poikueni teitä.

(Kuu loistaa taivaalla entista kirkkaampana.)

Jospa joutuisin jotenkin tuonne kummun kukkulalle, sieltä on näky isompi, kauemmaksi kantavainen.

(Huomaa kuun, kumartaleikse kuulle.)

Oi on kuuhut Luojan luoma, lyhty syksy-yön pimeän, joka Korkeimman kädessä kierrät mannut manterehet. kurkistat joka kylähän, pihoihin ja pirttilöihin, — etkö nähnyt poikoani, kultaista omenatani, hopeaista sauvoani?

KUUN ÄÄNI:

Kierrellyt olen kyliä, mantereita matkustellut, nähnyt niityt, lehdot, korvet, kujat, aitat, porstuatkin, pihamailta pilkistellyt seinä luukusta tupihin, nähnyt niitä, nähnyt näitä, iloa lyhyt-ikäistä, itkun pirttejä eniten, kosolta surun koteja, mutt' en nähnyt poikoasi kadonnutta, kaivattua, en iloissa, en suruissa majasissa maallisien.

Katseheni eivät kanna taakse taiallisen verhon, jossa kuolema asuvi, hengettömät liitelevät Tuonelan pimeän virran hämärillä rantamilla, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille, öitä yksin kulkemahan, pakkasella paistamahan, talvet tarkoin valvomahan, késäksi katoamahan.

ÄITI:

Kiitos kuuhut, Luojan lyhty, todistaja yö elämän, inhojen inehmon töiden, joita he häpeän tähden, pimeällä peittelevät!

Sinä poistit silmiltäni epäilyksen viime verhon etsimästä poikoani elävitten einehiltä.

Viel' on aikoa vähäinen hetki aamun koittehesen, ennenkuin herääpi heinä, havahtuupi niityn nurmi, saapi valveille kanerva, minun väistyä välehen toisen on tajunnan maille: taian maille, Tuonen maille, missä viipyvi väkisin (peljästyen ja kauhuissaan) — — taikka ehkä ehdoin tahdoin — — poikani, sydän käpyni.

Laskeutuu hiljaa alas mäeltä. Seudun yli laajenee kiiltävän kuun valossa kimmeltävä härma. Kuuluu soitto, jossa erottua katkelmia Tuonelan joutsenen laulusta.

Maahisia, keijukaisia ja sinipiikoja leijailee ylt'ympäri.

Tuttu tunnettu tuo soitto, sävel sielun seestynehen, taivahisiin tahtovaisen. — —

Kuolema sen kerran soitti, kajahdutti kanteleella kehtolauluksi inehmon, väsymystä värjöttävän.

Mikä houkutuksen houre? Mairittelu maaemosen!

(Säpsähtäeu)

Minuako mielittelet, kiehtomalla keinottelet Tuonelan tuvan sisälle?

(Riemullisesti.)

Joudun, jääden ainiaaksi päiväksi pimeän pirtin, pantiksi ja lunnahaksi elämästä ainukaisen poikani, — — — jotta toisin tervehenä taikamailtasi takaisin hänet ilmoille inehmon, maineheksi maailmalle, kuinka voima rakkauden voitti kauhut kuolemankin.

LOUHI (haamuna):

Pohjolan olen emäntä, voimallinen valtiatar kynnyksellä kuolon portin. Ilman ei minun lupoa, ehdoin tahdoin tietämättä, astunut oo jalka mainen yhdenkänä ihmislapsen näille maille usvaisille.

Kenen keinoilla käkesit, noita-voiman nostamana, tänne saakka saapumahan?

(Huomaa äidin itkevän, hellemmin.)

Vaimo vanha, valkohapsi, Sunhan silmä kyyneleissä, jotka helminä helisten eteheni ennättäyvät.

(Kumartuu ottamaan yhden kyyneleen käteensä.)

Mikä kiille, loisto, välke, kalvossa sen kiilteleepi?

En ma tunne välkettänsä katumuksen kallihiksi hopeaksi, hohtavaksi, kullaksi en puhtauden, — — timantiksi tiedon on se liian kirkas, kimmeltävä, — — mikä välke lie — en tiedä.

ÄITI (huutaen):

Etkö tiedä? — — Kuule, Louhi, se on kiille rakkauden, kimallus kiven jaloimman, joka hehkuu aamuin illoin, öin ja päivin lakkaamatta ilman aurinkoa kuuta, revon-tulten riehuntata, taikka tähtein välkyntätä.

Nyt ne sulle silmistäni lahjuksiksi ma siroitan. jotta tarkoin kertoelet missä piillee poikueni rinnoiltani riistäytynyt?

LOUHI:

Ei oo mulla oikeutta lahjuksilla lahjottuna julki tuoda Tuonelasta tietoja todellisia sinne mailta suistuneista.

Lie hän istuen rekehen. korjahan kovan, tulisen, vuoren rotkoon luiskahtanut?

Oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt?

Saanutko sutosen suuhun karhun kauhean kitahan?

ÄITI:

Tiedän kyllä ruumihinsa kuolleheksi, kylmenneeksi, siis en raadon etsinnässä! Etsin häntä Itseänsä, kut' ei syö suku susien kaada karhun kämmeniset.

(Kiihtyen.)

Jos et tuota sä sanone, ilmehiksi ilmoittele, uskallan mä uhkaella: rikon ukset uuden riihen, taitan samposi saranat, annan aarteesi parahan, kademielin kaitsemasi, koko maailman käsihin.

LOUHI:

Kykene ei uhkausten voima, eikä lahjuksien, karkoittamaan paikoiltansa vartijata tiedon, taian. Vasta sitten tiedot julki täältä sulle työnnetähän, kun oot itse astununna yli kynnyksen kamalan, mielelläsi myöntämällä henkes' uhrina Manalle.

ÄITI:

Sitäkö vain vaadit multa?

Mielelläni henken' annan helmen kalleimman elämän, lunnahaksi luottavaksi, pantiksi parahhnmaksi poistuneesta pojastani.

Tuoni, taita korjahasi viitakkeella vaimo vanha!

Kädestä hänet taluta Tuonen tummalle joelle. pyhän virran pengermälle, luokse poikansa poloisen, unessansa uinuvaisen. — — jotta äiti sen hereille herättäisi hengen voiman, rakkauden, rauhan tuojan, suloisella suutelolla.

Joko nyt on vaatimukset tyydytetty — — —?

LOUHI:

— — — Täydellensä Todet uskon nyt totiset.

Minä poikasi ihanan panin hirvet hiihtämähän, jalopeurat jaksamahan, ruunat suuret suistamahan, varsat valjastelemahan, punnuksiksi painaviksi Vaa'an kuppihin visuhun.

Hän ne kaikki mahtavasti suoritti urohon lailla, mutta puuttui vielä pieni vaakakupista kipene punnuksista Kauon puolla. Silloin työnsin poikuesi pyhän linnun pyyäntähän, jolloin Vaaka varmastikin voiton soisi voittajalle. Nyt en tuota tunnekkana mi on tullunna tuhoksi, esteheksi ennättänhä, kun ei kuulu jo tulevan tyttöä anelemahan.

(Louhi katoaa. Tuonen joutsenen laulu kuuluu voimakkaasti, hämäryys selkenee ja etäämpää siintää Tuonen virta.)

ÄITI (luoden katseensa virralle päin):

Tuollahan on Tuonen virran penger pehmoinen levätä, ken levon on tarpehessa.

(Ihastuen.)

Tunnen tuolla nurmikolla, sammalella vihreällä, nukkumassa puhtoiseni, talven lunta valkeamman, hangenkuorta kirkkahamman, — — näkevän suloista unta ikuisesta autuudesta.

(Onnellisena.)

Kiidän päivyen keralla yöstä kohta koittavalla, huuhtelen sun huuliltasi kalman kylmän kalpeuden elämäksi rakkauden.

Kiiruhtaa nopeasti virralle päin ja häviää sinne. Soitto on voimakkaampaa, voivotellen tuskaa, valitusta ja voihkinaa, kirkastuen vähitellen aurinkoiseksi, toivehikkaaksi, jossa ylitse eroittuu selvästi Tuonelan joutsenen laulu.

Aamuruskon ensi värit punertavat taivaan rannan purppuran ja oranssin värisiksi.

ÄIDIN ÄÄNI (etäältä):

Oi sä kultainen omena, hopeainen sauvaseni, nouseos makoamasta, ylene uneksimasta, asemahan arvokkaaseen kuolon vallan voittajaksi!

KAUKOMIELEN ÄÄNI (kaukaa):

Terve päivä, taivon kehrä, terve maailma matala taivahaksi taipununna!

(Aurinko nousee taivaan rannalla ja joutsenen laulun soidessa ilmenee Kaukomieli näyttämön taustalle, valkoiseen Tietäjän kauhtanaan puettuna, kirkas valokiehkura sekä otsalla, että rinnalla. Silmikko-risti riimusauva kädessänsä seisoo hän keskustalla ietteisiinsä vaipuneena, katse korkeuteen tähdättynä.)

KAUKOMIELI:

Viikon unta utruelin, kauan malkio makasin silmät kiinni, setvimättä Elon syntyjä syviä.

Nyt on elpynyt etehen ladut Luojan laadulliset, jäljet sauvan sompäsista Luojan suksien sijoilla.

Enpä tuota ennen tiennyt, enkä tarkasti tajunnut, kuinka suuren uhrauksen meille Luojamme lupasi, luodessansa maailmansa oppisaliksi inehmon taluttamaan, taivuttamaan itsekästä ihmiskuntaa tielle _tiedon, Rakkauden_...

(Esirippu laskee.)