Part 4

Ken on teistä, Tietäjistä, viimeistellyt viisautensa pulman mulle puhkomahan, umpisolmun aukomahan, vyyhden paasmat päästämähän, jotta outokin osaisi langan keriä kerälle?

Ilman teidän neuvojanne, taitoanne, tietoanne, en ma orpo onnistuisi päästä pyyteeni perille.

3:MAS TIETÄJÄ:

Ootpa kaunis Kaukomieli poluillasi päätynynnä Opinnan-Salin sisälle ikitiedon temppelikin.

Tässä Veljeni vakavat sanoin sulle selvitteli olemukses' ongelmia, tehden taidolla tutuksi sielusi sisäisen laadun, ynnä järjen ohjattoman.

Kun et tyytynyt sä tuohon tietohon tavattomahan kysyen yhä enemmän elon syntyjä syviä, täytyy vihdoin ilmituoda tietomme salaisin silmu, kauan kätkössä pidetty itse Luojan lainehilla.

Tieto tää se tarjouupi Tuonen joutsenen tarussa aian hanhen harkinnassa.

Sit' et lintua pyheä löydä rinnasta omasta, ennenkuin on ennättänyt huuliltasi helkähdellä, yläilmoihin yletä, yli-luonnollinen laulu, sävel soinnukas sorea, sointu suuren rakkauden.

KAUKOMIELI (ihastuen):

Kerto'os oi se tarina! Ijän kaiken rakkautta turhaan oon ma etsinynnä!

3:MAS TIETÄJÄ:

Kerran kun alussa aian, uuden kauden koittaessa, Ukko itse uotteleikse maamme luojaksi ruveta, niin hän silloin rinnoiltansa riisti rikkahan ilonsa sydämensä lempilapsen kapeen kaikista pyhimmän.

Sen hän laski lainehille luonnon laajoille vesille allina ajelemahan, sotkasena soutamahan, joutsenena laulamahan, kyyhkynä kuhertamahan.

Rinta täynnä rakkautta: elon mahlana imetty Ylijumalalta yksin, loihti luonnotar lukeva, vesilintu kaunokaula, saaret, maat ja manterehet. karit, luodot, salmet, niemet, ulapan ikuisen usvan, aavan aukean selälle: muni kultaiset munansa, joista joutuvi parahin auringoksi, antamahan paistehensa päivyelle, toiset tuiki tarpehiksi: kuuksi yön kumottamahan, tähtösiksi tuikkamahan.

Syntyi maailma matala, ihme-metsikkö ihana halmemaiksi ihmislasten, pelloiksi Kalevan kansan.

Kun oli palanut kaski, palo musta muokattuna, tuntui tuima tuulen puuska viima voimakas idästä, jonka syöksyvi sylistä, vieryi kylvö kontistansa, kulon kauhean jälille, kelpo karsta hiillokselle siementä sekalajia: ohran, kauran, Vienan vehnän, käpyjä kotoisten puiden: hyvän- ja pahuuden-tiedon, — — itoista, epäitoista — —, joista kasvoi kasvikunta kansan ruuaksi Kalevan.

Heilläpä maku ovela, mielihalu mielettömin: pahantiedon puun hedelmä maistoi mielelle paraiten.

Siitä siittyi tauti, talma, rutto kauhea rupesi kansan suonissa sytehen, synnyttäen syyhyt, syövät, paisehet pahan hajuiset, koiskan haavat, kalman katkut, tarttui Tuoni maailmahan, kuolema karu, kamala, asuntoihin ihmislasten. Kaunis maisema keväinen, kuva kirkas, kiehtovainen, sysimustaksi mureni.

Ihanainen yrttitarha päivettyen päistäreiksi muuttui kalman karsinaksi.

Kuului pauhina palolta, väittely vähäväkisten, riita, temmellys, meteli.

Rannoilla meren ulapan kaikui kirkuna kamala, hätähuudot hukkuvien.

Pihamaille jos sa siirryit, pakenit pano-palolta, rannikolta, kartanolle, siellä saattoi silmä nähdä Suruttaren, Surman lapsen, sisässä murehen mustan, poimuissa pahaa potevan, härvälillä vyyhteävän, kerivän käsin kerälle, huokausten loimilangat rihmoiksi ylen lujiksi, pujotella paikoitellen siihen silminnähtäväksi itkevien kyyneltilkat helminauhaksi hyväksi surun lasten kaulamille.

KAUKOMIELI:

Tämähän kuva kotoinen elämästä ihmisien.

3:MAS TIETÄJÄ:

Tokko liene pitkä matka Tuonen tummalle joelle, surun virran pyörtehelle.

Sen on lähtehet lähellä, vieden itkun viljavedet kyynelpurolla monella kasteheksi maankamaran ihmiskuntamme asuman.

Kun sa joutuen joelle lähi pääset rantamalle, luo'os silmäs luotehesen kohottele koillisehen, niin sa sauhusta erotat, — kyynelhöyryn hauraksesta — rakkauden lauhan linnun, joutsenen jalosukuisen, valkokaulan, valkosiiven, laulaen livertelevän laulua elämän uuden, Uhrauksen, Rakkauden. Et sä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana ihanampaa ihmeääntä kuullut korvalla inehmon. Kun on sielusi sisimmän soittimessa kielet kaikki soinnulle sen soinnutettu, laulamahan, soittamahan, tuota kuultua säveltä, silloin joutsen laskeuupi Olallesi onnellisna, opettaen oikeammin, ylevämmin, yhtymähän sointuhun sävelen suuren. Vallassasi sulla silloin viedä lintu viemisiksi, tuoda tänne tuomisiksi.

Tää on punnuksista parhain puolustamaan puhtautta, jotta Leijona lakien, Jalopeura tähtitarhan, vartiosta väisteleikse antamahan neitsyensä suuren voittajan sylihin.

Kynnyksenvartia viittaa Kaukomielelle, että hänen on poistuttava.

Aamunkoitto alkaa sarastaa.

Kaikki Tietäjät nousevat seisoalleen, kasvot valoon päin käännettyinä, kädet ylös ojennettuina.

"Kuulijat" nousevat myöskin, ristivät kätensä, vievät ne ensin rinnalle, sieltä otsalle ja luovat katseensa maahan.

Tietäjät lausuvat hiljaa "pyhän sanan", kuuluu kova jyrähdys, luola pimenee ja Kaukomieli häviää luolasta.

Kun taika on loppunut, ovat Tietäjät ja "kuulijat" yhä samassa asennossa, mutta Kaukomieli luolan ulkopuolella kiipeillen vaivaloisesti mäen huippua kohden. Siellä kääntyy Kaukomieli kerran vielä luolaan päin, nostaa käden otsalleen, aivan kuin muistellen jotakin.

KAUKOMIELI:

Lienen langennut lovehen, — — vaiko nähnyt valveillani eriskummallista unta, tiedä en, — — mut' yhden tiedän. tunnen sieluni tulessa, aatokseni ankarassa puimatyössä, pohdinnassa, seulomassa selvillensä näkemänsä, kuulemansa, Tiedon pirtissä pyhässä, Pimentolan pilvisessä.

(Nostaen keihään uhmaillen ylös.)

Vaikka hukkuisin huvaksi hiihdännässä Hiiden hirven, suitsennassa suunnatonta Hiiden ruunoa ruhoa, — aio en eritä ennen elämästä, etsinnästä, ennenkuin ma kuullut laulun pyhän joutsenen puhuman, lintusen livertelemän.

(Esirippu laskee.)

3:mas kuvaelma.

Seutu Kaukoniemellä.

Etualalla tuleentumaisillaan oleva ohrahalme, taampana aidattu mustilla palo-teleilla. Sen vasemmalla puolella Kaukomielen uusi, valkeiksi veistetyistä hirsistä salvettu pirtti, portaat katsomoon päin, ovi suljettuna.

Taustalla halmeaidan takana aho kulon polttamine puunrunkoineen, yhtyen etempänä.taustalla siintävän veden rantaan. Sivustoilla metsää.

Syksyinen, lämmin auringonlaskun valaistus.

Alkusoitossa, joka kuvaa Tuonelan joen tunnelmaa, kuuluu katkelmia Tuonelan joutsenen laulusta. — Soitto jatkuu hiljaisena Kaukomielen yksinpuhelun aikana.

Kaukomieli, päällään valkoinen viitta, avopäin, syviin ajatuksiin vaipuneena, astuu esiin metsästä, seisahtuu äkkiä, aivankuin unesta havahtuen, halmeaidan takapuolelle.

KAUKOMIELI (ojentaen sylinsa, aivan kuin seutua syleilläkseen):

Tännekö sä tiehyt pitkä, polku kaita, kiemurtava, toitkin poikasi takaisin seudun armahan ahoille, kodin uuden kynnykselle?

Palo tuossa polttamani, — — halme, aitaama käsien Kauon, nuoren, työnhaluisen, — — lihakset kun huusi työtä, pohkeheni ponnistusta; — — tuossahan on karjatarha, kota, läävä, heinäluhta, kaikki voimasta kotoisin jäntereiden Kaukomielen.

Antaisinko aatteiden vielä päästä valloillensa, juosta uksista tupahan, pirttihin periltä pellon?

Mitä nähnen? Kärsimystä? (Säälien.) Tuskan uurtamatko arvet ilmehillä jok' ikisen?

Ainikki, oi ainukainen siskoiseni maailmassa, — — miksi silmäsi vetiset, kyyneleiden kostuttamat?

Menetitkö metsätielle riemuhypyssä rajussa rintaneulan, rinnan ristin, helmiketjun kaulaltasi, vaski-soljen vyötäröiltä?

(Pudistaa päätääu.)

Vaiko lie nimikko vuona, valkovillainen karitsa, syli-sylkky sirkkusesi, jäänyt metsien petojen, surman suuhun, syötäväksi?

(Pudistaa päätään.)

Kovan onko onnen puuska käynyt mielesi ylitse, pirstomalla pirstaleiksi, säpäleiksi särkenynnä tulisimmat tuntehesi, toivehesi toinnuttavat, uljahat pyhä-unelmat?

Eikö — —? Vielä en käsitä — —! Syvemmällä lähdevedet lienevät erällä tällä itkupuroilla sisaren.

(Valveutuen.)

Katumuksen koi se onkin, kalvavainen perhostoukka pohjassa poven sisaren.

Oli kerran kielitellyt kälyn käytöstä pahaksi, ilkeäksi ilkkuellut; ilman syytä suurempata saanut veljen vimmoihinsa, vihan töihin tahraisihin, sotaintohon sokaisten.

(Tuskasta väristen.)

Miksi muiden sielun murhe säilänä syvälle käypi kirotun lihan lävitse, rinnan luutkin rikkomalla, sydämehen Kaukomielen?

(Ojentaen kätensä.)

Ainikkini, siskoiseni, — — kuule huuto veljyesi, — — vaikerrus valittavainen, — — minun syy, minun vikani, minä itse aiheutin Ainikille mielihalun juorun kieron kielintähän, kantamahan kastiketta luulevalle mielelleni, — — mulle, mustankipeälle — —.

Siksi itku siskoseni viiltävi sydän alahan haavat heittopeitsen piston, nuolenkärjen vää'ällisen.

Uskaltaisinko udella, tiedustella, tarkastella, syitä Kyllikin suruhun, silmäripsen riuduntahan?

Olkavarteni ojennan, kuperalla kämmeneni kyynelille Kyllikkini. Niihin lailla helmen hienon, kuvastimen kuultavaisen, kiintyi varjo kielimähän sielustansa särjetystä, — muistuttaman miehellensä, min hän aartehen kadotti huimapäisnä hylkimällä valittua vaimoansa.

Niistä silmä nyt näkevi, tajuaapi sielu tarkoin, kuinka uljas, uskollinen, rinnassa sydän sykähti, povella on ponnahteli, vaimoni valoin vihityn.

Enkä tuota ma typerä, lemmen pauloissa palava, luulo-taudin tuivertama tiennyt, enkä ymmärtänyt, kuinka Kyllikki alati mulle kuului mieleltänsä, vaikka hänkin, huumautuen lemmenjuomasta jotenkin, lankesi kisoihin, kiiman keijukaisten karkeloihin.

(Lohdutellen.)

Tuotako sa turhan päiten itket päivät, yöt ja illat, silmä kirkas kyynelissä, poski vaoilla syvillä kyynelvirran viertämillä?

Oi on armas Kyllikkini, lemmen lintuni ihana...! Kuinka saisin kuuluville sulle sieluni tarinan...?

Minunhan pitäisi sureman, kyyneluhkut uiskennella, itkeä ikihyväksi erhetykset entisyyden, tieto kun on tarkoillensa tunnustellut tunnolleni, kuinka sa oletkin ollut, ilman itse tietämättä, olemukseni osanen, sieluni sisäinen puoli, heiastus mun hengestäni tuoksunnaksi tunteheni — — —.

Viatoinna kun sä väikyit ilovirran vietävänä, onnenlaulu huulillasi kehtovirtenä väreillen, minäpä ilon ehyen itsekkäästi itselleni riistin; kurja, kun en tiennyt, että sillä onnen juuret katkomalla poikki katkoin.

Köyhinpänä kerjäläisnä kerjäelen kämmenine kyynelhelmiesi kylvön tiedon aarre lippahasen, kalleutena kalleimpana opiksi elämän tielle.

Vielä etsin mä jotakin. Pirtissä takana pankon, karsinan peräsopessa, löydän laidalla laverin oottavan oman emoni, ryppyposken ryyhöttävän, kädet rinnalla rihaiset.

Vasta nyt ma, kantajani, imettäjäni ihana, lapsi-aiat auttajani, poikana pelastajani vaaroista ja vastuksista, ymmärrän sydämen yhden ylevyyttä yltäkyllän, josta juoksi uhrinesté estymättä, ehtymättä, esikoisesi eväiksi, nurkkumatta niittämättä itsellesi milloinkana työstäsi sa tunnustusta.

(Soitto itkee nyyhkytelien, puhjeten vihdoin Tuonen joutsenen lauluksi.)

Kun ma kasvoin suuremmaksi, hänet hyljäsin hylyksi, luotin liian ylpeästi jäntevyytehen lihasten, tietämättä, tuntematta, kuinka helppo matkan kulku oisi astella mun ollut emon ääni korvissani, sormen johtonsa opasna.

Vihdoin viimein, kun väsyen, matkan pitkän kulkeneena kautta Kalevan rajojen, saapunut oon Pohjolasta takaisin omille maille Tuonen virran etsintähän, — — ymmärrän emoni arvon syvän äidin rakkauden.

(Tuonelan joutsenen laulu kuuluu kirkkaana yli soiton.)

Oi mikä ihana laulu kaukoa kajahteleepi, tajuntaani tunkeuupi? (Kunntelee.) Se on laulu Tuonen neidon, (Riemastuen.) ei, — — kun joutsenen jaloimman, se on laulu rakkauden, virittämä viisauden.

Kaukana en liene noilta Tuonen tumman tuntureilta, missä virtoinansa vierii ihmislasten itkuvedet kyynelpuroina poreillen.

(Ajatellen.)

Siellähän mun ammuttava joutsen puhdas valkosiipi, aian sotka, ihme lintu, Kaala Hamsa kummallinen, yhdellä yrittämällä, yhden nuolen nostamalla!

(Katselee varustuksiansa.)

Minne miekkani kadotin, säkenöitseväisen säilän, soljuvan sotasopani: pääni pannan, rauta-paidan, teräs-vyöni, veitsen, huotran, miekan kahvan kannattimen?

(Muistaen.)

Nehän jäivätkin jälelle Pimentolan porstuahan säpäleiksi särkyneinä Hiiden hirven hiihdännästä.

Sinne myös jäi rautajousi, viini suuri nuolinensa, väkäkärki paksu keihäs, puhumahan puolestani, ett' on orhit sauhuharja, hepo järjen irrallinen, kultaisissa koltuskoissa, hopeaisissa helyissä, ohjaksissa Kaukomielen tuotu karkuretkiltänsä Tiedon pilttuhun ijäksi.

Onko ilman rautapaitaa, ilman vainovaattehia, ilman jousta, ilman nuolta, ilman keihästä terästä, mun nyt tielle lähdettävä Tuonen linnun ammuntahan?

(Joutsenen laulu kuuluu selvemmin, ja Kaukomieli jää sitä kuuntelemaan.)

ÄÄNI (takaa):

"Et mua vihalla voita voitat vasta rakkaudella." — —

KAUKOMIELI:

Mitä laulat lintu outo puhuen pyhin sanasin? (Kerraten ääntä.) "Et mua vihalla voita, voitat vasta rakkaudella."

(Jää ihmetellen kuuntelemaan.)

ÄÄNI:

Etkä ennen etsimäsi linnun siiville samoa, kunnes tuntenut oot myrkyn viisauden käärmehisen puremasta pulppuavan suoranansa suonihisi; —: kunnes muutat muikeimman maun, kirpeän, purevan, kyynelvirtojen vesistä mesiseksi, mieluisaksi ihmiskielen kosketella: — kunnes vielä vuodattanut viimeisen veripisaran sydämesi sintsilöistä kostukkeeksi maan kamaran, vihan vimman kuivuttaman, vainon polttaman kamalan — —, silloinpa kädessä sulla sulho voittoisa, suloinen, ase ainut ihmisyyden: uhrauksen nuoli norja, kaarijousi rakkauden, jolla ammut Tuonen linnun aivan ensi ammunnalla.

KAUKOMIELI (kuunnellen laulua ja ääntä, hurmaautuneena):

On kuin kuulisin ma kutsun, houkutuksen hurmaavaisen. Joudun luoksesi jo kohta lintu, aikojen takainen, oppimahan oivan taidon, riemulaulun rakkauden.

Vielä kerran, väistyttävä, mun on orpona kodista, ennenkuin elämän suuri ongelma on oiennunna, tehty uhmin urhotyöni: voittamalla kuolon kammo ihmisveljien veristä.

Soitto taukoo vähitellen ja Kaukomieli astelee kiivaasti oikealle, minne häviää.

Hetkisen kuluttua avautuu tuvan ovi, ja Kaukomielen äiti, kalpeana, huivi soljella rinnalle kiinnitetty, astuu hiljaa ulos, asettuen istumaan rappusille.

Ainikki ja Kyllikki tulevat myöskin tuvasta. Ainikki, mennen halmeaidan luo, katselee surumielisesti laskevaa aurinkoa, ja Kyllikki jääden seisomaan ovelle, nojaa pihtipieleen.

Ilta pimenee nopeasti.

ÄITI:

Kunne Kaukoni kadonnut, minne poistunut poloinen, kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa.

Ei tiedä emo poloinen, eikä kantaja katala, missä liikkuvi lihansa vierivi oma verensä: kävikö käpymäkeä kanervaista kangasmaata, vai meni meren selällä lakkipäillä lainehilla,' vaiko suuressa sodassa kapinassa kauheassa, (kauhistuen) jossa verta säärivarsi, polvenkorkeus punaista.

KYLLIKKI (säikähtyneenä):

Pahoin ethän aavistuksin eeltäpäin jo ennustelle tuhotulvaa, turmiota, surman syytä poiallesi?

Minäkin pahaa uneksin, tuhon ehkä entehiä:

"Tuli ahjona ajeli, valkea välähtelihé aivan akkunan alaitse, periseinän penkereitse, siitä tuiskahti tupahan, koskena kohahtelihe siltalauoista lakehen, ikkunasta akkunahan..."

Ei se merkinne hyveä, onnea ei ennustanne — — tai, mi tienne, pirtillemme (murtuneena) kovaonniselle tälle. (Toivekikkaampaua.) Varmasti elossa vielä kauko-mailla Kaukomieli — —

Katsoin illalla sukoa, huomenilla harjoansa, tuoksunut ei tuores leppä, verihera ei hajunnut, enkä siinä silmännynnä pilkkua veren punaista. (On»ellisena.) Tuoksui vielä tuntuvasti, löyhki lievästi nenähän tuttu suortuvainsa tuoksu, mieltä hiljaa hiipovainen.

Kuulin kaikuna huminan korvissani kuiskuttavan aivan kuin erotessamme: "kato silloin Kaukomieltä, tuho poikoa pätöistä kohdannut on matkoillansa, kun suka verin valuvi harja hurmehin heruvi".

Toki eihän uhma moinen, tuho hurja tulleneka, koille tälle konsanansa?

ÄITI:

Jumalalla onnen ohjat Luojalla lykyn avaimet.

Mikäli pahoin on poika kulkuansa suunnitellut, sikäli suvaitsi Luoja onnen kauas karkaella kintereiltä kiertolaisen, kulkurin pahantapaisen; mutta hän ei onneansa kiellä hältä, eikä muilta. kun vain pyyde on poluille hyveen, tiedon, rakkauden.

(Itsekseen.)

Vaikka poikani poloinen sodan kauhean jaloissa kappaleiksi katkoittuna, pirstaleiksi pirstottuna, jälkehen ois jähmettynnä metsähän mätänemähän — —, — taikka suistunut selästä orihinsa uskollisen verivirran vietäväksi Syöjättären syötäväksi, herjan herkkusuun hyviksi, (painaen käden sydämelleen) niin ei rinta rauhoittuisi, henkimästä herkeäisi, sydän saisi sykkimästä, emon kurjan, onnettoman, ennenkuin on hän ehyen, ehomman viel' entistänsä, sille painanut ohimon pelastetun poikasensa, puhtoiseksi puhdistetun hurmehesta hyytyneestä nestehellä rakkauden.

(Kääntyy surumielin Ainikkiin, joka murheellisena on painautunut istumaan aidan viereen.)

Vieläkö sa viikkokauden surun sallit survoella mieltäsi menehtymähän nuoren uuhon kuolemasta, vuonan vain tämän keväisen?

AINIKKI (purskahtaen itkuun):

En mä ennemmin sinulle, emo, armas kantajani, tunteitani tunnustanna, paheitani paljastanna!

(Juoksee äitinsä jalkojen ju-ireen, peittäen kasvonsa äidin helmoihin):

Nyt en jaksa kauempata panna ma patoja tielle, tokehia työnneskellä suluksi suruni vuolle.

Minä yksin — — ei kukana muu, oo syynä murheeseemme: — kielittelin, kielastelin kälyn käytöstä pahaksi, (itkien) liioittelut suurentelin — —, jotta saisin veljen mielen vaimollensa vaihtumahan nyrpeäksi, nurjemmaksi, eholla oman etuni, — luullen sillä suosionsa suuremman satavan mulle.

(Tyynemmin.)

Mikä ois mun ollakseni ollut oivassa kodissa tyttärenä ainukaisna, vaikkapa miniä nuori, vaimo veljyen kupeella — —? Tehnyt työtä, syönyt ruuan, käynyt vallasvaattehissa, astuskellut orjain eellä palolla ja pientareilla, mutta sai kade kavala soaistuksi mielen mulla nähdessäni lemmen leimun ruusun purppuran punaisen liekehtivän poskipäillä mielitiettysi miniän.

Kantaisin nyt katraistani, karjasta joka lajista parhaimman nimikkonaudan karhun kauhean kitahan, kun vaan taitaisin tekoni tekemättömäksi tehdä.

(Itkee nyykkyttäen.)

ÄITI (silitellen tyttärensa päätä):

Piikaseni, pulmuseni ymmärrän ytimen, ynnä syyt sinun sydän surusi! Kenpä sitten, ellei äiti, ottaisi osoa niihin?

(Itsekseen.)

Mikä ongelma ovela, pulma puhkaistavaksemme, ailut aukaistavaksemme annettu ajan alusta! (Ainikille.) Ellös itke impyeni kohtaloita kaitselmuksen! Ollut lie hänen osansa poimiskella pettymykset aistimaailman menoista, toiveheista, tappioista, jotta saisi hän takaisin äidin, siskon, puolisonsa, mieleltänsä muuttuneina; itse mieheksi, isoksi, kirkkahaksi kirkastuen kipinöissä, kiukahalla, tuskien tulisen uunin.

AINIKKI (katsellen ihmetellen äitiä):

Vaikka murhe mursi meidät toiset kaikki, toivottomat, sinulla vain sammumatta tuikkavi kipinä toivon, usko voittohon utalan uhrauksen, rakkauden.

ÄITI:

Uskon, — uskon horjumatta, nähden niisien ja lointen selvenevän selkeiksi kutehille, sukkulalle, kohtalomme kankahassa.

AINIKKI (uteliaana, ilostuen):

Mitä tarkoitat emoni?

KYLLIKKI:

Jokin arvoitus anopin sielulle lie selvinnynnä!

ÄITI (katsellen vuoroin Ainikkiin ja Kyllikkiin):

Etkö keksi jo jotakin erikoista, merkillistä, johtolankaa kohtalossa joukollemme joutuneessa?

KYLLIKKI:

Merkillistä? — — —

AINIKKI:

— — — En älynnyt.

ÄITI (odottelematta selityksiä):

Miksikä utelen suotta seikkaa varsin luonnollista?

Milloin ompi lapsen mieli kyllin kypsä tuntemahan arvo ystävän surussa, murehessa miellyttävän opettajan, oivallisen?

Mitä ennen onnenamme palvomalla pyytelimme, onkin ollut maailmahan kuvastunut onnen varjo, aina vaarassa vajota syvävetisehen suohon, mutapohjahan upota, kunkin omaa onneansa etsiessä itsekkäästi.

Suona meillä malkioilla, hetehenä heltyvänä, surman silmin uhkivana, katala oma minämme, joka uskalsi iloita, riemuhyppyhyn ruveta, katsomatta oikealle, vasemmalle vilkumatta, josko vaarassa ol' onni toisen, onnea hakevan.

Vasta vaivan varstan alla päistäreiksi peitottuna, — huokausten huhmareessa surkeiksi survottuna, — kaipuun karstojen välissä murhe piirien pilkkomana — välkähti välähdys meille tuskiemme tutkaimesta airueeksi arvioimaan onnea opin valossa.

Eipä silloin riemun neste kuohu, käyne, nautinnoksi, ennenkuin on onnen malja, täytetty täpötäydeksi, yli laidan läikkyväksi, mahlan maahan vuotavaksi, josta ihminen ilolla, nöyrästi ja nurkumatta, antaa ensin toisten juoda vaikka pohjahan pikarin.

Joskus onni on ehompi, riemun tunne rikkahampi, jos on itse ilman jäänyt onnen maljan maistannassa, kunhan toisella todennut hetken auvon, aurinkoisen, pilven taitse pilkkiväisen päiväpaisteisen kesäisen.

KYLLIKKI:

Tuotapa ei lempi tiedä, himon puuska hetkellinen! Se vain itkevi iloja kuherrusta kerjeääpi polttopuiksi lemmen liekin hiiliksi himojen lieden.

Siksi eksyin ma, epärö, elämäni ensimäiseen yöhön yksin yödyttyä tulen, tuikun, etsintähän leikkilöistä luonnotarten, sinipiikojen iloista.

(Kolkosti.)

Sillä tartutin tuhoisan, inhan, ilkeähajuisen luulo-taudin, tahmaskaisen, oman poikani povehen.

(Menee masentuneen näköisenä tupaan.)

AINIKKI:

Voiko toivosi kyetä valkaisemaan vastaisuuden vielä siksi selkeäksi, että kerran keksisimme Kauon kaunihin kotona?

ÄITI:

Mit' ei tainne toivo nähdä, usko uskalla udella, siinä voima rakkauden saapi siivet valloillensa liitämähän, lentämähän, kautta vaarojen ja uhman, tuomahan tupasehemme sen on oikean, isännän vaikka kalman kammioista.

Silloin rakkauden rauha ylvähästi yhdistääpi yhdeksi olemukseksi äidin, puolison ja siskon, miehen järjellä jalolla, niinkuin vanhalla ijällä alle harmajan hapenen sopii sorjassa sovussa järki, toiminta ja tunne rakkauden vallan alle.