Part 4

Sitten tuli esille paketti, jonka Elsa kävi viemässä ruokasaliin äidille; se sisälsi »vähän kaupungin tuliaisia». Paketin koosta ja muodosta sekä siitä hyvästä tuoksusta, joka siitä lähti, voi arvata, että se sisälsi leivoksia. Sitten tuli esille käärö, joka sisälsi valkeat kengät ja sukat. Alimaisena oli Pekan puku ja eräs kirja, joka oli lahja Kaisalle.

Kaisa oli katsonut vähän miettiväisenä Elsan valkeaa pukua ja nähdessään hänen valkeat kenkänsä oli hän hymähtänyt.

»Rakas Elsa», sanoi hän sitten. »Eikö sinulla ole mukana yhtään paria mustia kenkiä eikä mitään tummempaa hametta. Nuo ruskeat kenkäsi ja vaalea puku, jotka sinulla on yllä, ovat kovin epäkäytännölliset näin maalla, valkeista puhumattakaan.»

Elsa vastasi: »Kyllä minä tulen näillä toimeen. Osaan olla hyvin varovainen.»

Samassa tuli äiti pyytämään päivälliselle. Syödessä kyselivät äiti ja isä kaupungin kuulumisia sekä miten matka oli onnistunut.

Elsa kertoi, kuinka junassa oli ollut paljon matkustajia, niin että hekin olivat saaneet seisoa kolme asemanväliä.

Vierailla oli hyvä ruokahalu, se oli kai suureksi osaksi hevosmatkan ansio.

Kun päivällinen oli syöty, pujahtivat Pekka ja Paavo paikalla tiehensä. He menivät hakemaan Villeä ja yhdessä piti poikain sitten lähteä tutkimaan seutua.

Kaisa näytti vähän onnettomalta. Selvästi voi huomata, että hän olisi halunnut olla Elsan kanssa kahdenkesken ja että Pirkon ja Saaran odottava ilme häntä harmitti.

Äiti huomasi tämän ja sanoi: »Nyt kun Elsa ja Kaisa ovat pitkästä aikaa tavanneet toisensa, annamme me kai heidän olla tämän illan kahdenkesken, niin että he voivat rauhassa jutella. Huomenna pyytävät Pirkko ja Saarakin päästä mukaan.»

Kaisa lähetti äidilleen kiitollisen katseen palkaksi, tarttui Elsaa käsikoukkuun ja viiden minutin kuluttua istuivat he eräällä rantakalliolla jutellen innokkaasti.

Seuraavana aamuna aamiaispöydässä piti laadittaman ohjelma edessä olevien päivien varalle.

Kaisa sanoi: »Ajattelin, että nyt aamupäivällä soutaisimme koko joukolla tuohon Kahisaareen. Viettäisimme siellä muutaman tunnin oikein luonnon helmassa. Voileipiä täytyy ehdottomasti ottaa mukaan. — Iltapäivällä aion lähteä näyttämään vierastani Saima Virralle. Onhan sinne tosin vähän pitkä matka, mutta kyllä me jaksamme kävellä.

»Ja Ville on pyytänyt Pekkaa ja minua tänä iltana luokseen», ilmoitti Paavo.

»Ja me saamme viettää iltamme niin hyvin kuin osaamme», sanoi Pirkko alistuvaisesti.

»Huomenna on saunapäivä», jatkoi Kaisa ohjelman laatimista. Muutenkin on lauantaisin aina tavallista enemmän touhua, niin että tuskin mitään varmaa määräämme sen päivän ohjelmaan.»

»Muistakin, Kaisa», sanoi Elsa, »että annat minun auttaa sinua kaikessa, mihin vain suinkin pystyn. Luulen, että siitä tulee silloin hyvin hauska lauantai.»

»Sunnuntaina menemme varmaankin oikein joukolla kirkkoon», sanoi äiti.

»Ja maanantaina tai tiistaina lähdemme koko päiväksi saareen poimimaan puolukoita ja sieniä», sanoi Kaisa.

»Ja keskiviikkona on koko lysti loppunut ja me ajaa körryytämme kohti asemaa», sanoi Pekka.

»Eihän toki vielä keskiviikkona», vastustivat kaikki ja Paavo lisäsi:

»Perjantainahan vasta koulukin alkaa. Tietysti te voitte olla torstaihin. Matkustamme sitten yhdessä.»

Mutta Elsa vastasi: »Lupasimme vanhemmillemme, että tulemme keskiviikko-iltana kotiin. Sitäpaitsi ovat Pekan kasvit vielä monen tunnin työtä vailla ja minullakin on vähän valmistettavaa.»

Retki Kahisaareen onnistui oikein hyvin. Mitään erikoista ei tapahtunut. Tämä puolestaan todistaa sitä, että Karrin lapsille, niin seikkailevaa väkeä kuin he olivatkin, ei ehdottomasti tarvinnut joka retkellä jotain odottamatonta tapahtua.

Päivällisen jälkeen läksivät Pekka ja Paavo Villen luo ja Elsa ja Kaisa läksivät tervehtimään Saima Virtaa, joka oli heidän ikäisensä tyttö ja asui 6 kilometrin päässä.

Saima tuli hyvin iloiseksi saadessaan aivan odottamatta vieraita. Hän kestitsi heitä ohukaisilla ja marjamehulla, läksipä vielä saattamaankin vähän matkaa.

Menomatkalla olivat tytöt kulkeneet pitkin maantietä. Kotimatkalla Saimasta erottua kysyi Kaisa:

»Osaatko kiivetä aidan yli? Voisimme sillä tavoin oikaista toista kilometriä.»

»Kyllä osaan, jos aita ei ole kovin korkea.»

»Kyllä se on verrattain korkea», sanoi Kaisa. »Se on sitä Osakeyhtiö Sahan aitaa, tiedäthän, sellaista korkeaa, teräväpäistä. Toiselta puolen on aivan mahdotonta päästä yli, mutta tältä puolen, jolla poikkipuut ovat, on helppo kiivetä aidan päälle. Sieltä sitten pitää laskeutua käsistä riippumaan ja pudottautua alas.»

Elsa oli hieman väsynyt pitkästä kävelyretkestä. Siksi hän sanoi:

»Kyllä luulen pääseväni aidan yli, kunhan sinä ensin näytät, kuinka se käy. Mennään vain sitä tietä.»

He läksivät kulkemaan kapeaa polkua ja jonkun ajan kuluttua oli aita edessä.

»Eihän tuo niin kovin korkea ole», tuumi Elsa. »Mene sinä vain edellä, kyllä minä seuraan.»

Kaisa ei ollut ensimäistä kertaa siinä toimessa. Hän kiipesi ensin ylemmälle poikkipuulle, kääntyi siellä varovaisesti, sijoittaen jalkansa toiselta puolelta samalle poikkipuulle, antoi sitten jalkojensa hitaasti liukua alas riippuen käsillään kiinni aidassa, ja pudottautui sitten kevyesti maahan.

Elsasta näytti kaikki hyvin helpolta.

Nyt tuli hänen vuoronsa. Ilman suurempaa vaivaa hänkin pääsi ylemmälle poikkipuulle. Mutta siihen hän pysähtyi.

»Tämä on niin kauhean korkealla. Minä en voi täällä kääntyä. Päätäni aivan huimaa.»

Kaisa hätääntyi: »Kunpa vain saisit jalkasi tälle puolen. Kyllä minä ottaisin täällä vastaan, niin ettet loukkaantuisi hypätessäsi alas.»

Elsa yritti vielä kerran kääntyä siellä yläilmoissa, mutta sanoi sitten:

»Ei, minä en uskalla. Tiedätkö, se on aivan mahdotonta.»

Hän katsoi vähän aikaa onnettoman näköisenä Kaisaan ja alkoi laskeutua alas samaa tietä, mitä oli tullutkin.

Niin seisoivat ystävykset neuvottomina kumpainenkin omalla puolellaan aitaa.

»Minä en pääse sinne», sanoi Elsa, »etkä sinä pääse enää tänne. Mitä teemme?»

»Voi, kuinka olin tyhmä», huokasi Kaisa. »Olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet sinä pääse noin korkean aidan yli.»

»Niin, minä olen sellainen arka raukka», sanoi Elsa ja kyyneleet eivät olleet kaukana.

»Eikö mitä. Sinä et ole mikään raukka. Minun on syy, olen hullu huimapää. — Niin, mitä teemme? En uskalla antaa sinun mennä takaisin polkua pitkin etsimään maantietä, voisit vielä eksyä, sillä aikaahan jo hämärtää. Ei siis ole muuta neuvoa, kuin että kuljemme kumpikin aidan viertä, siksi kunnes tulemme portille.»

»Kuinka pitkä matka sinne on?»

»Eiköhän liene parin kilometrin verran. Sääli sinun ruskeita kenkiäsi. Niinkuin näet, ei meillä ole kunnon tietä. Mutta onhan meillä aita, joten emme ainakaan pääse eksymään. Se kuitenkin on pääasia», virkkoi Kaisa rohkaisevasti.

Vaivaloista oli kulku. Kaisan puolella oli jonkunmoinen pieni poluntapainen, jota hän saattoi kulkea, mutta Elsalla ei ollut sitäkään. Katajapensaita kasvoi verrattain tiheässä ja kun hän koetti niitä kiertää, ilmestyi eteen laajoja kuralätäkköjä, sateisen alkuviikon muodostamia.

Kaisa koetti kyllä puhella, mutta Elsa oli niin masentunut, ettei keskustelu tahtonut sujua. Hämäräkin alkoi käydä yhä tummemmaksi. Vihdoin päättyi sentään tämä ikävä vaellus. Portti päästi Elsan ystävänsä luo.

Loppumatka kuljettiin tietä pitkin ja niin nopeassa tahdissa, ettei olisi luullut heidän väsyneiden jalkojensa voivan niin vikkelästi liikkua.

Kotona heitä jo odotettiin. Ihmeteltiin, kuinka tytöt niin kauan viipyivät. Kukaan ei vielä sentään osannut olla huolissaan. — Ei kotiväki osannut ajatella, mikä seikkailu tytöillä oli ollut ja missä kunnossa olivat Elsan vaalea hame ja ruskeat kengät, kengät, jotka paraillaan kopisivat maantiellä väsyneiden jalkojen verhona.

Lauantai-aamuna sai Elsa ylleen Kaisan tummansinisen hameen ja mustat puolikengät. Saaran ja Pirkon iloksi ei Kaisa kertaakaan koko päivänä karannut Elsan kanssa »haaveilemaan», niinkuin pikkutytöt heidän yhdessäoloaan nimittivät. Yhdessä tehtiin työtä ja yhdessä välillä iloittiin.

Sunnuntai-aamuna puki Elsa itsensä valkeaan. Puku oli ohutta kangasta, koristettu kauniisti helmillä ja pitseillä. Päivä oli lämmin ja kaunis, niin että Kaisakin päätti valita valkean pukunsa. Se oli tosin paljon yksinkertaisempi kuin Elsan puku, eikä hän malttanut olla äidilleen siitä huomauttamatta:

»Olisi ihanaa omistaa sellaisia pukuja kuin Elsallakin on. Luuletko, äiti, että minäkin joskus saan tuollaisen puvun?»

Äiti vastasi: »Jos se on tarpeellista, niin koetamme ensi kerralla pukua sinulle teetettäessä katsoa, että siitä tulee mieleisesi. Muuten toivoisin sinun huomaavan, että Elsa on melkein liian hienosti puettu ollakseen vain koulutyttö. Mielestäni on yksinkertainen pukusi aivan yhtä sievä kuin Elsan komea puku.»

Elsan puku oli tosiaankin niin komea, että kirkossa useimmat ihmiset katselivat sitä. Nämä maalaisseudun ihmiset eivät olleet tottuneet sellaisiin hienouksiin. Kaisasta tuntui melkein vaikealta nähdä, mitä huomiota hänen ystävättärensä herätti puvullaan. Hän ajatteli, ettei hän koskaan voisi esiintyä kovin »hienona» kotikylässään. »Suuressa maailmassa ehkä, mutta ei täällä, jossa kaikki on niin yksinkertaista, niin tuttua», ajatteli hän.

Sitten astui pappi saarnatuoliin, vanha rovasti, Kaisan rippi-isä. Hän puhui niin vakuuttavasti, kehotti jokaista uskolla kääntymän Jesuksen puoleen synteineen.

Auringon säteet valaisivat samassa kirkkoa, harras hiljaisuus vallitsi kuuntelevien ihmisten keskuudessa ja entistä selvemmin Kaisa käsitti äitinsä usein lausumat sanat: »Käyn kirkossa siksi, että se on Jumalan huone.» Niin turhanpäiväisiltä tuntuivat hänestä ne ajatukset, joille hän koko aamupäivänsä oli omistanut. Hän rukoili palavasti Jumalalta vahvaa uskoa ja nöyrää mieltä.

Maanantai-aamuna satoi taivaan täydeltä. Pettymyksen tunne valtasi jokaisen, sillä oltiinhan aiottu lähteä saareen. Katseltiin taivaalle ja odoteltiin sen kirkastumista, mutta turhaan. Olihan tosin vielä huominen päivä jälellä, mutta entä jos silloinkin sataisi?

Paavo oli kaikkein valoisimmalla tuulella.

»Uskokaa pois! Huomenna on auringonpaiste ja lämmin ja silloinkos me sieniä ajamme.»

Kun ilma ei näyttänyt selviävän, täytyi tyytyä kohtaloon ja koettaa tehdä päivä mahdollisimman hauskaksi. Kävisi pitkäksi luetella kaikkea, mitä jokainen sinä sateisena päivänä toimi. Pääasia on, että päivä kului nopeasti ja nukkumaan käytiin hartaasti toivoen, että aamulla sade olisi lakannut ja aurinko paistaisi.

Ja niin kävikin! Aamulla paistoi aurinko kirkkaasti.

Pian olivat kaikki valmiina: kopat, korit, voileivät ja kahvipannu, ja niin lähdettiin.

Tälläkin retkellä tapahtui jotakin, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Vaikka saari oli pieni, olivat kopat ja korit täyttyneet ihmeteltävän nopeasti. Alkoi jo olla nälkä ja senvuoksi läksivät Kaisa ja Elsa keittohommiin rantakalliolle. Mutta puut ja risut olivat kaikki eilisestä sateesta kastuneet, niin että tuli ei tahtonut palaa. Silloin Kaisa muisti, että Paavo ja hän olivat pari viikkoa sitten kätkeneet erään kallion suojaan joukon kuivia puita syksyisiä sieniretkiä varten. Nyt niitä juuri tarvittiin ja siksi hän pyysikin Elsaa lähtemään niitä hänen kanssaan venheellä hakemaan. Pian oli retki tehty ja vene läheni taas kalliota, kokassa suuri määrä puita. Elsa oli perämiehenä ja Kaisa sousi. He laskivat veneen aivan kallion kupeelle ja siitä Kaisa heitteli puut kalliolle. Sitten hän sanoi Elsalle:

»Pidä melomalla venettä paikallaan, minä hyppään tästä kalliolle.»

Hän piti käsillään kiinni kokasta ja hyppäsi. Mutta Elsa ei osannut pitää venettä paikoillaan. Ennenkuin Kaisa ennätti päästä seisomaan kalliolle, oli venhe luisunut irti kalliosta. Kädet yhä kiinni venheen kokassa riippui hän hyvin omituisessa asennossa vähän vedenrajan yläpuolella koettaen varpaillaan, jotka olivat jossakin kallion kolossa, vetää venettä ja itseään kalliolle. Mutta se ei onnistunut.

»Koeta, hyvä ystävä, meloa vähän rantaan päin», pyysi hän neuvotonna.

Mutta Elsa oli niin pelästynyt, ettei hän osannut mitään tehdä.

Ja niin ei Kaisalla ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä veteen.

Mutta hän oli hyvä uimari ja ilma oli lämmin, niin ettei koko onnettomuudesta ollut muuta vahinkoa, kuin että vaatteet kastuivat läpimäriksi. Koti oli kuitenkin lähellä, joten sekin asia saatiin pian autetuksi.

Ilolla muisteltiin vielä kauan jälkeenkinpäin tätä tapausta, jolloin »Elsa yritti olla perämiehenä, mutta laiva oli tottelematon».

Seuraavana aamuna kello 10 seisoivat Karrin nuoret pihalla katselemassa Elsan ja Pekan lähtöä. Haikealta tuntui mieli. Huomenna samaan aikaan lähtisi Paavo. Kesä kaikkine iloineen oli lopussa.

KARRIN LAPSET KOULUTÖISSÄ.

8. KOULUVALMISTUKSIA.

f Elokuun viimeinen päivä oli käsillä. Paavo ajatteli haikeudella sitä, että kesäinen vapaus oli nyt lopussa. Mutta Pirkko ja Saara, joille koulunkäynti oli tähän asti ollut melkein leikkiä, näkivät asiassa vain sen valoisan puolen.

»Voi, voi sentään», valitteli Paavo asetellessaan koulukirjoja koriin, »tekisin mitä vain, jollei pitäisi mennä kouluun. Luulen, että ennen melkein parsisin sukkia.»

Paavo oli pari kertaa saanut kokeilla sukanparsimista, revittyään suuret reiät uusiin sukkiinsa, eikä hän tuntenut toista niin vaivalloista työtä.

»Mutta Paavo», sanoi Pirkko, »ennenhän sinä aina kehuit koulua ja tovereitasi ja vakuuttelit meille, ettei meillä, kotikoululaisilla, ollut pienintäkään aavistusta siitä, miten hauska paikka koulu on».

»No, onhan se niinkin», myönteli Paavo, »ja eihän minulla oikeastaan koulua vastaan ole muuta muistuttamista, kuin että meille ylempiluokkalaisille...»

»Neljäsluokkalaisille, tarkoitat», pisti Pirkko väliin.

»... annetaan niin paljon läksyjä, ettei ennätä oikeastaan mitään muuta. Mutta katsokaas, minun olisi pitänyt tänä kesänä kerätä 100 uutta kasvia. Ja oikeastaan luulin, että minulla olisi yli määrän, sillä olenhan niitä kerännyt tuon tuostakin, mutta kun tänään laskin, en saanut kuin 78.»

»Vai niin», hymähti Kaisa.

»Ja ajatelkaa vielä, Korpi sanoi keväällä, että hän ottaa kasvistot heti ensimäisenä päivänä, ja se, jolla ei ole täyttä määrää, saa keväällä ehdot.»

Kaisa tuumi: »Siis yhdet ehdot tiedossa, vai miten?»

»Niin. Mutta Kaisa, olen ajatellut pyytää sinulta jotakin. Etkö voisi lainata minulle pariakymmentä kasvia täksi lukuvuodeksi? Keväällä saisit ne takaisin, ja ensi kesänä keräisin oikein uutterasti.»

»Ei, kasvejani en lainaa!»

»Nyt tekeydyt taas pyhäksi, vaikka kyllä tiedät, miten yleistä kasvion lainaaminen, vieläpä ostaminenkin on.»

»Yleistä tai harvinaista, samapa se. Minä en ole lainannut enkä ostanut ainoatakaan, enkä koskaan myös toisille lainaa enkä myy. Sinulla on ollut koko kesä aikaa. Jos olet laiminlyönyt tehtäväsi, on sinun myös rohkeasti kärsittävä seuraukset.»

Paavo näytti masentuneelta. Kaisakin tunsi jonkunlaista syyllisyyden tunnetta. Oliko hän liian ankara? — Mutta hän oli liian rehellinen suostuakseen ehdotukseen. Pian hänen katseensa kirkastui:

»Mutta Paavo, ehkäpä ei vieläkään ole liian myöhäistä. Ripeästi vain toimeen! Lähden kanssasi niitä hakemaan. Kuljemme hevoshaan ohitse Kellosuolle ja palaamme oikopolkua takaisin. Olen varma, että löydämme nuo puuttuvat 22 kasvia.»

»Unohdat aivan, että minun pitää huomenna lähteä kaupunkiin. En voi käsittää, kuinka voi saada kasvit kuiviksi huomiseksi. Tai ehkäpä sinulla on tiedossa joku salaperäinen tonttuvaari, joka voi saada sellaisiakin ihmeitä aikaan.»

»Luulen, että sinä itse olet sellainen tonttuvaari, että osaat kuivata kasvisi siksi kun niitä tarvitset. Jollei maisteri Korpi ole aivan ihmeesti muuttunut, niin en usko hänen kysyvän kasvejanne ennenkuin viikon tai parin perästä, ja silloin ne ovat kuivat. Jos taas niin ikävästi kävisi, että niitä tarvittaisiin jo ennemmin, niin silloin on parasta, että menet opettajasi luo ja ilmoitat hänelle osan kasveistasi olevan vielä kosteita.»

»Ei, silloin käytän silitysrautaa, se on varma se!»

* * * * *

»Kyllä sinä oikeastaan olet koko mukava sisko», sanoi Paavo, kun he yhdessä kulkivat kohti Kellosuota.» Vaikka minun mielestäni me molemmat olisimme päässeet paljoa vähemmällä, jollet olisi ollut niin ahdasmielinen.»

»Siitä voidaan olla eri mieltä», tuumi Kaisa. »Minun mielestäni on tällainen pieni kävelymatka erittäin virkistävä, ja mitä sinuun tulee, niin luulisin ensi keväänä tuntuvan verrattain hauskalta ajatella, ettei mitään ole rästissä. Mutta katsos, tuossa on heti pari kasvia, joita ei kasvistossasi varmaankaan ole.»

Paavo otti ne varovaisesti juurineen ja sitten kuljettiin taas edelleen.

»Katso, miten komea kärpässieni!» sanoi Paavo.

»Hei», huudahti Kaisa, »nytpä sain oivallisen ajatuksen! Kotimatkalla kierrämme Lepistön kautta, lainaamme sieltä pari koria ja sitten menemme suureen hakaan katsomaan, löydämmekö sieltä sieniä.»

Sanottu ja tehty. Kellosuon laidan kasvirunsaus oli pian tutkittu. Neljätoista uutta kasvia sieltä löytyi, ja molemmat olivat yksimielisiä siitä, että se oli koko paljon.

Ja sitten sienimetsään. Se, joka ei ole koskaan käynyt sienestämässä, ei osaa kuvitella, miten hauskaa se on. Syksyinen tuuli kohisee puiden latvoissa. Koivut loistavat kellertävinä. Koko metsä tuoksuu niin raikkaan syksyiseltä. Tuossa aivan lähellä nakuttaa tikka puuta. Kauempaa kuuluu metsäpuron lorina ja vielä kauempana kulkee karja kilistellen kellojaan. Pilvet taivaalla ajavat toisiaan takaa. Tumma möhkäle tunkee auringon eteen peittäen sen kokonaan, mutta kohta se on taas liukunut syrjään ja aurinko paistaa kirkkaasti.

Maa on osaksi pudonneiden lehtien peitossa. Ne rapisevat somasti kulkiessa. Ja siellä täällä kohoaa jonkun puun juurella keskellä kellastuneita ja ruskeita lehtiä ryhmä punertavia karvalaukkuja tai ruskeita haapasieniä.

Karvalaukut olivat Kaisan sieniä. Paavo poimi mieluimmin mustia rouskuja. Niitä sai ottaa suuriakin, eivätkä ne silti olleet matoisia. Korit täyttyivät ihmeteltävän nopeasti, vaikkapa kaikki vähänkin matoiset sienet hyljättiin.

Taasen peittyi aurinko pilveen, juuri kun Kaisa ja Paavo olivat saaneet korinsa täyteen. Eikä aikaakaan, kun vettä alkoi sataa, ensin hitaasti, sitten yhä rankemmin.

Jos luulette, että sienestäjämme valitellen etsivät suojaa tuuheiden puiden juurelta, niin ette tunne Karrin lapsia.

Kaisa tempasi liinan päästään ja huudahti: »Tämä on sitä kaikkein parhainta tukkavoidetta!» Sitten hän jatkoi: »Tiedätkö, miksi ihmiset yleensä niin kovin pelkäävät kesäistä sadetta? Siksi, yksinomaan siksi, että heidän vaatteensa eivät sitä siedä. — Kuinka me olemmekaan onnelliset, kun tiedämme, etteivät meidän pukumme siitä yhtään pilaannu. Me voimme suorastaan nauttia siitä, että nuo pehmeät ja lämpimät sadepisarat huuhtovat kasvojamme ja vaatteitamme. Eikö totta, Paavo?»

Paavo hymyili. »Sinähän olet oikein kaunopuheinen tänään, iso sisko.»

Nuo kaksi viimeistä sanaa lausuttiin hiljaa ja hiukan arasti. »Iso sisko» oli jonkunlainen hyväilynimi, jota Paavo joskus käytti.

Kotimatkalla löydettiin vielä 8 kasvia, joten tulos, 22 kasvia, oli sangen hyvä.

* * * * *

Sinä iltana oli Karrissa touhua. Aamulla varhain piti Paavon lähteä, joten kaikki oli pakattava jo illalla. Äiti paistoi Leenan kanssa eväsleipää, Kaisa parsi Paavon sukkia ja Saara kattoi illallispöytää. Pirkko ainoastaan oli hieman nyreissään istuutunut nojatuoliin ja oli lukevinaan. Hän olisi kovin mielellään auttanut Paavoa pakkauksessa, erittäinkin kun hänen mielestään Paavon kirjat, vaatteet ja eväät olisivat kaivanneet vähän huolellisempaa järjestelyä. Mutta hänen kerran yritettyään antaa apuaan oli Paavo sen torjunut jotenkin ylimielisesti ja silloin hän oli vetäytynyt syrjään. Hetkisen kuluttua hän kuuli Paavon sanovan:

»Voisit panna uudet paperit minun maantietoni päälle, Pirkko. Sinullahan ei näy olevan mitään erikoista tehtävää.»

Se oli jonkunlainen sovinnontarjous Paavon puolelta, mutta nyt päätti Pirkko puolestaan olla mahtava.

»Näethän, että luen.»

Paavo mutisi jotain itsekseen ja Pirkko katsahti ovelle nähdäkseen, oliko äiti kuullut heidän pienen kinansa. Kyllä hän sen oli kuullut, sen näki heti. Siinä hän seisoi, pitkävartinen leivinlapio kädessä, ja pani uuniin leipiä, jotka Leena aina asetti lapiolle. Mutta hänen huulillaan oli niin merkillinen hymy, aivan kuin hän olisi ollut huvitettu lasten kinasta.

»Ihmeellinen tuo äiti», mietti Pirkko. »Ei hän juuri koskaan puutu riitoihimme, hymyilee vain ja odottaa sovintoa.»

Samassa äiti katsahti ruokasaliin. Pirkko painoi päänsä alas ja sydämessä tuntui niin kummalliselta.

Äkkiä hän nousi, meni isän kamariin ja toi sieltä suuren rullan ruskeata pinkopaperia, jota lapset saivat käyttää kirjojensa kansipaperiksi. Sanaakaan sanomatta hän otti maantiedon, jonka Paavo oli pannut tuolille, ja hetken perästä se oli saanut siistit kansipaperit.

»Eikö sinulla ole mitään muita kirjoja, jotka olisivat kansipapereja vailla?»

Tyytyväisenä mutta samalla myös hiukan hämillään ojensi Paavo pöydän yli pari kirjaa.

Pirkko vilkaisi keittiön ovelle. Äiti seisoi taas uunin edessä ja katsoi uuniin niin tarkkaavaisena, ikäänkuin ei kuulisi eikä näkisi mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Mutta hymy leikki huulilla ja silmät katsoivat jonnekin kauas, kauemmaksi paljon kuin uunin takaseinään. Silloin Pirkko hiipi hiljaa äidin luo, kurkotti kätensä hänen kaulaansa ja puristi lujasti.

»Minun oma Pirkkoni», sanoi äiti. — — —

Saara oli saanut pöydän katetuksi. Hiukan tavallista enemmän siitä oli ollut puuhaa, mutta oli se myös tavallista kauniimpi. Hän oli kiillottanut veitset ja kahvelit sekä pyytänyt äidiltä puhtaan pöytäliinan. Maljakollinen astereita seisoi keskellä pöytää. Pieni orvokkikimppu oli äidin lautasen vieressä, Pekka-sedän kirje isän lasia vasten nojallaan ja Paavon lautasella toinen lautanen, jolla oli — kermavaahtoa ja mansikkahilloa!

»Sen saat syödä alle tai päälle tai miten vain haluat!» Saara riemuiten ilmoitti Paavolle.

Samassa tuli isä sisään.

»Ulkona sataa ja tuulee. Oikein tuntui hauskalta päästä sisään. Täällä on niin lämmintä ja kodikasta, ja kaikki ovat niin ahkerassa työssä.»

Hän istuutui paikalleen pöydän päähän.

»Ja kirjekin vielä! — Etkö ollut yhtään utelias näkemään, mitä Pekka kirjoittaa?» kysyi hän äidiltä, joka paraillaan toi teekannuja sisään.

»Olinpa kyllä», vastasi äiti. »Mutta siitä huolimatta urhoollisena kestin kiusauksen. Tiedänhän, ettei avattu ja luettu kirje koskaan tunnu niin hauskalta kuin avaamaton.»

Isä avasi kirjeen ja alkoi lukea. Äiti katseli häneen hyvin tarkkaavaisena, aivankuin ensin hänen kasvoistaan lukeakseen kirjeen sisällön. Hän näki, että kirje sisälsi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä isä näytti hiukan hämmästyneeltä ja samalla melkeinpä levottomalta.

»Niin, mitä sinä asiasta arvelet?» sanoi hän ojentaessaan kirjeen äidille.

Lapsetkin olivat huomanneet kirjeen sisältävän jotakin erikoista ja katsoivat senvuoksi tarkkaavaisina äitiä, joka alkoi lukea kirjettä. Heistä näytti, niinkuin äiti olisi aivan säpsähtänyt. Hän katsahti Kaisaan, sitten kirjeeseen. Äkkiä kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja painaen päänsä käsiinsä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.

Silloin lapset säikähtivät.

»Mitä on tapahtunut?» »Mitä äiti itkee?» kuului jokaisen suusta.

Isä puolestaan koetti rauhoittaa äitiä:

»Eihän meidän tarvitse suostua ehdotukseen, jos se on sinusta vaikeaa.»

Ja kun äiti nosti silmänsä, näki hän ympärillään kaikki rakkaansa hätääntyneinä, osaaottavina ja rakastavina. Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja koetti hymyillä.

»Nyt taas näette, miten itsekäs olen. Ymmärrän kyllä, että Pekka-setä tarkoittaa Kaisan parasta. — Mutta se tuli niin odottamatta.»

Ja taas alkoivat kyyneleet nousta silmiin.

Isä näki, että lapset jännityksellä odottivat tarkempaa selkoa asiasta. Hän otti kirjeen uudelleen käteensä ja luki ääneen:

»Rakas veljeni!