Part 3
»Tervetuloa! Voi, kuinka hauskaa! Ovatpa Saara ja Pirkko-neiti kasvaneet sitte viime näkemän. En olisi tuntenut, jos olisin tiellä tavannut. Jo minä ajattelinkin, että taitaa tulla tänään jotain hyvää, kun elohiiri on koko aamun hypännyt oikeassa silmässäni. Ja vasenta kättäni on niin syyhynyt. Taitaapa olla korissa jotain hyvää. Sanotaanhan: vasen vastaanottaa, oikea ojentaa.»
Tytöt eivät tahtoneet saada suunvuoroa, niin innostunut oli eukko juttelemaan.
He astuivat tupaan ja alkoivat purkaa koristaan tavaroita pöydälle ja Iitan käsiin.
Olisittepa nähneet Iitan! Hänen ryppyinen otsansa näytti silenevän. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Jokaisesta lahjasta hän erikseen kiitti. Ensi kerran elämässään tytöt tunsivat antamisen iloa.
»Ja nyt työhöni» sanoi Kaisa, kun kori oli tyhjennetty.
Ensimäiseksi työksi vietiin pihalle varjoisaan paikkaan penkki ja pari tuolia ja niille tehtiin väliaikainen vuode Hannalle. Toiselle puolelle pihaa kannettiin kaikki muut huonekalut ja sänkyvaatteet. Pirkko ja Saara rupesivat niitä puhdistamaan. He hakivat pari tukevaa keppiä ja hakkasivat niillä voimiensa takaa tyynyjä, patjoja ja peittoja. Sitten he pesivät pöydän ja pyyhkivät tuolit ja astiahyllyn kostealla rievulla. Tämän tehtyään he menivät katsomaan, kuinka pitkälle Kaisa oli ehtinyt puuhissaan tuvassa.
Kaisa oli ensin seipään nenään sidotulla luudalla nuohkonut seinät ja katon ja senjälkeen lakaissut lattian. Sitten oli tullut ikkunan vuoro, joka oli sekä ulkoa- että sisältäpäin joutunut niin perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi, että nyt suorastaan kiilsi puhtauttaan. Kun Pirkko ja Saara tulivat tupaan, oli Kaisa jo uunin kimpussa ja pesi hellaa tulisella kiireellä.
»Joko sinä kohta käyt lattiaa luuttuamaan? Emmekö me saa auttaa sinua siinä?»
»Älkää, hyvät neidit, ruvetko minun lattiaani luuttuamaan», hätäili Iita. »Menkää tuonne nurmelle istumaan, kyllä minä sillä aikaa pesen lattian.»
»Mitäs siivoojia me sitten olisimme, jos pelkäisimme lattian luuttuamista», sanoi Kaisa. »Iita saa nähdä, että me osaamme.»
Sanko pantiin puolilleen lämmintä vettä, Saara haki kopalla rannasta hiekkaa ja Iita etsi joistakin vanhoista varastoista lattiaharjan ja suuren rievun. Sitten käytiin työhön. Saara riputteli hiekkaa lattialle, Pirkko käytteli harjaa ja Kaisa vettä ja lattiariepua, eikä kestänyt kauankaan, kun jo koko lattia oli puhdas. Yhteen kyytiin pestiin eteisen lattia ja portaat.
Samassa Iita muisti, että hänellä oli vinnillä arkussa puhtaat akkunaverhot ja pöytäliina, joita hän ei ollut käyttänyt pariin vuoteen. Hän kapusi niitä hakemaan ja sillä välin tytöt kantoivat huonekalut sisälle. Sitte Kaisa rupesi panemaan verhoja akkunoihin ja Pirkko ja Saara läksivät hakemaan päivänkakkaroita, jotka päätettiin panna porsliiniseen, korvattomaan maitokannuun.
Kun sitten Hanna, puoli tuntia tämän jälkeen, talutettiin sisälle tupaan, ei hän ollut uskoa silmiään. Häntä odotti siellä pölyytetty, puhtailla lakanoilla varustettu vuode. Lattia oli puhdas kuin maitopytty. Pöydällä, jota peitti valkoinen liina, oli punakukkaisessa kannussa joukko iloisia päivänkakkaroita. Valkoiset verhot riippuivat molempien ikkunain edessä ja toisen ikkunan laudalla oli äidin punakukkainen pelargooni puhtaampana kuin koskaan ennen. Kahvipannu porisi iloisesti hellalla. Vanha kasarikin oli otettu käytäntöön. Siinä kiehui jotain punaista, jota Kaisa paraillaan hämmenteli. Pirkko asetteli kahvikuppeja pöydälle ja Saara pani pussista lautaselle herkullisen näköisiä korppuja. Mutta iloisin yllätys odotti häntä vuoteensa luona. Sen yläpuolella riippui seinällä kaunis pieni taulu, joka esitti lasta ja suojelusenkeliä.
»Se on sinun, aivan sinun omasi», huusi Saara nähdessään Hannan iloisen hämmästyksen.
Se oli tosiaankin Saaran lahja Hannalle. Vähää ennen kotoa lähtöä hän oli hiipinyt äidin luo, ja vetäen esiliinansa alta taulun, kysynyt: »Äiti, saanko viedä tämän Hannalle, minullahan on monta?» Ja saatuaan myöntävän vastauksen oli hän sitonut taulun kaulaansa esiliinan alle, niin etteivät Pirkko ja Kaisa olleet koko matkalla mitään huomanneet.
Hanna asettui vuoteelleen lepäämään. Hän oli niin iloisen ja onnellisen näköinen, että Kaisalle tulivat kyyneleet silmiin. Niin vähästä osasi iloita hän, jonka koko lyhyt elämä oli ollut taistelua puutetta, köyhyyttä ja sairautta vastaan. Ja he, jotka olivat saaneet paljon enemmän, olivat usein tyytymättömiä ja onnettomia pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa. — Saara keskeytti hänen mietteensä:
»Tiedätkö, olen niin nälissäni, että voisin syödä yksin kaikki nuo korput. Mutta saatpa nähdä, etten syö enempää kuin yhden, niinkuin puhe oli.»
Kun kahvi oli juotu, sanoivat lapset hyvästi Hannalle ja lähtivät Iitan saattamina kulkemaan kotiin päin. Tultuaan niemen nenään he katsoivat taakseen ja näkivät Hannan seisovan portailla ja vilkuttavan heille kädellään. Iita sanoi jäähyväiset kiittäen moneen kertaan kyyneleet silmissä.
* * * * *
Oli kulunut viikko edellä kerrotusta. Oli lauantai-iltapäivä. Pirkko ja Saara pölyyttivät mattoja pihalla.
»Kukahan tuolla tulee?» sanoi Pirkko nähdessään, että tietä pitkin joku olento tuli Karria kohti. »Kylläpä hän kulkee hitaasti.»
Kulkija lähestyi tosiaankin hitaasti. Kun hän oli tullut lähemmäksi, tunsivat lapset hänet Suuntalan Iitaksi.
»Mennään häntä vastaan», sanoi Saara, »hänen korinsa taitaa olla hyvin painava».
Jätettiin matot nurmelle ja lähdettiin Iitaa vastaan. Mutta suuresti he hämmästyivät, kun Iita ensi tervehdykseksi nyyhkyttäen virkkoi:
»Pois on päässyt Hanna taivaalliseen kotiin, ei ole minulla tytärtä enää.»
Heistä tuntui, kuin olisi alussa ollut mahdotonta käsittää sitä sanomaa. Kumpikin vaikeni, sydäntä kouristi niin kummallisesti. Ääneti lähestyttiin Karria, hiljaa noustiin keittiön portaita ylös, hiljaa käytiin äitiä kutsumassa.
Iitan kertomus oli lyhyt ja koruton:
»Siitä asti kun pikku neidit läksivät meiltä, hän eli kuin toisissa maailmoissa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hän puhui kummallisia asioita: — Kohta enkeli tulee minua hakemaan. Tiedän, minkälainen se enkeli on. Se on melkein kuin enkeli tuossa kuvassa, mutta sillä on vielä suuremmat siivet. Olen monta kertaa kuullut sen siipien suhinan. Kohta enkeli tulee, ottaa minut syliinsä ja vie suoraan Jesuksen syliin ja sanoo: »Tässä on pieni, väsynyt tyttö, jonka minä löysin maailmasta.» Ja Jesus silittää minun hiuksiani ja urut soivat ja enkelit laulavat. Ja kohta on minullakin kaksi valkoista, lumivalkoista siipeä ja sairaus on loppunut ja minä olen niin onnellinen. Ja sitten tulet sinä, äiti. Ja Saara ja ne toiset tytöt tulevat myös, kun he ensiksi ovat väsyneet maailmassa. —
Sitten viimeistä edellisenä päivänä hän yhtäkkiä virkkoi iloisesti: — Olen keksinyt jotain. Laitan Kaisalle, Pirkolle ja Saaralle muistoksi sellaiset pienet paperiset korit, joita vallesmannin Lyyli neuvoi tekemään. Ota, äiti, se sininen paperi pöytälaatikosta. — Otin paperin ja leikkasin sen liuskoiksi, joista hän sitten laitteli sieviä neliskulmaisia kappaleita. Yhdessä ne sitten liitimme yhteen koriksi.
Voimat olivat jo melkein lopussa, vähä väliä täytyi hänen heittäytyä selälleen ja levätä, mutta kohta taas hän yritti uudelleen. Koko ajan hän puheli iloisesti ja näytti kuin kirkastetulta. Iltaan mennessä saatiin yksi kori valmiiksi. Aamulla piti vielä jatkettaman. Mutta Jumala oli toisin määrännyt.
— Annetaan tuo yksi kori kaikille yhteisesti. Enkeli on jo niin lähellä, — hän sanoi heti herättyään. Sitten hän taasen näytti nukahtavan. Seisoin hänen vuoteensa vieressä ja katsoin, kuinka rinta hiljalleen kohosi ja laski. Äkkiä hän aukaisi silmänsä. En koskaan ole nähnyt ketään niin kirkastetun näköisenä. — Sano terveisiä heille, heille — hän katsahti koriin, joka oli hyllyllä — sano, että he olivat niin hyviä... ja että minä menin Jumalan luo...
Ja enkeli tuli.»
Iita oli lopettanut. Hän otti kopastaan pienen sinisen korin ja pani sen pöydälle. Ei yhtään silmää ollut vedetönnä.
6. SATU TONTUISTA.
»Äiti, kerro meille satu», pyysi Pirkko, kun he kaikki eräänä iltana istuivat pienessä, somassa lehtimajassa Karrin puutarhassa teetä juomassa.
Kaikki kannattivat tätä ehdotusta.
Äiti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: »Taidanpa kertoa teille tonttusadun, tontuthan ovat teidänkin ystäviänne. Tällä sadulla on sitäpaitsi se hyvä ominaisuus, että se on aivan tosi.»
»Mutta miksi se sitten on satu?» kysyi Saara.
Sen saatte itse päättää», vastasi äiti ja alkoi:
»— Olipa kerran eräässä talossa kaksi pientä tytöntylleröä, joita voimme kutsua vaikkapa Annaksi ja Sannaksi. Iloisia ja vilkkaita he olivat ja he pitivät tavattomasti tontuista, joita siinä talossa liikkui kaikkialla. Niitä asui vinnillä ja lattian alla, jokaisessa sopessa ja uuninsolassa. Kysytte, näkivätkö tytöt niitä koskaan? Kyllä he näkivät. Välistä vilahti vain punainen tonttulakin tupsu, kun tonttu itse pujahti piiloon, toisinaan näkyi vain vähän kantapäätä, kun tontulle tuli kiire uuninsolaan. Kerran eräs tonttu pudotti siinä kiireessä tossunsa, jonka lapset sitten löysivät ja jota he monta vuotta säilyttivät muistonaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että Sanna ja Anna olivat kirjeenvaihdossa tonttujen kanssa. Älkää ollenkaan naurako, se on totta.
Ensimäinen kirje, jonka tytöt tontuille kirjoittivat, kuului seuraavasti:
»Hyvät tontut! Jos te todella olette olemassa, niinkuin äiti sanoo, niin olkaa hyvät ja vastatkaa tähän kirjeeseen! Sitä pyytävät ystävänne Anna ja Sanna.»
He sulkivat kirjeen, kirjoittivat päällekirjoitukseksi parin senttimetrin korkuisilla kirjaimilla: »Tontuille», ja panivat kirjeen uuninsolaan. Jännityksellä he seuraavana aamuna kurkistivat sinne. Kirje oli poissa. Mitähän se merkitsi? Olivatko tontut sen ottaneet? Vai oliko sisäkkö Hilma sen huomannut ja hävittänyt?
Mutta samana iltapäivänä saatiin vastaus. Solasta pisti esille jotakin harmaata, ja kun lapset sen vetivät esille, oli se suuri kirjekuori, jonka päällekirjoituksena oli: »Annalle ja Sannalle tontuilta.»
Äärettömällä uteliaisuudella se avattiin. Yhdessä luettiin seuraavat rivit:
»Kyllä me olemme olemassa. Lähetämme monet tuhannet terveiset. Hieronymus, Vilhelmiina, Abraham, Kasper, Sipri, Unto ja Liisa.»
Anna ja Sanna tuijottivat kirjeeseen. He melkein luulivat näkevänsä unta. Sitten he katsahtivat toisiinsa.
»Mitäs sanot tästä?» kysyi Sanna.
»Mitä sinä sanot?»
»Ajatteles, miten hauskaa! Nyt me tiedämme heidän nimensäkin.»
Ja heistä tuntui yhtäkkiä niin hauskalta, että heidän täytyi aivan hyppiä ilosta. Sitten he taas tutkivat kirjettä.
»Miksi nuo nimet näyttävät niin omituisesti kirjoitetuilta», tuumi Anna. »Hei, nyt minä tiedän! He ovat varmasti jokainen omalla kädellään kirjoittaneet nimensä. Katsoppas noita ensimäisiä nimiä, Hieronymus ja Vilhelmiina. Ne ovat varmasti tonttuisä ja tonttuäiti. Tonttuisä on oikein jyry vanha vaari, koska painaa kirjaimetkin noin paksuiksi.»
»Ja», jatkoi Sanna, »tonttuäiti on pikkuinen, lempeä muori. Aivan tuntuu siltä kuin näkisin hänet tuossa edessäni. Kasvot pyöreät kuin kuu, suu leveässä hymyssä, punainen tonttulakki hiukan kallellaan päässä ja sen lakin alla näkyy vähän harmaita hiuksia.»
»Lapset ovat varmasti kirjoittaneet nimensä vanhimmasta nuorimpaan», sanoi Anna tarkkaavaisesti kirjettä tutkittuaan. »Tuo Abraham on varmaankin jo tavallisen vanha, koska hänellä on niin vanhanaikainen nimikin. Kasper ja Sipri ovat vielä lapsellisempia. Mutta katsos tuota Untoa. Hän ei osaa kirjoittaa yhtään paremmin kuin mekään.»
»Tuo Liisa sitten vasta on hullunkurisesti kirjoitettu», ehätti Sanna puolestaan selittämään. »Siinä on varmasti Vilhelmiina-äiti ohjannut pienen Liisansa kättä. Ainoastaan tuon harakanvarpaan on Liisa ilman apua piirtänyt.»
»Mitä me nyt teemme?» sanoi Anna. »Jos kirjoittaisimme uuden kirjeen.»
Sanna riensi hakemaan äidin pöytälaatikosta paperia ja kirjekuoren. Ja sitten alotettiin kirjoittaa. Tällä kertaa oli työ vielä vaikeampaa kuin ensimäisellä kerralla. Kolme kirjeenalkua revittiin ja vasta neljäs hyväksyttiin. Se sisälsi monet kiitokset kirjeestä, kysymyksen, olivatko Hieronymus ja Vilhelmiina tonttuisä ja -äiti, sekä pyynnön, että tonttuherrasväki joskus tulisi vieraisille Sannan ja Annan luo. Kirje suljettiin taas kuoreen ja pantiin uuninsolaan.
Sitten seurasi kolme päivää, jotka lasten mielestä olivat tavattoman pitkiä. Heidän kirjeensä oli tosin hävinnyt uuninsolasta, mutta vastausta ei näkynyt eikä kuulunut. Tuhannet ajatukset pyörivät aina Annan ja Sannan mielessä ja äitiä ahdistettiin lakkaamatta kysymyksillä, jotka koskivat tonttujen elämää.
Mutta sitten neljäntenä yönä tapahtui jotain odottamatonta. Anna valvoi vuoteellaan ajatellen tonttuja ja odottaen unta. Sanna oli nukkunut ja hengitti syvään.
Silloin kuuli Anna yhtäkkiä hiljaisen kuiskauksen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta selvästi hän kuuli sanat: »Yksinkö valveilla?»
Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kuu paistoi suoraan sisälle ikkunasta. Hän tunsi sydämensä sykkivän kiivaasti, mutta häntä ei pelottanut.
Taas kuului kuiskaus: »Kumpi valvoo, Sanna vai Anna?» Tällä kertaa kuului ääni uuninsolasta.
Vaivalla hän sai äänen kurkustaan: »Anna valvoo.»
Se kuului niin omituiselta, että hän melkein pelästyi omaa ääntään.
Mutta samassa pujahti kaksi pientä olentoa uuninsolasta. Ne olivat tonttuja!
Anna aikoi juuri herättää Sannan, mutta toinen tonttu tarttui hiljaa hänen ojennettuun käteensä.
»Älä herätä Sannaa! Etkö tiedä, että me tontut emme koskaan saa näyttäytyä kahdelle ihmiselle yht'aikaa, se olisi meidän turmiomme. Jos te molemmat olisitte olleet hereillä, ei tapaamisestamme olisi tullut mitään. Paina nyt tarkasti mieleesi mitä näet. Sitten aamulla kerrot kaiken Sannalle, niin ei hänelläkään ole paha mieli.»
Tontun ääni oli hyvin ystävällinen, niin että Anna kadotti kaiken arkuutensa ja uskalsi tarkastaa ukkoa kiireestä kantapäähän. Tämä oli pöydän korkuinen, hiukan tuiman, — mutta — kumina kyllä — samalla myös leikillisen näköinen.
Tonttu kumarteli hänelle kohteliaasti ja jatkoi puhettaan:
»Olen Hieronymus ja, kuten oikein arvasitte, tonttuperheemme isä.»
Sitten hän viittasi kädellään toiselle tontulle, joka, oli pysähtynyt vähän kauemmaksi: »Tässä on vaimoni Vilhelmiina.»
Tonttu-äiti lähestyi Annaa, joka ei voinut olla hymyilemättä nähdessään pienen pyylevän olennon niiaavan hänelle.
»Juuri niinkuin ajattelimmekin», mietti hän itsekseen tarkastaessaan tonttu-äitiä, »pyöreät posket ja iloiset silmät».
»Jos sinua haluttaa», jatkoi tonttuisä, »niin esitän sinulle koko perheeni. Yhden erehdyksen olette tehneet. Abraham ei ole meidän vanhin poikamme, vaan hän on tämän minun muorini veli. Hän on toista vuotta asunut meillä. Kuitenkin hän aivan kohta muuttaa pois, sillä hän on kihloissa erään herttaisen tonttuneidon kanssa. Ensi Samulinpäivänä he menevät naimisiin ja muuttavat asumaan tuohon naapuritaloon. — Poikamme ovat koko reippaita tonttulapsia, kuten itse pian näet. Sinä, Vilhelmiina, saat itse puhua Liisa-tytöstämme.»
»No, eihän hänessä nyt vielä paljoa kehumista ole, hän on vielä niin pieni», sanoi tonttuäiti. Hän puhui hyvin nopeasti ja räpytteli silloin tällöin silmiään.
Sitten menivät he molemmat jälleen lähelle uuninsolaa. Tonttuisä löi kuusi kertaa käsiään yhteen ja kohta astuivat esille Abraham, Kasper, Sipri, Unto, Liisa ja — kissa.
»Mitä kummaa, sehän on kuin meidän Mikki», ajatteli Anna, kun näki kissan. Mutta hän oli niin hämmästynyt kaikesta tästä, että ei saanut sanaa suustaan.
Vuoron perään astui jokainen esille, kumarsi syvään ja lausui nimensä. Liisa oli niin pieni, että Annaa aivan nauratti, mutta osasi hänkin niiata.
Viimeisenä tuli Mikki, joka koukisti selkänsä ja naukaisi lyhyesti.
»Tämä taitaakin olla jo entuudestaan tuttu», sanoi Abraham-eno, jolla oli tavattoman iloiset silmät. »Ei kai pikku neiti ole pahoillaan siitä, että kissa kuuluu meidän perheeseemme. Hyvänä me sitä pidämme. Kun lapset ovat olleet pieniä, on se niitä välistä kehdossa soudattanut. Toisinaan se on auttanut sisartani kehräämisessä. Mutta kyllä sillä sentään on vapaa-aikojakin, jolloin se pyydystää talon hiiriä.»
»Nyt lapset piiriin!» komensi tonttu-isä.
Mutta voi onnettomuutta! Taisi komentaa vähän liian kovalla äänellä, koska Sanna samassa alkoi kääntyä vuoteellaan.
Silloin yks' kaks' oli huone aivan tyhjä. Kuu vain paistoi huoneeseen, kuten äskenkin, ja Anna istui vuoteellaan hehkuvin poskin.
»Miksi et nuku?» kysyi Sanna hyvin unisella äänellä.
»Siksi, että olen nähnyt ihmeitä. Olen nähnyt tontut!»
»Mitä!» huudahti Sanna, ja heti oli uni silmistä karissut.
Ja Anna kertoi. Hänen kuumeinen innostuksensa tarttui Sannaankin, joka aivan henkeään pidättäen kuunteli.
»Kuule, rakas Anna! Käy sinä nyt nukkumaan. Minä valvon ja odotan tonttuja, jos ne vielä tulisivat», sanoi Sanna, kun Anna oli lopettanut.
He yrittivät niin, mutta kun kuu puoli tuntia senjälkeen, oltuaan hetkisen erään tumman pilven peitossa, kurkisti huoneeseen, nukkuivat molemmat tytöt hymyillen unissaan. Mutta lattialla pyöri tonttujen piiri, se pyöri huimaa vauhtia. Hiukan syrjässä seisoi tonttuisä, kohottaen aina silloin tällöin sormen huulilleen: »Älkää herättäkö lapsia!»
* * * * *
Satu oli lopussa. Äiti katsoi hymyillen vuorotellen kuhunkin lapseen. Pirkko ja Saara olivat innostuneet niin, että heistä oli suorastaan käsittämätöntä, kuinka äidin satu voi loppua sellaiseen paikkaan. He pyysivät hartaasti jatkoa, mutta äiti sanoi:
»En tosiaankaan tiedä enempää. Anna ja Sanna eivät nähneet enää milloinkaan tonttuja. Mutta syntymä- ja nimipäiviensä aamuina he tavallisesti löysivät uuninsolasta tonttujen onnittelut. Siitä he päättivät, että tontut edelleenkin elivät ja olivat terveinä. Mikkiä lapset kohtelivat aina mitä parhaiten, koska he tiesivät sen olevan tonttujen palveluksessa.»
»Äiti», sanoi Paavo, »nyt sinä tietysti myönnät, että Anna olet sinä ja Sanna on meidän Lyyli-tätimme, ja että kaikki tämä, mitä kerroit, tapahtui silloin kun te olitte lapsia».
»Pitänee se myöntää», sanoi äiti.
»Ihanko totta sinä näit silloin yöllä tonttuja?» kysyi Pirkko.
»Kaikki mitä kerroin, on totta. Ainoastaan se, mitä sanoin kuun nähneen silloin yöllä, kun lapset jo nukkuivat, on arvelua, sillä enhän voinut olla kuussa», sanoi äiti nauraen.
Mutta Kaisakin näytti hyvin miettivältä:
»Yhtä paikkaa en ymmärrä», sanoi hän. »Sanoit, että lapset kerran löysivät tontun tossun. Oliko silloin jo joskus tapana pukea lapsia tonttupukuihin ja esittää tonttunäytelmiä?»
»Olipa niinkin. Ja sekin tossu, jonka lapset löysivät, muistutti suuresti niitä tossuja, joita mummonne juuri samoihin aikoihin valmisti kuvaelmaa varten.»
»Silloin on kaikki selvää!» huudahti Kaisa.
Isä oli istunut koko ajan ääneti, hänkin hyvin tarkkaavaisesti seuraten kertomusta. Nyt hän käänsi kaikkien ajatukset toisaalle sanomalla:
»Luulen melkein, että posti on jo tullut. Menehän, Paavo, katsomaan.»
Paavo läksi ja palasi pian.
»Sanomalehti, isälle kirje ja Kaisalle jotakin. Kumman käden otat?» kysyi hän pitäen käsiään selän takana.
»Oikean tietysti.»
»Etpäs arvannut», sanoi Paavo ojentaen vasemmalla kädellään Kaisalle postikortin.
Tuskin oli Kaisa lukenut pari riviä, kun hän jo riemuiten ilmoitti:
»Elsa kysyy, saako hän tulla meille muutamaksi päiväksi nyt ennenkuin koulu alkaa.»
»No, entäs Pekka?» kiirehti Paavo kysymään.
»Pekka haluaisi myös päästä Paavon luo. Ehkä otan hänet mukaan», luki Kaisa kortista.
Vai »ehkä», sanoi Paavo. »Ne isot sisaret ovat sellaisia ilkimyksiä.»
»No, no, Paavo», varotti äiti. »Isot sisaret ovat usein hyvin kallisarvoisia aarteita. — Meillä on tilaa sekä Elsalle että Pekalle. He ovat molemmat tervetulleita.»
7. KESÄN VIIMEINEN VIIKKO.
Elsa ja Pekka olivat kaupungin lapsia. Elsa oli aikoinaan ollut Kaisan luokkatoveri ja hyvä ystävä. Sitten olivat heidän tiensä eronneet. Elsa oli jatkanut lukujaan, päämääränä valkolakki. Kaisa taas oli tyytynyt vähempään viisauteen ja tullut kotiin perehtyäkseen käytännöllisen elämän salaisuuksiin. Kuitenkin he olivat silloin tällöin kirjoitelleet, ja Kaisa oli aina kaupungissa käydessään käynyt Elsaa tervehtimässä. Elsa sitävastoin ei ollut vielä nähnyt Kaisan kotia. — Pekka oli Paavon luokkatoveri.
Näitä kahta sisarusta siis odotettiin Karriin viettämään »kesän viimeistä viikkoa», toisin sanoen viimeistä vapaata viikkoa ennen koulun alkua.
Kukapa ei tietäisi, miten hauska on valmistautua vieraita vastaanottamaan. Jokainen soisi, että hänen kotinsa näyttäisi mahdollisimman sievältä ja siistiltä silloin, kun vieras sinne saapuu.
Niin ajattelivat Karrin lapsetkin. Tuskinpa olisi enää muutoin näin syksyllä tullut kukkapenkkejä kitketyksi, tuskinpa olisi tullut uimahuonetta pestyksi ja leikkitupaa »Toimelaa» siistityksi. Mutta nyt, kun odotettiin vieraita, tehtiin kaikki nämä työt sekä paljon muuta lisäksi.
Pirkko tahtoi välttämättä siistiä lammasnavetankin oikein puhtaaksi, vaikka Kaisa vakuutteli, että Elsa korkeintaan kerran pistäytyy lampaita katsomassa.
»Niin, mutta sillä kerrallahan hän juuri näkee, missä kunnossa lampaani ovat», tuumi hän vain.
Mitä tulee Saaran laatikkoon, jossa tavallisesti aina vallitsi suuri epäjärjestys, siistittiin sekin päivää ennen vieraiden saapumista. Kaisan neuvon mukaan järjesti Saara laatikkonsa oikein johdonmukaisesti. Alimaiseksi ja takaosaan pantiin kaikki sellaiset esineet, joita ei tarvittu usein, etuosaan taasen sijoitettiin sellaiset, joita useammin liikuteltiin. Mutta kun Saara seuraavana päivänä, pari tuntia ennen vieraiden saapumista, päätti panna palmikkoonsa punaisen silkkinauhan, eikä hän oikein muistanut, kuuluiko se laatikon ylä- vai alakerran asukkaihin, ennätti hän sotkea koko laatikkonsa sikin sokin, sillä nauha oli onnettomuudeksi aivan alimaisena erään kirjan välissä.
Paavo olisi välttämättä tahtonut lähteä hevosella asemalle vieraita vastaan, mutta kun matka oli pitkä, katsoi isä parhaaksi lähettää Iivari-rengin.
Se aika, jolloin tulijain jo tiedettiin istuvan rattailla, tuntui lapsista tavattoman pitkältä. Kaisa tosin puuhasi keittiössä ja Pirkko ja Saara kattoivat päivällispöytää, mutta selvästi huomasi heidän ajatustensa olevan muualla. Paavo ei muuta tehnytkään kuin kulki huoneesta huoneeseen, ikkunasta ikkunaan ja lupaili: »Kyllä ne kohta tulevat.»
Vihdoin kuului rattaiden kolinaa. Suoraa päätä hyökkäsivät lapset pihalle ja raikuvin huudoin otettiin vieraat vastaan.
Molemminpuoliset tervehdykset vaihdettiin. Puhuttiin siitä, kuinka kukin oli ulkomuodolta muuttunut. Kaisa ihaili vieraansa kahta komeaa palmikkoa, jotka olivat hänen mielestään sitte viime näkemän vielä tuntuvasti kasvaneet. Elsa taasen ylisti Kaisan päivettynyttä ja terveyttä uhkuvaa ulkomuotoa.
Paavo ja Pekkakin olivat ensin koettaneet tarkastella toisiaan, mutta sitten Paavo kohta esitti Pekalle, että tämä lähtisi katsomaan hänen postimerkkikirjaansa, ja niin olivat pojat heti kadonneet.
Mutta miltä tuntui Pirkosta ja Saarasta? Sitä on vähän vaikea kuvata. He tunsivat itsensä jonkunverran syrjäytetyiksi ja pian olisi kai pettymyksen tunnekin päässyt valtaan, jollei Elsa olisi huomannut tuota vähän alakuloista ilmettä pikku tyttösten kasvoissa. Reippaasti hän ojensi heille kätensä, toisen Pirkolle ja toisen Saaralle. Kaisa otti kantaakseen Elsan matka-rasian ja niin astuttiin sisälle.
Äiti ja isä olivat eteisessä toivottamassa vieraan tervetulleeksi.
Hetkistä myöhemmin avasi Elsa rasiansa. Kaisa, Pirkko ja Saara seisoivat ympärillä.
»Katsokaas, tällaisen valkean puvun minä sain juhannukseksi.»
»Voi, miten sievä!» ihailivat ympärillä seisovat.
»Ja tässä on kaulanauha, jonka setäni toi minulle Tukholmasta.»
Kaulanauha sai kiertää kädestä käteen ja kaikkien kolmen arvostelu kuului, että se oli ihana.