Part 37

En tiedä, oliko puheenjohtaja jakanut prokuraattorin ja puolustajan haastamat todistajat jollakin tavoin ryhmiin ja missä järjestyksessä heidät oli päätetty kutsua esiin. Luultavasti tässä oli jokin järjestely olemassa. Tiedän vain, että ensimmäiseksi alettiin kutsua kuultaviksi prokuraattorin todistajia. Minä toistan, etten aio kuvata koko kuulustelua kohta kohdalta. Sitäpaitsi kuvaukseni olisi osittain tarpeetonkin, sillä prokuraattorin ja puolustajan puheissa, kun niiden vuoro tuli, keskitettiin koko asian kulku ja kaikkien tosiasian sekä kuultujen todistusten merkitys ikäänkuin yhteen kirkkaasti ja luonteenomaisesti valaistuun pisteeseen, mutta nämä kaksi huomattavaa puhetta minä ainakin paikoitellen olen täydelleen kirjoittanut muistiin ja esitän aikanaan samoin kuin erään tavattoman ja aivan odottamattoman episodin, joka prosessin aikana sattui äkkiä jo ennen oikeudessa pidettyjä puheita ja epäilemättä paljon vaikutti sen ankaraan ja onnettomaan lopputulokseen. Huomautan vain, että aivan oikeudenistunnon ensi hetkistä saakka esiintyi selvästi eräs tämän »jutun» kuvaava piirre, jonka kaikki huomasivat, nimittäin: syytöksen tavaton voima niihin keinoihin verrattuna, jotka puolustajalla oli käytettävinään. Sen ymmärsivät kaikki aivan heti, kun tässä ankarassa oikeussalissa tosiasiat alkoivat keskitetyssä muodossa järjestyä ryhmiin ja alkoi vähitellen yhä selvempänä esiintyä koko tuo kamala tapaus ja kaikki tuo veri. Kaikille: kävi ymmärrettäväksi kenties jo aivan alussa, että se on oikeastaan aivan kiistämätön asia, että siinä ei ole sijaa epäilyille, että oikeastaan ei tarvittaisi mitään virallisia väittelyjä, että puheet ovat vain muodon vuoksi ja että syytetty on syyllinen, ilmeisesti syyllinen, lopullisesti syyllinen. Luulen, että kaikki naisetkin, aivan jokikinen, jotka niin kärsimättömästi toivoivat tuon mielenkiintoisen syytetyn vapauttamista, samalla kertaa olivat nyt täysin vakuutettuja hänen syyllisyydestään. Vieläpä he luullakseni olisivat olleet pahoillaankin, jollei hänen syyllisyyttään olisi niin vakuuttavasti osoitettu, sillä silloin ei asian loppuselvitys olisi niin vaikuttava, kun rikollinen julistetaan syyttömäksi. Ja että hänet julistetaan syyttömäksi, — siitä, omituista kyllä, kaikki naiset olivat vakuutetut melkein viime hetkeen asti: »hän on syyllinen, mutta hänet vapautetaan humaanisuuden vaikutuksesta, uusien aatteiden ja uusien tunteiden vaikutuksesta, jotka nykyisin ovat liikkeessä», j.n.e. Siksipä he olivat niin joukolla ja niin kärsimättömästi tänne rientäneetkin. Miesten mieliä taas kiinnitti enimmän prokuraattorin ja kuuluisan Fetjukovitšin välinen kamppailu. Kaikki ihmettelivät ja kysyivät itseltään: mitä voi tehdä tämmöisestä toivottomasta asiasta, tästä mädästä munasta, edes niinkään etevä mies kuin Fetjukovitš? Siksi he jännittynein mielin seurasivat askel askelelta hänen urotöitään. Mutta Fetjukovitš jäi aivan loppuun asti, siihen asti kuin hän piti puheensa, kaikille arvoitukseksi. Kokeneet miehet aavistivat, että hänellä on järjestelmä, että hänen mielessään on jo jotakin kypsynyt, että hänellä on edessään päämäärä, mutta mikä se oli, — sitä oli miltei mahdoton arvata. Hänen varmuutensa ja itseluottamuksensa olivat kuitenkin silmäänpistävät. Sitäpaitsi huomasivat kaikki ilokseen heti, että hän, vaikka oli ollut kaupungissamme niin lyhyen ajan, kaikkiaan ehkä vain kolmisen päivää, oli kyennyt ihmeteltävän hyvin perehtymään juttuun ja »tutkinut sen pienimpiä vivahduksia myöten.» Nautintoa tuntien kertoivat monet jälkeenpäin esimerkiksi siitä, miten hän osasi oikeaan aikaan »vetää nenästä» kaikkia prokuraattorin todistajia ja saada heidät sekaantumaan ja ennen kaikkea tahria heidän siveellisen maineensa ja siten vähentää ilman muuta myös heidän todistustensa arvoa. Arveltiin muuten hänen tekevän tätä suurelta osalta niin sanoaksemme leikitelläkseen, jonkinmoisen juridisen loiston takia, jotta mitkään käytäntöön tulleet asianajotemput eivät jäisi unhoon: sillä kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän kaikilla noilla »tahrimisillaan» voinut saavuttaa mitään suurta eikä lopullista etua ja että hän luultavasti itse ymmärsi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta että hänellä oli varastossa jokin oma ideansa, jokin vielä piilossa oleva puolustusase, jonka hän yhtäkkiä paljastaa, kun aika on tullut. Mutta toistaiseksi hän kuitenkin tuntien voimansa ikäänkuin leikki ja huvittelihe. Niinpä esimerkiksi kun kuulusteltiin Grigori Vasiljevitšia, entistä Fjodor Pavlovitšin kamaripalvelijaa, joka oli esittänyt kaikkein painavimman todistuksen »avoimesta, puutarhaan johtavasta ovesta», niin puolustaja takertui kovasti kiinni häneen, kun hänen vuoronsa tehdä kysymyksiä oli tullut. On huomattava, että Grigori Vasiljevitš esiintyi salissa vähääkään ymmälle joutumatta oikeuden mahtavuudesta ja häntä kuuntelevan yleisön suurilukuisuudesta, oli levollisen ja melkeinpä mahtavan näköinen. Hän esitti todistuksensa niin varmana kuin olisi keskustellut kahden kesken Marfa Ignatjevnansa kanssa, ainoastaan hiukan kunnioittavammin. Mahdotonta oli saada häntä sekaantumaan. Aluksi prokuraattori kyseli häneltä pitkän aikaa kaikenlaisia yksityisseikkoja Karamazovien perheestä. Perhe-elämän kuva esiintyi hyvin selväpiirteisenä. Kuului ja näkyi, että todistaja oli vilpitön ja tasapuolinen. Vaikka hän syvästi kunnioittikin entisen isäntänsä muistoa, niin hän kuitenkin lausui esimerkiksi semmoista, että tämä ei ollut oikeudenmukainen Mitjaa kohtaan ja »kasvatti väärin lapsiaan». — »Hänet, pikku pojan, olisivat ilman minun huolenpitoani täit syöneet», lisäsi hän kertoessaan Mitjan lapsuusvuosista. »Ei ollut myöskään paikallaan, että isä teki pojalleen vääryyttä tämän äidinperintöön nähden.» Prokuraattorin kysymykseen, mitä syitä hänellä oli vakuuttaa Fjodor Pavlovitšin tehneen vääryyttä pojalleen tilityksessä, ei Grigori Vasiljevitš kaikkien ihmeeksi esittänyt mitään tosiasioita, mutta oli kuitenkin itsepintaisesti sitä mieltä, että tili pojalle »ei ollut oikea» ja että pojalle todella »olisi pitänyt maksaa vielä muutamia tuhansia». Huomautan tässä asian ollessa puheena, että tämän kysymyksen — oliko Fjodor Pavlovitš jättänyt jotakin maksamatta Mitjalle, — prokuraattori erittäin itsepintaisesti esitti kaikille niille todistajille, joille saattoi sen tehdä, myöskin Aljošalle ja Ivan Fjodorovitšille, mutta ei saanut yhdeltäkään todistajalta mitään täsmällistä tietoa; kaikki vakuuttivat asian niin olevan, mutta kukaan ei voinut esittää mitään edes osapuilleen selvää todistusta. Kun Grigori kuvasi pöydän ääressä tapahtuneen kohtauksen, silloin kun Dmitri Fjodorovitš hyökkäsi sisään ja pieksi isäänsä sekä uhkasi tulla toiste tappamaan hänet, syntyi salissa synkkä mieliala, sitäkin suuremmalla syyllä, kun vanha palvelija kertoi tyynesti, liikoja sanoja käyttämättä, omalaatuisella puhetavallaan, mutta saaden tulokseksi kauhean kaunopuheisen esityksen. Mitjan puolelta kärsimästään loukkauksesta, tämä kun silloin oli lyönyt häntä vasten kasvoja ja kaatanut hänet maahan, hän huomautti, ettei hän ole siitä vihainen, vaan on kauan sitten antanut sen anteeksi. Smerdjakov-vainajasta hän lausui ristien silmänsä, että tämä oli taitava mies, mutta tyhmä ja sairauden näännyttämä ja ennen kaikkea jumalaton ja että häntä olivat jumalattomuuteen opettaneet Fjodor Pavlovitš ja tämän vanhin poika. Mutta melkein innostuen hän vakuutti, että Smerdjakov oli rehellinen, ja kertoi samalla, miten Smerdjakov aikoinaan oli löytänyt herran pudottamat rahat eikä ollut salannut niitä, vaan oli tuonut herralle, ja tämä oli siitä »lahjoittanut hänelle kultakolikon» ja alkanut sen jälkeen luottaa häneen kaikessa. Että ovi puutarhaan oli ollut auki, sen hän vakuutti itsepintaisen järkähtämättömästi. Häneltä kyseltiin muuten niin paljon, etten minä voi kaikkea muistaakaan. Viimein oli puolustajan vuoro kysellä, ja tämä alkoi ensityökseen tiedustella kääröstä, johon »muka» Fjodor Pavlovitš oli pannut kolmetuhatta ruplaa »erästä henkilöä varten». »Näittekö te sen itse — te, joka niin monta vuotta olitte ollut herrallenne niin läheinen henkilö?» Grigori vastasi, ettei hän ollut nähnyt eikä ollenkaan kuullutkaan semmoisista rahoista keneltäkään »aina siihen saakka kun nyt kaikki ovat ruvenneet puhumaan». Tämän kääröä koskevan kysymyksen Fetjukovitš puolestaan teki kaikille todistajille, joille vain voi sen tehdä, yhtä itsepintaisesti kuin prokuraattori oman kysymyksensä omaisuuden jaosta, ja sai myös kaikilta vain yhden ainoan vastauksen, sen nimittäin, että kukaan ei ollut nähnyt kääröä, vaikka hyvin monet olivat siitä kuulleet. Tämän itsepintaisuuden puolustajan puolelta tässä kysymyksessä huomasivat kaikki alusta alkaen.

— Saanko nyt tehdä teille kysymyksen, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, — kysyi Fetjukovitš yhtäkkiä ja aivan odottamatta, — mistä aineista oli tehty se palsami eli niin sanoakseni se ryytiviina, jolla te sinä iltana ennen maatamenoa, kuten tiedetään alustavasta kuulustelusta, hieroitte kivistäviä lanteitanne toivoen siitä parannusta?

Grigori katsoi tylsästi kysyjään ja mutisi vähän aikaa vaiti oltuaan: »Siinä oli salvia-yrttiä.»

— Ainoastaanko salviaa? Ettekö muista vielä jotakin muuta?

— Oli myös ratamoa.

— Ehkäpä myös pippuria? — uteli Fetjukovitš.

— Oli pippuriakin.

— Ja niin edespäin. Ja kaikki tämä viinan seassa?

— Väkiviinassa.

Salissa kuului hiljaista naurua.

— Näettekö nyt, ihan väkiviinassa. Tehän hierottuanne selkäänne näitte hyväksi juoda suuhunne loput pullon sisällöstä lukien jonkin hurskaan rukouksen, jonka vain teidän vaimonne tuntee, eikö niin?

— Join.

— Paljonko te arviolta joitte? Noin osapuilleen? Ryypyn, toisenkin?

— Juomalasillinen siitä tulee.

— Ihan juomalasillinen. Ehkäpä puolitoistakin juomalasia?

Grigori vaimeni. Oli kuin hän olisi ymmärtänyt jotakin.

— Puolitoista lasia puhdasta spriitä — sepä ei ole ollenkaan huonosti naukattu, vai mitä arvelette? Voi nähdä jo »paratiisin ovet avoimina» eikä vain puutarhaan johtavaa ovea?

Grigori oli yhä vaiti. Yli salin kävi taas naurahdus. Puheenjohtaja liikahti.

— Ettekö tiedä varmasti, — takertui häneen yhä enemmän Fetjukovitš, — nukuitteko te vai ettekö sillä hetkellä, jolloin näitte puutarhaan vievän oven avoimena?

— Seisoin jaloillani.

— Se ei vielä todista, ettette nukkunut (taas kuului naurahduksia salissa). Olisitteko esimerkiksi voinut vastata sillä hetkellä, jos joku olisi kysynyt teiltä jotakin, — no, esimerkiksi sitä, mikä vuosi meillä nyt on?

— Sitä en tiedä.

— Mutta mikä vuosi meillä nyt sitten on, meidän ajanlaskumme mukaan, Kristuksen syntymästä lukien, ettekö tiedä?

Grigori seisoi hämillään olevan näköisenä ja katsoi jäykästi kiusaajaansa. Näytti todellakin tuntuvan omituiselta, ettei hän tietänyt, mikä vuosi oli menossa.

— Kenties sentään tiedätte, montako sormea on kädessänne?

— Minä olen epävapaa mies, — lausui Grigori yhtäkkiä kuuluvasti ja selvästi, — jos esivalta näkee hyväksi tehdä minusta pilaa, niin minun on se kärsittävä.

Fetjukovitš näytti hieman nolostuvan, ja asiaan sekaantui puheenjohtajakin huomauttaen vakavasti puolustajalle, että on tehtävä sopivampia kysymyksiä. Sen kuultuaan Fetjukovitš kumarsi arvokkaasti ja ilmoitti lopettaneensa kyselynsä. Tietysti sekä yleisöön että valamiehiin saattoi jäädä pikkuinen epäilyn mato semmoisen miehen todistusta kohtaan, joka oli lääkitessään itseään ollut siinä tilassa, että saattoi »nähdä paratiisin ovet» ja joka sitäpaitsi ei tietänyt, mikä vuosi jälkeen Kristuksen syntymän nyt oli; niin että puolustaja oli sentään saavuttanut tarkoituksensa. Mutta ennen Grigorin poistumista sattui vielä välikohtaus. Kääntyen syytetyn puoleen puheenjohtaja kysyi, eikö hänellä ole mitään huomauttamista esitettyjen todistusten johdosta?

— Kaikki hänen puheensa ovat tosia, paitsi se, mitä hän sanoo ovesta, — huudahti Mitja kovalla äänellä. — Siitä, että hän on kammannut päästäni täit, minä kiitän, siitä, että hän on antanut minulle anteeksi lyöntini, minä häntä kiitän; ukko on ollut rehellinen koko elämänsä ajan ja niin uskollinen isälleni kuin seitsemänsataa villakoiraa.

— Syytetty, valitkaa paremmin sananne, — lausui puheenjohtaja ankarasti.

— Minä en ole villakoira, — mutisi myös Grigori.

— No, sitten olen minä villakoira, minä! — huudahti Mitja. — Jos se on loukkaavaa, niin omaksun sen itselleni ja pyydän häneltä anteeksi: olen ollut peto ja häntä kohtaan julma! Aisoposta kohtaan olin myös julma.

— Ketä Aisoposta? — puuttui taas puheenjohtaja ankarasti puheeseen.

— No, Pierrot’ta... isääni, Fjodor Pavlovitšia.

Puheenjohtaja teroitti uudelleen ja entistä ankarammin Mitjan mieleen, että hän valitsisi varovaisemmin sanontatapansa.

— Te vahingoitatte tällä vain itseänne tuomareittenne silmissä.

Yhtä ovelasti suoriutui puolustaja silloinkin, kun todistajana kuulusteltiin Rakitinia. Huomautan, että Rakitin oli kaikkein tärkeimpiä todistajia, ja prokuraattori pani hänelle paljon arvoa. Selville kävi, että hän tiesi kaiken, tiesi ihmeteltävän paljon, kaikkien luona hän oli ollut, kaikki nähnyt, kaikkien kanssa puhunut, tunsi aivan yksityiskohtaisesti Fjodor Pavlovitšin ja kaikkien Karamazovien elämänkerran. Tosin hän oli kuullut kolmetuhatta ruplaa sisältävästä kääröstä ainoastaan Mitjalta itseltään. Sen sijaan hän kuvasi seikkaperäisesti kaikki Mitjan urotyöt »Pääkaupunki»-ravintolassa, kaikki tämän mainetta vahingoittavat sanat ja eleet, ja kertoi jutun alikapteeni Snegirevin »pesurievusta». Siitä erikoiskysymyksestä, jäikö Fjodor Pavlovitš jotakin velkaa Mitjalle tämän omaisuutta tilittäessään, ei edes itse Rakitin kyennyt mitään sanomaan, vaan koetti vain päästä ylimalkaisilla halventavilla viittauksilla: Kukapa, muka, saa selvän, kuka heistä on syyllinen, sekä voi laskea, kuka on jäänyt kenellekin velkaa, kun koko karamazovilainen homma oli niin päätöntä, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää eikä siitä selvää tehdä? Koko tuomittavana olevan rikoksen tragedian hän kuvasi tulokseksi vanhentuneista maaorjuuden aikuisista tavoista ja Venäjällä vallitsevasta suuresta epäjärjestyksestä, tämä maa kun kärsii asianmukaisten laitosten puutetta. Sanalla sanoen, hänen annettiin tuoda esille yhtä ja toista. Tämän oikeusjutun yhteydessä herra Rakitin pääsi ensimmäisen kerran esiintymään ja tuli huomatuksi; prokuraattori tiesi, että todistajalla oli tekeillä aikakauskirjaa varten kirjoitelma nyt käsiteltävänä olevasta rikoksesta, ja myöhemmin hän puheessaan (kuten tuonnempana saamme nähdä) siteerasi eräitä ajatuksia tästä kirjoitelmasta, johon hän siis oli tutustunut. Todistajan antama kuvaus muodostui synkäksi ja onnettomaksi ja vahvisti suuresti »syytettä». Yleensä Rakitinin esitys valtasi yleisön itsenäisellä ajatustavallaan ja ajatuksen ylevällä lennokkuudella. Kuuluipa pari kolme äkkiä syntynyttä kättentaputusyritystäkin juuri niissä kohdin, joissa puhuttiin maaorjuudesta ja epäjärjestykseen sortuneesta Venäjästä. Mutta Rakitin, joka sentään oli nuori mies, ampui kuitenkin hiukan ohi maalin, ja tätä osasi puolustaja oivallisesti käyttää hyväkseen. Vastatessaan Grušenjkaa koskeviin kysymyksiin Rakitin, innostuneena menestyksestään, jonka hän tietysti jo itse oli huomannut, ja siitä korkeasta ylevyydestä, johon hänen oli onnistunut kohota, katsoi voivansa lausua Agrafena Aleksandrovnasta hieman halveksivasti, että tämä oli »kauppias Samsonovin jalkavaimo». Hän olisi myöhemmin ollut valmis maksamaan paljon siitä, että tuo sana olisi jäänyt sanomatta, sillä siitäpä hänet Fetjukovitš heti saikin kiinni. Ja tämä kaikki johtui vain siitä, että Rakitin ei ollut ensinkään ottanut huomioon, että Fetjukovitš oli voinut niin lyhyessä ajassa tutustua juttuun niin tarkoin kaikkein yksityisluontoisimpiakin pikku seikkoja myöten.

— Sallikaa minun kysyä, — alkoi puolustaja hymyillen mitä ystävällisimmin, jopa kunnioittavastikin, kun oli tullut hänen vuoronsa tehdä kysymyksiä, — te olette tietysti sama herra Rakitin, jonka kirjoittaman, hiippakunnan hallituksen julkaiseman kirjasen _Herrassa nukkuneen luostarinvanhimman, isä Zosiman elämä_, joka on täynnä syviä ja uskonnollisia ajatuksia ja jossa on oivallinen ja hurskas omistus korkea-arvoiselle piispalle, minä äskettäin olen niin suurella nautinnolla lukenut.

— Minä en kirjoittanut painettavaksi... se on painettu myöhemmin, — mutisi Rakitin, ikäänkuin häntä jokin olisi ällistyttänyt, ja miltei häveten.

— Oi, se on oivallista! Sellainen ajattelija kuin te voi ja hänen täytyykin suhtautua sangen suurpiirteisesti jokaiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön. Korkea-arvoisen piispan suojeluksella on teidän perin hyödyllinen kirjasenne levinnyt ja tuottanut suhteellisesti paljon hyötyä... Mutta mieleni tekisi ensi sijassa udella teiltä seuraavaa: te mainitsitte äsken juuri, että olette ollut rouva Svetlovin läheinen tuttava? (Nota bene: Grušenjkan sukunimi oli Svetlov. Sen minä sain ensimmäisen kerran tietää vasta tuona päivänä, jutun käsittelyn aikana.)

— Minä en voi vastata kaikista tuttavuuksistani... Minä olen nuori mies... ja kukapa voi vastata kaikista niistä, jotka sattuu kohtaamaan, — kivahti Rakitin.

— Minä ymmärrän, ymmärrän varsin hyvin! — huudahti Fetjukovitš, aivan kuin olisi itsekin ollut nolo ja ikäänkuin rientäen nopeasti pyytämään anteeksi. — Te kuten jokainen muukin saatoitte vuorostanne pitää mielenkiintoisena tutustumista nuoreen ja kauniiseen naiseen, joka mielellään otti luonansa vastaan täkäläistä kukkeinta nuorisoa, mutta... tahdoin vain saada tietää: tehän tiedätte, että rouva Svetlov noin pari kuukautta sitten suuresti halusi tutustua nuorimpaan Karamazoviin, Aleksei Fjodorovitšiin, ja vain siitä, että te toisitte tämän hänen luokseen ja nimenomaan hänen silloisessa luostariveljen puvussaan, hän lupasi antaa teille kaksikymmentäviisi ruplaa heti, kun tuotte hänet sinne. Tämä, kuten tiedetään, tapahtuikin juuri sen päivän iltana, joka päättyi traagilliseen katastrofiin, siihen, joka on antanut aiheen tähän oikeusjuttuun. Te veitte Aleksei Karamazovin rouva Svetlovin luo — ja saitteko te silloin nuo kaksikymmentäviisi ruplaa palkkiota rouva Svetlovilta, kas, senpä haluaisin nyt saada kuulla teiltä?

— Se oli pilaa... Minä en näe, miksi tämä saattaa olla teistä mielenkiintoista. Minä otin piloillani... antaakseni myöhemmin takaisin...

— Siis otitte. Mutta ettehän te vieläkään ole antanut takaisin... vai oletteko?

— Se on jonninjoutavaa... — mutisi Rakitin, — minä en voi vastata sellaisiin kysymyksiin. Tietysti minä annan takaisin.

Puheenjohtaja sekaantui asiaan, mutta puolustaja ilmoitti, ettei hänellä enää ollut mitään kysyttävää herra Rakitinilta. Herra Rakitin poistui näyttämöltä hieman nolattuna. Hänen ylevähenkisen puheensa vaikutus oli tehty tyhjäksi, ja Fetjukovitš seuratessaan häntä silmillään näytti ikäänkuin osoittavan häntä yleisölle ja sanovan: »Tuollaisia ovat teidän jalot syyttäjänne!» Muistan, ettei tämäkään mennyt ilman pientä Mitjan aiheuttamaa välikohtausta: raivostuneena siitä äänensävystä, jolla Rakitin puhui Grušenjkasta, hän yhtäkkiä huudahti paikaltaan: »Bernard!» Kun sitten puheenjohtaja, sen jälkeen kuin Rakitinin kuulustelu oli päättynyt, kääntyi syytetyn puoleen kysyen, eikö tämä halua huomauttaa jotakin omasta puolestaan, niin Mitja huudahti raikuvalla äänellä:

— Hän on ottanut minulta, kun jo olin syytteessä, rahoja lainaksi! Hän on halveksittava Bernard ja onnenonkija eikä usko Jumalaan, vaan on vetänyt nenästä piispaa!

Mitjaa tietysti taaskin huomautettiin sopimattomasta puhetavasta, mutta herra Rakitin oli lopullisesti nujerrettu. Ei myöskään alikapteeni Snegirevin todistuksella ollut menestystä, vaikka aivan toisenlaisesta syystä. Hän esiintyi aivan repaleisena, likaisessa puvussa ja likaisissa saappaissa ja kaikista varokeinoista sekä edellä käyneistä »asianymmärtäjän lausunnoista» huolimatta aivan humalassa. Kun häneltä kysyttiin sitä pahoinpitelyä koskevia seikkoja, jonka alaiseksi hän oli joutunut Mitjan puolelta, niin hän yhtäkkiä kieltäytyi vastaamasta.

— Jumala heidän kanssaan. Iljušetška kielsi. Minulle palkitsee Jumala siellä.

— Kuka teitä kielsi puhumasta? Kenestä te puhutte?

— Iljušetška, pikku poikani: »Isäkulta, isäkulta, kuinka hän sinua häpäisi!» Sen hän sanoi kiven luona. Nyt hän kuolee...

Alikapteeni alkoi yhtäkkiä ääneensä itkeä ja heittäytyi pitkäkseen puheenjohtajan jalkojen juureen. Hänet vietiin nopeasti pois yleisön nauraessa. Prokuraattorin valmistelemaa vaikutusta ei ollenkaan syntynyt.