Part 26

— Minä kerron teille, tätä varten juuri minä kenties kutsuinkin teidät, sillä en todellakaan tiedä, miksi teitä kutsuin. Asia on näin: Ivan Fjodorovitš on ollut luonani kaikkiaan kaksi kertaa Moskovasta palattuaan, ensimmäisellä kerralla tuli tuttuna vieraskäynnille ja toisen kerran aivan äskettäin, Katja istui luonani, Ivan Fjodorovitš tuli tänne kuultuaan hänen olevan luonani. Minä en tietysti ole vaatinut häntä useasti käymään, kun tiedän, miten paljon hänellä nyt muutenkin on puuhaa, _vous comprenez, cette affaire et la mort terrible de votre papa_, mutta yhtäkkiä säänkin tietää, että hän on käynyt taas, ei kuitenkaan minun, vaan Lisen luona, tämä on jo kuudes päivä siitä, tuli, istui viisi minuuttia ja meni pois. Minä sain tästä tietää vasta kolme päivää myöhemmin Glafiralta, niin että se oli minulle yllättävän hämmästyttävää. Kutsun heti luokseni Lisen, mutta tämä nauraa: hän, mukamas, ajatteli, että te nukutte, ja pistäytyi minun luokseni kysymään, kuinka voitte. Tietysti se olikin niin. Mutta Lise, Lise, oi hyvä Jumala, kuinka hän tuottaa minulle harmia! Ajatelkaahan, eräänä yönä äkkiä — siitä on neljä päivää, se oli heti sen jälkeen kuin te viimeisen kerran olitte täällä ja menitte pois — äkkiä hän yöllä saa kohtauksen, huutoa, kirkumista, hysteriaa! Miksi minulla ei koskaan ole hysteriaa? Sitten seuraavana päivänä taas kohtaus, ja samoin sitäkin seuraavana, ja eilen sitten tuo affekti. Hän huutaa minulle yhtäkkiä: »Minä vihaan Ivan Fjodorovitšia minä vaadin, ettette ota häntä vastaan ja että kiellätte häntä käymästä meillä!» Minä tyrmistyin noin odottamattomasta puheesta ja vastaan hänelle: »Mistä syystä minä kieltäisin niin kunnollista nuorta miestä tulemasta, lisäksi miestä, jolla on sellaiset tiedot ja sellainen onnettomuus osanaan», sillä kuitenkinhan kaikki nämä jutut — nehän ovat onnettomuus eikä onni, eikö totta? Hän alkoi äkkiä nauraa sanoilleni ja, tiedättekö, niin loukkaavasti. No, minä olen iloissani, ajattelen, että olen saanut hänet nauramaan ja että kohtaukset nyt ovat ohi, varsinkin kun minä itsekin olin aikonut kieltää Ivan Fjodorovitšia tekemästä omituisia vieraskäyntejä ilman minun suostumustani sekä vaatia häneltä selitystä. Mutta äkkiä tänä aamuna Lise heräsi ja suuttui Juliaan ja, ajatelkaahan, löi tätä kädellään kasvoihin. Mutta tämähän on pöyristyttävää, minä teitittelen palvelustyttöjäni. Ja yhtäkkiä tunnin kuluttua hän syleilee ja suutelee Julian jalkoja. Minulle taas hän lähetti sanan, ettei tule ollenkaan luokseni eikä tahdo käydä vastedeskään, ja kun minä itse kompuroin hänen luokseen, niin hän alkoi minua kiireesti suudella ja itki sekä työnsi suudellessaan minut pois huoneesta puhumatta sanaakaan, niin että minä en saanut tietää mitään. Nyt, rakas Aleksei Fjodorovitš, panen kaiken toivoni teihin, ja tietysti teidän käsissänne on koko elämäni kohtalo. Minä yksinkertaisesti pyydän teitä menemään Lisen luo, ottamaan häneltä selville kaikki, niinkuin vain te yksin osaatte tehdä, ja tulemaan sitten kertomaan minulle, minulle, äidille, sillä te ymmärrätte, että minä kuolen, suorastaan kuolen, jos tätä kaikkea jatkuu, tai karkaan kotoani. Minä en voi enempää, minulla on kärsivällisyyttä, mutta minä voin sen menettää ja silloin... silloin tapahtuu kauheita. Ah, hyvä Jumala, vihdoinkin, Pjotr Iljitš! — huudahti rouva Hohlakov alkaen yhtäkkiä loistaa, kun näki Pjotr Iljitš Perhotinin astuvan sisälle. — Olette myöhästynyt! No, mitä, istuutukaa, puhukaa, ratkaiskaa kohtaloni, no, mitäs tuo asianajaja? Mutta minne te menette, Aleksei Fjodorovitš?

— Menen Lisen luo.

— Ah, niin! Ettehän vain unohda, ettehän unohda mitä teiltä pyysin? Siitä riippuu kohtalo, kohtalo!

— En tietenkään unohda, jos se vain käy päinsä... mutta olen kovin myöhästynyt, — mutisi Aljoša peräytyen kiireesti.

— Ei, aivan varmasti, varmasti käykää puheillani, eikä vain »jos se käy päinsä», muuten minä kuolen! — huusi rouva Hohlakov hänen jälkeensä, mutta Aljoša oli jo mennyt ulos huoneesta.

3.

Reuhtova lapsi

Astuessaan Lisen huoneeseen Aljoša tapasi hänet puolittain loikomassa entisessä lepotuolissaan, jossa häntä kuljetettiin silloin, kun hän ei vielä voinut kävellä. Hän ei liikahtanutkaan Aljošaa vastaan, mutta hänen tarkka, terävä katseensa suorastaan tunkeutui tulijaan. Silmät olivat hieman tulehtuneet, kasvot kalpean keltaiset. Aljoša hämmästyi, miten Lise oli kolmessa päivässä muuttunut, jopa laihtunutkin. Hän ei ojentanut Aljošalle kättään. Aljoša itse kosketti hänen hienoja, pitkiä sormiaan, jotka liikkumattomina lepäsivät hänen hameellaan, sitten hän istuutui ääneti vastapäätä tyttöä.

— Minä tiedän, että teillä on kiire vankilaan, — lausui Lise tylysti, — mutta teitä on kaksi tuntia viivyttänyt äitini ja kertonut teille minusta ja Juliasta.

— Kuinka te sen tiesitte? — kysyi Aljoša.

— Minä kuuntelin salaa. Mitä te minuun tuijotatte? Kun tahdon salaa kuunnella, niin kuuntelen, siinä ei ole mitään pahaa. En pyydä anteeksi.

— Te olette jostakin syystä kiihdyksissä?

— Päinvastoin, minä olen hyvin iloinen. Äsken juuri ajattelin taas, kolmannenkymmenennen kerran: miten hyvä olikaan, että peruutin teille antamani lupauksen enkä rupea vaimoksenne. Te ette kelpaa aviomieheksi: minä menen kanssanne naimisiin ja annan yhtäkkiä teille kirjelipun vietäväksi sille, jota rupean teidän jälkeenne rakastamaan, ja te otatte ja viette sen ehdottomasti perille, vieläpä tuotte vastauksenkin. Te täytätte neljäkymmentä vuotta, ja yhä te samalla tavoin kuljettelette tuollaisia kirjelippujani.

Hän alkoi äkkiä nauraa.

— Teissä on jotakin ilkeätä ja samalla jotakin vilpitöntä, — hymyili hänelle Aljoša.

— Se vilpitön on sitä, että minä en häpeä teitä. Enkä ainoastaan ole häpeämättä, vaan en tahdokaan hävetä, juuri teidän edessänne, juuri teitä. Aljoša, minkä tähden minä en kunnioita teitä? Minä rakastan teitä suuresti, mutta minä en kunnioita teitä. Jos kunnioittaisin, niin en puhuisi, häpeäisin, eikö niin?

— Niin.

— Mutta uskotteko, että minä en häpeä teitä?

— En, en usko.

Lise alkoi taas nauraa hermostuneesti; hän puhui nopeasti, kiireesti.

— Minä olen lähettänyt veljellenne Dmitri Fjodorovitšille vankilaan konvehteja. Aljoša, tiedättekö, kuinka miellyttävä te olette! Minä tulen teitä hirveästi rakastamaan sen vuoksi, että te niin nopeasti sallitte minun olla teitä rakastamatta.

— Miksi te kutsuitte minua tänään, Lise?

— Mieleni teki ilmaista teille eräs toivomukseni. Minä tahdon, että minua joku kiduttaisi, menisi naimisiin kanssani ja sitten kiduttaisi, pettäisi, lähtisi ja matkustaisi pois. Minä en tahdo olla onnellinen!

— Olette alkanut pitää epäjärjestyksestä?

— Ah, minä en tahdo epäjärjestystä. Mieleni yhä tekee sytyttää talo tuleen. Minä kuvittelen, kuinka minä menen ja sytytän salaa, sen pitää välttämättömästi tapahtua salaa. Koettavat sammuttaa, mutta se palaa. Minä tiedän enkä puhu kenellekään. Ah, tyhmyyksiä! Ja miten ikävää!

Hän viittasi inhoten kädellään.

— Elätte rikkaudessa, — lausui Aljoša hiljaa.

— Olisiko sitten parempi olla köyhä?

— Olisi.

— Sen on teille pannut päähän munkki-vainajanne. Se ei ole totta. Olkoon, että minä olen rikas, ja kaikki köyhiä, minä syön konvehteja ja juon kermaa enkä anna niille kenellekään. Ah, älkää puhuko, älkää puhuko mitään (alkoi hän huitoa kädellään, vaikka Aljoša ei ollut avannut suutaankaan), te olette tämän kaiken puhunut minulle jo aikaisemmin, minä osaan kaikki ulkoa. On ikävä. Jos minusta tulee köyhä, niin minä tapan jonkun, — ja jos minusta tulee rikas, niin kenties silloinkin tapan, — miksi istuisin! Mutta tiedättekö, minä tahdon korjata eloa, tahdon leikata ruista. Minä menen kanssanne naimisiin, ja teistä tulee talonpoika, oikea talonpoika; meillä on pieni varsa, tahdotteko niin? Tunnettehan Kalganovin!

— Tunnen.

— Hän aina vain kulkee ja haaveilee. Hän sanoo: miksi todellakin eläisin, parempi on haaveilla. Haaveilla voi mitä iloisinta, mutta eläminen ikävystyttää. Ja kuitenkin hän kohta menee naimisiin, hän on minullekin tunnustanut rakkautensa. Osaatteko te panna hyrrän pyörimään?

— Osaan.

— Hän on niinkuin hyrrä: panna hänet pyörimään ja päästää kulkemaan ja lyödä, lyödä, lyödä piiskalla: menen hänen kanssaan naimisiin, pyöritän koko elämäni. Eikö teitä hävetä istua kanssani?

— Ei.

— Te olette hyvin vihainen siitä, että minä en puhu pyhistä asioista. Minä en tahdo olla pyhä. Mitä toisessa maailmassa tehdään kaikkein suurimmasta synnistä? Teidän täytyy tietää tämä aivan tarkalleen.

— Jumala tuomitsee, — sanoi Aljoša katsoen häneen pitkään.

— Niin minä tahdonkin sen olevan. Minä tulisin ja minut tuomittaisiin, mutta minä alkaisin yhtäkkiä nauraa heille kaikille päin silmiä. Minun tekee hirveästi mieleni sytyttää palamaan talo, Aljoša, meidän talomme, ettekö te vieläkään usko minua?

— Miksi? On lapsiakin, kahdentoista vuoden ikäisiä, joiden mieli kovin tekee sytyttää jotakin palamaan, ja he sytyttävät. Se on tavallaan tautia.

— Se ei ole totta, ei ole totta, olkoon olemassa lapsia, mutta minä en puhu siitä.

— Te pidätte pahaa hyvänä: se on hetkellinen kriisi, se johtuu kenties entisestä taudistanne.

— Mutta te halveksitte minua! Minä suorastaan en tahdo tehdä hyvää, minä tahdon tehdä pahaa, eikä siinä ole mitään tautia.

— Miksi tehdä pahaa?

— Jotta ei mihinkään jäisi mitään! Ah, kuinka hyvä olisi, kun ei jäisi mitään! Tiedättekö, Aljoša, minä aion toisinaan tehdä hirveän paljon pahaa ja kaikkea huonoa, ja teen sitä kauan salaa, ja yhtäkkiä kaikki saavat sen tietää. Kaikki ympäröivät minut ja osoittavat minua sormellaan, ja minä katson kaikkia. Se on hyvin miellyttävää. Miksi se on niin miellyttävää, Aljoša?

— Muuten vain. Tarve murskata jotakin hyvää tai, niinkuin te sanoitte, sytyttää palamaan. Semmoista sattuu.

— Mutta eihän se ole vain sitä, että minä sanoin, minähän myös teen sen.

— Minä uskon.

— Ah, kuinka minä rakastan teitä sen tähden, että te sanotte: minä uskon. Ja tehän ette ollenkaan, ette ollenkaan valehtele. Mutta kenties te luulette, että olen puhunut teille tätä kaikkea tahallani, ärsyttääkseni teitä?

— En, en luule... vaikka kukaties on hieman sitäkin tarvetta.

— On hieman. En valehtele koskaan teille, — lausui hän, ja jokin tuli leimahti hänen silmissään.

Aljošaa hämmästytti kaikkein enimmän hänen vakavuutensa: hänen kasvoissaan ei nyt ollut naurun eikä kujeilun varjoakaan, vaikka aikaisemmin ilomielisyys ja kujeilun halu ei ollut jättänyt häntä kaikkein »vakavimpinakaan» hetkinä.

— On hetkiä, jolloin ihmiset rakastavat rikosta, — lausui Aljoša miettivästi.

— Niin, niin! Te sanoitte minun ajatukseni, rakastavat, kaikki rakastavat ja aina rakastavat, eikä vain »hetkiä». Tiedättekö, tässä ovat kaikki ikäänkuin sopineet joskus maailmassa, että he valehtelevat, ja siitä asti ovat kaikki valehdelleet. Kaikki sanovat vihaavansa pahaa, mutta sydämessään kaikki sitä rakastavat.

— Luetteko te yhä kuten ennenkin huonoja kirjoja?

— Luen. Äiti lukee ja piilottaa tyynynsä alle, ja minä varastan sieltä.

— Kuinka teitä ei hävetä itsenne tuhoaminen?

— En minä tahdo tuhota itseäni. Täällä on eräs poika, hän makasi rautatiekiskojen välissä, kun vaunut kulkivat ylitse. Onnellinen hän! Kuulkaa, nyt teidän veljenne tuomitaan siitä, että hän on tappanut isänsä, ja kaikki pitävät siitä, että hän tappoi isänsä.

— Pitävät siitä, että tappoi isänsä?

— Pitävät, kaikki pitävät! Kaikki sanovat, että se on hirveätä, mutta sydämessään pitävät siitä suuresti. Minä ensimmäisenä.

— Kaikissa teidän sanoissanne on jonkin verran totta, — lausui Aljoša hiljaa.

— Ah, millaiset ajatukset teillä on! — vingahti Lise innoissaan. — Semmoiset ajatukset munkilla! Te ette usko, kuinka minä teitä kunnioitan, Aljoša, siitä, että te ette milloinkaan valehtele. Ah, vain teille minä kerron hullunkurisen uneni: minä näen toisinaan unessa piruja, on olevinaan yö, minä olen huoneessani, ja siinä on kynttilä, ja yhtäkkiä on kaikkialla piruja, kaikissa nurkissa ja pöydän alla, ja ne avaavat oven ja niitä on siellä oven takana iso joukko, ja niiden mieli tekee tulla sisälle ja ottaa minut. Ne tulevatkin jo luokseni, tarttuvat jo minuun. Mutta minä teen yhtäkkiä ristinmerkin ja ne peräytyvät kaikki, pelkäävät, mutta eivät kuitenkaan poistu kokonaan, seisovat ovella ja odottelevat nurkissa. Ja yhtäkkiä alkaa hirveästi tehdä mieleni ruveta ääneeni soimaamaan Jumalaa, ja minä alankin herjata, ja silloin ne taas yhtäkkiä tulevat suurin joukoin luokseni, tulevat hyvin iloisiksi, tarttuvat taas minuun, minä teen taas ristinmerkin — ja ne peräytyvät kaikki. Se on ihmeen hauskaa, ihan on läkähtyä.

— Minäkin olen nähnyt joskus saman unen, — sanoi Aljoša yhtäkkiä.

— Ihanko todella? — huudahti Lise ihmetellen. — Kuulkaa, Aljoša, älkää naurako, tämä on hirveän tärkeätä: onko mahdollista, että kaksi eri ihmistä näkee saman unen?

— Kaiketi se on.

— Aljoša, minä sanon teille, että se on hirveän tärkeätä, — jatkoi Lise ihmetellen aivan ylenpalttisesti. — Ei uni ole tärkeä, vaan se, että te olette voinut nähdä aivan saman unen kuin minä. Te ette koskaan valehtele minulle, älkää valehdelko nytkään: onko se totta? Ettekö tee pilaa?

— Se on totta.

Lise oli jostakin hyvin hämmästynyt ja oli puoli minuuttia vaiti.

— Aljoša, käykää luonani, käykää luonani useammin, — lausui hän yhtäkkiä rukoilevalla äänellä.

— Minä käyn luonanne aina, koko elämäni ajan, — vastasi Aljoša lujasti.

— Minähän puhun ainoastaan teille, — alkoi Lise taas. — Minä puhun vain itselleni ja teille. Yksistään teille koko maailmassa. Ja mieluummin puhun teille kuin itselleni. Enkä ollenkaan häpeä teitä. Aljoša, miksi minä en ollenkaan häpeä teitä, en ollenkaan? Aljoša, onko totta, että juutalaiset varastavat ja teurastavat pääsiäisenä lapsia?

— En tiedä.

— Minulla on eräs kirja, minä olen lukenut jostakin jossakin langetetusta tuomiosta ja että juutalainen oli ensin leikannut nelivuotiaalta pojalta kaikki sormet molemmista käsistä ja sitten ristiinnaulinnut hänet seinään, iskenyt nauloilla hänet siihen, ja sanoi sitten oikeudessa, että poika oli kuollut pian, neljän tunnin kuluttua. Olipa se pian! Sanoo: hän voihki, voihki kaiken aikaa, mutta toinen katseli ja nautti siitä. Se on hyvä!

— Hyväkö?

— Hyvä. Minä ajattelen toisinaan, että tuo ristiinnaulitsi ja olenkin minä itse. Poika riippuu ja vaikeroi, mutta minä istuudun vastapäätä häntä ja syön ananashilloketta. Minä pidän hyvin paljon ananashillokkeesta. Pidättekö te siitä?

Aljoša oli vaiti ja katseli häntä. Tytön kalpeankeltaiset kasvot vääristyivät äkkiä, silmät alkoivat palaa.

— Tiedättekö, kun minä luin tuosta juutalaisesta, niin tärisin sitten koko yön itkun vallassa. Kuvittelen, kuinka lapsi huutaa ja voihkii (nelivuotiaat pojathan ymmärtävät), mutta minun päästäni ei vain lähde tuo ajatus hillokkeesta. Aamulla minä lähetin kirjeen eräälle ihmiselle, että hän _välttämättömästi_ tulisi luokseni. Hän tuli, ja minä kerroin hänelle pojasta ja hillokkeesta, _kaiken_ kerroin, _kaiken_, ja sanoin, että »se on hyvä». Hän alkoi yhtäkkiä nauraa ja sanoi, että se on todellakin hyvä. Sitten hän nousi ja lähti pois. Istui kaikkiaan vain viisi minuuttia. Halveksiko hän minua, halveksiko? Sanokaa, sanokaa, Aljoša, halveksiko hän minua vai eikö? — sanoi hän ja oikaisihe suoraksi leposohvalla. Hänen silmänsä säkenöivät.

— Sanokaa, — lausui Aljoša kiihtyneenä, — tekö itse hänet kutsuitte, tuon miehen?

— Minä itse.

— Lähetitte hänelle kirjeen?

— Kirjeen.

— Kysyäksenne nimenomaan tästä, lapsesta?

— En, en ollenkaan siksi, en ollenkaan. Mutta kun hän astui sisälle, niin minä heti kysyin tätä. Hän vastasi, alkoi nauraa, nousi ja lähti.

— Tuo mies käyttäytyi rehellisesti teitä kohtaan, — lausui Aljoša hiljaa.

— Mutta halveksiko hän minua? Pilkkasiko?

— Ei, sillä hän uskoo kenties itse ananashillokkeeseen. Hän on nyt myös hyvin sairas, Lise.

— Niin, hän uskoo! — sanoi Lise säihkyvin silmin.

— Hän ei halveksi ketään, — jatkoi Aljoša. — Hän vain ei usko, niin silloin tietysti halveksii.

— Siis minuakin? Minua?

— Teitäkin.

— Se on hyvä, — sanoi Lise omituisesti kiristellen hampaitaan. — Kun hän lähti ulos ja rupesi nauramaan, niin minä tunsin, että on hyvä olla halveksittuna. Poika, jolta leikattiin sormet, on hyvä asia, ja halveksittuna oleminen on hyvä...

Ja hän alkoi nauraa omituisen ilkeästi ja kiihtyneesti Aljošalle vasten silmiä.

— Tiedättekö, Aljoša, tiedättekö, minä tahtoisin... Aljoša, pelastakaa minut! — huudahti hän hypähtäen äkkiä sohvalta, syöksyi hänen luokseen ja kiersi voimakkaasti kätensä hänen ympärilleen. — Pelastakaa minut, — hän melkein voihkaisi. — Sanonko minä kenellekään maailmassa sitä, minkä olen teille puhunut? Mutta minähän puhuin totta, totta, totta! Minä tapan itseni, sillä minua inhoittaa kaikki! Minä en tahdo elää, sillä kaikki on minusta inhoittavaa! Minua inhoittaa kaikki, inhoittaa kaikki! Aljoša, miksi te ette rakasta minua ensinkään, ette ensinkään! — lopetti hän raivostuneena.

— Minähän rakastan! — vastasi Aljoša lämpimästi.

— Ja itkettekö minua, itkettekö?

— Itken.

— Ei sen tähden, että minä en tahtonut tulla vaimoksenne, vaan itkettekö yksinkertaisesti minua, aivan yksinkertaisesti?

— Itken.

— Kiitos! Minä tarvitsen vain teidän kyyneliänne. Mutta kaikki muut rangaiskoot minua ja polkekoot jalkoihinsa, kaikki, kaikki, poikkeuksetta _kaikki_! Sillä minä en rakasta ketään. Kuuletteko, en ke-tään! Päinvastoin vihaan! Menkää, Aljoša, teidän on aika mennä veljenne luo! — sanoi hän irtautuen hänestä äkkiä.

— Kuinka te sitten jäätte? — lausui Aljoša miltei pelästyneenä.

— Menkää veljenne luo, vankila suljetaan, menkää, tässä on hattunne! Suudelkaa Mitjaa, menkää, menkää!

Ja hän työnsi melkein väkisin Aljošan ulos ovesta. Tämä katseli murheellisena ja ällistyneenä, mutta tunsi yhtäkkiä oikeassa kädessään kirjeen, pikkuisen kirjeen, joka oli tiiviisti taitettu kokoon ja hyvin suljettu. Hän vilkaisi siihen ja luki silmänräpäyksessä osoitteen: »Ivan Fjodorovitš Karamazoville». Hän loi nopean silmäyksen Liseen. Tämän kasvot muuttuivat miltei uhkaaviksi.

— Antakaa se perille, antakaa ehdottomasti hänelle! — käski tyttö raivoisasti, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Tänään, heti! Muuten minä otan myrkkyä! Tätä varten minä teidät kutsuinkin!

Ja hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Säppi kalahti. Aljoša pisti kirjeen taskuunsa ja meni suoraan portaille poikkeamatta rouva Hohlakovin luo, jonka hän sitäpaitsi oli unohtanutkin. Heti kun Aljoša oli mennyt, käänsi Lise säppiä, avasi oven hiukan raolleen, pisti rakoon sormensa ja painoi oven kiinni litistäen kaikin voimin sormeaan. Noin kymmenen sekunnin kuluttua hän irroitti kätensä ovesta, meni hiljaa ja hitaasti nojatuolinsa luo, istuutui, ojentautui suoraksi ja alkoi tarkasti katsella mustunutta sormeaan ja kynnen alta pullistuvaa veripahkaa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän kuiskasi itsekseen hyvin nopeasti: — Minä olen katala, katala, katala, katala!

4.

Hymni ja salaisuus

Oli jo aivan myöhä (ja pitkäkö on marraskuun päivä), kun Aljoša soitti vankilan portin kelloa. Oli jo alkanut hämärtää. Mutta Aljoša tiesi, että hänet päästetään estelemättä Mitjan luo. Kaikki tämä on meillä, meidän kaupungissamme, aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin. Aluksi tietysti, valmistavan tutkimuksen loputtua, oli sukulaisten ja eräitten muitten henkilöitten noudatettava muutamia välttämättömiä muodollisuuksia päästäkseen Mitjan puheille, mutta myöhemmin muodollisuuksista ei enää paljoa välitetty, vieläpä joihinkuihin Mitjan luona käyviin henkilöihin nähden aivan kuin itsestään muodostui poikkeuksia. Mentiinpä niinkin pitkälle, että vankia toisinaan sai tavata sitä varten määrätyssä huoneessa melkeinpä kahden kesken. Tämmöisessä asemassa olevia henkilöitä oli kuitenkin vain muutamia: ainoastaan Grušenjka, Aljoša ja Rakitin. Grušenjkaa suosi suuresti itse poliisipäällikkö Mihail Makarovitš. Ukon sydäntä painoi sen, että hän oli nuhdellut Grušenjkaa Mokrojessa. Myöhemmin, kuultuaan asian oikean laidan, hän oli kokonaan muuttanut mieltään Grušenjkaan nähden. Ja omituista: vaikka hän oli vahvasti vakuutettu Mitjan syyllisyydestä, niin hän kuitenkin vangitsemisesta asti suhtautui tähän yhä lempeämmin: »Kenties siinä oli pohjaltaan hyvä mies, mutta joutui hunningolle juopottelun ja epäsäännöllisen elämän takia!» Entinen kauhistus muuttui hänen sydämessään jonkinmoiseksi sääliksi. Aljošasta poliisipäällikkö taas piti hyvin paljon ja oli jo kauan tuntenut hänet, ja Rakitin, joka myöhemmin oli ruvennut hyvin usein käymään vangin luona, oli »poliisipäällikön neitien», niinkuin hän heitä nimitti, kaikkein lähimpiä tuttuja ja oleili joka päivä heidän kodissaan. Vankilan päällikkö oli rehti mies, mutta sangen säntillinen virkamies, ja hänen talossaan Rakitin oli kotiopettajana. Aljoša taas oli vankilan päällikönkin hyvä ja vanha tuttu, sillä tämä puheli yleensä mielellään hänen kanssaan »viisaita asioita». Ivan Fjodorovitšia esimerkiksi vankilan päällikkö kunnioitti, vieläpä pelkäsikin tämän arvosteluja, vaikka oli itsekin suuri filosofi, tietenkin »oman järkensä mukaisesti». Mutta Aljošaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista voittamatonta myötätuntoa. Viimeisenä vuonna oli ukko syventynyt tutkimaan raamatun apokryfisia kirjoja ja kertoili myötäänsä vaikutelmistaan nuorelle ystävälleen. Aikaisemmin hän oli käynyt Aljošan luona luostarissakin ja keskustellut hänen sekä pappismunkkien kanssa tuntikausia. Sanalla sanoen, jos Aljoša olisikin myöhästynyt vankilasta, niin hänen tarvitsi vain pistäytyä päällikön luo saadakseen asian järjestetyksi. Sitäpaitsi olivat kaikki vartijatkin vankilassa jo tottuneet näkemään Aljošan. Vahti ei tietenkään tehnyt esteitä, kun vain oli lupa esimiehiltä. Kun Mitjaa kutsuttiin, niin hän aina tuli kopistaan siihen paikkaan, mikä oli määrätty tapaamista varten. Huoneeseen astuessaan Aljoša kohtasi Rakitinin, joka jo oli lähdössä pois Mitjan luota. Molemmat viimeksimainitut keskustelivat. Rakitinia saattaessaan Mitja nauroi kovin jollekin asialle, mutta Rakitin tuntui murisevan. Varsinkaan viime aikoina Rakitin ei mielellään ollut tekemisissä Aljošan kanssa eikä juuri koskaan puhunut hänen kanssaan, vieläpä tervehtikin väkinäisesti. Nähdessään nyt Aljošan astuvan sisälle hän erikoisesti rypisti kulmakarvojaan ja käänsi katseensa pois, aivan kuin koko hänen huomionsa olisi kiintynyt lämpimän, karvakauluksisen päällystakin napittamiseen. Sitten hän alkoi heti etsiä sateenvarjoaan.

— Kunhan ei vain unohtuisi mitään omaa, — mutisi hän ainoastaan sanoakseen jotakin.

— Älä vain unohda mitään vierasta! — laski leikkiä Mitja ja alkoi heti itse nauraa hohottaa sukkeluudelleen. Rakitin tulistui silmänräpäyksessä.

— Neuvo sinä sitä omille Karamazoveillesi, joka on maaorjuudella elänyttä koplaa, äläkä Rakitinille! — huudahti hän äkkiä ihan täristen vihasta.

— Mitä sinä? Minä sanoin leikilläni! — huudahti Mitja. — Hyi, perhana! Tuommoisia ne ovat kaikki, — kääntyi hän Aljošan puoleen viitaten päännyökkäyksellä Rakitiniin, joka kiireesti poistui, — istui täällä, nauroi ja oli iloinen, mutta nyt yhtäkkiä tulistui! Sinulle ei edes nyökäyttänyt päätään, oletteko te ihan riidoissa, vai mitä? Miksi sinä tulet niin myöhään? Minä en ole sinua vain odottanut, minä olen himoinnut koko aamun tavata sinua. No, mitäpä siitä! Saamme vahingon korjatuksi.

— Miksi hän on ruvennut käymään niin usein luonasi? Onko teistä tullut ystävät, vai mitä? — kysyi Aljoša nimikään osoittaen päännyökkäyksellä ovea, josta Rakitin oli mennyt.

— Tullutko Mihailin ystäväksi? En, enpä juuri. Ja mitäpä hänestä, senkin siasta! Hän on sitä mieltä, että minä olen... konna. Eivät edes ymmärrä pilaa, se niissä on pääpiirteenä. Eivät milloinkaan ymmärrä pilaa. Kuiva on heidän sielunsa, lattea ja kuiva, aivan semmoista siellä on kuin minä tunsin silloin, kun lähestyin vankilaa ja katselin vankilan seiniä. Mutta älykäs mies hän on, älykäs. No, Aljoša, minä olen nyt mennyttä miestä!

Hän istuutui penkille ja pani Aljošan viereensä istumaan.

— Niin, huomenna lankeaa tuomio. Mitä, eikö sinulla todellakaan ole mitään toivoa, veli? — lausui Aljoša arkatunteisesti.