Part 18

Mitja tahtoi vieläkin sanoa jotakin, mutta katkaisi äkkiä itse puheensa ja meni ulos. Hänen ympärilleen ilmestyi heti miehiä, jotka eivät päästäneet häntä näkyvistään. Alhaalla portaitten edessä, joitten luo hän eilen oli niin komeasti ajanut Andrein kolmivaljakolla, seisoivat jo valmiina kahdet rattaat. Mavriki Mavrikijevitš, lyhyt ja tanakka mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli jostakin ärtynyt, jostakin odottamatta esiintyneestä epäjärjestyksestä, oli vihoissaan ja huusi. Liian ankarasti hän kehoitti Mitjaa nousemaan rattaille. »Aikaisemmin, kun minä ravintolassa juotin häntä, oli miehellä aivan toisenlainen naama», ajatteli Mitja rattaille noustessaan. Portaita alas laskeutui myös Trifon Borisytš. Portille oli kerääntynyt väkeä, talonpoikia, eukkoja, kyytimiehiä, kaikki suuntasivat katseensa Mitjaan.

— Jääkää hyvästi, hyvät ihmiset! — huudahti heille äkkiä rattailta Mitja.

— Hyvästi sinullekin, — kuului pari kolme ääntä.

— Jää hyvästi sinäkin Trifon Borisytš!

Mutta Trifon Borisytš ei edes käännähtänyt, kenties hänellä oli jotakin tärkeätä tekemistä. Hänkin jostakin syystä huusi ja touhusi. Selville kävi, että toisilla rattailla, joilla kahden maalaispoliisinapulaisen oli määrä saattaa Mavriki Mavrikijevitšia, ei kaikki vielä ollut kunnossa. Mies, joka oli aiottu ajamaan toista kolmivaljakkoa, veti tiukemmalle viittaansa ja väitti kivenkovaan, että ei ollut hänen, vaan Akimin asia lähteä kyytiin. Mutta Akim ei ollut paikalla; juostiin häntä etsimään: mies pysyi väitteessään ja pyysi odottamaan.

— Tämä täkäläinen väkemmehän, Mavriki Mavrikijevitš, on aivan vailla häpyä! — huudahteli Trifon Borisytš, — sinulle antoi Akim toissa päivänä neljännesruplan rahaa, sinä joit sen ja nyt sinä huudat. Ihmettelen vain teidän hyvyyttänne meidän hävytöntä rahvastamme kohtaan, Mavriki Mavrikijevitš, sanon vain sen!

— Mitä te oikeastaan teette toisella kolmivaljakolla? — sekaantui asiaan Mitja. — Mennään yhdellä, Mavriki Mavrikitš, enhän minä tee kapinaa, en karkaa käsistäsi, mihin sinä tarvitset matkavartiota?

— Suvaitkaa, herra, tietää, miten kanssani on puhuttava, jos ette vielä ole sitä oppinut; minä en ole teille sinä, suvaitkaa olla sinuttelematta ja säästäkää myös neuvonne toiseen kertaan... — tokaisi äkkiä Mavriki Mavrikijevitš Mitjalle tuimasti, aivan kuin olisi ollut mielissään, kun sai purkaa sydäntään.

Mitja oli vaiti. Hän tuli aivan punaiseksi. Hetkisen kuluttua hänen äkkiä tuli hyvin vilu. Oli lakannut satamasta, mutta synkkää taivasta peittivät edelleen pilvet, pureva tuuli puhalsi suoraan vasten kasvoja. »Onkohan minulla kuumeväristyksiä», ajatteli Mitja kohauttaen olkapäitään. Viimein kiipesi rattaille myös Mavriki Mavrikijevitš, kävi istumaan raskaasti, leveästi ja litisti aivan kuin huomaamattaan Mitjan hyvin ahtaalle. Totta oli, että hän oli pahalla tuulella, eikä hänelle määrätty tehtävä ensinkään ollut hänelle mieleen.

— Hyvästi, Trifon Borisytš! — huudahti taas Mitja ja tunsi itse, ettei hän nyt ollut huudahtanut hyväntahtoisuudesta, vaan vihoissaan, huudahtanut vasten tahtoaan. Mutta Trifon Borisytš seisoi ylpeänä kädet selän takana ja silmät suunnattuina Mitjaan, katseli ankarasti ja vihaisesti eikä vastannut mitään Mitjalle.

— Hyvästi, Dmitri Fjodorovitš, hyvästi! — kajahti äkkiä jostakin ulos rientäneen Kalganovin ääni. Hän juoksi rattaitten luo ja ojensi Mitjalle kätensä. Hän oli avopäin. Mitja ennätti vielä tarttua hänen käteensä ja puristaa sitä.

— Hyvästi, kelpo mies, en unhota jalomielisyyttäsi! — huudahti hän kiihkeästi. Mutta rattaat lähtivät liikkeelle ja heidän kätensä irtautuivat toisistaan. Aisakello alkoi kilistä — Mitja vietiin pois.

Mutta Kalganov juoksi eteiseen, istuutui nurkkaan, painoi päänsä, peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä, istui kauan näin ja itki, — itki kuin olisi ollut vielä pieni poika eikä jo kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen. Oi, hän uskoi täydelleen Mitjan viattomaksi! »Mitä ihmisiä nämä ovat, millaisia ihmisiä he voivat olla tämän jälkeen!» huudahteli hän katkonaisesti katkeran alakuloisuuden, miltei epätoivon vallassa. Hän ei tällä hetkellä olisi edes tahtonut elää maailmassa. »Maksaako se vaivan, maksaako se vaivan!» huudahteli nuorukainen suruissaan.

NELJÄS OSA

Kymmenes kirja Pojat

1.

Kolja Krasotkin

On marraskuun alku. Meillä oli noin yksitoista astetta pakkasta ja iljanne. Jäätyneelle maalle satoi yöllä vähän kuivaa lunta, ja »kuiva ja pureva» tuuli nostaa sen irti ja lakaisee sitä pitkin kaupunkimme ikäviä katuja ja varsinkin kauppatorilla. Aamu on synkkä, mutta lumen lentäminen oli lakannut. Lähellä toria, Potnikovien puodin läheisyydessä, on virkamiehenlesken Krasotkinin pieni, sekä ulkoa että sisältä hyvin siisti talo. Kuvernementinsihteeri Krasotkin itse oli jo hyvin kauan sitten, melkein neljätoista vuotta takaperin, kuollut, mutta hänen leskensä, kolmenkymmenen vuoden ikäinen ja yhä vielä varsin kaunis rouva, on elossa ja elää siistissä pikku talossaan »kapitaalillaan». Hän viettää hyvin kunniallista ja hiljaista elämää, on luonteeltaan hellä, mutta jokseenkin iloinen. Miehensä kuollessa hän oli noin kahdeksantoistavuotias ja oli elänyt hänen kanssaan kaikkiaan vain noin vuoden sekä juuri ennättänyt synnyttää hänelle pojan. Siitä saakka, aivan miehensä kuolemasta asti, hän oli omistanut elämänsä kokonaan tämän hemmoitellun poikansa Koljan kasvattamiseen, ja vaikka hän olikin rakastanut tätä rajattomasti neljäntoista vuoden ajan, niin hän tietysti oli saanut kokea tämän tähden paljon enemmän kärsimyksiä kuin iloja, sillä hän oli pelännyt ja vavissut miltei joka päivä, että poika sairastuu, vilustuu, tekee vaarallisia kujeita, kiipeää tuolille ja putoaa siltä y.m. y.m. Kun Kolja alkoi käydä koulua ja sitten tuli lukioomme, niin äiti ryhtyi opiskelemaan yhdessä hänen kanssaan kaikkia kouluaineita auttaakseen häntä läksyjen luvussa ja kertaillakseen hänen kanssaan oppimääriä, teki tuttavuutta opettajien ja näitten vaimojen kanssa, hyvittelipä Koljan tovereitakin, koulupoikia, ja viekasteli heidän edessään, jotta he jättäisivät Koljan rauhaan, eivät tekisi hänestä pilaa eivätkä löisi häntä. Hän johti asiat siihen, että pojat todellakin alkoivat hänen takiansa tehdä pilkkaa Koljasta ja ärsyttää tätä sillä, että hän oli mammanpoika. Mutta poika osasi pitää puolensa. Hän oli rohkea pojanviikari, »hirveän väkevä», kuten hänestä pian alettiin vakuuttaa luokan keskuudessa, oli nokkela, luonteeltaan jäykkä, mieleltään karski ja yritteliäs. Hän menestyi luvuissaan hyvin, huhuttiinpa, että hän laskennossa ja yleisessä historiassa lyö laudalta itse opettajankin, Dardanelovin. Mutta vaikka poika katselikin kaikkia ylempää ja nosti nenäänsä, niin hän oli hyvä toveri eikä kerskaillut. Koululaisten kunnioituksen hän otti vastaan aivan luonnollisesti hänelle tulevana asiana, mutta käyttäytyi ystävällisesti. Pääasia oli, että hän tiesi määrän, osasi tarpeen vaatiessa pitää huolta omasta arvostaan, mutta ei suhteissaan opettajiinsa koskaan mennyt yli erään äärimmäisen ja vaarallisen rajan, jonka yli meneminen tekee, ettei tekoa voida sietää, vaan se katsotaan epäjärjestykseksi, kapinoimiseksi ja määräysten rikkomiseksi. Ja kuitenkin hän oli hyvin, hyvin valmis tekemään koiruutta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kujeilemaan niinkuin kaikkein vallattomimmat eikä niin paljon kujeilemaan kuin keksimään jotakin rikkiviisasta, ihmeellistä, tekemään aivan erikoista kiusaa, esiintymään harmittavasti, rehentelemään. Pääasia on, että hän oli hyvin itserakas. Oman äitinsäkin hän osasi saattaa jonkinmoiseen alistettuun asemaan ja kohteli häntä melkein hirmuvaltiaan tavoin. Äiti alistui, oi, oli jo kauan sitten alistunut, eikä millään ehdolla voinut kestää sitä ainoata ajatusta, että poika »rakastaa vähän» häntä. Hänestä tuntui alati siltä, että Kolja on häntä kohtaan »tunteeton», ja tapahtui toisinaan, että hän hysteerisesti itkien alkoi moittia poikaa kylmyydestä. Poika ei pitänyt tästä, ja kuta enemmän häneltä vaadittiin sydämellisiä purkauksia, sitä jäykemmäksi hän tuli aivan kuin tahallaan. Mutta hän ei tehnyt sitä tahallaan, vaan se syntyi hänessä vasten hänen tahtoaan, — sellainen oli kerta kaikkiaan hänen luonteensa. Äiti erehtyi: poika rakasti suuresti äitiään, hän ei vain pitänyt »vasikkamaisista hellyydenosoituksista», kuten hän sanoi koulupoikakielellään. Isän jälkeen oli jäänyt kaappi, jossa oli jonkin verran kirjoja; Kolja luki mielellään ja oli jo lukenut itsekseen muutamia niistä. Äitiä tämä ei huolestuttanut, ja hän vain ihmetteli toisinaan, kuinka poika, sen sijaan että menisi leikkimään, seisoo tuntikausia kaapin luona tutkien jotakin kirjaa. Ja sillä tavoin Kolja tuli lukeneeksi yhtä ja toista, mitä ei vielä hänen iässään olisi pitänyt antaa hänen luettavakseen. Muuten oli viimeisinä aikoina, vaikka poika ei rakastanutkaan kujeissaan määrätyn rajan yli menemistä, alkanut ilmetä temppuja, jotka saivat äidin vakavasti pelästymään, — ei tosin mitään epäsiveellisiä kujeita, mutta sen sijaan hurjia, huimia. Juuri tänä kesänä, heinäkuussa, tapahtui kesäloman aikana, että äiti poikansa kanssa lähti viikon ajaksi vierailemaan toiseen, seitsemänkymmenen virstan päässä olevaan pitäjään erään kaukaisen sukulaisensa luo, jonka mies palveli rautatieasemalla (samalla meidän kaupunkiamme lähinnä olevalla asemalla, josta Ivan Fjodorovitš Karamazov kuukausi aikaisemmin oli lähtenyt Moskovaan). Siellä Kolja ensitöikseen tarkasti yksityiskohtaisesti rautatien, otti selon siellä noudatetusta järjestyksestä, ymmärtäen voivansa kotiin palattuaan loistaa uusilla tiedoillaan koulutoveriensa keskuudessa. Mutta siellä sattui juuri tuohon aikaan olemaan muutamia muitakin poikia, joihin hän tutustui; jotkut näistä asuivat asemalla, toiset sen läheisyydessä, — nuorta väkeä, kahdentoista ja viidentoista ikävuoden välillä olevaa, kertyi kaikkiaan kuusi tai seitsemän henkeä, joista kaksi oli meidän kaupungistamme. Pojat leikkivät ja telmivät yhdessä, ja niinpä sattui heidän ollessaan neljättä tai viidettä päivää vierailemassa asemalla, että tyhmän nuorison kesken lyötiin aivan mahdoton veto kahdesta ruplasta, nimittäin: Kolja, joka oli miltei nuorin kaikista ja jota vanhemmat senvuoksi hieman halveksivat, esitti itserakkaudessaan tai anteeksiantamattomassa uhkarohkeudessaan, että hän käy yöllä, kun kello yhdentoista juna tulee, makaamaan vatsalleen kiskojen väliin ja makaa siinä liikkumatta, kunnes juna on täyttä vauhtia kulkenut hänen ylitseen. Tosin toimitettiin ennakolta tutkimus, josta selvisi, että tosiaankin oli mahdollista sillä tavoin käydä pitkälleen ja painautua kiskojen väliin, ja että juna tietysti menee yli litistämättä radalla makaavaa, mutta sentään, millaista onkaan sellaisessa paikassa makaaminen! Kolja väitti lujasti, että hän makaa. Aluksi häntä pilkattiin, sanottiin valehtelijaksi ja kerskujaksi, mutta sitä enemmän hänet vain saatiin ärtymään. Pääasia oli, että nuo viidentoistavuotiaat liiaksi nostivat nenäänsä hänen edessään eivätkä alussa tahtoneet pitää häntä toverinaan, koska hän oli »pieni», mikä jo oli sietämättömän loukkaavaa. Päätettiin mennä illalla noin virstan päähän asemalta, että juna lähdettyään asemalta liikkeelle ennättäisi päästä täyteen vauhtiin. Pojat kokoontuivat. Yö ei ollut kuutamoinen, se ei ollut ainoastaan pimeä, vaan melkein musta. Oikeaan aikaan Kolja kävi pitkälleen ratakiskojen väliin. Viisi muuta poikaa, jotka olivat lyöneet vetoa, odotti ahdistus sydämessä ja lopulta pelon ja katumuksen vallassa alhaalla ratapenkereen juurella pensaikossa. Viimein alkoi kaukaa kuulua asemalta lähteneen junan jyrinää. Pimeästä välähti esille kaksi punaista lyhtyä, lähestyvä hirviö jyrisi. »Juokse pois, juokse pois kiskoilta!» alkoivat pensaikosta huutaa Koljalle pelosta puolikuoliaat pojat, mutta oli jo myöhäistä: juna oli saapunut paikalle ja kiiti ohi. Pojat syöksyivät Koljan luo: hän makasi liikkumattomana. He alkoivat kiskoa, alkoivat nostaa häntä. Hän nousi äkkiä pystyyn ja astui ääneti alas ratapenkereeltä. Alas tultuaan hän selitti maanneensa tahallaan aivan kuin tunnottomana pelästyttääkseen heitä, mutta tosiasia oli, että hän todellakin oli pyörtynyt, kuten hän itse paljon myöhemmin tunnusti äidilleen. Tällä tavoin hän sai ainaiseksi »hurjan» maineen. Hän palasi kotiinsa asemalle kalpeana kuin palttina. Seuraavana päivänä hän sairastui lievään hermokuumeeseen, mutta oli mieleltään hirveän iloinen ja tyytyväinen. Tapahtuma ei tullut heti muitten tietoon, vaan vasta meidän kaupungissamme, levisi alkeiskouluun ja saapui sen johtajan korviin. Mutta silloin Koljan äiti riensi rukoilemaan johtajaa poikansa puolesta ja sai lopuksi aikaan sen, että poikaa puolsi ja hänen edestään pyysi kunnioitettu ja vaikutusvaltainen opettaja Dardanelov, ja asia painettiin villaisella aivan kuin sitä ei olisi ollenkaan ollutkaan. Tämä Dardanelov, joka oli naimaton eikä vielä vanha mies, oli ihmeesti ja jo monta vuotta ollut rakastunut rouva Krasotkiniin ja oli jo kerran, vuosi takaperin, mitä kunnioittavimmin ja ollen menehtyä pelosta ja hienotunteisuudesta rohjennut kosia rouva Krasotkinia; mutta tämä oli antanut jyrkästi kieltävän vastauksen pitäen suostumusta uskottomuutena poikaansa kohtaan, vaikka Dardanelovilla erinäisistä salaperäisistä merkeistä päättäen kenties olisi ollut jonkin verran oikeutta haaveilla, ettei hän ollut aivan vastenmielinen ihanalle, mutta liian siveälle ja hellätunteiselle leskirouvalle. Koljan mieletön vallattomuus nähtävästi mursi jään, ja Dardaneloville, joka oli poikaa puolustanut, tehtiin viittaus, tosin sangen varovainen, että hänellä oli toiveita, ja kun Dardanelov itsekin oli ilmiömäisen puhdas ja hienotunteinen, niin tämäkin aluksi riitti tekemään hänet ylen onnelliseksi. Pojasta hän piti, vaikka hänestä olisi ollut alentavaa liehakoida tätä, ja hän esiintyi tunnilla tätä kohtaan aina ankarasti ja vaativasti. Mutta Kolja itsekin piti häntä kunnioittavan välimatkan päässä, valmisti erinomaisen hyvin läksynsä, oli toinen oppilas luokallaan, esiintyi Dardanelovia kohtaan kuivasti, ja koko luokka uskoi lujasti, että yleisessä historiassa Kolja on niin vahva, että hän »lyö laudalta» itse Dardanelovin. Kolja oli todellakin kerran häneltä kysynyt: kuka perusti Troijan? — mihin Dardanelov oli vastannut puhumalla vain ylimalkaisesti kansoista, niiden liikehtimisistä ja siirtymisistä, aikakauden kaukaisuudesta, taruperäisyydestä, mutta siihen, kuka nimenomaan oli perustanut Troijan, t.s. kutka henkilöt, hän ei ollut osannut vastata, olipa jostakin syystä pitänyt koko kysymystä joutavana ja epäasiallisena. Pojat olivat jääneet vakuutetuiksi siitä, että Dardanelov ei tiedä, kuka perusti Troijan. Mutta Kolja oli lukenut Troijan perustamisesta Smaragdovin kirjasta, joka oli kirjakaapissa hänen isänsä perujen joukossa. Loppujen lopuksi alkoi kaikkien poikien mieltä kiinnittää kysymys, kuka oikeastaan oli Troijan perustanut, mutta Krasotkin ei ilmaissut salaisuuttaan, ja tietämisen kunnia jäi hänelle järkähtämättömästi.

Rautatiellä sattuneen tapahtuman jälkeen tapahtui Koljan suhteissa äitiinsä eräänlainen muutos. Kun Anna Fjodorovna (Krasotkinin leski) sai kuulla poikansa urotyöstä, oli hän vähältä menettää järkensä kauhistuksesta. Hän sai niin kauheita hysteerisiä kohtauksia, jotka väliajoin jatkuivat muutamia päiviä, että Kolja pelästyi vakavasti ja lupasi hänelle rehellisesti ja kunniasanallaan, ettei tuonlaatuinen vallattomuus enää koskaan uudistu. Hän vannoi sen polvistuneena jumalankuvan eteen ja isänsä muiston kautta, niinkuin rouva Krasotkin itse vaati, jolloin myös »miehekäs» Kolja itsekin heltyi itkemään »tunteellisesti» kuin kuusivuotias poika, ja äiti ja poika heittäytyivät koko sen päivän aikana tuon tuostakin toistensa syliin ja itkivät väristen. Seuraavana päivänä Kolja heräsi yhtä »tunteettomana» kuin ennenkin, mutta muuttui kuitenkin vaiteliaammaksi, vaatimattomammaksi, ankarammaksi, miettivämmäksi. Tosin hän noin puolentoista kuukauden kuluttua taas oli mukana eräässä kujeessa ja hänen nimensä tuli tunnetuksi myöskin meidän rauhantuomarillemme, mutta koiruus oli aivan toista laatua, suorastaan naurettava ja typerä, eikä hän itse, kuten sitten selvisi, ollut sitä tehnyt, vaan oli ainoastaan sekaantunut siihen. Mutta tästä sopivassa kohdassa myöhemmin. Äiti oli edelleen pelon ja vavistuksen vallassa, ja sikäli kuin hänen levottomuutensa kasvoi, sikäli Dardanelov alkoi toivoa yhä enemmän. On huomattava, että Kolja ymmärsi ja oli arvannut Dardanelovin mielenlaadun tältä puolen ja tietysti syvästi halveksi häntä »tunteitten» vuoksi; olipa hän aikaisemmin ollut niinkin epähieno, että oli lausunut julki tämän halveksumisensa äidilleen vihjaillen ymmärtävänsä, mihin Dardanelov pyrki. Mutta rautatiellä sattuneen tapauksen jälkeen hän muutti tässäkin suhteessa käytöstapansa: hän ei enää tehnyt edes kaukaisimpiakaan vihjauksia ja alkoi puhua Dardanelovista äidin läsnäollessa kunnioittavasti, minkä herkkä Anna Fjodorovna heti ymmärsi tuntien sydämessään rajatonta kiitollisuutta, mutta sen sijaan Anna Fjodorovna tuli yhtäkkiä punaiseksi kuin ruusu jonkun syrjäisen vieraankin mainitessa vaikkapa vahingossa pienimmänkin sanan Dardanelovista Koljan läsnäollessa. Tämmöisinä hetkinä Kolja joko katseli synkistyneenä ulos ikkunasta tai tarkasteli saappaittensa kärkiä, taikka hän kutsui luokseen tuimasti »Perezvonin», pörhöisen, isonlaisen ja syyhyisen koiran, jonka hän oli kuukautta aikaisemmin jostakin hankkinut, kuljettanut kotiinsa ja pitänyt jostakin syystä piilossa huoneessa näyttämättä sitä kenellekään tovereistaan. Hän kohteli sitä kauhean tyrannimaisesti opettaen sille kaikenlaisia temppuja ja taitoja ja sai lopulta asiat kehittymään niin pitkälle, että koira-raukka ulvoi ikävästä, kun hän meni kouluun, ja hänen tullessaan kotiin se vikisi riemastuksesta, hyppeli kuin mieletön, istui takakäpälillään, kaatui maahan tekeytyen kuolleeksi y.m., sanalla sanoen, näytti kaikki temput, mitkä sille oli opetettu, ei enää käskystä, vaan innostuksensa puuskassa ja kiitollisin sydämin.

Unohdinpa mainita, että Kolja Krasotkin oli sama poika, jota lukijalle jo tuttu pikku poika Iljuša, virasta eronneen alikapteeni Snegirevin poika, oli iskenyt kynäveitsellä lonkkaan puolustaessaan isäänsä, jota koululaiset ärsytellen nimittivät »niinihoskaksi».

2.

Lapsiparvi