Part 12

Hän muisti myöhemmin, että hänet raastoivat muutamat miehet väkisin erilleen Grušenjkasta, että Grušenjka vietiin äkkiä pois ja että hän tajuihinsa tullessaan istui pöydän ääressä. Hänen vierellään ja takanaan seisoi miehiä, joilla oli laatat rinnassa. Vastapäätä häntä pöydän toisella puolen istui sohvalla Nikolai Parfenovitš, tutkintatuomari, ja kehoitteli häntä juomaan pöydällä olevasta lasista hiukan vettä: »Se virkistää teitä, se rauhoittaa teitä, älkää pelätkö, älkää olko levoton», lisäsi hän erittäin kohteliaasti. Mitjasta alkoivat äkkiä, hän muisti sen, olla hyvin mielenkiintoisia tuomarin sormuksien isot kivet, joista toinen oli ametisti ja toinen heleänkeltainen, läpikuultava ja kauniisti välkkyvä. Ja kauan hän vielä jälkeenpäin ihmetellen muisteli, että nämä kivet vetivät vastustamattomasti puoleensa hänen huomionsa kaikkien noiden hirveitten kuulustelutuntien aikana, niin että hän jostakin syystä ei voinut niistä irtautua eikä unohtaa niitä, vaikka ne eivät mitenkään olleet sopivia huomion esineitä hänen asemassaan. Mitjan vasemmalle sivulle, siihen paikkaan, missä alkuillasta oli istunut Maksimov, istuutui nyt prokuraattori, ja Mitjan oikealle puolelle, siihen paikkaan, jossa Grušenjka oli istunut, asettui punaposkinen nuori mies, jolla oli metsästäjän nutun tapainen ja varsin kulunut takki, ja hänen eteensä ilmestyi mustepullo ja paperia. Selville kävi, että hän oli tutkintatuomarin kirjuri, jonka tämä oli tuonut mukanaan. Poliisipäällikkö seisoi nyt ikkunan luona huoneen toisessa päässä, Kalganovin vieressä, joka oli istuutunut tuolille saman ikkunan luo.

— Juokaa vettä! — lausui tutkintatuomari lempeästi jo kymmenennen kerran.

— Olen juonut, hyvät herrat, olen juonut... mutta... mitäs, hyvät herrat, murskatkaa, teloittakaa, ratkaiskaa kohtaloni! — huudahti Mitja luoden hirveän liikkumattoman, muljottavan katseen tutkintatuomariin.

— Siis te vakuutatte ehdottomasti, että olette syytön isänne Fjodor Pavlovitšin kuolemaan? — kysyi tutkintatuomari pehmeästi, mutta lujasti.

— Syytön olen! Toisen veren vuodatukseen olen syyllinen, toisen vanhuksen vereen, mutta en isäni. Ja minä suren sitä! Tapoin, tapoin ukon, tapoin ja paiskasin maahan... Mutta raskasta on vastata tästä verestä toisella verellä, kauhealla verellä, johon olen syytön... Kamala syytös, hyvät herrat, aivan kuin olisi isketty vasten otsaa! Mutta kuka on tappanut isäni, kuka on tappanut? Kuka on voinut tappaa, jos en minä? Ihme, järjettömyys, mahdottomuus!...

— Niin, kuka on voinut tappaa... — alkoi tutkintatuomari, mutta prokuraattori Ippolit Kirillovitš (prokuraattorinapulainen, mutta mekin nimitämme häntä lyhyyden vuoksi prokuraattoriksi) vaihdettuaan silmäyksen tutkintatuomarin kanssa lausui Mitjan puoleen kääntyen:

— Te olette suotta huolissanne ukosta, palvelija Grigori Vasiljevitšista. Tietäkää, että hän on elossa, on tullut tajuihinsa ja teiltä saamistaan ankarista iskuista huolimatta — sekä hänen että teidän nyt antamanne todistus osoittavat teidän antaneen nuo iskut — hän jää ehdottomasti eloon, ainakin lääkärin lausunnon mukaan.

— On elossa? Hän on siis elossa! — kirkaisi äkkiä Mitja lyöden kätensä yhteen. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa. — Herra Jumala, minä kiitän Sinua suurimmasta ihmeestä, minkä olet minulle tehnyt, syntiselle ja konnalle, rukoukseni johdosta!... Niin, niin, se on rukoukseni johdosta, minä olen rukoillut kaiken yötä!... — ja hän teki kolme kertaa ristinmerkin. Hän oli melkein menehtyä.

— Tältä samalta Grigorilta me juuri olemme saaneetkin niin huomattavia todistuksia teitä vastaan, että... — alkoi prokuraattori jatkaa, mutta Mitja hypähti äkkiä ylös tuoliltaan.

— Hetkinen vain, hyvät herrat, Jumalan tähden, yksi hetki vain; minä juoksen hänen luokseen...

— Anteeksi! Tällä hetkellä se ei mitenkään käy päinsä! — melkein vinkaisi Nikolai Parfenovitš ja hypähti myös pystyyn. Laattarintaiset miehet tarttuivat Mitjaan, mutta muuten hän itsekin istuutui tuolilleen...

— Hyvät herrat, sepä ikävää! Tahdoin mennä hänen luokseen vain silmänräpäykseksi... tahdoin ilmoittaa hänelle, että nyt on pyyhitty pois, on kadonnut tuo veri, joka kaiken yötä ahdisti sydäntäni, ja että minä en enää olekaan murhaaja! Hyvät herrat, hänhän on morsiameni! — lausui hän äkkiä riemuissaan ja hartaasti katsellen kaikkia. — Oi, minä kiitän teitä, hyvät herrat! Oi, kuinka te saitte minut uudesti syntymään, uudesti elpymään yhdessä silmänräpäyksessä!... Tuo vanhus — hänhän on kantanut minua käsillään, hyvät herrat, pessyt minua kaukalossa, kun minut, kolmivuotiaan lapsen, kaikki olivat hylänneet, oli minulle kuin oma isä!...

— Siis te... — alkoi tutkintatuomari.

— Sallikaa, hyvät herrat, sallikaa vielä hetkinen, — keskeytti Mitja pannen molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja peittäen kasvonsa kämmeniinsä, — antakaa hiukan koota ajatuksia, antakaa hengähtää, hyvät herrat. Tämä kaikki järkyttää kauheasti, eihän ihminen ole rumpunahkaa, hyvät herrat!

— Joisitte taas vettä... — sanoi pehmoisesti Nikolai Parfenovitš.

Mitja otti kädet pois kasvoiltaan ja alkoi nauraa. Hän oli reippaan näköinen, oli kuin kokonaan muuttunut yhdessä silmänräpäyksessä. Koko hänen esiintymistapansakin oli muuttunut: siinä istui taas kaikkien näiden ihmisten vertainen mies, kaikkien näiden hänen entisten tuttujensa, aivan niinkuin he olisivat kokoontuneet eilen, kun ei mitään vielä ollut tapahtunut, jossakin tavallisessa seurassa. Huomautamme tässä kuitenkin, että poliisipäällikön luona Mitja alussa tänne tultuaan oli saanut ystävällisen vastaanoton, mutta myöhemmin, varsinkin viimeisen kuukauden aikana, hän ei juuri ollenkaan ollut käynyt poliisipäällikön luona ja tämä oli kohdatessaan hänet, esimerkiksi kadulla, kovin rypistänyt kulmakarvojaan ja vain kohteliaisuudesta tervehtinyt, minkä Mitja oli sangen hyvin huomannut. Prokuraattorin kanssa hän oli vielä vähemmän tuttu, mutta hän kävi toisinaan prokuraattorin vaimon, hermostuneen ja fantastisen rouvan luona kaikin puolin kunnioittavilla tervehdyskäynneillä ymmärtämättä oikein itsekään, miksi niin teki, ja tämä otti hänet aina ystävällisesti vastaan ja tunsi jostakin syystä mielenkiintoa häntä kohtaan aivan viime aikoihin asti. Tutkintatuomariin hän ei vielä ollut ennättänyt tutustua, mutta oli kuitenkin joskus kohdannut hänetkin ja kerran tai kahdesti puhellutkin hänen kanssaan, kummallakin kertaa naisista.

— Te, Nikolai Parfenovitš, olette, kuten näen, erittäin taitava tutkija, — alkoi Mitja äkkiä iloisesti nauraa, — mutta minä autan nyt itse teitä. Oi, hyvät herrat, minä olen noussut kuolleista... älkääkä pahastuko minuun, kun näin muitta mutkitta ja suoraan käännyn puoleenne. Sitäpaitsi olen jonkin verran juovuksissa, sanon sen teille avoimesti. Minulla on luullakseni ollut kunnia... kunnia ja ilo kohdata teidät, Nikolai Parfenytš, sukulaiseni Miusovin luona... Hyvät herrat, hyvät herrat, en minä pyydä olla yhdenvertainen, ymmärränhän minä, mikä minä nyt olen tässä istuessani teidän edessänne. Minuun kohdistuu... jos vain Grigori on todistanut minua vastaan... niin kohdistuu, — oi, tietysti jo kohdistuu — kauhea epäluulo! Kamalaa, kamalaa — ymmärränhän minä sen! Mutta asiaan, hyvät herrat, minä olen valmis, ja me saamme nyt silmänräpäyksessä asian loppuun, sillä kuulkaa, kuulkaa, hyvät herrat. Sillä jos minä tiedän, että olen syytön, niin silmänräpäyksessä tietysti saamme asian loppuun! Eikö niin? Eikö niin?

Mitja puhui nopeasti ja paljon, hermostuneesti ja avomielisesti ja aivan kuin ehdottomasti olisi pitänyt kuulijoitaan parhaina ystävinään.

— Me siis aluksi kirjoitamme, että te jyrkästi kiellätte teihin kohdistetun syytöksen, — lausui Nikolai Parfenovitš painokkaasti, ja kääntyen kirjurin puoleen hän saneli tälle puoliääneen, mitä oli kirjoitettava.

— Kirjoittaa? Te tahdotte sen kirjoittaa? Mikäpä siinä, kirjoittakaa, minä suostun siihen, annan täyden suostumukseni, hyvät herrat... Mutta näettekö... Seis, seis, kirjoittakaa näin: »Väkivaltaan hän on syyllinen, ankariin iskuihin, jotka ukko parka on saanut, hän on syypää». No, itsessäänkin, sisimmässäänkin, sydämensä pohjassa hän on syyllinen, — mutta tätä ei tarvitse kirjoittaa (hän kääntyi äkkiä kirjurin puoleen), se on jo minun yksityistä elämääni, hyvät herrat, se ei kuulu teihin, tämä sydämen sisin nimittäin... Mutta isävanhuksen murhaan hän on syytön! Se on hurja ajatus! Aivan hurja ajatus!... Minä näytän teille toteen, ja te tulette silmänräpäyksessä vakuutetuiksi. Te tulette nauramaan, hyvät herrat, itse vielä nauraa hohotatte epäluuloillenne!...

— Rauhoittukaa, Dmitri Fjodorovitš, — muistutti tutkintatuomari, ilmeisesti aikoen saada omalla tyyneydellään kiihoittuneen asettumaan. — Ennenkuin jatkamme kuulustelua, tahtoisin, jos vain te suostutte vastaamaan, kuulla teidän vahvistavan todeksi tosiasian, että te, niinkuin näyttää, ette pitänyt Fjodor Pavlovitš vainajasta, olitte hänen kanssaan jonkinmoisessa alituisessa riidassa... Ainakin täällä te neljännestunti sitten luullakseni suvaitsitte lausua aikoneenne tappaakin hänet: »En ole tappanut», huudahditte te, »mutta aioin tappaa!»

— Huudahdinko minä niin? Oh se on mahdollista, hyvät herrat! Niin, onnetonta kyllä, minä tahdoin tappaa hänet, monesti tahdoin... onnetonta kyllä, onnetonta kyllä!

— Tahdoitte. Ettekö suostuisi selittämään, mitkä periaatteet teitä nimenomaan johtivat, kun te tunsitte tuommoista vihaa isänne persoonaa kohtaan?

— Mitäpä selittämistä siinä on, hyvät herrat! — lausui Mitja yrmeästi olkapäitään kohottaen ja luoden katseensa alas. — Minähän en salannut tunteitani, koko kaupunki tuntee asian, — kaikki ravintolassa sen tietävät. Vielä äskettäin minä ilmaisin ne luostarissa, luostarinvanhin Zosiman kammiossa... Saman päivän iltana löin isääni ja olin vähällä tappaa hänet sekä vannoin tulevani vielä toiste ja tappavani, todistajia oli sitä kuulemassa... Oi, on tuhat todistajaa! Koko kuukauden olen huutanut, kaikki voivat todistaa!... Tosiasia on ilmeinen, tosiasia puhuu, huutaa, mutta — tunteet, hyvät herrat, tunteet ovat aivan eri asia. Nähkääs, hyvät herrat (Mitja rypisti kulmiaan), minusta näyttää, että tunteista te ette ole oikeutetut minulta mitään kysymään. Vaikka teillä onkin valtuudet, minä ymmärrän sen, niin tämä on kuitenkin minun oma asiani, minun sisällinen, intiimi asiani, mutta... koska en ole salannut tunteitani aikaisemmin... esimerkiksi ravintolassa, vaan olen puhunut kaikille ja jokaiselle, niin... en nytkään tee niistä salaisuutta. Näettekö, hyvät herrat, minähän ymmärrän, että tässä tapauksessa asianhaarat hirveästi puhuvat minua vastaan: kaikille olen puhunut tappavani hänet, ja nyt hänet äkkiä onkin murhattu: kuka muu kuin minä se näin ollen olisi? Hahhah! Minä annan teille anteeksi, hyvät herrat, annan teille täydellisesti anteeksi. Minähän olen itsekin hämmästynyt orvaskettä myöten, sillä kuka sitten on loppujen lopuksi tappanut tämmöisessä tapauksessa, jollen minä? Eikö niin? Jollen minä, niin kuka sitten, kuka sitten? Hyvät herrat, — huudahti hän äkkiä, — minä tahdon tietää, minä vaadinkin teiltä tietoa, hyvät herrat: missä hänet on murhattu? Kuinka hänet on murhattu, millä ja miten? Sanokaa minulle, — kysyi hän nopeasti ja silmäili prokuraattoria ja tutkintatuomaria.

— Me löysimme hänet makaamassa selällään lattialla omassa huoneessaan, pää puhki, — lausui prokuraattori.

— Se on kauheata, herrat! — vavahti äkkiä Mitja ja nojasi kyynärpäänsä pöytään peittäen kasvonsa oikealla kädellään.

— Me jatkamme, — keskeytti Nikolai Parfenovitš. — Siis, mikä teitä silloin johti vihaa tuntiessanne? Luullakseni te ilmoititte julkisesti, että se on mustasukkaisuuden tunne?

— No niin, mustasukkaisuus, eikä yksinomaan mustasukkaisuuskaan.

— Riita rahasta?

— Niin kyllä, myös rahasta.

— Riita koski luullakseni kolmeatuhatta, jotka te muka vielä olitte saapa perintönänne.

— Vielä mitä! Enempää, enempää, — puuttui puhumaan Mitja, — enempää kuin kuutta, enempää kuin kymmentä tuhatta kenties. Minä puhuin siitä kaikille, huusin kaikille! Mutta minä olin päättänyt, olkoon menneeksi, tyytyä kolmeentuhanteen. Minulle olivat tuiki tärkeät nuo kolmetuhatta... niin että sen käärön, jossa oli kolmetuhatta ja jonka tiesin olevan hänen tyynynsä alla varattuna Grušenjkaa varten, katsoin ehdottomasti kuin minulta itseltäni varastetuksi, siinä se on, herrat, pidin sitä omanani, minulle kuuluvana omaisuutena...

Prokuraattori loi merkitsevän katseen tutkintatuomariin ja ennätti huomaamatta iskeä tälle silmää.

— Me palaamme vielä tähän asiaan, — lausui heti tutkintatuomari, — mutta nyt sallinette meidän panna merkille ja kirjoittaa muistiin nimenomaan tämän kohdan: että te piditte noita tuossa kirjekuoressa olevia rahoja tavallaan teidän omaisuutenanne.

— Kirjoittakaa, hyvät herrat, minä ymmärrän kyllä, että tämä on taas todistusaihe minua vastaan, mutta minä en pelkää todistuskappaleita ja puhun itse itseäni vastaan. Kuuletteko, itse! Näettekö, herrat, te kenties pidätte minua aivan toisena miehenä kuin mitä minä olen, — lisäsi hän äkkiä synkästi ja surullisesti. — Teidän kanssanne puhuu kunnon mies, mitä kunnollisin henkilö, ennen kaikkea — ottakaa tämä huomioon — mies, joka on tehnyt määrättömästi huonoja tekoja, mutta joka on aina ollut kunnollinen olento ja pysynyt kunnollisena olennoltaan, sisimmässään, syvällä sydämessään, no, sanalla sanoen, minä en osaa sitä lausua julki... Se juuri on minulle tuottanutkin kärsimystä koko elämäni ajan, että olen himoinnut kunnollisuutta, ollut niin sanoakseni kunnollisuuden marttyyri ja etsinyt sitä lyhty kädessä niinkuin Diogenes, mutta samalla kuitenkin tehnyt koko elämäni ajan vain törkeitä tekoja, kuten me kaikkikin, hyvät herrat... toisin sanoen kuten minä yksin, herrat, eivät kaikki, vaan minä yksin, minä erehdyin, yksin, yksin!... Hyvät herrat, päätäni kivistää, — hän rypisti kulmakarvojaan kärsivän näköisenä, — näettekö, herrat, minua ei miellyttänyt hänen ulkomuotonsa, siinä oli jotakin epärehellistä, kaiken pyhän tallaamista, kerskumista, ivaa ja uskonnottomuutta, inhoittavaa, inhoittavaa! Mutta nyt, kun hän jo on kuollut, ajattelen toisin.

— Mitenkä toisin?

— En toisin, vaan olen pahoillani, että niin häntä vihasin.

— Tunnette katumusta?

— En, ei se ole katumusta, älkää kirjoittako sitä. Itsehän minä olen huono, herrat, siinä se, itsekään en ole kovin kaunis, ja siksi minulla ei ollut oikeutta pitää häntä vastenmielisenä, siinä se! Tämän voitte ehkä kirjoittaa muistiin.

Tämän sanottuaan Mitja tuli äkkiä tavattoman surulliseksi. Jo kauan sitten, sikäli kuin hän oli vastaillut tutkintatuomarin kysymyksiin, hän oli alkanut muuttua yhä synkemmäksi. Ja äkkiä, juuri tällä hetkellä taas sattui odottamaton kohtaus. Asia oli niin, että vaikka Grušenjka äsken oli poistettu huoneesta, niin häntä ei kuitenkaan oltu viety sen kauemmaksi kuin kolmanteen huoneeseen siitä sinisestä huoneesta, jossa nyt toimitettiin kuulustelua. Se oli pieni yksi-ikkunainen huone heti sen ison huoneen takana, jossa yöllä oli tanssittu ja pidetty komeita kemuja. Siellä hän istui, ja hänen kanssaan oli toistaiseksi ainoastaan Maksimov, joka oli hirveän hämmästynyt, hirveän pelästynyt ja oli takertunut häneen aivan kuin hakien pelastusta hänen läheisyydestään. Heidän ovellaan seisoi joku talonpoika, jolla oli laatta rinnassa. Grušenjka itki, ja nytpä äkkiä, kun murhe liiaksi ahdisti hänen sieluaan, hän hypähti pystyyn, löi käsiään yhteen ja huutaen kovalla, vaikeroivalla äänellä: »Voi onnettomuuttani, onnettomuuttani!» hän syöksyi pois huoneesta oman Mitjansa luo, ja niin äkkiarvaamatta, että kukaan ei ennättänyt häntä pysähdyttää. Kun Mitja kuuli hänen vaikerruksensa, alkoi hän vapista, nousi seisomaan, parkaisi ja syöksähti suin päin häntä vastaan aivan kuin olisi ollut suunniltaan. Mutta heidän ei taaskaan annettu yhtyä, vaikka he jo olivat nähneet toisensa. Mitjaa tartuttiin lujasti kiinni käsistä: hän heittelehti, riuhtoi, tarvittiin kolme tai neljä miestä häntä pidättämään. Myöskin Grušenjkaan tartuttiin kiinni, ja Mitja näki, kuinka Grušenjka huutaen ojensi häntä kohti kätensä, kun hänet vietiin pois. Kohtauksen päätyttyä hän tuli tajuihinsa taas entisellä paikallaan pöydän ääressä vastapäätä tutkintatuomaria ja huuteli kääntyen heidän puoleensa:

— Mitä te hänestä tahdotte? Miksi te häntä kiusaatte? Hän on viaton, viaton!...

Prokuraattori ja tutkintatuomari tyynnyttelivät häntä. Näin meni jonkin verran aikaa, kymmenkunta minuuttia; viimein astui huoneeseen kiireesti sieltä poistunut Mihail Makarovitš ja lausui prokuraattorille kovalla äänellä ja kiihkeästi:

— Hänet on viety pois, hän on alhaalla, ettekö salli minun sanoa, herrat, vain pari sanaa tälle onnettomalle miehelle? Teidän kuullen, herrat, teidän kuullen!

— Olkaa hyvä, Mihail Makarovitš, — vastasi tutkintatuomari, — tässä tapauksessa meillä ei ole sanottavana mitään sitä vastaan.

— Dmitri Fjodorovitš, kuulehan, hyvä mies, — alkoi Mitjan puoleen kääntyen Mihail Makarovitš puhua, ja hänen liikutusta osoittavissa kasvoissaan kuvastui lämmin, melkein isällinen myötätunto onnetonta kohtaan, — minä olen vienyt sinun Agrafena Aleksandrovnasi alas itse ja antanut isännän tytärten huostaan, ja hänen kanssaan on siellä nyt koko ajan tuo ukko Maksimov, ja minä olen saanut hänet suostumaan, kuuletko, — saanut suostumaan ja rauhoittumaan, saanut hänet käsittämään, että sinun pitää saada puolustaa itseäsi hänen häiritsemättään ja ilman että hän saattaa sinut surulliseksi, muuten sinä voit joutua hämillesi ja todistaa väärin itseäsi vastaan, ymmärrätkö? No niin, sanalla sanoen minä puhuin ja hän ymmärsi. Hän on viisas, veliseni, hän on hyvä, hän tuppasi suutelemaan minun, vanhan, käsiäni, pyysi sinun puolestasi. Itse lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että olisit levollinen hänen puolestaan, ja on tarpeen, ystäväni, on tarpeen, että minä menisin ja sanoisin hänelle, että sinä olet rauhallinen etkä ole huolestunut hänestä. Rauhoitu siis, ymmärrä tämä. Minä olen syyllinen hänen edessään. Hän on kristitty sielu, niin, hyvät herrat, se on nöyrä sielu eikä syyllinen mihinkään. Mitä siis sanon hänelle, Dmitri Fjodorovitš, istutko rauhallisena vai etkö?

Hyväluontoinen ukko puheli paljon liikoja, mutta Grušenjkan murhe, inhimillinen murhe oli vaikuttanut hänen hyvään sydämeensä, ja kyyneletkin loistivat hänen silmissään. Mitja hyppäsi ylös ja syöksähti hänen luokseen.

— Suokaa anteeksi, herrat, sallikaa, oi, sallikaa! — huudahti hän. — Teillä on enkelin sydän, Mihail Makarovitš, minä kiitän hänen puolestaan! Minä olen, olen rauhallinen, olen iloinen, kertokaa se hänelle sydämenne rajattomassa hyvyydessä, ilmoittakaa, että minä olen iloinen, alan ihan heti nauraakin, kun tiedän, että hänellä on läheisyydessään sellainen suojelusenkeli kuin te. Heti lopetan kaikki, ja paikalla kun olen vapaa, heti paikalla tulen hänen luokseen, hän saa nähdä, odottakoon! Hyvät herrat, — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin ja tutkintatuomarin puoleen, — nyt avaan teille koko sydämeni, kaikki vuodatan siitä, me pääsemme silmänräpäyksessä loppuun — rupeammehan lopuksi nauramaan, eikö niin? Mutta, hyvät herrat, tämä nainen on sieluni kuningatar! Oi, sallikaa minun sanoa se, minä tunnustan sen teille... Näenhän minä, että olen kunnon ihmisten seurassa: hän on minun valoni, minun pyhä olentoni, jospa te vain tietäisitte! Kuulitteko hänen huutonsa: »Sinun kanssasi olen valmis kärsimään vaikka kuolemanrangaistuksen!» Mitä minä olen hänelle antanut, minä, kerjäläinen, köyhä raukka, miksi tämmöinen rakkaus minua kohtaan, olenko minä sen arvoinen, minä kömpelö, häpeää ansainnut elukka, jolla on häpeälliset kasvot, olenko minä ansainnut sellaista rakkautta, että hän lähtisi kanssani pakkotyöhön? Minun tähteni hän makasi äsken teidän jalkojenne juuressa, hän on ylpeä eikä mihinkään syyllinen! Kuinka minä en jumaloisi häntä, kuinka en itkisi, en pyrkisi hänen luokseen niinkuin äsken? Oi, herrat, antakaa anteeksi! Mutta nyt, nyt olen lohdutettu.

Ja hän vaipui tuolille, peitti kasvonsa molempiin käsiinsä ja purskahti itkemään. Mutta ne olivat jo onnellisia kyyneliä. Hän tuli silmänräpäyksessä entiselleen. Vanha poliisipäällikkö oli hyvin tyytyväinen, ja lakimiehet näyttivät niinikään olevan hyvillään; he tunsivat kuulustelun nyt joutuneen uuteen vaiheeseen. Saatettuaan ovelle poliisipäällikön Mitja suorastaan tuli iloiseksi.

— No, hyvät herrat, nyt olen käytettävissänne, täydelleen käytettävissänne. Ja... jos ei vain olisi kaikkia noita pikkuasioita, niin me pääsisimme heti yksimielisyyteen. Minä puhun taas pikkuasioista. Minä olen teidän, hyvät herrat, mutta, minä vannon, tarvitaan molemminpuolista luottamusta, — teidän on luotettava minuun ja minun teihin — muuten emme pääse koskaan tulokseen. Teidän takianne puhun. Asiaan, hyvät herrat, asiaan, ja, ennen kaikkea, älkää penkoko niin paljon minun sieluani, älkää kiusatko sitä tyhjänpäiväisillä asioilla, vaan kysykää ainoastaan asiaa ja tositapahtumia, niin minä annan heti kaikki tarpeelliset tiedot. Mutta pikkuseikat hiiteen!

Näin huudahteli Mitja. Kuulustelu alkoi uudelleen.

4.

Toinen koettelemus

— Ette usko, miten te rohkaisette meitä itseämme, Dmitri Fjodorovitš, tällä auliudellanne... — alkoi Nikolai Parfenovitš puhua vilkastuneen näköisenä ja ilmeisen tyytyväisyyden loistaessa hänen suurista, vaaleanharmaista, pullollaan olevista, muuten sangen likinäköisistä silmistään, joilta hän hetkistä aikaisemmin oli ottanut pois silmälasit. — Ja te teitte äsken oikean huomautuksen tuosta molemminpuolisesta luottamuksesta, jota ilman toisinaan on mahdotonta tulla toimeenkin näin tärkeissä asioissa, siinä tapauksessa että epäluulonalainen henkilö todellakin haluaa, toivoo ja voi osoittaa syyttömyytensä. Me puolestamme teemme voitavamme, ja te olette itse jo nytkin voinut nähdä, miten me hoidamme tätä asiaa... Oletteko samaa mieltä, Ippolit Kirillovitš? — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin puoleen.

— Oi, epäilemättä, — lausui prokuraattori hyväksyvästi, vaikka hänen puheensa tuntuikin hieman kuivalta Nikolai Parfenovitšin purkaukseen verrattuna.

Huomautan kerta kaikkiaan: meille äskettäin saapunut Nikolai Parfenovitš oli virkatoimintansa alusta asti täällä tuntenut meidän prokuraattoriamme Ippolit Kirillovitšia kohtaan tavatonta kunnioitusta ja tullut hänen kanssaan miltei sydämellisiin väleihin. Hän oli melkeinpä ainoa ihminen, joka ehdottomasti uskoi meidän »virkauralla väärin kohdellun» Ippolit Kirillovitšimme harvinaiseen psykologiseen kykyyn ja puhujalahjoihin ja täydellisesti uskoi senkin, että häntä oli väärin kohdeltu. Hän oli kuullut hänestä jo Pietarissa. Sen sijaan oli vuorostaan nuori Nikolai Parfenovitš samoin ainoa mies koko maailmassa, jota meidän »syrjäytetty» prokuraattorimme vilpittömästi rakasti. Matkalla tänne he olivat ennättäneet jonkin verran päättää ja sopia kysymyksessä olevasta jutusta, ja nyt pöydän ääressä Nikolai Parfenovitšin terävä äly tajusi kuin lennosta siepaten ja ymmärsi jokaisen osviitan, jokaisen liikkeen vanhemman virkatoverin kasvoissa, ymmärsi puolesta sanasta, katseesta, silmäniskusta.

— Hyvät herrat, antakaa vain minun itseni kertoa älkääkä keskeyttäkö minua jonninjoutavilla asioilla, niin minä teen teille silmänräpäyksessä selon kaikesta, — puhui Mitja kärsimättömästi.

— Se on hyvä. Kiitän teitä. Mutta ennenkuin siirrymme kuuntelemaan teidän omaa kertomustanne, pyytäisin saada vain todeta vielä erään tosiseikan, joka on meille sangen mielenkiintoinen, nimittäin noista kymmenestä ruplasta, jotka te eilen noin kello viisi lainasitte panttaamalla pistolinne ystävältänne Pjotr Iljitš Perhotinilta.

— Panttasin, herrat, panttasin kymmenestä ruplasta, entä mitä vielä siitä? Siinä koko juttu, heti palattuani kaupunkiin matkaltani panttasin.

— Palasitteko te matkalta? Kävittekö ulkopuolella kaupungin?

— Kävin, herrat, neljänkymmenen virstan päässä kävin, ettekö te tietänyt sitä?

Prokuraattori ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.