Part 6

Rajattomaksi riemuksemme näimme nyt erämaan loppuneen. Ison virran halkaisema metsäinen maisema levisi eteemme. Erämaa oli vienyt meiltä neljäneljättä päivää ja lisännyt nelisensataa engl. penikulmaa taipaleesemme, joten nyt olimme edenneet kaikkiaan noin 1,100 engl. penikulmaa. Seuraavana aamuna lepäilimme jo muutamien siimeisten puiden varjossa, jotka nyt tuottivat meille sanomatonta virkistystä, oltuamme yli kuukauden ajan herkeämättömässä helteessä. Hirviä näkyi olevan runsaasti, ja muutamia niistä joutui piankin saaliiksemme, samoin kuin eräitä vuohen näköisiä otuksia joiden liha maistui oivalliselta. Lintuja oli niinikään saatavissa, joten tulimme mainiosti toimeen, joskin leijonat hiukan laimensivat riemuamme, häiriten meitä melkein joka yö; elefantteja taasen emme näillä seuduin ollenkaan nähneet.

Kolme päivää samottuamme saavuimme virralle, jonka olimme jo vuoriston laelta nähneet. Se oli ensimäinen matkallemme sattunut pohjoiseen juokseva virta, hyvinkin vuolas, ja tykkimies vakuutteli minulle karttansa avulla, että se oli joko Niili itse tahi ainakin laski siihen isoon järveen, josta Niilin sanottiin alkunsa saavan.

"Miksi emme rakentaisi muutamia kanootteja", esitti hän, "laskeutuaksemme alas tätä virtaa mieluummin kuin edelleenkin antaudumme erämaiden helteisiin tavottelemaan merta, jonka rannikolta meidän kenties on yhtä vaikea päästä kotiin kuin oli Madagaskariltakin?"

Mutta se esitys ei saavuttanut kannatusta. Suurimmat vastukset suunnitelmalle esitti haavurimme, joka oli lukenut ja tietorikas mies, vaikk'ei tuntenutkaan merimiehen ammattia. Ensinnäkin oli matkan pituus mutkinensa arvioittava 4,000 engl. penikulmaksi, toisekseen emme mitenkään säästyisi krokotiileilta, kolmanneksi kohtaisimme ihan karua ympäristöä pitkin taipalein, ja lopuksi oli sadekausi lähenemässä. Silloin paisuisivat Niilin vedet niin vuolaiksi ja nousisivat niin laajalti peittämään alavia tasankoja, ettemme osaisi pysytellä virran uomassa, vaan joutuisimme vesiajolle, keikahtelisimme kumoon tai tarttuisimme särkille niin useasti, että vaarallinen eteneminen kävisi mahdottomaksi kestää.

Me siis pysyimme päätöksessämme vaeltaa länttä kohti. Mutta ikäänkuin vastahakoisina poistumaan tämän väylän varrelta kuljeskelimme me virkistykseksemme vielä kaksi päivää virran lähettyvillä. Eräänä iltana musta prinssi näytti minulle muutamia löytämiänsä kauniin näköisiä ja raskaita muruja, ja sekä tykkimies että minä huomasimme niiden varmasti olevan kultaa. Sovimme siitä, että lähtisimme huomenna mustan prinssin kanssa tarkastelemaan paikkaa, mistä hän oli murut löytänyt, ja jos tätä kallista metallia näkyisi vähänkin runsaammin olevan, niin ilmottaisimme löydön koko joukollemme; muussa tapauksessa emme asiasta suotta hiiskuisi mitään.

Mutta me emme muistaneetkaan ottaa mustaa prinssiä samaan suunnitelmaan. Hän mitään aavistamatta jutteli muillekin löydöstänsä, ja asian laadun arvaten he tulivat luoksemme katselemaan kultajyviä. Huomatessamme asian joutuneen julkiseksi oli meille tärkeätä estää heitä epäilemästä mitään salailua ajatelleemme. Lausuimme olevamme vakuutetut siitä, että metalli oli kultaa, ja kutsuimme taiturimmekin sitä tarkastamaan, saaden häneltä vahvistuksen käsityksellemme. Esitin siis, että kävisimme kaikin löytöpaikalle tutkimaan, kannattaisiko meidän jäädä joksikin aikaa huuhtomaan kultaa.

Ja kaikki me menimme, sillä yksikään ei ollut halukas jäämään syrjään sellaisesta löydöstä. Paikka ei ollutkaan päävirran varrella, vaan siihen lännestä laskevan pikku puron uomassa. Huuhtelimme hiekkaa, ja melkein jokaisesta kourallisesta jäi muutamia kultajyväsiä saaliiksemme. Minun neuvostani päätimme tuhoisien riitaisuuksien karttamiseksi pitää kaiken kultahiedan yhteisenä, jotta kenelläkään ei olisi huonompaa onnea kuin toisellakaan; neekereitä käytettäisiin huuhtelutyössä apunamme, ja saalis tasattaisiin meidän valkoisten kesken sitte kun matkamme perillä eroaisimme. Kaikki vannoivat olevansa yrittämättä kätkeä mitään omaan laskuunsa, ja kaikki rahasta tai kullasta pelaaminen tai vedon lyöminen kiellettiin ankarasti.

Tämän terveellisen sopimuksen tehtyämme me kävimme vireästi työhön, osottaen neekereille, miten heidän oli meneteltävä. Virran ylävarren molempia äyräitä ja sen pohjasakkaa huuhdellen velloimme märässä työssämme kolmisen viikkoa, edeten sill'aikaa ainoastaan kuusi engl. penikulmaa. Mitä ylemmä jouduimme, sitä runsaampi oli sato, kunnes vihdoin erään kunnaan rinteen tuolla puolen kulta kerrassaan ehtyi; ei hituakaan löytynyt ylempänä. Piankin johtui mieleeni, että kulta siis arvatenkin oli kaikki tuosta rinteestä huuhtoutunutta.

Palasimme kunnaan luo ja ryhdyimme sitä penkomaan. Maaperä oli mureata, keltaisen savimaista väriltään, ja toisin paikoin tapasimme kovaa valkeata kivilajia, arvatenkin samaa sälpää, jonka mainitaan kultakaivoksissa ympäröivän metallimalmia. Mutta vaikka se olisi ollut puhdasta kultaa, niin emme olisi voineet sille mitään, meillä kun ei ollut murtamisvälineitä. Kuohkeata kamaraa raapiessamme sitävastoin tapasimme erään kohdan, missä multa mureni melkein pelkästä kosketuksesta, ilmeisesti osottaen runsasta kultapitoisuutta. Keräsimme sen kaiken huolellisesti ja huuhtelimme kultahiedan erilleen; kovaan kallioon päästessämme ei taaskaan ollut rahtuakaan kultaa löydettävissä.

Illan suussa saatuamme puuhamme valmiiksi huomasimme tuon kunnaan antaneen meille kaikkiaan noin viisikymmentä naulaa kultahietaa; kaikki edellinen työ virran varrella oli tuottanut neljättä naulaa. Meille oli onnellisenlainen pettymys se, että huomasimme kultasatomme lopullisesti sulkeutuneen, sillä vaikka kultapitoisuus olisi kuinkakin mitättömäksi vähentynyt, niin enpä tiedä milloin olisimme malttaneet herjetä työstämme. Sillä tyyten nuuskittuamme koko ympäristön ja kunnaan itsensä, enää mitään löytämättä, me palasimme takaisin alas virtaa, muokaten yhä uudestaan ja uudestaan niin kauvan kuin hitunenkaan jäi vaivojemme palkkioksi; ja tällä toisella kerralla saimme kuusi tai seitsemän naulaa lisää. Sitte palasimme ensimäiselle virralle ja seuloimme tarkoin molemmat äyräät, ylös virtaa ja alas virtaa. Yläjuoksun varrelta emme löytäneet mitään, ei, emme ainoatakaan hituista; alavarrelta löysimme hyvin niukasti, emme enempää kuin puoli unssia kahden engl. penikulman taipaleelta. Vielä kerran pyörsimme takaisin Kultavirralle, joksi sitä täydellä syyllä nimitimme, ja tarkastimme sen kahteen kertaan ylös virtaa ja alas virtaa, kumpaisellakin kerralla saaden jonkun verran kultaa kokoon. Kenties olisi tulos ollut sama, jos olisimme viipyneet siellä tähän asti, mutta määrä oli lopulta niin mitätön ja työ niin paljon raskaampaa, että yksimielisesti päätimme herjetä puuhasta, jott'emme rasittaisi itseämme ja neekereitämme kykenemättömiksi matkaa jatkamaan.

Lopullinen saaliimme oli kolme ja puoli naulaa kultaa miestä kohti, nerokkaan seppätaiturimme valmistaman summittaisen vaa'an mukaan. Musta prinssi sai lahjaksi naulan verran, ja siitä hän seppämme työkaluilla kuukausien kuluessa takoi itselleen kerrassaan muhkean kaulaketjun. Yhteiseksi varastoksi jätettiin sitäpaitsi noin seitsemän naulan vaiheille, jotta voisimme tarpeen tullen lahjottaa kullasta muovailtuja koruja henkilöille, joilta saisimme palveluksia osaksemme, tahi ostaa ruokavaroja ja muuta sellaista.

Mutta sadekausi teki jo tuloansa; olimme nyt olleetkin runsaasti viisi kuukautta taipaleella. Useampina päivinä olimme jo kokeneet rajuja sateita. Haimme senvuoksi tämän onnea tuottaneen Kultavirran varrelta soveliaan paikan talvileiriämme varten, ja neekerimme rakensivat näppärästi majoja asunnoiksemme. Yhdyskuntamme oli kuin pikku kaupunki, ja elämämme kului muutoin kaikin puolin hauskasti, paitsi että petoja oli täällä paljo runsaammin kuin itse erämaassa. Niinkuin hirvet ja muut ruohonsyöjät täältä etsivät parhaita laidunmaita, samaten leijonat ja leopardit riistan ajossa laumoina liikkuivat.

Puuseppämme ympäröivät koko leirimme korkealla paaluaitauksella, sillä puuta oli kylliksi saatavissa. Näitä salkoja ei isketty rinnakkain riviin, vaan säännöttömästi parin metrin paksuiseksi valliksi, toiset syvemmälle, toiset matalammalle, kaikki päistään terotettuina ja noin jalan päässä toisistaan. Minkään pedon oli vaikea ajatella loikkaavan tuollaisen muurin yli, joten sellaisen ponnistuksen yrittäminen toimittaisi hyökkääjän seivästetyksi. Aitauksen sisäänkäytävä oli paalutettu hyvin kapeaksi ja kolme, neljä mutkaa tekeväksi, jotapaitsi sen ulkopuolella pidettiin joka yö suurta nuotiota vireillä, käyttämällä kahta vartijaa käytävään rakennetussa vedenpitävässä kojussa. Nuotiota varten hakkasimme aitaukseemme kuivamaan valtaiset pinot puita, valmistaen pikku oksista paksut varakatot mökkeihimme. Hyvä olikin kaikessa varansa pitää, sillä sateet olivat sitte erinomaisen runsaita ja tiheästi uudistuvia.

Noissa kuumissa maissa on kastuminen europalaisille hyvinkin vaarallista, joten emme paljoakaan päässeet liikkeelle riistaa hankkimaan. Neekerit, joilla ei mitään vaatteita ollut, eivät näyttäneet sateista mitään haittaa tuntevan. Neljä kuukautta olimme siten asemillamme, nimittäin kesäkuun puolivälistä lokakuun puoliväliin; sateet tosin parhaasta päästä taukosivat päiväntasauksen aikaan, mutta kun aurinko oli silloin juuri kohtisuoraan yläpuolellamme, niin päätimme viivyskellä kunnes se olisi siirtynyt hiukan etelämmäksi.

Leiri-elämäämme liittyi monia seikkailuja petojen kanssa; öiseen aikaan ne meitä metelillänsä häiritsivät ja keräysivät toisinaan sellaisiksi joukoiksi, että tuntui kuin olisivat kaikki Afrikan raatelijat hyökkäämässä päällemme. Eräänä sateista päivää seuranneena myrskyisenä yönä meidät todella kaikki hälyytettiin jalkeille, sillä verenjanoiset laumat kiertelivät leiriämme niin sankkoina joukkoina, että vartijamme joutuivat ihan ymmälle. Nuotiopuolta ne paremmin karttelivat, ja vaikka olimme jälkeenpäin lujentaneetkin paalutustamme, niin katsoimme kuitenkin viisaaksi käydä aseisiin ja pitää pimeämpää taustaa silmällä. Oli melkein täysikuun aika, mutta ilmassa ajelehti repaleisia pilviä ankaran vihurin puskemina, ja yö tuntui hyvin kaamealta.

Olinpa aitauksen takaosassa näkevinäni jonkun otuksen linnoituksemme sisäpuolella, ja niin olikin asian laita, paitsi että peto oli huiman hypyn tehdessään lantiostaan lävistynyt sisimpään ja muita pitempään salkoon, joten se nyt roikkui pää alaspäin ja karjuen pureskeli paalua. Sieppasin vieressäni seisovalta neekeriltä keihään ja lopetin pedon -- ison leijonan -- vaivat; samalla näin ulkopuolella seisoskelevan sen kumppaneita tiheässä kuin härkälauma. Me ammuimme siekailematta yhteislaukauksen niiden keskeen ja se sai ne hajalle; aamulla löysimme tappotantereelta useita raatoja. Olimme päivällä tappaneet hirven ja muutamia vuohimaisia otuksia, sekä heittäneet sisälmykset leirimme takalistolle. Tämä se nähtävästi oli johtanut niitä niin suuret joukot paikalle, emmekä sitä huolimattomuutta enää toistamiseen tehneet.

Petojen keskittyminen leirimme ympärille pelotteli etäämmälle hirviä ja muita sellaisia naapureita, joiden läheisyydessä todella halusimme olla. Neekerimme kävivät kuitenkin joka päivä metsästelemässä jousillaan, ja varsinkin sekä vesi- että metsälintuja ilmestyi sadekauden alettua yhä runsaammin. Virrasta saimme helpolla vaivalla kaloja, ja yleensä tulimme varsin hyvin toimeen, vaikka suolavarastomme oli melkein liian säästellen käytettävä siitä huolimatta, että neekerit eivät siitä höysteestä välittäneet.

Ilma alkoi seestyä, sateet herkesivät, tulvat alenivat, aurinko oli jo melkoisen matkan etelässä, ja niinpä valmistausimme jälleen lähtemään vaelluksellemme. Lokak. 14. p:nä läksimme liikkeelle; seutu oli helppoa kulkea ja riistarikasta, vaikka vielä asumatonta. Etenimme yhtenätoista päivänä suunnilleen kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan päivässä, emmekä kohdanneet muuta pysähdystä kuin pikku joen, joka oli vielä sen verran tulvillaan, että meidän oli rakennettava lautta päästäksemme ylitse. Se takana oli edessämme iso kukkulaharjanne, ja kun emme tahtoneet tolaltamme poiketa sitä kaartuaksemme, niin kapusimme vain suoraan eteenpäin.

Mutta suuresti hämmästyimme, kun ensimäisenä selänteen laelle päässyt mies huudahti: "Meri! meri!" ja alkoi ilosta tanssia. Tykkimies ja minä ällistyimme enimmin, sillä olimme juuri samana aamuna laskeneet, että meillä oli vielä yli 1000 engl. penikulman matka merenrannikolle ja ettemme voineet odottaa sitä saavuttavamme ennen uutta sadekautta. Tykkimies suuttui noin hullulle huudolle, mutta olimmepa molemmat kuin puusta pudonneita, kun korkealla laelle ehdittyämme näimme rajattoman ulapan, joka sekä edessämme että oikealla ja vasemmalla päättyi vasta taivaanrantaan.

Hämmentynein mielin laskeusimme alas, käsittämättä minne olimme joutuneet. Mutta rantaan tultuamme huomasimme veden suolattomaksi; olimme kohdanneet suunnattoman suuren sisäjärven. Päätimme kiertää sen pohjoispuolitse, mutta vasta kolmekolmatta päivää pitkin rantaa samottuamme huusi muuan miehistämme eräänä aamuna aikaisin: "Maa!" Järven länsipuolella häämötti silloin hyvin kaukana joitakuita vuorenhuippuja, mutta meidän täytyi kulkea kahdeksan päivää vieläkin pohjoista kohti, ennen kuin järvi päättyi hyvin isoon virtaan, joka juoksi pohjoiseen tai koilliseen suuntaan.

Ystäväni tykkimies arveli nyt, että hän oli edellisellä kerralla erehtynyt ja että tämä vasta oli Niili. Virran yli ei ollut helppo päästä, sillä sen juoksu oli hyvin vuolas ja uoma leveä. Viikon ajan kesti koota ainekset itsemme ja karjan viemiseksi toiselle rannalle, sillä metsä oli lähistöllä pienikasvuista vesaikkoa. Koko vaellus pitkin järven rantaa oli ollut kovin väsyttävää, lyhentäen päivämatkojamme; itäisestä vuoristosta nimittäin laski tavaton määrä pikku puroja ja jokia järveen, kaikki äskeisen sadekauden johdosta vielä tulvillansa. Asukkaita olimme vilahdukselta nähneet viimeisinä kolmena päivänä, mutta huomasimme heidän majailevan vuoriston rinteillä eikä järven rannalla. Poikkeamisemme pohjoista kohti oli tykkimiehen havaintojen mukaan saattanut meidät 6. ja 7. eteläisen leveysasteen välille.

Vaivalla päästyämme tuon virran yli jouduimme outoon aarnioseutuun, joka alkoi meitä hieman pelottaa. Sillä vaikka nyt emme olleetkaan polttelevalla hieta-aavikolla, niin kuljeksimme kuitenkin karussa vuoriseudussa, jossa petoja oli vielä runsaammin kuin olimme tähän asti tavanneet. Maaperä kasvoi karkeata heinää ja siellä täällä näkyi pensastelevia puita. Ihmisolennoista ei ollut merkkiäkään nähtävissä, ja syötävästä riistasta oli täydellinen puute. Raskain mielin oli meidän pakko kelpo paaston jälkeen tappaa yksi uskollinen kuormapuhvelimme, jonka lihoja käytimme niin säästäväisesti, että vasta kahdeksan vuorokautta täten taivallettuamme valmistausimme tappamaan toista. Mutta samassa avautuikin eteemme lupaavampi seutu, joka kasvoi rehevää metsää ja jonka halki juoksi luoteiseen suuntaan iso virta.

Näky elvytti mieliämme ja me joudutimme askeleitamme, vaikka tyhjin vatsoin ja hyvin heikkoina. Emme kuitenkaan olleet vielä virrallekaan päässeet, kun jo saimme tiellemme osuneesta hirvilaumasta pyydetyksi kolme. Virran tuolla puolla jouduimme asutulle seudulle; sikäläinen alaston neekerikansa oli erinomaisen ystävällistä ja luottavaista, ja meidän välillemme syntyi heti täysi rauha. Korukapineillamme vaihdoimme itsellemme runsaat määrät ruokavaroja. Matkasuuntaamme tiedustaessamme saivat he merkeillä meille selitetyksi, että suoraan länttä kohden ei meidän kannattanut pyrkiä; he viittailivat luoteeseen. Arvasimme, että tiellemme sattuisi toinen järvi, ja sen näimmekin kahden päivän kuluttua. Tiemme vei siten yhä edemmäksi pohjoiseen.

Tykkimies alkoi huolestua. Hän osotti kartalta, että Afrika laajeni päiväntasaajan pohjoispuolella kauvas länteen päin, pitentäen matkaamme runsaasti 1,500 engl. penikulmalla, jos pohjoisempana vasta kääntyisimme jälleen länttä kohti. Vasta 200-300 engl. penikulman päässä rannikosta voisimme tavata sellaisia jokia, jotka olisivat meille avuksi, kun taasen Rio Grande oli vähintään 700 engl. penikulman päässä vielä kauvempana pohjoisessa. Ja Rio Grande kulki seutujen halki, jotka olivat karumpia ja vaikeampipääsyisiä kuin päiväntasaajan eteläpuolella olevat maat, jotapaitsi Pohjois-Afrikan neekerit lähempänä rannikkoa olivat sodanhaluisia ja julmia. Erittäinkin oli syytä peljätä niitä heimoja, jotka olivat olleet tekemisissä europalaisten kanssa, kuten hollantilaisten, englantilaisten, espanjalaisten ja portugalilaisten, sillä näiden tuon tuostakin uudistunut paha kohtelu oli varmasti herättänyt kostonhimoa.

Näin ollen hän esitti, että heti järven kierrettyämme kääntyisimme länsilounaaseen, aikanaan tavottaaksemme isoa Kongo-virtaa ja sitä myöten soluaksemme rannikolle hieman pohjoispuolella Angolasta. Minä puolestani olisin sittekin mieluummin yrittänyt Rio Grandea, joka olisi vienyt meidät Kap Verdin niemelle, asutulle rannikolle. Eteläisemmällä rannikolla sitävastoin riippuisi vain sattumasta, emmekö olisi pakotettuja vielä samoamaan melkoista matkaa lähimpään vakinaiseen europalaiseen siirtokuntaan, jos ei juuri tullessamme olisi laivoja siellä kauppa-asioillansa käymässä. En kuitenkaan katsonut itseäni päteväksi ryhtymään vastusteluun. Miehet heti alussa nurkuivat suunnan muutosta, kun järven kierrettyämme käännyimme etelämpään. Nyt olimme varmasti poissa tolaltamme, arvelivat he huolestuneina, ja kaartelimme vain edes takaisin. Heidän oli vaikea varmistua suunnitelman järkevyydestä.

KUUDES LUKU.

Rynnistys rannikolle.

Mutta me emme olleet samonneet kahtatoista päivää enempää, joista kahdeksan meni järven pohjoispään sivuuttamiseen ja neljä tunkeutumiseemme lounasta kohti, kun kohtasimme taaskin täydellisen pysähdyksen. Jouduimme nimittäin aivan kauhistuttavan hedelmättömään seutuun, jolla ei näkynyt kasvullisuutta eikä asukkaita. Rajattomana avautui se eteemme, eikä ollut mistään saatavissa ruokavarastoa, yrittääksemme vaeltaa senkin yli kuten olimme jo kerran päässeet moisesta aavikosta suoriutumaan. Ajattelimme sitä varten pyörtää takaisin järven luo, mutta kun olimme jo monta uhkarohkeaa yritystä tehneet, niin päätimme lopultakin jatkaa matkaamme syrjään poikkeamatta.

Päätökseemme vaikutti pian rohkaisevasti se, että etäällä häämötti korkeita vuoria. Oletimme, että vuoristossa täytyi olla lähteitä ja jokia, siis myöskin puita ja ruohoa, jolloin siellä saattoi odottaa tapaavansa karjaakin ja ihmisiä. Viisi päivää laahustimme niukalla ruoka- ja vesivarastolla varattuina, ennen kuin pääsimme vuorten juurelle.

Olimme oikeassa siinä, että vuoristosta löytäisimme lähteitä, mutta kauhistuen hämmästyimme, kun ensimäinen näkemämme lähde, ihmeellisen kirkas ja kaunis, olikin kirvelevän suolainen. Pettymys oli meille masentava, mutta tykkimiehen keinokas mieli ei hevillä järkkynyt. Hän vakuutteli, että suolaa me kipeästi tarvitsimmekin ja että epäilemättä löytäisimme kohdakkoin suolatontakin vettä. Ja samassa astui keskeemme haavuri, sanoen tietävänsä millä tavoin suolaisesta vedestä saadaan juotavaksi kelpaavaa.

Miehet olivat sillävälin löytäneet useitakin lähteitä, mutta kaikki olivat suolaisia. Päättelimme siitä, että vuoret sisälsivät suolaa, ja saattoivat kaikkikin olla samanlaisia. Haavuri vain kävi varman näköisenä hommaansa käsiksi. Hän ompeli yhteen kaksi isoa mattoa ja teki siitä tilavan säkin. Tämä täytettiin kuivalla hiedalla niin kiinteästi kuin kävi päinsä. Yläpäähän hän kaivoi ison hatun kokoisen kuopan, johon kaadettiin vettä aina sikäli kuin se valui hiekkaan. Säkki oli asetettuna kahden poikkipienan päälle noin jalkaa korkealle maasta; alle oli levitetty vedenpitäviä nahkoja. Noin tunnin kuluttua alkoi vesi tiukkua säkin pohjan läpi, ja suureksi kummaksemme se oli aivan hyvänmakuista. Muutamien tuntien kuluttua se alkoi jälleen maistua suolalta, jolloin hän neuvoi täyttämään säkin uudella hiedalla. En muista oliko tämä keino hänen keksimänsä koe vai oliko hän jo ennen nähnyt sitä käytettävän.

Seuraavana päivänä nousimme vuoriston laelle, mistä oli tosiaan hämmästyttävä näköala. Niin kauvas kuin silmä kantoi ulottui joka suunnalle edessämme rajaton kolkko erämaa, jolla ei näkynyt puita, ei jokia, ei mitään vehreyttä. Kamara kasvoi tummaa sammalta, mistään elollisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Meillä ei ollut muona- eikä vesivaroja, yrittääksemme umpimähkään eteenpäin tai palataksemme takaisinkaan. Meidän ei auttanut muu kuin pysytellä vuoristoharjanteella, jolla näkyi joitakuita hedelmällisyyden merkkejä. Tykkimies esitti nyt, että pyrkisimmekin koillista kohti, jolloin olisi isompi mahdollisuus tavata joku joko Rio Grandeen pohjoiseen päin tai alas Kultarannikolle etelään päin laskeva joki, joka saisi lopullisen päämäärämme määrätä. Sen vuoksi päätimme aluksi seurata vuoristoharjannetta pohjoiseen päin, sen itäisellä rinteellä, pitäen tarkoin silmällä riistaa.

Suureksi huojennukseksemme tapasimmekin jo ensimäisen aamun matkalla varsin hyviä juomavesilähteitä, joista kaiken varalle täytimme vesileilimme. Mainitsematta on jäänyt, että haavurimme oli suolalähteistä erittänyt meille kolme tai neljä kapallista hienoa suolaa. Odottamattoman ruokavarastonkin saimme pian; vuoristossa nimittäin vilisi eräänlaisia jäniksiä. Ne olivat kookkaampia ja vähemmän nopsajalkaisia kuin europalaiset jänikset; me ammuskelimme niitä, ja kesy leopardimme, jonka olen kertonut saaduksi ryöstämästämme neekerikylästä, metsästi niitä kuin koira ja tappoi meille useita joka päivä. Ilman lupaamme ei se itse syönyt niitä ainoatakaan, mikä meidän olosuhteissamme oli varsin mukavaa.

Näitä otuksia me hiukan suolattuamme kuivasimme kokonaisina auringossa, kuljettaen siten kummallisia kuormia mukanamme. Keräsimme niitä kolmeensataan, sillä me emme tienneet milloin taas joutuisimme karuihin seutuihin. Kymmenen päivää kuljimme näiden vuorten suojassa; itäpuolella alkoi seutu näyttää paremmalta, länsipuolella levisi entinen erämaa, ja kun vuortemme selänne sitte teki mutkan länteen päin, niin katsoimme paremmaksi lähteä vuoristosta ja jatkaa matkaamme suoraan pohjoista kohti. Seutu oli jokseenkin metsäistä, jonkun verran oli erämaataipaleita, mutta ei väsyttävän pitkiä, ja siten jouduimme tykkimiehen havaintojen mukaan kahdeksan asteen viiden minuutin päähän päiväntasaajasta pohjoiseen, käyttäen siihen jälleen yhdeksäntoista päivää.

Asukkaita emme koko aikana nähneet, petoja kyllä, mutta niistä suoriuduimme helposti. Riistasta ei ollut suoranaista puutetta, ja pitkästä aikaa näimme taas metsäpaikoilla elefanttejakin. Kauvan kestänyt marssiminen uuvutti meitä kovin, kaksi miestämme sairastui hyvin pahasti, yksi neekeri kuoli ja toinenkin sairasteli, mutta parani suonen iskemisellä. Potilaiden takia teimme kahdentoista päivän pysähdyksen, joll'aikaa he pääsivät virkistymään ja saimme kerätyksi ruokavaroja.

Käänsimme nyt suuntamme hiukan lännemmäksi, odotellen tapaavamme jonkun joen, jota myöten voisi laskea kanooteilla. Niin kului kolme viikkoa, joista yksi käytettiin lepoon, sillä me olimme niin heikontuneet, että pysähtelimme varsin usein, etenkin milloin osuimme riistarikkaammille paikoille. Tällävälin etenimme nelisen astetta pohjoiseen päin ja jonkun verran länteen päin. Lopulta keksimme etäältä eräästä laaksosta melkoisen joen, joka juoksi luoteeseen, meille varsin otolliseen suuntaan. Iloisin mielin riensimme suoraan laaksoa kohti. Matkan varrella oli tiheä metsikkö, jonka sivuutimme mitään pahaa aavistamatta, kunnes äkkiä erästä neekeriämme vaarallisesti haavotti hartiain väliin vinosti sattunut nuoli. Kiireisesti tutkimme metsikön, ja kolme miestämme löysi jousi kädessä pakoon ryntäävän neekerin, ampuen hänet paikalla kuoliaaksi.