Part 5

Olisimme nyt suoneet ottaneemme enemmän jousia ja nuolia mukaamme, kuten olisimme voineet. Neekerimme pääsivät yhä enemmän kulkemaan irrallaan, vakuutettuja kun olimme siitä, että he eivät jättäisi meitä eivätkä ilman meitä osaisikaan pyrkiä minnekään päin. Mutta pyssyjemme lataamista emme heille uskoneet emmekä ilmaisseet; he jäivät siihen uskoon, että pyssyillämme oli joku taivaallinen voima, joka tuiskautteli tulta ja savua, puhuen hirmuisin jyrähdyksin ja käskystämme tappaen matkan päästä mitä vain tahdoimme.

Petoja aloimme edemmäksi joutuessamme nähdä runsaammin, kuten elefantteja ja leijonia, ensi kertaa elämässämme. Huomasimme neekerien pelkäävän niitä paljoa enemmän kuin me itse, varsinkin syystä että olivat melkein kokonaan vailla omia vakituisia aseitansa; mutta olivathan meidän pyssymme sentään ainaisena turvana. Me taasen halusimme säästellä ruutiamme, kun tuollaisten otuksien tappamisesta ei ollut mitään hyötyä, sillä emmehän voineet raahata nahkoja mukanamme ja lihat eivät kelvanneet syötäväksi. Senvuoksi pidimme muutamissa pyssyissämme ruutia ainoastaan sankkireijässä, jossa leimahtaessaan se säikytteli leijonatkin suoraapäätä pakosalle.

Virran yläjuoksun varrella tapailimme tiheässä alkuasukkaita, melkein jokaisen kymmenen engl. penikulman päässä eri heimon, joka ei naapuriensa kieltä osannut. Kaikkialla oli runsaasti karjaa; eräässä neekerikaupungissa huomasimme viljeltävän riissinkaltaista hyvänmakuista viljakasvia, jota itsellemme vaihdettuamme valmistimme hiilillä paistamalla varsin hyvää leipää. Ruokavarojen puolesta tulimme siis oivallisesti toimeen.

Samosimme arviolta kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan päivässä. Kohottuamme vielä toisenkin selänteen yli ja sitte muutamia päiviä taivallettuamme alkoi luotsinamme toiminut tykkimiehemme huomata, että suuntamme ei pysynyt niin oikeana kuin olisi pitänyt. Joki nimittäin taipui hiukan pohjoista kohti, ja hän huomautti meille siitä. Jatkoimme kuitenkin vielä kulkuamme jonkun aikaa sen tutussa läheisyydessä, kunnes se lopulta haarautui pikku puroiksi. Nyt koetimme muulla tavoin huolehtia parhaamme mukaan vesivarastosta. Kiipeilimme aina korkeimmille kukkuloille tähystelemään suuntiamme sellaisiin alaviin paikkoihin, missä vettä oli saatavissa, varsinkin pysytellen jokien varsilla mikäli vain kävi päinsä.

Maaseutu pysyi rehevänä, puita kasvoi joka taholla, jokia ja puroja esiintyi yhtenään, asukkaita näkyi jokseenkin joka paikassa. Siten tulimme jokseenkin hyvin toimeen kaiken kaikkiaan puolitoista kuukautta taipaleelle lähdöstämme asti. Emme sitoneet itseämme mihinkään määrättyihin päivämatkoihin ja levähdys-aikoihin, vaan annoimme oman mukavuutemme ja väkemme voinnin sen määrätä.

Taipaleemme keskivälillä saavuimme alavalle tasangolle, jonka huomasimme tiheämmin asutuksi kuin minkään edellä sivuuttamamme seudun. Mutta pahaksi onneksemme olivat asukkaat riidanhaluista ja petollista kansaa, joka katsoi meidät ensimältä rosvoiksi ja kokoontui joukolla hyökkäämään kimppuumme.

Väkemme ensin kauhistui heitä ja alkoi osottaa tavatonta pelkoa. Musta prinssimmekin näytti nolostuneelta. Mutta minä myhäilin hänelle ja kysyin pyssyjämme näyttäen, eikö hän ajatellut, että täplikkään kissan (siksi he omalla kielellään nimittivät leopardia) tappaja voisi syöstä noita alastomia olentoja tuhannen kerrallansa kuolemaan? Hän silloin naurahti, sanoen pitävänsä sen varmana.

"No, sanoppa siis miehillesi, etteivät tyhjiä pelkäile", kehotin minä, "sillä pianpa päästämme heidät makuun siitä mitä voimme tehdä, jos he yrittävät sekaantua hommiimme."

Otimme kuitenkin lukuun, että me olimme keskellä avarata maata emmekä tienneet kuinka runsaslukuisia kansoja oli ympärillämme. Saatoimmepa suuresti tarvita näidenkin ystävyyttä, joiden joukkoon nyt olimme joutuneet, ja käskimme senvuoksi neekereitä koettamaan kaikin mahdollisin keinoin hieroa heidän ystävyyttänsä.

Tavallisin rauhan merkein pääsikin kymmenmiehinen neekerilähetystömme lähenemään likintä kaupunkia ja sai sen asukkailta leluillamme vaihdetuksi melkoisen määrän hirvenlihaa, juuria ja ennenmainitsemaani viljaa. Asukkaat näyttivät olevan ihastuksissaan saamistansa koruista ja lupasivat huomenissa tuoda lisää ruokavaroja kaupan. He palasivatkin, mutta miehemme huomasivat heidät nyt monin verroin lukuisammiksi kuin edellisellä kerralla. Me emme sentään suurestikaan hämmästyneet, sillä me olimme lähetystömme suojaksi lähettäneet kymmenen pyssymiestä seuraamaan jonkun matkan päässä taampana, ja olimme kaikki muutkin näkösällä. Eikä vihollisen petollisuus ollut niin ovelasti harkittua kuin muulloin, sillä he olisivat voineet rauhaa teeskennellen saartaa aseettoman neekerilähetystömme; mutta nähdessään miestemme edenneen jokseenkin niin lähelle kuin edellisenäkin päivänä tempasivat nuo konnat jousensa ja nuolensa ja hyökkäsivät päin kuin raivonhenget.

Tällöin kymmenen asemiestämme huusivat neekereitä pyörtämään takaisin; sen nämä vinhasti tekivätkin toista käskyä odottamatta ja asettuivat suojelusvartionsa taakse. Villit samalla porhalsivat perässä ja ampuivat satakunta nuolta, joista kaksi neekeriämme haavoittui ja yksi sai surmansa. Saapuessaan paikalle, mihin neekerimme olivat pystyttäneet viisi salkoa rauhan merkiksi, hyökkääjät toviksi keräysivät salkojen ympärille, katsellen ja hypistellen niitä ikään kuin arvaillakseen niiden merkitystä. Silloin me, jotka olimme kaikkein taaimpana, lähetimme kymmenelle miehellemme käskyn ampua joukkoon sen seistessä noin tiheänä ja panna pyssyihin raehauleja tavallisen panoksen lisäksi, ilmottaen itsekin pian saapuvamme leikkiin.

He valmistausivat sikäli, ja samalla alkoikin jo musta armeija lähteä jälleen liikkeelle, vaikka se näyttikin lisää väkeä neekerien takana nähdessään kummastelevan mitä me oikein olimme. Mutta jos he eivät käsittäneet meitä ennen, niin sitä vähemmin he meitä jälkeenpäin käsittivät, sillä miehemme laukaisivat tiheimpään kohtaan oitis kun näkivät heidän käyvän jatkamaan rynnäkköä. Välimatka oli arviolta suunnilleen 120 metriä.

Hirveä säikky ja kirkuna seurasi tätä ensimäistä laukausta. Haulit, rautapalat ja naulanpäät kartuttivat haavoittuneiden lukumäärää, kuolleina jäi tantereelle kuusi. Toiset olivat kuin puusta pudonneita, kykenemättä käsittämään millä tavoin heidän toveriensa ruumiisiin oli tullut tuhoisia reikiä. Tuli ja pamahtelu pelotti naiset ja lapset järjiltään, niin että he juoksentelivat mielipuolina ulvoen.

Mutta tästä kaikesta huolimatta he eivät paenneet, kuten tarkotuksemme oli ollut, emmekä myöskään huomanneet kenenkään heistä pyörtyvän pelosta, kuten ensi kertaa Afrikan mantereella taistellessamme. Päätimme yrittää toista yhteislaukausta ja sitte hyökätä päin, kuten olimme silloinkin tehneet. Varaväkemme astui esille; kolmen miehen piti ampua kerrallaan, kaikkien edetessä yht'aikaa. Riviksi järjestyttyämme me siten ammuimme aina kolme miestä vuoronsa jälkeen; aina kaatui ja haavoittui uusia onnettomia, mutta yhä vieläkään eivät ahdistajamme kääntyneet pakosalle, vaikka olivatkin niin säikähdyksissään, ettei yksikään käyttänyt joustansa tahi keihästänsä. Heidän lukumääränsä tuntui vain lisääntyvän, ainakin hälinästä päättäen. Käskin senvuoksi miesten seisahtua, ampua yhteislaukauksen ja sitte hurraten rynnätä iskemään heidät maahan musketeillansa.

Tämä koeteltu keino toki tehosi; he pinttivät tiehensä jokainen ken kynsille kykeni. Tappotantereella näimme seitsemänneljättä ruumista, joukossa kolme naista; haavoittuneista oli neljäseitsemättä jäänyt paikalle vammojensa johdosta. Meidän neekerimme surmasivat tunnottomasti nämä jälkimäiset, ja siitä me olimme kovasti kiukuissamme, uhaten antaa heille saman kohtalon, jos vastakertana niin menettelisivät.

Sotasaaliikseemme jäi runsaat määrät jousia ja nuolia, joista meillä sittemmin oli paljon hyötyä. Neekerimme saivat sitte haalituksi kokoon jonkun verran ruokavaroja, vieläpä neljä työjuhdiksi kesytettyä sonniakin, mikä oli parasta kaikista. Ne oli helppo tuntea kuormanlyöttymistä kupeillansa. Näiden avulla saimme kuljetetuksi mukanamme enemmän ruokavaroja, samalla kun ne toisin ajoin kevensivät neekerien vakinaisia taakkoja.

Tässä kaupungissa tapasimme pikkaraisen nuoren leopardin; se oli aivan kesy ja kehräsi kuin kissa, kun silittelimme sen selkää -- villit nähtävästi olivat kasvattaneet sitä kuin talonkoiraa. Musta prinssimme se autioiksi jätetyillä kujilla kuljeksiessaan sai käsiinsä tämän otuksen, hyväili sitä ja houkutti sen mukaansa parilla lihapalalla.

Tältä tienoolta samosimme edelleen parin viikon ajan. Saavuimme silloin kamalan jyrkkään vuoristoon, jonka yli meidän oli pakko pyrkiä niistä vain parhaiten luulimme pääsevämme. Tasangolla olimme tavanneet useita villiheimoja, joiden kanssa olimme taas tulleet hyvin toimeen, ja heidän olimme ymmärtäneet merkeillä selittelevän, että vuorten takana oli laaja erämaa, niissä tapaisimme runsaasti leijonia ja leopardeja ja missä meillä pitäisi olla vesivaroja mukanamme. Viimeisen heimon luona hankimme niin paljon ruokavaroja kuin kuljettamaan kykenimme, koska emme tienneet millaisia vaiheita olisi edessämme. Tehdäksemme tuon taipaleen niin turvalliseksi kuin mahdollista esitin, että ottaisimme erämaan rajalta joitakuita vankeja oppaiksemme ja avuksi ruokavarojen kantamisessa, ehkäpä hankkimisessakin. Neuvo oli välttämätön, ja saatuamme merkkien avulla selville, että vuorten juurella toisella puolen asui joku kansa, päätimme sieltä saada oppaita mukaamme vapaaehtoisesti tahi väkisin.

Kohtuullisen arvion mukaan olimme nyt päässeet 700 engl. penikulmaa rannikolta. Musta prinssi sai tänä päivänä käsivartensa vapaaksi silmukasta ja hänen maanmiehensä kovin ihmettelivät nähdessään hänen ranteensa ihan terveeksi. Nopeasti olivat myöskin paranemassa kaksi edellisessä kahakassa haavoittunutta neekeriämme, sillä haavalääkärimme oli varsin taitava mies.

VIIDES LUKU.

Kultavirralla Sisä-Afrikassa.

Suunnattomin ponnistuksin palailtuamme näiden vuorten yli ja saadessamme niiden takana avautuvan maan näkyviimme, olipa näköala omiansa järkyttämään lujintakin sydäntä. Siellä levisi rajaton apo autio erämaa -- ei puuta, ei pensasta, ei hituakaan vehreyttä pilkahtanut mistään. Niin kauvas kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin hehkuvata hiekkaa, jota tuuli pölläytteli sekä ihmiselle että elukalle vaarallisina pilvinä. Eikä se näkynyt rajottuvan edessä päin, ei vasemmalla eikä oikeallakaan, joten miehemme alkoivat toden teolla lannistua ja puhella takaisin pyörtämisestä. Tuntui mahdottomalta uskaltaa yrittää moisen aavikon yli, joka näytti varmalta kuolemalta kaikille matkamiehille.

Lannistavasti vaikutti minuunkin näky, mutta silti en sietänyt ajatellakaan paluuta. Huomauttelin heille, että olimme marssineet 700 engl. penikulmaa taipaleestamme ja että takaisin yrittäminen olisi pahempi kuolemaa. Jos he pitivät mahdottomana samota erämaan halki, niin piti meidän mielestäni pikemmin muuttaa suuntaamme ja tunkeutua etelään päin, kunnes saapuisimme Hyväntoivonniemelle, tai pohjoiseen Niilin varrella olevaa maata kohti, niissä kenties keksisimme jonkun tien länsirannikolle, sillä eihän toki kaikkialla voisi erämaa sattua eteemme.

Olen jo sanonut, että tykkimies toimi oppaanamme paikkojen asemiin nähden. Hän ei sanonut voivansa virkkaa mitään Hyväntoivonniemelle yrittämisestä, sillä se taival oli suunnilleen kokonaista 1500 engl. penikulmaa, ja hänen laskelmiensa mukaan olimme nyt suorittaneet kolmanneksen matkasta Angolan rannikolle, mistä varmasti pääsisimme lähtemään kotiin. Toiselta puolen, vakuutti hän meille karttaa näytellen, ulottui Afrikan länsirannikko pohjoisempana tuhatkunta engl. penikulmaa kauvemmas länteen. Jos siis tekisimme kaarroksen pohjoisempaan, niin olisi meillä jälkeenpäin noin paljoa pitempi maamatka edessämme, ja seutu saattaisi siellä olla yhtä karu kuin täälläkin. Hän ei sen vuoksi kyennyt muuta esittämään, kuin että koettaisimme päästä tämän erämaan yli, joka kenties ei ollutkaan niin pitkä kuin pelkäsimme. Ainakin piti meidän katsoa kuinka pitkälle kykenisimme etenemään ruoka- ja etenkin vesivarojemme puolesta, Emme lähtisi kauvemmas kuin puolella vesivarastollamme ehtisimme, ja ellei erämaan rajaa silloin näkyisi, niin saisimme turvallisesti palatuksi takaisin.

Neuvo oli niin järkevä, että me hyväksyimme sen kaikki. Arvioitsimme voivamme kuljettaa mukanamme ruokavaroja kahdeksiviidettä päiväksi, mutta vettä emme saisi riittämään yli kahdenkymmenen päivän, ja lopulla sen täytyisi silti jo olla jokseenkin pilaantunutta. Päätimme siis palata, ellemme kymmeneen päivään tapaisi vettä, mutta jos joutuisimme jollekulle lähteelle, niin voisimme samota kaikkiaan kolme viikkoa ennen kuin paluu pahimmassa tapauksessa kävisi välttämättömäksi.

Painuimmepa siis vuorten kupeita alas ja vasta toisena päivänä pääsimme varsinaiselle tasangolle. Onneksi löysimme sieltä sievän pikku puron, yltäkyllin hirviä sekä jonkunlaisia jäniksen tapaisia otuksia, joiden liha oli varsin maukasta. Mutta tietomme aavikon laidan asutuksesta osottausivat erehdyttäviksi, sillä me emme nähneet missään ihmisiä. Jäimme siten vaille oppaita ja lisäkantajia.

Riistan runsauden tietysti vaikutti erämaan läheisyys, otukset kun pistäysivät sieltä tänne vehmaalle keitaalle. Valmistimme varastoksemme lujasti lihaa ja monenlaisia juuria, joita neekerimme tunsivat paremmin kuin me, ja joita käytimme leivän asemesta. Vettä varasimme kahdeksikymmeneksi päiväksi, kaksi kolmanneslitraa päivässä kutakin neekeriä kohti, litran itseämme ja kaksi litraa kutakin puhveliamme kohti. Siten kuormitettuina pitkää viheliäistä taivallusta varten läksimme matkaan, kaikki terveinä ja reippaina, mutta emme kaikki yhtä voimakkaina noin uuvuttavaa yritystä kestämään.

Heti alussa tuskaannuimme huomatessamme hiekan niin vajottavaksi ja polttavaksi, että seitsemisen engl. penikulmaa kahlattuamme olimme menehtyä. Neekeritkin heittäysivät hiekalle läähättäen kuin viimeisillensä rasitetut juhdat. Erilaiset yöpymis-olot niinikään tuottivat suurta haittaa. Tavallisestihan olimme kyhänneet majoja suojaksi näissä kuumissa maissa vahingolliselta yö-ilmalta, mutta täällä ei meillä ollut mitään suojaa. Kamaluutta lisäsivät pimeän tullen susien ulvonta, leijonien karjahdukset, villiaasien inuminen ja monet meille tajuamattomat karmivat äänet.

Kaduimme varomattomuuttamme, kun emme olleet tuoneet mukanamme edes salkoja, joita olisimme voineet öisin käyttää paaluaitauksina, saadaksemme olla ainakin pedoilta turvassa. Jonkunlaisen teltin tapaisen saimme kuitenkin syntymään keihäittemme, takkiemme ja taljojemme avulla, nukkuen väsymyksemme johdosta hyvinkin sikeästi tämän ensimäisen yömme, kahden oman miehemme vuorotellessa vartijoina pyssy kädessä. Näiden täytyi alituiseen säikytellä ympärillä hiipailevia petoja sankkiruudin leimautteluilla.

Aamulla olimme surkeasti voipuneita. Musta prinssi antoi nyt meille hyvän neuvon. Hän vakuutti, että henkemme oli ilmeisessä vaarassa, jos etenisimme näin huonosti varustettuina; meidän piti palata takaisin puron partaalle, ottaa sieltä mukaamme salkoja ja punoa siellä nilamattoja, jotta saisimme kunnollista leirilepoa, vaikkapa joutuisimmekin siten tyytymään niukempiin muona-kantamuksiin. Ja niinpä me koreasti käännyimme takaisin, taipaleella onnellisesti väistäen takaapäin suunnattomassa pölypilvessä laukkaavan elefantti parven, joka oli samoamassa juomapaikalleen.

Uudesta hommastamme oli sekin ensin havaitsemattamme jäänyt hyöty, että salkojen avulla saivat neekerit kaksittain kannetuksi entistä runsaamminkin ruoka- ja vesivaroja, sälyttäen matot selkäänsä; tulos oli siten päinvastainen kuin olimme arvelleet. Kahdeksan päivän kuluttua läksimme uusin varustuksin jälleen matkalle. Suurta lievennystä tuotti meille edellisen yön rankka sade, joka teki piankin kuivuvan hiekan syvemmältä kovemmaksi ja jaloillemme viileämmäksi. Siten saimme nyt ensimäisenä päivänä samotuksi suunnilleen neljätoista engl. penikulmaa, entisten seitsemän asemesta, ja paljoa keveämmällä punnerruksella.

Leiriytyessämme oli kaikki tuossa tuokiossa valmiina, sillä me olimme jo työpaikallamme kertaalleen kokeeksi pystyttäneet telttimme. Vajaassa tunnissa oli pystössä tilava telttimme, jossa oli sisempi ja ulompi osasto sekä kaksi oviaukkoa. Toisessa makasimme me, toisessa neekerit, keveitä mattoja verhonamme ja alustanamme. Puhveleillamme oli oma pikku alansa ulkopuolella, sillä ne ansaitsivat kaikkea mahdollista huolenpitoa suuren hyödyllisyytensä vuoksi, jotapaitsi ne kantoivat omat muona- ja vesivaransa. Niille syötettiin eräitä mustan prinssimme neuvomia mehukkaita ja ravitsevia juuria, joita oli runsaasti kasvanut kaikkialla paitsi tässä hirmuisessa erämaassa.

Kahdeksan päivää samottuamme näytti kaikki yhä yhtä autiolta ja hedelmättömältä kuin alussakin. Ainoana muutoksena oli se, ettei hiekka ollut enää missään niin syvää ja raskasta kuin ensimäisinä kolmena päivänä. Syynä tähän päättelimme olevan sen, että tuuli puhaltaa vuorotellen kuusi kuukautta lännestä ja idästä, jolloin hiekka etupäässä kasautui vuoriston suojaamalle erämaan laidalle länsimyrskyn vaikutuksesta.

Yhdeksäntenä päivänä näimme ison järven, ja sen voipi arvata kuinka riemastuttava näky se oli meille, vettä kun oli enää pariksi, kolmeksi päiväksi jäljellä säästäväisimminkin käyttäen -- tarkotan eteenpäin matkustamista varten, sillä meidän täytyi ehdottomasti varata mahdollinen paluumatka turvalliseksi. Vesivarojamme oli riittänyt kahta päivää kauvemmin kuin olimme odottaneet, sillä puhvelimme olivat parin kolmen päivän aikana tavanneet erästä hiekassa levällään rehottavaa kasvia, jota ne ahnaasti söivät rehuksensa ja jonka litteät haarat sisälsivät runsaasti vettä.

Seuraavana päivänä saavuimme järven reunaan, hyväksi onneksemme eteläpäähän, sillä pohjoisessa emme nähneet sen rajaa. Sivuutimme sen ja samosimme kolme päivää sen partailla suureksi kevennykseksemme, sillä meidän ei tarvinnut kantaa mukanamme vettä niin kauvan kuin se pysyi tiemme varrella. Mutta erämaassa emme mitään mainittavaa muutosta nähneet, emme puita emmekä pensaita; vain muutamia kasvilajeja ilmestyi lisää, jotta aavikon väri hiukan muuttui. Raatelevia petoja esiintyi kuitenkin yhä entistänsä enemmän.

Esitin tykkimiehellemme, että kun olimme nyt kaksi viikkoa vaeltaneet levähtämättä ja kun meillä oli täällä vettä kylliksi eikä vielä ruuasta puutetta, lepuuttaisimme väkeämme tovin ja samalla katsoisimme, eikö olisi mitään syötävää riistaa pyydystettävissämme. Tykkimies oli samaa mieltä, vieläpä lisäsi, että voisimmehan koettaa kalastellakin järvellä. Seppätaiturimme joutui kovalle koetukselle koukuista, mutta ahertamalla hän suoriutui tehtävästään aika näppärästi ja me ongiskelimme useammanlaisia kaloja. Kuinka ne olivat järveen tulleet, sen tietää ainoastaan Hän, joka teki järven ja koko maailman; sillä varmasti eivät ihmiskädet konsanaan olleet sinne kaloja istuttaneet eivätkä ennemmin sieltä ylös nostaneet. Useita isoja kaloja kuivasimmekin auringon paisteessa kelpo lisäksi muonavaroihimme. Lepäilimme siten viisi, päivää, joll'aikaa meillä oli monia mieluisia seikkailuja villien petojen parissa; kerron niistä kuitenkin vain kaksi tapausta.

Toinen niistä oli naarasleijonan ja ison hirven kilpajuoksu. Vaikka hirvi on tavattoman nopea otus ja viuhahti ohitsemme kuin tuuli, ollen kolmisensataa metriä ahdistajastaan edellä, niin huomasimme leijonan lyhentävän välimatkaa sitkeällä voimallaan ja keuhkojensa kestävyydellä. Ne sivuuttivat meidät puolen kilometrin päässä ja seurasimme niitä kauvas katseillamme. Tunnin verran jälkeenpäin huomasimme kummaksemme niiden tulla tuiskivan takaisin toiselta puoleltamme, ja silloin oli leijona enää kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä saaliistansa. Molemmat ponnistivat viimeisetkin voimansa, kunnes hirvi järven rantaan ehtiessään syöksähti veteen ja ui henkensä edestä kuten oli juossutkin. Leijona säntäsi perässä, uiden jonkun matkaa, mutta kääntyi takaisin. Rannalle kavuttuaan se päästi kamalan ärjynnän tappionsa raivossa.

Eräänä aamuna varahin näimme toisen takaa-ajon, joka koski meitä likeisemmin. Mustan prinssimme kävellessä järven rannalla karkasi vedestä julman iso krokotiili häntä ahdistamaan, ja nopsajalkaisuudestaan huolimatta oli hänellä täysi työ pelastautumisessaan. Hän viiletti suoraan meitä kohti, ja totisesti olimme ymmällä mitä tehdä, sillä olimme kuulleet, ettei tuohon kuvatukseen pysty luoti. Eikä kolme kovaa laukausta tosiaan tehonnut siihen vähintäkään, kunnes uljas ja kylmäverinen tykkimies suorastaan käveli hirviön luo, työnsi pyssyn piipun sen kitaan ja laukaisi, samassa heittäen aseensa ja ponnahtaen syrjään. Peto riehui melkoisen tovin ja kohdisti raivonsa pyssyyn, purren sen rautaankin merkkejä hampaillaan, mutta voipui sitte ja heitti henkensä.

Neekerit saivat järven rannoilla vaaniskellessaan kaadetuksi kolme hirveä, joista kaksi hyvin pientä. Järvessä liikkui myös vesilintuja, mutta niitä emme saaneet lähestytyksi ampumamatkan päähän. Tapoimme myöskin pari kolme sivettikissaa, mutta niiden liha on pahinta lajia raatoa. Etäällä näimme runsaasti elefantteja ja huomasimme niiden aina kulkevan isoin laumoin, taistelurintamassa. Tällä tavoin ne torjuvat vihollisiansa, siliä jos leijonain tai susien tekisi mieli käydä niiden kimppuun, niin ne pitkänä rivinä ollen saavat varmasti tallatuksi alleen mitä tielle sattuu ja kärsällään viskotuksi vihaisimpia vastustajia silmiltään pois. Isoimmatkin petoparvet väistävät sen vuoksi tuollaista laumaa, jos ehtivät sen kaartamaan, sillä muutoin on varma tuho seurauksena. Nämä jättiläiset esiintyivät tavattoman lukuisina, ja paljon näimme niiden luurankojakin kallisarvoisine hampainensa tiemme vieressä.

Eräänä iltana meitä kohtasi suuri yllätys. Olimme useimmat jo laskeutuneet matoillemme nukkumaan, kun vartijamme ryntäsivät keskeemme säikkyneinä muutamien leijonien äkillisestä karjunnasta, näiden päästyä pimeän suojassa ihan heidän viereensä. Niitä oli, kuten näyttäysi, kookas vanha koiras ja sen koko perhe, nimittäin emo ja kolme penikkaa. Yksi penikoista -- jotka olivat vauraita nekin -- hyppäsi erään vartiopalveluksessa olevan neekerimme kimppuun ennen kuin mies sitä näkikään, ja tämä se kauhistuneena syöksähti etumaisena telttiimme. Toisella miehellä oli pyssy, mutta hänellä ei ensimältä ollut malttia ampua petoa, hän vain iski sitä pyssyntyvellä. Otus vinkaisi, ja puhkesi sitte kamalasti murisemaan, miehen puikkiessa meidän suojaamme. Me hypähdimme jaloillemme, kolme miestä sieppasi pyssynsä ja juoksi oviaukkoon, ampuen petojen keskeen missä näkivät vanhan koiraan silmien hehkuvan. Pedot peräytyivät ja ärjyivät täyttä kurkkua, jolloin niitä kertyi paikalle yhä lisää, pitäen niin huumaavaa meteliä kuin olisivat erämaan kaikki pedot keräytyneet meitä raatelemaan.

"Minä mennä", mongersi musta prinssi meidän kielellämme, "pelottamaan kaikki ne."

Hän sieppasi pari kehnointa mattoamme, sitoi aluksi toisen niistä seipään kärkeen, sytytti sen ja huiskutteli sitä tovin ympäriinsä. Pedot kaikkosivat paikalla, sillä niiden meteli kuului nyt paljoa etäämpänä.

"No", virkkoi tykkimiehemme, "jos tuollainen riittää, niin ei meidän ole tarvis mattojamme polttaa, sillä niitähän käytämme sekä alusina että peitteinä. Antakaa kun minä käyn toimeen."

Ja hän palasi telttiimme, ryhtyen valmistamaan ilotulitusvehkeitä; niitä hän antoi vartijoillemme tarpeen tullen käytettäväksi, tällä kertaa kiinnittäen äskeiseen seipääseen sellaisen roihun, että kaikki pedot hävisivät kerrassaan kuulumattomiin.

Mutta moinen seura alkoi meitä kuitenkin väsyttää, ja siitä eroon päästäksemme läksimme jälleen matkalle kahta päivää aikaisemmin kuin olimme aikoneet. Laidun kävi yhä paremmaksi, ja järveen juoksi useampia pikku jokia, joten ei tullut vedestä pulaa. Siten samosimme vielä kuusitoista päivää, ennen kuin maaperä alkoi vähitellen nousta, niin verkalleen, että vasta kolmen päivän kuluttua äkkiä huomasimme olevamme hyvin korkean vuoristoharjanteen laella, vaikkei se ollut niin korkea kuin edellinen.