Part 9

Vaimo astui esiin. Hän oli vielä nuori, ja hänen tukkansa hulmusi hajallaan hänen olkapäillään. Hän alkoi nyyhkyttää ja vaikertaa; epäselvät sanat, katkonaiset lauseet, joilla hän ylisti vainajan avuja, keskeyttivät hänen huokauksensa, ja äärimmäisen tuskan puuskassa hän heittäytyi kummun juurelle ja painoi päänsä maahan.

Tällä hetkellä Kai-Kumu astui hänen luokseen. Äkkiä nousi onneton uhri seisomaan; mutta valtavalla "meren", eräänlaisen tavattoman ison nuijan iskulla kaatoi päällikkö hänet jälleen maahan. Hän oli kuollut.

Heti alkoi hirveä kiljunta. Sadat nyrkit heristelivät kohti kauheasta näytelmästä tyrmistyneitä vankeja, mutta kukaan ei liikkunut, sillä menot eivät olleet vielä päättyneet.

Kara-Teten vaimo oli liittynyt mieheensä, ja molemmat ruumiit makasivat rinnakkain. Ikuista elämää varten ei vainajalle riittänyt uskollinen elinkumppaninsa. Kuka olisi palvellut heitä molempia Nui-Atuan luona, elleivät heidän orjansa olisi seuranneet heitä tästä maailmasta toiseen?

Kuusi onnetonta tuotiin isäntäväkensä ruumiiden luo. He olivat palvelijoita, jotka sodan säälimätön laki oli syössyt orjuuteen. Päällikön elinaikana he olivat kestäneet mitä ankarinta kieltäymystä, olleet tuhansin tavoin huonosti kohdeltuja, saaneet niukasti ruokaa, työskennelleet aina kuin kuormajuhdat, ja nyt heidän oli maorien uskonnon mukaan iäisyydessä jatkettava tätä orjuutta.

Nämä raukat näyttivät alistuvan kohtaloonsa eivätkä vastustaneet tätä jo ammoin aavistettua uhria. Heidän kätensä olivat täysin vapaina merkiksi, että he ottivat kuoleman vastaan itseään puolustamatta.

Heidät surmattiin nopeasti, kärsimyksiä aiheuttamatta. Kidutus varattiin murhan tekijöille; nämä seisoivat kahdenkymmenen askelen päässä ja käänsivät pois katseensa tästä hirvittävästä näytelmästä, joka muuttui vielä kauheammaksi.

Kuusi "meren" iskua, kuuden väkevän soturin kädestä, kaatoi uhrit maahan verilätäkköön.

Se oli merkkinä pöyristyttävän ihmissyönnin alkamisesta. Orjien ruumiita ei suojellut tabu kuten isäntäväen, vaan ne kuuluvat heimolle; ne ovat kuin pikkurahaa, jota heitetään hautauksen itkijöille. Kun uhri oli toimitettu, koko lauma, päälliköt, sotilaat, ukot, naiset ja lapset, ikään tai sukupuoleen katsomatta syöksyivät eläimellisen raivon vallassa uhrien elottomien ruumiiden kimppuun. Lyhyemmässä ajassa kuin nopea kynä ehtisi kirjoittaa, olivat vielä höyryävät ruumiit revitty, jaettu, paloiteltu, hajoitettu, ei kappaleiksi vaan pieniksi riekaleiksi. Jokainen niistä kahdestasadasta maorista, jotka olivat läsnä uhritoimituksessa, sai osansa ihmislihasta. Taisteltiin, tapeltiin, riideltiin pienimmästäkin murusta. Lämmin veri tahri inhottavat ruokavieraat, ja koko tämä joukko rämpi punaisessa hurmeessa. Siinä oli saalistaan repivän tiikerin hurjaa raivoa.

Sitä olisi voinut pitää sirkuksena, jossa siat söivät petoja. Sitten sytytettiin kaksikymmentä nuotiota eri puolille pahia; palaneen lihan käry haisi ilmassa, ja ellei tähän juhlaan olisi liittynyt huumaavaa meteliä, ja ellei ihmislihan täyttämistä kurkuista olisi kajahdellut hurjaa ulvontaa, olisivat vangit kuulleet uhrien luiden narskuvan villien hampaissa.

Glenarvan kumppaneineen koetti tuskallisesti salata tämän ellottavan näytelmän molempien naisten katseilta. He ymmärsivät nyt, mikä kohtalo heitä odotti huomisaamuna, mitä hirveitä kärsimyksiä ennen kuolemaa oli lisäksi kestettävä. He olivat kauhusta mykkiä.

Sitten alkoi kuolemantanssi. Väkevä juoma, "piper excelsum"-kasvista valmistettu oikea pippuriviina, sai alkuasukkaat hurjistumaan, eivätkä he enää olleet ihmisten näköisiä. Ehkäpä he unohtaisivat päällikön tabun ja kävisivät käsiksi vankeihin, joita kauhistutti heidän mielipuolisuutensa?

Mutta keskellä yleistä juopumusta oli Kai-Kumu säilyttänyt malttinsa. Hän myönsi tähän veriseen hurjisteluun tunnin, jotta se saavuttaisi huippunsa ja sitten laimenisi, minkä jälkeen hautauksen viimeinen toimitus suoritettiin tavanmukaisten juhlasääntöjen mukaan.

Kara-Teten ja hänen vaimonsa ruumiit nostettiin maasta, jäsenet taivutettiin ja painettiin vatsaa vasten, kuten seelantilaisten tapana on. Heidät oli nyt laskettava hautaan siihen saakka, kunnes maa oli syönyt heidän lihansa. Jäljelle jäivät vain heidän luunsa.

Udupan eli haudan paikka oli valittu vallien ulkopuolelta noin kolmen kilometrin päässä, järven oikealta rannalta, Maunganamu-nimisen pienen vuoren huipulta.

Sinne ruumiit piti siis viedä. Kaksi hyvin alkukantaista kantotuolia tai oikeastaan vain paaria tuotiin kunnaan juurelle, ja ruumiit sijoitettiin niille kokoon taivutettuina, pikemmin istuvassa kuin makaavassa asennossa täysissä pukimissa, liaanisiteillä köytettyinä. Neljä soturia kantoi niitä olkapäillään, ja koko heimo seurasi juhlakulussa hautapaikalle, laulaen jälleen suruhymniään.

Yhä vartioidut vangit näkivät kulkueen poistuvan pahin sisäaitauksesta, minkä jälkeen laulu ja huudot vähitellen vaimenivat.

Noin puolen tuntia oli surukulkue heiltä näkymättömissä laaksossa, mutta sitten he näkivät sen taas kiemurtelevan ylös vuoripolkua, ja etäisyys sai pitkän ja käärmemäisen jonon aaltomaisen liikkeen näyttämään merkilliseltä.

Heimo pysähtyi kaksi ja puoli sataa meuiä korkealle kukkulalle, Maunganamun huipulle, jonne oli pantu kuntoon Kara-Teten hauta.

Tavallinen maori ei olisi saanut haudakseen muuta kuin kuopan ja kivikasan, mutta mahtavalle ja pelätylle päällikölle, joka epäilemättä oli pian muuttuva jumalaksi, oli heimo tehnyt hänen urotöidensä arvoisen leposijan.

Udupa oli ympäröity paaluaidalla, ja punamullalla maalatuilla kuvioilla koristettuja seipäitä kohosi lähellä hautaa, jossa ruumiit saisivat levätä. Sukulaiset eivät olleet unohtaneet, että vaidua, vainajan henki, ravitsee itseään yhtä aineellisella tavalla kuin ruumis tässä katoavaisessa elämässä.

Ei mitään puuttunut haudan mukavuudesta. Ja uusien itkuvirsien jälkeen laskettiin molemmat puolisot hautaan toinen toisensa viereen ja peitettiin mullalla ja kasveilla.

Sitten kulkue palasi äänettömänä vuorta alas, eikä kukaan tämän jälkeen saanut kuolemanrangaistuksen uhalla mennä Maunganamulle, sillä se oli tabu, samoin kuin Tongariro, jossa lepäävät eräässä maanjäristyksessä vuonna 1846 surmansa saaneen päällikön jäännökset.

VIIMEISET HETKET.

Auringon laskiessa Taupo-järven toiselle puolelle Tuhahuan ja Puketapun kukkuloiden taakse vietiin eurooppalaiset takaisin vankilaansa. Heidät noudettaisiin sieltä, kun päivän ensimmäiset säteet kultaisivat Wahitin selänteiden lakea.

Heillä oli jäljellä yksi yö valmistautua kuolemaan. Masennuksestaan ja kokemastaan kauhusta huolimatta he söivät yhteisen aterian.

-- Me tarvitsemme kaikki voimamme, Glenarvan oli sanonut, -- katsoaksemme kuolemaa silmiin. Meidän tulee näyttää näille raakalaisille, kuinka eurooppalaiset osaavat kuolla.

Aterian jälkeen lady Helena luki iltarukouksen ääneen. Kaikki hänen kumppaninsa yhtyivät siihen paljain päin.

Onko sellaista ihmistä, joka ei ajattele Jumalaa kuoleman uhatessa?

Tämän velvollisuuden täytettyään vangit syleilivät toisiaan.

Mary Grant ja Helena vetäytyivät majan nurkkaan ja oikaisivat itsensä matolle. Uni, joka poistaa kaikki tuskat, alkoi pian painaa heidän silmäluomiaan, ja he nukahtivat toinen toisensa syliin väsymyksen ja pitkän valvomisen uuvuttamana.

Glenarvan vei silloin ystävänsä syrjään ja sanoi:

-- Rakkaat toverit, meidän ja noiden naisraukkojen henki on Jumalan kädessä. Jos taivas tahtoo, että meidän on huomenna kuoltava, niin -- siitä olen varma -- me osaamme kuolla kuten miehet ja kristityt, valmiina ilman pelkoa astumaan korkeimman tuomarin eteen. Jumala, joka näkee meidän sydämiimme, tietää meidän pyrkineen jaloon päämäärään. Jos meitä menestyksen sijasta kohtaa kuolema, se on hänen tahtonsa. Niin ankara kuin hänen päätöksensä onkin, en napise häntä vastaan. Mutta kuolema täällä ei ole pelkkä kuolema, vaan se on kidutusta, kenties häväisyä, ja täällä on kaksi naista...

Tässä värähti Glenarvanin tähän saakka varma ääni. Hän vaikeni hillitäkseen liikutuksensa. Hetken kuluttua hän jatkoi:

-- John, hän sanoi nuorelle kapteenille, -- sinä olet luvannut Marylle saman kuin minä lady Helenalle. Mitä olet päättänyt?

-- Luulen Jumalan edessä, että minulla on oikeus täyttää se lupaus, John Mangles vastasi.

-- Aivan, John, mutta me olemme ilman aseita.

-- On tässä yksi, John vastasi näyttäen tikaria. -- Minä sieppasin sen Kara-Teten kädestä, kun se villi kaatui teidän jalkoihinne. Mylord, se meistä, joka jää viimeksi eloon, täyttää lady Helenan ja Mary Grantin toivomuksen.

Näiden sanojen jälkeen vallitsi majassa syvä hiljaisuus.

Vihdoin majuri keskeytti sen:

-- Ystäväni, odottakaa viimeiseen saakka ennen kuin ryhdytte tähän äärimmäiseen keinoon. Minä en ole juuri taipuvainen ajattelemaan, että kohtalomme on sinetöity.

-- Minä en ole puhunut omasta puolestamme, Glenarvan vastasi. -- Käy kuinka tahansa, me osaamme uhmata kuolemaa! Ah, jos olisimme yksin, olisin jo kaksikymmentä kertaa huutanut: Ystäväni, yrittäkäämme ulos! Käykäämme noiden lurjusten kimppuun! Mutta naiset, naiset..!

Tällä hetkellä John raotti mattoa ja laski Wareatuan oven edessä olevan kaksikymmentäviisi alkuasukasta. Suuri nuotio oli sytytetty ja loi hirveää valoa pahin epätasaiselle pinnalle. Toiset villeistä makailivat nuotion ympärillä, toiset seisoivat pystyssä liikkumattomina mustina varjoina tulen kirkasta taustaa vasten. Mutta kaikki pitivät valppaasti silmällä valvontaansa uskottua majaa.

Sanotaan, että vartijan ja karkaamista suunnittelevan vangin välillä on jälkimmäisellä paremmat asemat. Ainakin toinen on toista tarkkaavaisempi. Toinen voi unohtaa, että hän vartioi, toinen ei, että häntä vartioidaan. Vanki ajattelee useammin karkaamista kuin vartija sen estämistä.

Siitä johtuu niin monen karkurin ihmeellinen onnistuminen.

Mutta tässä vankeja vartioi viha ja kosto eikä välinpitämätön vartija. Heitä ei ollut pantu kahleisiin sen takia, että kahleet olivat tarpeettomia, kun kaksikymmentäviisi miestä vartioi Wareatuan ainoata ovea.

Tähän rakennukseen, joka oli linnoituksen reunimmaisella kalliolla, ei päästy kuin kapeaa kannasta myöten, joka yhdisti sen pahin etuosaan. Kahdella muulla puolella oli kolmekymmentä metriä putoavat äkkijyrkät kallioseinämät. Sitä tietä oli mahdoton päästä. Yhtä mahdotonta oli karata takakautta, jossa oli esteenä suunnaton kallio. Ainoa tie ulos oli juuri Wareatuan sisäänkäytävä, ja maorit vartioivat tätä kannasta, joka yhdisti sen pahiin kuin nostosilta. Karkaaminen oli siis täysin mahdotonta, ja Glenarvanin, joka ainakin kahteenkymmeneen kertaan oli tutkinut vankilansa muurit, täytyi myöntää se.

Mutta tämänkin tuskallisen yön tunnit kuluivat. Vuorta peitti sakea pimeys. Ei kuuta eikä tähtiä ollut valaisemassa sysimustaa avaruutta. Joku tuulenpuuska pyyhkäisi pahia. Majan paalut natisivat. Villien nuotio virisi äkkiä tästä ohimenevästä tuulahduksesta, ja liekit heijastivat hiukan valoa Wareatuaan. Vankien ryhmä oli silmänräpäyksen ajan valaistuna. Miesparat olivat vaipuneet viimeisiin ajatuksiinsa. Majassa oli kuolemanhiljaista.

Oli ehkä noin kello neljä aamulla, kun majurin huomiota herätti heikko rapina, joka tuntui tulevan takaseinän paalujen takaa, kallioon nojaavan seinämän puolelta. MacNabbs ei ensin välittänyt tästä rapinasta, mutta kun sitä jatkui, hän alkoi kuunnella; kun sitä yhä kesti, hän painoi korvansa maahan paremmin kuullakseen. Hänestä tuntui kuin ulkopuolella nakerrettaisiin tai kaivettaisiin.

Päästyään asiasta varmuuteen majuri hiipi Glenarvanin ja John Manglesin luo, herätti heidät irti tuskaisista ajatuksista ja vei majan perälle.

-- Kuunnelkaa, hän sanoi hiljaa viitaten heitä kumartumaan.

Rapina oli nyt selvempää. Saattoi kuulla pienien kivien narskahtelevan jonkin terävän esineen kaivaessa ja rapisevan irti.

-- Jokin eläin kolossaan, John Mangles sanoi.

Glenarvan löi otsaansa.

-- Kuka tietää, hän sanoi, -- vaikka se olisikin ihminen...?

-- Ihminen tai eläin, majuri vastasi, -- minä otan siitä selvän!

Wilson ja Olbinett olivat samaa mieltä, ja kaikki ryhtyivät kaivamaan seinää, John tikarillaan, muut maasta irrottamilla kivillä tai kynsillään, kun taas Mulrady pitkällään maassa piti oviverhon raosta silmällä villien ryhmää.

Nuotionsa ympärillä liikkumattomina kyyhöttävät villit eivät lainkaan aavistaneet, mitä kahdenkymmenen askelen päässä heistä tapahtui.

Piinsekaista karstakiveä peittävä maa oli löyhää ja murenevaa. Niinpä kolo suurenikin nopeasti työkalujen puutteesta huolimatta. Pian oli ilmeistä, että yksi tai useampi ihminen kaivoi ulkopuolella reikää pahin seinään. Mikä oli heidän tarkoituksensa? Tiesivätkö he vankien olevan täällä vai yrittivätkö he kaivautua tänne jostakin muusta syystä?

Vangit lisäsivät ponnistuksiaan. Heidän sormensa olivat verissä, mutta he kaivoivat yhä. Puolen tunnin työn jälkeen oli heidän kaivamansa kolo metrin syvyinen. Vastapuolen selvemmästä rapinasta he saattoivat havaita, että nyt välissä oli vain ohut maakerros.

Kului vielä muutama minuutti, ja äkkiä vetäisi majuri takaisin kätensä, jota terävä ase oli leikannut. Hän oli vähällä huudahtaa, mutta sai hillityksi itsensä.

John Mangles työnsi tikarillaan teräaseen syrjään ja väisti siten iskun, mutta sai kiinni asetta pitävästä kädestä. Se oli naisen tai lapsen käsi, ilmeisesti eurooppalaisen. Kummallakaan puolella ei puhuttu mitään. Oli ilmeistä, että molemmilla tahoilla haluttiin olla hiljaa. -- Onko se Robert? Glenarvan kuiskasi. Mutta niin hiljaa kuin tämä nimi lausutuinkin, Mary Grant, joka oli herännyt majassa kuuluvaan rapinaan hiipi Glenarvanin luo, tarttui pojan multaiseen käteen ja peitti sen suudelmin.

-- Sinä, sinä! sanoi nuori tyttö, joka ei voinut erehtyä. -- sinä, Robert!

-- Niin, sisko, Robert vastasi, -- olen tullut pelastamaan teidät kaikki! Mutta olkaa hiljaa!

-- Rohkea poika! Glenarvan toisti.

-- Pitäkää silmällä alkuasukkaita! muistutti Robert. Mulrady, joka Robertin käden työnnyttyä näkyviin oli hetkeksi unohtanut tehtävänsä, palasi paikalleen.

-- Kaikki on hyvin, hän sanoi, -- vain neljä soturia on valveilla, muut nukkuvat.

-- Rohkeutta! Wilson kuiskasi.

Tuota pikaa koloa suurennettiin, ja sisarensa sylistä siirtyi Robert lady Helenan hyväiltäväksi. Hänellä oli vyötäisillään pitkä phormium-köysi.

-- Lapseni, lapseni, lady Helena kuiskasi, -- villit eivät siis olekaan surmanneet sinua!

-- Eivät, rouva, Robert vastasi. -- En tiedä miten, mutta metelin aikana onnistuin heidän huomaamattaan livahtamaan aitauksen yli; kaksi päivää olen piileksinyt pensaikossa; öisin kuljeksin täällä päästäkseni teidän luoksenne. Kun koko heimo oli päällikön hautajaispuuhissa, minun onnistui tutkia linnoituksesta tämä puoli, jossa vankila on, ja näin, että voisin päästä luoksenne. Eräästä tyhjästä majasta sieppasin tämän veitsen ja köyden. Pitelin kiinni ruohomättäistä ja oksista; sattumalta löysin jonkinlaisen luolan tämän majan takaisesta kalliosta, minun oli kaivettava vain puolisen metriä, ja tässä minä olen!

Robert sai vastaukseksi vain mykkiä suudelmia.

-- Lähtekäämme matkaan! hän sanoi päättävästi.

-- Onko Paganel siellä? Glenarvan kysyi.

-- Herra Paganelko? poika vastasi hämmästyneenä.

-- Niin, odottaako hän meitä?

-- Ei, mylord. Mitä, eikö herra Paganel ole täällä?

-- Ei ole, Robert, Mary Grant vastasi.

-- Mitä? Etkö sinä ole nähnyt häntä? Glenarvan kysyi. -- Ettekö te tavanneet toisianne metelin aikana? Ettekö karanneet yhdessä?

-- Emme, mylord, Robert vastasi masentuneena saatuaan kuulla ystävänsä Paganelin katoamisesta.

-- Lähdetään matkaan, majuri sanoi, -- nyt ei saa hukata minuuttiakaan. Missä Paganel sitten onkin hän ei voi olla pahemmassa pulassa kuin me täällä. Matkaan!

Hetket olivat todellakin kalliit. Oli paettava. Sen teki hankalaksi vain noin kuuden metrin korkuinen, melkein äkkijyrkkä seinämä luolan ulkopuolella. Sieltä vangit voisivat nopeasti päästä alempiin laaksoihin, kun taas maorien olisi paon huomattuaan pakko tehdä hyvin pitkä kierros saadakseen heidät kiinni, sillä he eivät tienneet mitään Wareatuan ulkorinteen väliin kaivetusta solasta.

Vangit ryhtyivät kaikkiin varotoimiin pakonsa onnistumiseksi. He pujahtivat yksitellen solan läpi luolaan. Ennen kuin John Mangles lähti majasta, hän hävitti kaivamisen jäljet ja ryömi vuorostaan koloon vetäen sen eteen maton, niin että majassa taas kaikki oli ennallaan.

Nyt oli laskeuduttava äkkijyrkkää seinämää myöten rinteelle saakka, ja se olisi ollut mahdotonta ilman Robertin phormium-köyttä.

Köysi sidottiin ulkonevaan kallionkielekkeeseen, ja sen toinen pää heitettiin alas.

Ennen kuin John Mangles päästi ystävänsä yhteen punottujen phormium-säikeiden varaan, hän tarkasti köyden; mutta se ei tuntunut hänestä kyllin lujalta, ja kun putoaminen olisi merkinnyt varmaa kuolemaa, vaaraan ei saanut turhaan antautua.

-- Tämä köysi ei kestä kuin kahden hengen painon, ja meidän täytyy siis toimia sen mukaan. Lordi ja lady Glenarvan laskeutukoot ensin; kun he ovat päässeet rinteelle, he antavat kolmella nykäyksellä merkin, että seuraava pari voi lähteä.

-- Minä menen alas ensin, Robert sanoi. -- Löysin rinteeltä jonkinlaisen syvän uurroksen, jossa ensin alas tulleet voivat piileksiä toisia odottaessaan.

-- Tee niin, poikaseni, Glenarvan sanoi puristaen Robertin kättä.

Robert katosi luolan suulta; minuuttia myöhemmin kolme nykäystä ilmoitti, että hän oli onnellisesti alhaalla.

Heti sen jälkeen lähtivät lordi Glenarvan ja lady Helena luolasta. Oli vielä pilkkopimeä, mutta harmaa hämärä alkoi jo valaista idän kukkuloita.

Aamun raikas ilma virkisti nuorta rouvaa; hän tunsi itsensä voimakkaammaksi ja aloitti vaarallisen laskeutumisen.

Ensin Glenarvan ja sitten lady Helena liukui köyttä myöten kohtaan, missä äkkijyrkkä seinämä yhtyi rinteen ylimpään reunaan. Sitten lordi Glenarvan lähti vaimoaan tukien takaperin haparoimaan alemmas. Hän etsi nurmimättäitä ja pieniä pensaita, joista voisi saada tukea, koetteli niitä ensin ja sovitti sitten sille lady Helenan jalan. Muutamat äkkiä heränneet linnut lähtivät kirkuen lentoon, ja pakenevat vapisivat, kun muuan irtautunut kivi vieri kolisten vuoren juurelle.

He olivat jo ehtineet puoliväliin rinnettä, kun luolan suulta kuului ääni.

-- Seis! John Mangles kuiskasi.

Glenarvan, joka toisella kädellään piti kiinni mättäästä ja toisella tuki vaimoaan, odotti ja uskalsi tuskin hengittää.

Wilson oli antanut varoituksen; hän oli kuullut jotakin melua Wareatuan edustalta ja palannut majaan, jossa hän raotti mattoa ja tutki maoreja. Hänen merkistään John Mangles pysäytti Glenarvanin. Jotakin ääntä oudoksuen oli näet yksi sotureista noussut makuulta ja alkanut lähestyä Wareatuaa. Seisten kahden askelen päässä majasta hän kuunteli pää kumarruksissa. Noin minuutin, joka tuntui tunnin pituiselta, hän oli tässä asennossa korvat höröllä ja silmät valppaina. Sitten hän pudisti päätään kuin henkilö, joka on erehtynyt, palasi toveriensa luo, otti sylyksen kuivia puita ja heitti ne puoleksi sammuneeseen tuleen, joka jälleen alkoi loimuta. Hänen kirkkaasti valaistut kasvonsa eivät ilmaisseet enää mitään epäluuloa, ja katsahdettuaan ensimmäiseen sarastukseen, joka alkoi vaalentaa horisonttia hän laskeutui pitkälleen nuotion ääreen lämmitelläkseen kangistuneita jäseniään.

-- Kaikki hyvin, Wilson sanoi.

John antoi Glenarvanille merkin jatkaa matkaa.

Glenarvan lipui hiljalleen rinnettä alas, ja pian hän ja lady Helena seisoivat sillä kapealla polulla, missä Robert odotti heitä.

Taas nykäistiin kolme kertaa köyttä, minkä jälkeen John Mangles lähti vaaralliselle matkalle kulkien vuorostaan Mary Grantin edellä.

Se onnistui, ja he liittyivät lordi ja lady Glenarvanin seuraan.

Viiden minuutin kuluttua olivat kaikki vangit päässeet onnellisesti pakoon Wareatuasta, tilapäisestä vankilastaan, ja karttaen järven asuttuja rantoja he painuivat kapeille poluille syvälle vuoristoon. Minne he olivat menossa? Minne tahansa, mutta he olivat ainakin vapaita.

Noin kello viisi alkoi aurinko nousta, ja pilvien ylemmät kerrokset saivat sinervän reunustan; vuorten huiput alkoivat paljastua aamun usvista; aurinko ilmestyisi pian, ja kuolemanrangaistuksen merkin asemesta se ilmoittaisi tuomittujen paenneen.

Oli siis välttämätöntä, että karkurit ennen tätä kohtalokasta hetkeä olivat villien pyssynkantaman ulkopuolella voidakseen jo välimatkan avulla eksyttää heidät. Mutta he eivät päässeet kulkemaan nopeasti, sillä polut olivat perin jyrkkiä. Lady Helena kapusi jyrkänteitä Glenarvanin tukemana, melkein kantamana, ja Mary Grant nojautui John Manglesin käsivarteen; Robert marssi edellä onnellisena, iloissaan, sydän täynnä riemua onnistumisestaan; viimeisinä tulivat Olbinett ja molemmat matruusit.

Vielä puoli tuntia ja päivän säteilevä kehrä alkaisi nousta horisontin sumusta.

Tämän puolituntisen vaelsivat pakolaiset umpimähkään. Paganel ei ollut heidän oppaanaan -- he olivat huolissaan hänen kohtalostaan ja se varjosti heidän onneaan. He suuntasivat kulkunsa kuitenkin niin paljon itäänpäin kuin mahdollista, vaeltaen komeaa auringonnousua kohti. Pian he olivat saapuneet eräälle kukkulalle, joka oli sataviisikymmentä metriä Taupo-järven pintaa ylempänä. Aamuilma oli näin korkealla purevan kylmää. Kukkuloiden ja vuorien epäselvät jonot näyttivät kerrostuvan toinen toisensa ylle; mutta Glenarvan pyrki vain niiden kätköihin. Myöhemmin näkisi, kuinka tästä vuorisokkelosta päästäisiin pois. Vihdoin nousi aurinko, valaisten ensimmäisillä säteillään pakenevia.

Äkkiä kuului sadoista kurkuista kauhea huuto. Se tuli pahista, jonka asemaa Glenarvan ei vielä tarkoin tiennyt. Sitä paitsi hänen jalkojensa alla leviävä paksu sumupeite peitti alemmat laaksot näkyvistä.

Mutta yksi asia oli selvä: heidän pakonsa oli keksitty. Välttyisivätkö he villien takaa-ajolta? Oliko heidät huomattu? Paljastaisivatko heidän jälkensä heidät?

Tällä hetkellä sumu hälveni alhaalta, peittäen heidät hetkeksi kosteaan pilveen, ja sitten he näkivät satametriä alempana villien raivoisan joukon.

He näkivät, mutta heidätkin oli nähty. Kuului hirveitä huutoja, joihin yhtyi koirien haukuntaa, ja yritettyään turhaan kavuta ylös Wareatuan kalliota, koko heimo syöksyi aitauksesta ja lähti oikopolkuja pitkin ajamaan takaa kostoa pakenevia vankeja.

TABU-VUORI.

Vuoren huippu oli vielä kolmenkymmenen metrin päässä. Pakolaisten oli paras yrittää sinne päästäkseen vastapäiselle rinteelle piiloon maorien näkyvistä. He toivoivat voivansa jotakin sopivaa harjannetta pitkin päästä seuraaville kukkuloille, joiden moninaisista sokkeloista Paganel epäilemättä olisi ollut selvillä, jos hän olisi ollut mukana.

Vauhtia siis lisättiin yhä lähempää kuuluvien huutojen uhatessa. Takaa-ajava joukkio saapui vuoren juurelle.

-- Rohkeutta! Rohkeutta, ystäväni! Glenarvan huusi kannustaen kumppaneitaan sanoin ja elein.

Ja viidessä minuutissa he saapuivat vuoren huipulle; siellä he kääntyivät arvioimaan tilannetta ja miettimään, millä suunnalla maorit voisi eksyttää.

Näin korkealta he näkivät yli Taupo-järven, joka levisi länttä kohti viehättävässä vuoristonäkymässä. Pohjoisessa näkyivät Pirongian huiput, etelässä Tongariron tulivuoren loimuava laki; mutta idässä sulki näköpiirin pitkä vuorten ja kukkulojen sarja, jota nimitetään Wahitiselänteeksi ja joka keskeytymättä ulottuu koko pohjoissaaren läpi Cookin salmesta itäisimpään niemeen saakka. Täytyi siis taas laskeutua alas vastapäistä rinnettä ahtaisiin rotkoihin, joista kenties ei ollut pääsyä ulos.

Glenarvan katsahti huolestuneena ympärilleen; sumu oli hälvennyt auringonsäteiden tieltä, ja hän näki tarkasti maaperän pienimmätkin syvennykset. Samoin hän saattoi pitää silmällä kaikkia maorien liikkeitä.

Villit eivät olleet sadanviidenkymmenen metrinkään päässä, kun he saapuivat sille tasanteelle, jolla aikaisemmin mainittu yksinäinen keila kohosi.

Glenarvanilla ei ollut varaa pysähtyä minuutiksikaan. Väsymyksestä huolimatta täytyi paeta, ellei tahdottu joutua saarroksiin.

-- Alas! hän huusi, -- pitää päästä alas, ennen kuin tie katkaistaan!

Mutta juuri kun naisraukat kaikki voimansa ponnistaen nousivat lähteäkseen, MacNabbs pysäytti heidät.