Part 8

Puolen kilometrin päässä näkyi erään vuoren ulkonemalla "pah", maorilaisvarustus paikalla, jota oli mahdoton valloittaa. Vangit, joiden kädet ja jalat olivat vapaat, vietiin sotilaiden saattamina yksitellen maihin. Polku päätyi linnoitukseen halki phormium-kentän ja metsikön, jossa kasvoi kauniita puita, kuten ikivihanta, punamarjainen "kaikatea", "dracena australis", alkuasukasten "ti", jonka latvusta voi hyvin käyttää palmukaalin asemesta, ja "huiu", jolla voi värjätä kankaita mustiksi. Suuria metallikiiltoisia kyyhkysiä, tuhkanvärisiä harakoita ja suunnaton parvi punertavia kottaraisia lensi pois ihmisten lähestyessä.

Jokseenkin pitkän kierroksen jälkeen Glenarvan, lady Helena, Mary Grant ja heidän seuralaisensa saapuivat "pahin" sisään.

Tätä linnoitusta suojasi luja viiden metrin korkuinen paalutus; sitten oli uusi paalurivi ja sen sisäpuolella ampuma-aukoilla varustettu pajuaitaus ympäröimässä itse tasannetta, missä kohosi muutamia maorien rakennuksia ja nelisenkymmentä säännöllisiin riveihin järjestettyä hökkeliä.

Sinne saavuttaessa teki toisen aitauksen paaluihin pistettyjen ihmispäiden näky kamalan vaikutuksen vankeihin, ja lady Helena ja Mary Grant käänsivät katseensa pois enemmän inhosta kuin kauhusta. Ne olivat taisteluissa kaatuneiden vihollispäällikköjen päitä; muu osa heidän ruumistaan oli käytetty voittajien ravinnoksi. Maantieteilijä osasi tehdä tämän johtopäätöksen siitä, että silmät oli kaivettu niistä ulos.

Päällikköjen silmät näet syödään. Pää pannaan uuniin, kunhan se on alkuasukkaiden tapaan muokattu, kun aivot on otettu pois ja orvaskesi nyljetty, nenä tuettu pienin puunpalasin, sieraimet täytetty phormiumilla sekä suu ja silmäluomet ommeltu kiinni, ja sitä savustetaan kolmekymmentä tuntia. Näin käsiteltynä se kestää ikuisesti mätänemättä ja kutistumatta ja asetetaan näkyviin voitonmerkiksi.

Usein maorit säilyttävät myös omien päällikköjensä päitä, mutta silloin jätetään silmät kuoppiinsa. Uusseelantilaiset näyttelevät näitä ylväinä, asettavat ne esiin nuorten sotilaiden ihailtaviksi ja osoittavat niille kunnioitustaan juhlallisin menoin.

Mutta Kai-Kumun pahissa koristivat vain vihollispäät tätä kauheata museota, jossa varmaan enemmän kuin yksi englantilainen tyhjin silmäkuopin lisäsi maoripäällikön kokoelmaa.

Kai-Kumun asunto oli useiden pienempien hökkelien ympäröimänä pahin takaosassa laajan aukean edustalla, jota eurooppalaiset olisivat sanoneet "harjoituskentäksi". Tämä talo oli rakennettu oksapunoksin sidotuista paaluista ja sisäpuolelta peitetty phormium-matoilla. Seitsemän metrin pituisena, viiden levyisenä ja kolmen korkuisena se käsitti sataviisi kuutiota, eikä uusseelantilainen päällikkö tarvitsekaan enempää.

Siihen pääsi yhdestä ainoasta aukosta; jostakin paksusta kasvikudoksesta tehty esirippu oli ovena, ja katto oli seinien yllä samalla tavoin kuin muinaisten roomalaisten "impluvium". Muutamat puuveistokset kattoparrujen päissä koristivat tätä majaa; pääkäytävässä, "wharepunissa", oli tulijan ihmeeksi merkillinen sekamelska lehtikoristeita, hirviöitä, symbolisia kuvia, kaikki paikallisten taiteilijoiden töitä.

Sisällä kohosi tallatusta mullasta tehty lattia hiukan maata korkeammalle. "Typhan" pitkistä, taipuisista lehdistä valmistetuilla matoilla peitetyt, kuivista saniaisista tehdyt, putkiristikoiden päälle sijoitetut patjat olivat vuoteina. Keskellä oli tulisijana muurattu reikä ja savutorvena toinen reikä katossa. Kun savua oli kylliksi, se päätti vihdoin löytää reiästä ulos jätettyään ensin kuitenkin huoneen seiniin sysimustan nokikerroksen.

Rakennuksen vieressä oli aittoja; niissä säilytettiin päällikön tavaroita, phormiumia, perunoita ja syötäviä saniaisia, ja siellä olivat myös ne uunit, joissa ruoka kypsennetään kuumien kivien avulla. Kauempana oli pienissä aitauksissa sikoja ja vuohia, harvinaisia, kapteeni Cookin tuomien hyödyllisten eläinten jälkeläisiä. Koiria juoksenteli siellä täällä etsien laihaa ravintoaan; ollakseen kotieläimiä, jotka ovat maorien jokapäiväisenä ravintona, ne olivat kovin huonossa kunnossa.

Glenarvan seuralaisineen oli yhdellä silmäyksellä pannut tämän kaiken merkille. Erään tyhjän hökkelin luona he odottivat, mitä päällikkö näkisi hyväksi päättää; tällä välin heitä käväisi katsomassa joukko vanhoja akkoja. Nämä syöjättäret ympäröivät heidät, ulvoivat, haukkuivat ja osoittelivat heitä sormillaan. Muutamat englantilaiset sanat, jotka kuuluivat heidän paksuilta huuliltaan, ilmaisivat selvästi, että he vaativat viipymättä kostoa.

Näiden haukkumisten ja uhkailujen aikana lady Helena teeskenteli ulkonaisesti tyynenä kylmäverisyyttä, joka ei voinut olla todellinen. Auttaakseen lordi Glenarvania säilyttämään mielenmalttinsa tämä rohkea nainen salasi tunteensa sankarillisin ponnistuksin. Onneton Mary Grant sitä vastoin oli vähällä pyörtyä, mutta John Mangles, joka oli valmis uhraamaan henkensä häntä suojellakseen, tuki häntä. Muut kestivät nämä loukkaukset eri tavoin, majuri välinpitämättömänä, Paganel yhä enemmän ärtyen.

Glenarvan, joka tahtoi suojella lady Helenaa vanhojen akkojen hyökkäyksiltä, astui suoraan Kai-Kumun luo, viittasi inhottavaan joukkoon ja sanoi:

-- Aja nuo pois!

Maoripäällikkö katsoi vankiaan pitkään mitään vastaamatta, mutta vaiensi sitten kädellään viitaten kirkuvan joukon. Glenarvan kumarsi kiitokseksi ja asettui verkkaisesti äskeiselle paikalleen.

Tällä välin oli satakunta uusseelantilaista kokoontunut pahiin, ukkoja, miehiä, nuorukaisia, toiset tyyninä, mutta synkkinä odotellen Kai-Kumun käskyjä, toisten osoittaessa rajua tuskaansa itkien sukulaisiaan tai ystäviään, jotka olivat kaatuneet viime taistelussa.

Kaikista niistä päälliköistä, jotka William Thompsonin kehotuksesta olivat nousseet taisteluun, Kai-Kumu oli ainoa järvipiiriin palannut ja ensimmäinen, joka ilmoitti heimolle, että kansankapina oli kärsinyt tappion Waikaton alajuoksun varrella. Niistä kahdestasadasta sotilaasta, jotka hänen komennossaan olivat lähteneet puolustamaan maataan, oli jäänyt sille tielle sataviisikymmentä. Vaikka muutamia oli englantilaisten vankeina, kuinka monta olikaan kaatunut taistelutanterelle isiensä maahan milloinkaan palaamatta!

Siitä johtui se synkkä toivottomuus, johon heimo vaipui Kai-Kumun saavuttua. Tappiosta ei näet ollut kuultu edes huhuja, ja siksi tämä tieto tuli niin odottamatta.

Alkuasukkaat ilmaisevat sieluntuskaa aina ruumiillisesti. Niinpä kuolleiden soturien vanhemmat ja ystävät, varsinkin naiset, repivät kasvojaan ja olkapäitään terävillä simpukankuorilla. Vuotava veri sekoittui kyyneliin; syvät naarmut osoittivat syvää surua. Onnettomat veren tahrimat ja mielettömät seelantilaiset naiset olivat kauheita katsella.

Toinen, alkuasukkaiden silmissä vielä tärkeämpi syy lisäsi heidän epätoivoaan. Ei siinä kyllin, että sukulainen tai ystävä oli kuollut, vaan hänen luunsa puuttuisivat sukuhaudasta. Nämä jäännökset katsotaan maorien uskonnossa välttämättömäksi tulevaa elämää varten; ei katoavaista lihaa, vaan luita, jotka huolellisesti kootaan, puhdistetaan, kiilloitetaan, jopa vernissataankin ja vihdoin pannaan "udupaan", "kunnian huoneeseen". Nämä haudat koristetaan puukuvilla, joihin on tarkoin jäljennetty vainajan tatuoinnit. Nyt jäisivät haudat tyhjiksi, uskonnolliset menot toimittamatta, ja luut, jotka kenties säilyvät villikoirien hampailta, vaalenisivat hautaamatta taistelukentällä.

Tuskan ilmaisut siis yltyivät. Naisten uhkauksia seurasivat miesten kiroukset eurooppalaisia vastaan. Haukkumasanoja sateli, eleet kävivät kiivaammiksi. Melu oli kiihtyä käsikähmäksi.

Kai-Kumu, joka pelkäsi heimon intoilijoiden tottelemattomuutta, käski viedä vangit erääseen pyhitettyyn paikkaan pahin toiseen päähän, jyrkkärinteiselle tasanteelle. Siellä maja nojasi vuorenseinään, joka kohosi kolmisenkymmentä metriä sen yläpuolelle ja oli tällä puolen linnoituksen jyrkkänä päätyvallina. Tässä "Wareatuassa", pyhitetyssä huoneessa, papit eli "arkit" opettivat uusseelantilaisille oppia kolmiyhteisestä jumalasta: isästä, pojasta ja linnusta eli hengestä. Tilavassa ja hyvin vankkarakenteisessa majassa oli valikoitua, pyhää ravintoa, jota Maui-Ranga-Rangi syö pappiensa suun kautta.

Päästyään hetkeksi turvaan alkuasukkaiden raivolta vangit heittäytyivät siellä phormium-matoille. Lady Helena, jonka voimat olivat lopussa ja mieli masentunut, vaipui puolisonsa syliin.

Glenarvan painoi häntä rintaansa vasten.

-- Rohkeutta, rakas Helena, taivas ei hylkää meitä!

Melkein heti sisälle tultuaan Robert kiipesi Wilsonin olkapäille ja työnsi päänsä erääseen katon ja seinän väliseen aukkoon, johon oli ripustettu taikakaluja. Siitä hän saattoi nähdä yli koko pahin Kai-Kumun asuntoon saakka.

-- He ovat kokoontuneet päällikön ympärille, hän ilmoitti kuiskaten. -- He huitovat käsiään ... kirkuvat... Kai-Kumu haluaa puhua...

Poika oli vaiti muutaman minuutin.

-- Kai-Kumu puhuu... Villit rauhoittuvat... He kuuntelevat häntä...

-- Ilmeisesti päälliköllä on jokin henkilökohtainen syy suojella meitä, majuri sanoi. -- Hän haluaa vaihtaa vangit heimonsa päällikköihin. Mutta suostuvatko hänen soturinsa siihen?

-- Suostuvat! He kuuntelevat häntä, Robert jatkoi. -- He hajaantuvat... Toiset palaavat majoihinsa ... toiset lähtevät linnoituksesta...

-- Onko se totta? majuri huudahti.

-- On, herra MacNabbs, Robert vastasi. -- Kai-Kumu ja hänen veneensä soturit ovat yksin jäljellä... Yksi heistä tulee tänne...

-- Tule alas, Robert! Glenarvan sanoi.

Nyt tarttui lady Helena, joka oli noussut, puolisonsa käsivarteen.

-- Edward, hän sanoi vakaalla äänellä, -- Mary Grant ja minä emme tahdo elävinä joutua näiden villien käsiin.

Hän ojensi Glenarvanille ladatun revolverin.

-- Ase! huudahti Glenarvan, jonka katse kirkastui.

-- Niin, maorit eivät tutkineet naisvankeja; mutta tämä ase on meitä varten, Edward, eikä heitä.

-- Glenarvan, MacNabbs sanoi äkkiä, -- kätkekää revolveri. Ei ole vielä aika...

Revolveri katosi lordin taskuun. Oviaukkoa peittävä matto työnnettiin syrjään, ja eräs alkuasukas astui sisään.

Hän antoi vangeille merkin seurata mukanaan. Glenarvan ja hänen kumppaninsa astuivat vierivieressä pahin poikki ja pysähtyivät Kai-Kumun eteen.

Heimon etevimmät soturit olivat koolla päällikkönsä ympärillä. Heidän joukossaan nähtiin se maori, jonka vene liittyi Kai-Kumun seuraan Pohainhennan ja Waikaton yhtymäkohdalla. Hän oli nelikymmenvuotias, voimakas, hurjan ja julman näköinen mies. Hänen nimensä oli Kara-Tete, mikä merkitsee "vihainen". Kai-Kumu kohteli häntä kunnioittavasti, ja tatuointien siroudesta voi nähdä, että Kara-Tetellä oli korkea asema heimossa. Huolellinen tarkkailija näki kuitenkin, että näiden molempien päälliköiden välillä oli jonkinlaista kateutta. Majuri huomasi, että Kara-Teten vaikutusvalta jätti Kai-Kumun varjoon. Molemmat hallitsivat yhtä suurella vallalla huomattavia Waikato-heimoja. Ja vaikka tämän keskustelun aikana Kai-Kumu hymyili, hänen katseensa paljasti kuitenkin syvää vihamielisyyttä. Kai-Kumu kääntyi Glenarvanin puoleen.

-- Oletko englantilainen? hän kysyi.

-- Olen, lordi vastasi empimättä, sillä kansallisuuden piti olla avuksi vaihdossa.

-- Entä seurueesi? Kai-Kumu jatkoi.

-- Seuralaiseni ovat englantilaisia, niin kuin minäkin. Me olemme matkustavaisia, haaksirikkoisia. Mutta -- jos tahdot sen tietää -- me emme ole ottaneet osaa sotaan.

-- Se ei merkitse mitään! Kara-Tete sanoi tylysti. -- Jokainen englantilainen on meidän vihollisemme. Sinun maanmiehesi ovat anastaneet saaremme, varastaneet maamme ja polttaneet kylämme.

-- He ovat tehneet väärin, Glenarvan vastasi vakavasti. -- Minä sanon sen sinulle siksi, että olen sitä mieltä, enkä siksi, että olen vankinasi.

-- Kuuntele, jatkoi nyt Kai-Kumu, -- Tohonga, meidän jumalamme Nui-Atuan ylimmäinen pappi, on joutunut veljiesi käsiin. Hän on nyt siellä vankina. Meidän jumalamme käskee meitä lunastamaan hänen henkensä. Minä olisin halunnut repiä sydämen rinnastasi, olisin halunnut, että sinun ja seuralaistesi päät ikuisesti koristaisivat tämän aitauksen paaluja, mutta Nui-Atua on puhunut.

Kai-Kumu, joka tähän saakka oli hillinnyt itsensä, näytti vapisevan vihasta, ja hänen kasvoistaan näkyi hurjaa liikutusta.

Pienen hetken kuluttua hän jatkoi tyynemmin:

-- Luuletko englantilaisten vaihtavan Tohongan itseesi?

Glenarvan ei vastannut heti, vaan katsoi maoripäällikköä tarkasti.

-- En tiedä, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

-- Puhu, Kai-Kumu jatkoi. -- Onko sinun henkesi meidän Tohongamme arvoinen?

-- Ei, Glenarvan vastasi. -- Minä en ole päällikkö enkä pappi kansalaisteni keskuudessa.

Tästä vastauksesta kummastuneena katsahti Paganel Glenarvaniin, voimatta ymmärtää hänen tarkoitustaan. Kai-Kumu näytti yhtä hämmästyneeltä.

-- Sinä epäilet siis? hän sanoi.

-- Minä en tiedä, Glenarvan toisti.

-- Eivätkö sinun maanmiehesi ota sinua vastikkeeksi meidän Tohongastamme?

-- Minuako yksin? Glenarvan vastasi. -- Eivät. Meidät kaikki mahdollisesti.

-- Maorien keskuudessa, Kai-Kumu sanoi, -- annetaan pää päästä.

-- Tarjoa ensin nämä naiset vastikkeeksi papistasi, Glenarvan sanoi, viitaten lady Helenaan ja Mary Grantiin.

Lady Helena yritti syöksyä miehensä luo, mutta majuri esti.

-- Näillä molemmilla naisilla, Glenarvan jatkoi kunnioittavasti kumartaen lady Helenalle ja Mary Grantille, -- on korkea asema maassaan.

Soturi katseli kylmästi vankiansa. Ilkeä hymy levisi hänen huulilleen, mutta hän tukahdutti sen heti ja vastasi äänellä, jota töin tuskin pystyi hillitsemään.

-- Luuletko sinä voivasi pettää Kai-Kumua väärillä sanoilla, kirottu eurooppalainen? Luuletko sinä, että Kai-Kumun silmät eivät näe sydämiin? Ja osoittaen lady Helenaa hän lisäsi:

-- Tuo on sinun vaimosi!

-- Eipä kuin minun! Kara-Tete huusi.

Samassa tämä työnsi vangit syrjään ja tarttui lady Helenaa olkapäästä.

-- Edward! parahti onneton nainen kauhistuneena.

Sanaakaan sanomatta lordi Glenarvan kohotti käsivartensa. Laukaus pamahti, ja Kara-Tete kaatui kuolleena maahan.

Laukauksen jälkeen syöksyi alkuasukkaita ryöppynä ulos majoista. Pah täyttyi silmänräpäyksessä, ja sata kättä kohotettiin kovaonnisia vastaan; Glenarvanin ase temmattiin hänen kädestään.

-- Tabu! Tabu! Kai-Kumu huusi.

Kai-Kumu katsahti Glenarvaniin omituisesti; sitten hän toisella kädellään suojeli murhaajaa ja toisella esti joukkoa, joka tahtoi repiä eurooppalaiset kappaleiksi.

Vihdoin hänen äänensä kuului yli melun.

-- Tabu! Tabu! hän huusi

Sana pysäytti joukon Glenarvanin ja hänen kumppaniensa eteen, joita yliluonnollinen voima suojeli.

Vähän myöhemmin heidät vietiin takaisin Wareatuaan, jota käytettiin heidän vankilanaan. Mutta Robert Grant ja Jacques Paganel eivät enää olleet heidän mukanaan.

MAORlPÄÄLLIKÖN HAUTAJAISET.

Uudessa Seelannissa varsin yleisen tavan mukaan oli Kai-Kumulla heimopäällikkyyden ohella myös arikin arvo. Hän oli myös pappi ja saattoi siis julistaa ihmisiä tai esineitä tabuksi.

Kaikille Polynesian kansoille yhteisen tavan mukaan on kaikki yhteydenpito, kosketus siihen esineeseen tai henkilöön kielletty, joka on julistettu tabun alaiseksi. Maorikansan uskonnon mukaan suuttunut jumala rankaisisi kuolemalla jokaista, joka rohkenisi herjaavalla kädellä koskettaa tabuksi julistettua. Ja jos jumala viivyttelisi häpäisynsä kostamista, papit pitäisivät huolta siitä.

Päälliköt käyttivät tabua poliittisiin tarkoituksiin, vaikka se usein myös on seurauksena jostakin tavallisesta tilanteesta yksityiselämässä. Alkuasukas julistetaan muutamiksi päiväksi tabuksi monissa eri tapauksissa: kun hän on leikannut tukkansa, kun hänet juuri on tatuoitu, kun hän rakentaa ruuhtaan tai majaansa, kun häneen tarttuu tappava tauti tai kun hän on kuollut. Jos varomaton kulutus uhkaa hävittää virroista kalat tai pelloista ennenaikaisesti perunat, niin niitä suojaamaan asetetaan tabu. Jos päällikkö haluaa karkottaa epämieluisat vieraat asunnoistaan, hän julistaa tälle tabun; tai jos hän haluaa vain omaksi edukseen pitää yhteyttä vieraaseen laivaan, laivaa koskee taas tabu; samoin, jos hän katsoo hyväksi panna karanteeniin eurooppalaisen matkustajan, johon hän on tyytymätön, niin hänellä on yhä hyvänä keinona tabu. Hänen tabu-kieltonsa on siis samanlainen kuin muinaisten kuninkaiden "_veto_".

Kun jokin esine on julistettu tabuksi, kukaan ei voi rankaisematta koskea siihen. Jos alkuasukas joutuu pannaan, on määrätyt ravintoaineet määrättynä aikana kielletty häneltä. Ennen kuin hänet vapautetaan tästä ruokavaliosta, häntä auttavat orjat, jos hän on rikas, työntäen hänen suuhunsa ne ruoat, joita hän ei saa koskettaa käsillään; jos hän on köyhä, hänen on pakko ottaa ravintonsa suullaan, ja näin tabu muuttaa hänet eläimeksi.

Tämä merkillinen tapa määrää ja vaikuttaa sanalla sanoen uusseelantilaisten pienimpiinkin toimiin. Se on jumalan lakkaamatonta puuttumista yhteiskunnalliseen elämään. Sillä on lain voima, ja siksi voi sanoa, että alkuasukkaiden koko laki, jota vastaan ei ole kiistämistä eikä kiistetä, sisältyy tabun ahkeraan käyttöön.

Mitä Wareatuaan teljettyihin vankeihin tulee, niin mielivaltainen tabu pelasti heidät heimon raivolta. Muutamat Kai-Kumun ystävät ja kannattajat olivat pysähtyneet heti päällikkönsä äänen kuullessaan ja suojelleet vankeja.

Glenarvan ei kuitenkaan kuvitellut häntä odottavaa kohtaloa sen paremmaksi. Vain hänen kuolemansa saattoi sovittaa päällikön murhan. Mutta kuolema villien kansakuntien keskuudessa on aina vasta pitkän kidutuksen loppu. Glenarvan odotti siis saavansa julmasti sovittaa sen oikeutetun suuttumuksen, joka oli pannut aseen hänen käteensä, mutta hän toivoi, että Kai-Kumun viha ei koskisi muita kuin häntä.

Millaisen yön hän ja hänen toverinsa viettivätkään! Kuka voisi kuvata heidän tuskaansa! Robert-parkaa ja kunnon Paganelia ei ollut ilmestynyt takaisin, mutta eikö heidän kohtalonsa ollut ilmiselvä? Eivätkö he olleet alkuasukkaiden koston ensimmäisiä uhreja? Kaikki toivo oli kadonnut jopa MacNabbsinkin sydämestä, joka ei hevillä joutunut epätoivoon. John Mangles oli vähällä tulla hulluksi nähdessään kuinka synkän toivottomana Mary Grant suri veljeään. Glenarvan ajatteli lady Helenan hirvittävää pyyntöä, kun tämä kidutusta tai orjuutta karttaakseen tahtoi kuolla hänen kädestään! Oliko hänellä rohkeutta tähän kauheaan tekoon?

-- Ja Mary, olisiko oikeutta tappaa häntä? ajatteli John, jonka sydän oli haljeta.

Karkaaminen taas oli ilmeisesti mahdotonta; kymmenen hampaisiin saakka aseistettua miestä vartioi Wareatuan ovella.

Koitti aamu 13. päivänä helmikuuta. Alkuasukkaiden ja tabun suojaamien vankien välillä ei ollut tapahtunut mitään kosketusta. Majassa oli jonkin verran ruokaa, joihin onnettomat tuskin kajosivat; tuska vei nälän. Päivä kului tuottamatta mitään muutosta tai toivoa. Epäilemättä kuolleen päällikön hautaus ja heidän kuolemanrangaistuksensa tulisi tapahtumaan samanaikaisesti.

Mutta vaikka Glenarvan ei koettanut salata itseltään, että Kai-Kumun oli täytynyt luopua vankien vaihdon ajatuksestakin, oli majurilla tässä suhteessa sittenkin toivon kipinä.

-- Kuka tietää, hän sanoi, muistuttaen Glenarvanille siitä vaikutuksesta, jonka Kara-Teten kuolema oli tehnyt päällikköön, -- kuka tietää, etteikö Kai-Kumu tunne olevansa teille kiitollisuudenvelassa?

Mutta tästä MacNabbsin huomautuksesta huolimatta Glenarvan ei ollut toiveikas. Seuraavakin päivä kului, eikä tehty mitään valmisteluja heidän teloittamisekseen.

Syy tähän lykkäykseen oli maorien usko, että sielu viipyy vainajan ruumiissa kolme päivää kuoleman jälkeen, eikä ruumista siis kolmeen vuorokauteen haudata. Tätä tapaa noudatettiin tarkkaan, ja helmikuun 15. päivään saakka pah pysyi autiona. John Mangles nousi Wilsonin olkapäille ja katseli usein ulkovarustuksia; mutta ainoatakaan alkuasukasta ei näkynyt. Vain vartijat kulkivat valppaina ja vuorottelivat Wareatuan ovella.

Mutta kolmantena päivänä majat avattiin, ja miehiä, vaimoja, lapsia, yhteensä monta sataa maoria, kokoontui tyyninä ja äänettöminä pahiin.

Kai-Kumu astui ulos majastaan ja asettui heimon päämiesten kanssa puolen metrin korkuiselle korokkeelle linnoituksen keskelle. Kansa asettui puoliympyrään muutaman metrin päähän hänen taakseen, ja kaikki olivat vaiti.

Kai-Kumun antamasta merkistä lähti eräs soturi Wareatuaa kohti.

-- Muista! lady Helena sanoi miehelleen.

Glenarvan syleili vaimoaan. Samalla hetkellä lähestyi Mary Grant John Manglesia.

-- Lordi ja lady Glenarvan myöntänevät, hän sanoi, -- että jos vaimo voi kuolla miehensä kädestä välttääkseen häpeällistä elämää, niin voi myös morsian puolestaan samasta syystä kuolla sulhasensa avulla. John, tänä elämämme viimeisenä hetkenä voin teille sen sanoa: enkö jo kauan aikaa ole ollut morsiamenne sydämessänne? Voinko luottaa teihin, rakas John, kuten lady Helena Glenarvaniin?

-- Mary! nuori kapteeni huudahti syvästi järkyttyneenä. -- Voi, rakas Mary...!

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä matto vedettiin syrjään ja vangit vietiin Kai-Kumun luo; molemmat naiset olivat alistuneet kohtaloonsa, ja miehet peittivät tuskansa suorastaan yli-inhimillistä tarmoa todistavan tyyneyden alle.

He pysähtyivät seelantilaisen päällikön eteen, joka ei antanut kauan odottaa tuomiota.

-- Sinä tapoit Kara-Teten? hän sanoi Glenarvanille.

-- Minä tapoin hänet, lordi vastasi.

-- Huomenna auringon noustessa kuolet.

-- Yksinkö? kysyi Glenarvan, jonka sydän sykki kiivaasti.

-- Ah, jos vain Tohongan henki ei olisi niin kallisarvoinen! huudahti Kai-Kumu, jonka katseessa paloi villi kaipaus.

Tällä hetkellä syntyi väkijoukossa hälinää ja Glenarvan katsahti pikaisesti ympärilleen.

Pian antoi joukko tietä, ja eräs soturi astui esiin märkänä hiestä, rasitusten uuvuttamana.

Heti kun Kai-Kumu näki hänet, hän sanoi miehelle englanniksi, ilmeisesti haluten, että vangit ymmärtäisivät:

-- Tuletko pakekien leiriltä?

-- Tulen, maori vastasi.

-- Näitkö vangin, Tohongan?

-- Minä näin hänet.

-- Elääkö hän?

-- Hän on kuollut. Englantilaiset ovat ampuneet hänet.

Nyt oli Glenarvanin seuralaistenkin kohtalo selvä.

-- Te kaikki, Kai-Kumu huusi, -- kuolette huomenna auringon noustessa.

Näitä onnettomia kohtaisi erotuksetta yhteinen rangaistus. Lady Helena ja Mary Grant katsahtivat kiitollisina taivaaseen.

Vankeja ei viety takaisin Wareatuaan, sillä heidän piti olla läsnä päällikön hautauksessa ja siihen kuuluvissa verisissä juhlamenoissa. Joukko sotureita vei heidät muutaman askelen päähän suunnattoman "kudin" juurelle, minne vartijat jäivät heidän luokseen päästämättä heitä silmistään. Virallisen surunsa valtaama maoriheimo näytti unohtaneen heidät.

Määrätyt kolme päivää olivat kuluneet Kara-Teten kuolemasta, ja vainajan sielu oli siis iäksi jättänyt ruumiin. Toimitus alkoi.

Ruumis tuotiin pienelle kummulle keskelle linnoitusta puettuna kallisarvoiseen pukuun ja käärittynä komeaan phormium-mattoon; hänen sulilla koristetussa päässään oli vihreistä lehvistä tehty seppele; kasvot, kädet ja rinta oli voideltu öljyllä, eivätkä ne näyttäneet lainkaan muuttuneen.

Sukulaiset ja ystävät lähestyivät kummun juurta, ja yhdellä kertaa, ikään kuin orkesterinjohtajan lyödessä tahtia surukantaattiin, kuului valtava itkun, huokausten ja nyyhkytysten kuoro. Vainajaa itkettiin valittavassa, hyvin hitaassa rytmissä. Hänen lähimpänsä löivät itseään päähän ja sukulaiset raapivat kynsillä kasvojaan, tuhlaten enemmän verta kuin kyyneliä. Onnettomat naiset täyttivät tunnollisesti tämän alkukantaisen velvollisuuden. Mutta nämä surun ilmaisut eivät olleet riittäviä lepyttämään vainajan sielua, jonka suuttumus epäilemättä olisi iskenyt hänen heimonsa eloonjääneisiin, ja hänen soturinsa, jotka eivät voineet saada häntä takaisin henkiin, halusivat ainakin, ettei hän toisessa maailmassa kaipaisi maallisen elämän mukavuuksia. Kara-Teten vaimon ei pitäisi myöskään jättää puolisoaan yksin hautaan, ja muuten hän olisi itsekin kieltäytynyt jäämästä eloon miehensä jälkeen. Se oli velvollisuuden vaatima tapa, eikä Uuden Seelannin historiasta puutu esimerkkejä tällaisista uhrauksista.