Part 29

»Astukoot he nyt esiin! Pelastakoot he sinut, jotka mittaavat taivaan ja tähystelevät tähtiä ja joka uudenkuun aikana julistavat, niistä kohtalosi on tuleva ylitsesi! Mutta katso, he ovat kuin olki, joka tulessa poltetaan. He eivät voi pelastaa elämääsi liekeistä.»

Kaikkien muinaisajan kansojen perimätiedot viittaavat Babyloniaan ja Egyptiin loitsinnan kehtoina. Olihan Egyptissä samoinkuin Babyloniassa tapana turvautua manauksiin sairaudentapauksissa, mutta ennen kaikkea harjoittivat egyptiläiset loitsintaa palvellakseen vainajia ja auttaakseen heitä toisessa maailmassa. Kuolemankirjahan on ilmeisin todistus tästä. Babylonialaisten loitsinta taasen kohdistui tähän elämään, ja ominaista tälle on toiselta puolen usko pahoihin henkiin, joita manaaja karkoittaa, ja hyviin henkiin, jotka hän ottaa avukseen, toiselta puolen taas se tärkeä osa, joka astrologialla on babylonialaisten taikauskossa. Egyptiläisten uskonnollisen käsityksen mukaan ei ollut olemassa pahoja eikä hyviä henkiä; jumalat itse olivat manauksin voitettavissa.

Manauksensa papit lausuivat tai, oikeammin sanoen, kuiskasivat tai mutisivat, useimmiten öisin soihtujen valossa. Erinäisissä tiloissa kuului asiaan, että manaaja esiintyi punaisiin vaatteisiin pukeutuneena. Toisinaan hän kuiskasi loitsukaavansa manattavaa pahaa henkeä edustavan uhrieläimen korvaan. Manauksissa kehoitettiin pahoja henkiä poistumaan lausumalla peloittavia uhkauksia siltä varalta, että nämä eivät luopuisi häijyistä vehkeistään. Manauksiin liittyi usein rukouksia, joissa käännyttiin hyvänsuopien jumalolentojen puoleen pyytäen apua pahojen henkien ahdistamille heidän kiusaajiaan vastaan.

Eräästä kirjeestä 7. vuosisadalta e.Kr. saamme erittäin havainnollisen kuvan menoista assyrialaisen sairastaessa: oveen on ripustettu sika, lintu ja orjantappurapensas. Manaaja, punaisiin vaatteisiin pukeutuneena ja pitäen haukkaa kädessään, asetuttaa sairasvuoteen ympärille suitsutusastioita ja tulisoihtuja ja manaa taudinaiheuttaneita pahoja henkiä poistumaan ovesta.

Henkienmanausten kaavoja on löytynyt suunnattomat määrät Assurbanipalin kirjastosta. Siellä on manauksia ruttotauteja, päänsärkyä, kuumetauteja, riivaantumista, s.o. kaatuvatautisuutta tai mielipuolisuutta aiheuttavia pahoja henkiä vastaan, siellä kaavoja demoneja vastaan, jotka aiheuttavat panettelua ja kirouksia, myrskyjä ja rajuilmoja, siellä manauksia noita-akkoja ja poppamiehiä vastaan, jotka kykenevät tuottamaan kuolemaa ja onnettomuuksia ihmisille. Eräs tyypillinen manaus kuului näin: »Manaa sinä taivainen suojelushenki ja manaa sinä maallinen suojelushenki, paha henki, erämaan paha henki, korkean vuorenkukkulan paha henki, meren paha henki, suon paha henki! Manaa sinä taivainen suojelushenki, ja manaa sinä maallinen suojelushenki tauti sisälmyksistä, tauti sydämestä, levottomuutta aiheuttava sydämenkouristus, keltatauti, pääntauti[152], pahanlaatuinen punatauti, inhoittava ihottuma, munuaistauti, taukoamaton, kauhea särky, painajainen!»

Suurin manauskaavakokoelma on »Pahat henget» niminen laaja teos. Pahaa henkeä manataan taivaan ja maan nimessä jättämään riivaamansa ihminen ja »asettumaan asumaan johonkin toiseen paikkaan.» — Eräässä tyypillisessä manauskaavassa sanotaan: »Siihen hetkeen saakka, jolloin poistut riivaamastasi ruumiista, et saa ruokaa syödäksesi, et vettä juodaksesi, et järvestä, joista etkä kaivoista. Jos tahdot lentää taivaaseen, et ole saava siipiä, jos tahdot jäädä maan päälle, et ole löytävä itsellesi asuntoa. Poistu ihmisestä, hänen jumalansa pojasta!» Sen sijaan rukoili manaaja jotakin hyvää henkeä asettumaan asumaan pahan riivaamaan.

Parilla muulla manauskokoelmalla on nimenä »Polttaminen». Eräs keino vapauttaa ihminen toisen ihmisen kostolta tai kirouksesta, taudista ja synnistä oli sellainen, että pappi poltti sipulin, lehden erältään, samalla lausuen: »Aivan samalla tavalla kuin tämä sipuli kuoritaan ja heitetään tuleen ja loimuava liekki sen kuluttaa, aivan samoin kuin sitä ei enää milloinkaan istuteta maahan, sen juuret eivät enää tunkeudu maahan, sen vana ei enää kasva esiin näkemään aurinkoa, se ei itse enää tule jumalten eikä kuninkaitten pöydälle, niin kuorittakoon kosto, kirous, tauti, synti! Nyt polttakoon ne loimuava tuli, ja kirous kadotkoon!»

Toiset näistä manauksista on kirjoitettu vanhalla sumerilaisten kielellä ja ovat niin muodoin ainakin 6 000 vuotta vanhoja. Toiset on kirjoitettu assyrian kielellä, mutta tällaisten loihdintakaavojen kielellinen tutkiminen on osoittanut yhä todennäköisemmäksi, että _nämäkin_ alkujaan on kirjoitettu sumerilaisten kielellä.

Pikkulasten hengen riistävää kauheata demonia vastaan oli paras keino valmistaa savesta tai maapihkasta, vahasta, puusta tai muusta helposti palavasta aineesta nukke ja viekoitella kaikenmoisilla taikatempuilla demoni siirtymään nukkeen. Sitten kävi helposti päinsä tehdä paha henki vaarattomaksi joko lyömällä rikki tai polttamalla riivattu nukke. Poppamiehet ja noita-akat tehtiin vaarattomiksi myös polttamalla heidän kuvansa roviolla.

Eräs manaus noita-akkoja vastaan kuuluu seuraavalla kauniilla tavalla: »Kuka olet, raivosta kiehuva noita, jonka sydämessä syntyi sana, mikä aiheutti onnettomuuteni, jonka kieli taikasanan ylitseni lausui, jonka huulilta myrkytykseni lähti, ja jonka jalanjälkiä kuolema seuraa? Kuule, sinä noita-akka, minä tartun sinun suuhusi, sinun kieleesi, sinun säkenöiviin silmiisi, sinun nopeisiin jalkoihisi, sinun eteenpäin syöksyviin polviisi, sinun lakkaamatta heiluviin käsiisi ja sidon ne selkäsi taa. Kirkkaasti paistava kuunjumala hävittäköön ruumiisi ja heittäköön sinut vedellä ja tulella täytettyyn kuiluun!»

* * * * *

Uhreja ja manauksia kuului vertauskuvallisina toimituksina kaikkiin juhlallisiin välipuheisiin, ennen kaikkea rauhansopimukseen. Mielenkiintoisen kertomuksen siitä, mitenkä tällöin meneteltiin, sisältää eräs n. v. 750 e.Kr. Assyrian kuninkaan ja erään Mati-ilu nimisen syyrialaisen ruhtinaan välillä tehty sopimuskirja. Silloin uhrattiin pukki ja lausuttiin seuraavanlaisia kirouksia sellaisen tapauksen varalta, että Mati-ilu rikkoi sopimuksen: »Kuten tämä pukki vietiin laumastaan eikä enää palaa sinne eikä enää asetu lauman etunenään, niin myös Mati-ilu viedään, jos hän rikkoo valansa, maastaan yhdessä poikiensa, tyttäriensä ja kansansa kera. Hän ei siinä tapauksessa enää saa palata sinne eikä saa asettua kansansa johtoon. Jos Mati-ilu rikkoo tämän valansa, hakataan hänen päänsä poikki niinkuin tämän pukin pää. Tämä pää ei ole pukin pää — se on _Mati-ilun_ pää ja hänen poikainsa, hänen suurmiestensä ja hänen alamaistensa pää.»

Sitten hakattiin poikki pukin jäsenetkin samalla jatkuvasti verraten niitä Mati-ilun jäseniin ja lopuksi eläimen siitinelin seuraavin uhkauksin: »Jos Mati-ilu rikkoo valansa, tehdään hänestä portto ja hänen sotilaistaan naisia. Porttojen tavoin he tulevat ajelehtimaan kaupunkinsa kaduilla. Maasta maahan ajetaan heitä ja hedelmättömiksi he saavat jäädä kuten muulit, ilman vaimoja ja lapsia. Ishtar on riistävä heiltä heidän miehuudenvoimansa.»

Tällaiset kiroukset ovat tunnusomaisia myöskin niille raja- ja muistokiville, joilla ilmaistiin eri maa-alueiden rajat ja varmennettiin haltijan omistusoikeus, perustuipa tämä sitten ostoon, perintöön tai lahjoitukseen. Tyypillinen on eräs 3 000 vuoden vanha kuninkaallinen maatilan »lahjoituskirja», joka on hakattu edellä mainitun tapaiseen muistokiveen. Se perusteellisuus ja juurtajaksaisuus, millä lahjoituksen ikuinen arvo taataan, ei jätä toivomisen varaa. Loppuponsi kuuluu nimittäin näin: »Sen tapauksen varalta, että tulevaisuudessa nousisi joku virkamies, olipa hän sitten minkä arvoasteinen tahansa ja koettaisi anastaa tämän lahjoituksen ja sanoisi: 'Ei tämä tilus ole mikään kuninkaallinen lahjoitus', tai jos sellainen mies peläten kuninkaan kirouksen kohtaavan itseään houkuttelisi jonkun toisen henkilön: hullun, tyhmän, maankiertäjän tai roiston poistamaan tämän muistokiven, kaivamaan sen maahan tai kätkemään sen luoksepääsemättömään paikkaan tai vahingoittamaan sitä kivellä ja poistamaan kirjoituksen, niin tulevat tässä alla luetellut jumalat suuttumaan häneen» — tässä luetellaan Anu, Bel, Ea, Shamash, Marduk, Ishtar, Ellil ja 40 muuta jumaluusolentoa. »Kirotkoot he hänet peruuttamattomalla kirouksella, joka tuottaa sairauden hänen ylitseen! Hänen ruumiinsa peittäköön parantumaton spitaali ja hän ajettakoon kaupungin porteilta! Kokoonkyyristyneenä maatkoon hän kuten villiaasi kaupunkinsa ympärysmuurin ulkopuolella. Koiran tavoin tulkoon hän halveksimisen esineeksi kaupungin torilla! Rangaistakoon häntä parantumattomalla vesitaudilla, hänen ruumiinsa täyttyköön syövyttävällä myrkyllä. Vitsauksena kohdatkoon hänen maataan kato ja kuivuus, ja suuret jumalat hävittäkööt hänen nimensä, hänen siemenensä ja jälkeläisensä ihmisten suusta!»

Sellaiset kiroukset ovat saman laatuisia kuin ne, joilla Hammurapi uhkaa sitä, ken rikkoo hänen laki määräyksiään vastaan: »Lähettäköön Nin-karrak-jumalatar, Anun tytär, vaikean taudin hänen jäseniinsä, ankaran, parantumattoman kuumeen, kuumeen, jonka laatua lääkäri ei tunne, ja jota ei voida lieventää millään kääreellä, kalmanpureman, jota ei saata välttää!»

* * * * *

Väittämäänsä kykyyn karkoittaa pahoja henkiä ja nähdä tulevaisuuteen perustui etupäässä babylonialaisten pappien — varsinkin heidän manuu- ja ennepappiensa — niin suuri vaikutusvalta kansan mieleen, että he, egyptiläisten hierarkian tapaan, ajoittain muodostivat valtion valtiossa, jolle oli tunnusomaista sangen voimakas maallisten etujen harrastus. Jo yli 4 500 vuotta takaperin valitti eräs babylonialainen kuningas, joka koetti pitää pappeja aisoissa, että he »tunkeutuivat köyhän lesken puutarhaan, ottivat hänen puunsa ja ryöstivät hänen hedelmänsä», sekä että he »ryöstivät aasit ja oivalliset vetohärät»; ja vielä myöhemminkin kuulee puhuttavan samankaltaisista jumalanpalvelijain harjoittamista väkivaltaisuuksista. Sitä arveluttavammaksi kävi hierarkian maallinen valta, kun pappisarvo kulki perintönä. Eufrat-Tigrismaissa samoinkuin Egyptissä oli papistolla niin arvokas asema, että prinsseille ja prinsessoille annettiin korkeita papillisia virkoja.

VALITUSLAULUJA JA KATUMUSPSALMEJA.

Verrattomasti korkeammalle tasolle kuin milloinkaan muulloin kohoaa babylonialais-assyrialainen kirjallisuus muutamissa katumuspsalmeissa, jotka on löydetty Assurbanipalin kirjastosta. Ne muistuttavat toisinaan aivan hämmästyttävästi Vanhan Testamentin psalmeja. Persoonallinen synninhätä ja syyllisyydentunto ilmaiseikse näissä sydäntävihlovalla tavalla. On kuulevinaan niissä Vanhan Testamentin profeettojen ja psalminlaulajien mahtavana kaikuvan äänen. Eräs kaikkein ylevimmistä kuuluu jättämällä pois osan kerroista ja kaavamaiset käänteet seuraavasti:

»Oi Herra, monet ovat minun syntini, suuret minun rikkomukseni. Minä rukoilin apua, mutta ei kenkään ojentanut minulle auttavaa kättä. Minä itkin, mutta kukaan ei rientänyt rinnalleni. Minä päästin kuuluville valitushuudon, mutta kukaan ei kuullut minua. Tuskaisa on oloni; surun valtaamana luon katseeni maahan. Ihmiset ovat paatuneita, kellään ei ole ymmärrystä. Niin monta kuin heitä onkin — kukapa heisiä tietää jotakin? Kukaan ei ymmärrä, tekeekö hän oikein vai väärin. Laupiaan jumalani puoleen minä käännyn korkealla äänellä huutaen häntä avukseni. Oi Herra, älä hylkää palvelijaasi! Hän makaa loassa — ojenna hänelle kätesi! Synti, minkä olen tehnyt, käännä parhaaksi! Rikoksen, minkä olen tehnyt, vieköön tuuli mukanaan! Kaikki minussa piilevä paha riisu minulta kuni vaatteet! Oi jumalani, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän, niin vapahda minut niistä! Oi jumalattareni, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän, niin vapahda minut niistä!

Valtavia ovat myös muutamat valitusrunot sairaudesta, vanhuudenheikkoudesta ja muusta surkeudesta, joka ihmistä kohtaa. Kauneimman ja omintakeisimman niistä on jättänyt jälkeensä babylonialainen Job, joka siinä on esittänyt mietiskelyitänsä ihmisen kärsimyksen arvoituksesta. Sen nimenä on »_Valitusruno vanhurskaan miehen kärsimyksistä_». — »Kielensä kauneudessa, ajatustensa syvyydessä, siveellisessä vakavuudessaan ja varsinkin loppusanojensa valtavuudessa, jotka ilmituovat varman pelastuksen toivon, tämä runo kuuluu koko maailmankirjallisuuden ylevimpiin», sanoo eräs assyrialaisbabylonialaisen kirjallisuuden etevä tutkija.

Me tunnemme tämän runon pääasiallisesti Assurbanipalin kirjaston jäljennöksistä, mutta on paljon sisäisiä todistuksia siitä, että runo — huolimatta korkeasta esteettisestä ja siveellis-uskonnollisesta tasostaan — on paljon vanhempi Assurbanipalin aikaa. Aivan viime aikoina onkin löytynyt melkoista vanhempi jäljennös eräästä toisesta Babylonian kaupungista.

Tekijän sanotaan olleen Babylonian kuningas. Runoelman kannattava pohja-ajatus on, että vanhurskaankin kärsimykset palvelevat jumaluuden ylistystä. Se kuuluu näin:

Korkean iän olen saavuttanut; yli rajan olen käynyt. Minne kääntynenkin, vaikeata, vaikeata on. Huoli on alinomainen; menestystä en tunne. Kun huusin jumalaani, ei hän kääntänyt kasvojansa puoleeni. Kun kutsuin jumalatartani, ei hän päätänsä kohottanut.

Merkkienselittäjä ei tulkinnut ennustuksillansa tulevaista; uhreilla ei hankkinut tietäjä minulle sovitusta. Kun etsin merkkienselittäjän, ei hän antanut minulle selitystä; loitsija ei taikakeinoillaan kirvoittanut kiroustani. Kuinka nurjaa onkaan kaikki tässä matoisessa maailmassa!

Kun katsoin taakseni, näin ahdistuksen minua vainoavan. Aivan kuin en uhria jumalalleni olisi antanut tai aterian aikana jumalatartani huutanut, en kasvojani maahan luonut en tomuun langennut, aivan kuin se, kenen suuhun rukous on takistunut, jolle jumalanpäivää ei ole ja jolta jumalain juhla on unohtunut, aivan kuin se,

joka oli välinpitämätön eikä jumalain käskystä välittänyt, jumalanpelkoa ja kunnioitusta ei väellensä opettanut, ei jumalaansa rukoillut, hänen ruokaansa nautitsi, jumalattarensa hylkäsi eikä hänelle juomauhria vuodattanut, kuin se, joka kunniata saaneena herransa unohti, mahtavan jumalansa nimeä kevytmielisesti mainitsi — sellaiselta minä näytin.

Ja kuitenkin ajattelin ainoastaan rukousta ja avuksihuutoa; rukous oli sääntöni, uhri minun tottumukseni. Jumalten päivä oli minun sydämeni halu; jumalattaren päivä oli rikkauteni ja voittoni. Jumalten kuninkaan juhliminen oli minun iloni; hänen ylistämisensä oli minun nautintoni. Minä opetin maatani kunnioittamaan jumalan nimeä; jumalattaren nimeä kunnioittamaan opetin minä kansani.

Kuninkaan kunnioitusta teroitin minä heille, palatsin kunnioitusta opetin minä kansalle. Minä luulin, että jumalalle tällainen oli otollista! Mutta mikä ihmisestä on hyvää, se jumalalle on pahaa; mikä hänestä on halpaa, se jumalalle on mieleen. Kuka voi ymmärtää, mitä jumalat taivaassa harkitsevat?

Jumalan suunnitelmat ovat pimeyden peitossa, kuka käsittää niitä? Kuinka lyhyellenäkevät ihmiset voivatkaan käsittää jumalan teitä? Ken illalla vielä eli, oli aamulla kuollut. Äkkiä joutui hän tuskiin; hetkessä oli hän lyöty. Toisen kerran laulaa ja soittaa ihminen; tuossa tuokiossa hän jo ulvoen itkee. Kuin päivä ja yö vaihtuu ihmisten mieli.

Nälissänsä he ovat kuin kuolleet; kylläisinä he ovat mielestänsä kuin jumala. Jos heille käy hyvin, niin he puhelevat taivaaseen noususta; multa vaikeuksissa he haastelevat manalle menosta. — — — Vankilaksi on taloni minulle tullut; lihani kahleissa ovat minun käsivarteni. — — —

Ruoskalla on vainoojani lyönyt minut haavoja täyteen; sauvallansa hän on minut lävistänyt — pisto oli kauhea. Kaiken päivää vainooja minua ahdistaa; yöllä hän ei anna minun hetkeäkään hengähtää.

Tuskissa olen kiemurrellut, niin että jäseneni ovat kuin ruhjotut; minun lihakseni ovat irtirevityt, ne ovat — — —. Vuoteellani minä vyöhkyröin kuin härkä, kuin lammas oman likani tahraamana. Minun kuumeeni tuskia eivät loitsijat käsittäneet; minun ennemerkkejäni eivät merkinselittäjät ymmärtäneet. Ei voinut loitsija torjua sairauttani, eikä sairasteluni loppua ennustaja ilmoittaa.

Ei auttanut minun jumalani, ei tarttunut minua käteen; ei armahtanut minua jumalattareni, ei hän astunut rinnalleni. Avattu oli jo hauta maahanpanijaiset valmiit; ennenkuin olin kuollut, valitusvirret kaikuivat. Koko minun maani huusi: »Miten onkaan hän tuhottu!» Vihamieheni kuuli sen — hänen kasvonsa kirkastuivat, kadehtijani sai sen tietää, hänen mielensä riemuitsi. Tiedän kuitenkin päivän, jolloin kyynelistäni on tuleva loppu, jolloin suojelushenkieni joukossa minua kunnioitetaan kuin jumalaa.»

Kun syventyy tähän murtuneen sydämen syvien tunteiden todistukseen, on taipuvainen vetämään siitä liian kauas kantavia johtopäätöksiä babylonialaisten uskonnollisesta kannasta. Mutta yhtä vähän kuin Ekhnatonin Atoninhymni kelpaa egyptiläisten uskonnollisen käsityksen tai Platonin dialogit kreikkalaisen kansanuskon mittapuuksi, yhtä vähän saa babylonialaisista katumuspsalmeista tehdä johtopäätöksiä babylonialaisten uskonnollisesta kannasta yleensä. Kaikkien kansojen keskuudessa on esiintynyt persoonallisuuksia, jotka ovat kohonneet äärettömän paljon kansalaistensa keskitasoa korkeammalle voimatta kohottaa heitä mukanansa korkeuksiin. Ja jos välistä katumuspsalmien vaikutus tempasikin mukaansa tavallisen kansan, ei siitä ollut sen suurempaa seurausta kuin murtunut ja nöyrä _ryhti_, jolla toivottiin voitettavan takaisin jonkun jumalan armo, aivan kuin nöyrryttiin vihastuneen kuninkaan edessä.

Alkujaan katumuspsalmit ovat oikeastaan valituslauluja. Niissä ei ole niinkään paljon kysymyksessä synti ja katumus, vaan pikemminkin on tarkoitus voivotuksilla ja valituksilla herättää jumalain sääliä. Tärkeämpää on näyttää nöyrältä ja kurjalta kuin osoittaa katumusta. »Kuinka kauan vielä?» ja »Lupaa sovitusta!» ovat alati uudistuvia huudahduksia, joiden on hellytettävä jumala ja saatava hänen sydämensä lauhtumaan. Niinkuin loitsut johtuvat pahojen henkien, noitien ja poppamiesten pelosta, niin valituslaulut ja jumalille osoitetut rukoukset perustuvat heidän vihansa pelkoon. Rukousten, katumuslaulujen ja hymnien tarkoitus oli, kuten uhrinkin, saada jumalat sovinnollisemmiksi.

Kuinka läheisesti valituslaulut ja manaukset kuuluvat yhteen, näkyy siitäkin, että katumuspsalmit päättyvät usein neuvoihin avun saamisesta esim. siten, että kolme kertaa lausuu joitakin loitsukaavoja ja tällöin kääntää kasvonsa taaksepäin. Tällaiset häiritsevät piirteet osoittavat selvästi, että muinaisessa Babyloniassakin _uskonto_ ja _uskonnollisuus_ olivat kovin usein aivan eri asioita. Saisi kokonaan väärän kuvan todellisuudesta, jos babylonialaisen kansanmiehen uskonnollista kantaa ryhtyisi arvostelemaan yksityisten korkealle kehittyneiden henkilöiden sydämenvuodatusten perustalla. Tyypillisimpänä uskonnon ilmauksena ovat siellä henkien manaukset ja ennustukset. Joskin hymnit ja rukoukset vievät meidät uskonnollisen kehityksen korkeaan piiriin, niin jalkojemme juuressa ammottaa pohjaton syvyys alhaista taikauskoa, jätteenä menneen, alhaisemmalla kannalla olleen ajan tasolta, jolle kuitenkin kansan suuri joukko oli jäänytkin.

* * * * *

Kiintoisan kuvan siitä osasta, mikä jumalanpelolla oli yksityiselämässä, antaa meille muuan lähes neljätuhatta vuotta vanha assyrialainen kirje, jonka kaksi naista on kirjoittanut Assuriin liikeasioissa matkustaneelle miehelle. Se kuuluu näin: Me olemme täällä kotona kysyneet unienselittäjättäriltä. ennustajanaisilta ja vainajien hengiltä ja saaneet tietää, että Assur jumala vaatii sinulta jumalanpelkoa, mutta sinä rakastat rahaa ja halveksit viettää jumalaapelkääväisiä elämää. Etkö sinä voi olla Assur jumalalle mieliksi? Kun tämä kirje luetaan sinulle, mene heti Assurin temppeliin ja pelasta elämäsi! Lopuksi kirjeenkirjoittajattaret tekevät paljon puhuvan kysymyksen: »Miksi et lähetä rahaa niistä kankaista, joita sinun piti myydä?»

Kirjallisuutta:

Alfred Jeremias, Handbuch der altorientalischen Geisteskultur.

Bruno Meissner, Die Kultur Babyloniens und Assyriens.

Hugo Winckler, Die babylonische Geisteskultur.

Hermann Schneider, Kultur und Denken der Babylonier und Juden.

Morris Jastrow, Die Religion Babyloniens und Assyriens. (Laajat kirjallisuusviittaukset.)

P. Dhorme, La religion assyro-babylonienne.

Arthur Ungnad, Die Religion der Babylonier und Assyrer.

Frans Cumont, Den astrala religionen i forntiden. (Ranskasta ruotsinnettu.)

Alfred Jeremias, Die Panbabylonisten.

Alfred Jeremias, Monotheistische Strömungen innerhalb der babylonischen Religion.

Arthur Ungnad, Die Deutung der Zukunft bei den Babyloniem und Assyrern (»Der alte Orient» 1909).

R. Campbell Thompson, The devils and devil spirits of Babylonia.

R. Campbell Thompson, The reports of the magicians and astrologers of Nineveh and Babylon in the British Museum.

Ludvig Dennefeld, Babylonisch-assyrische Geburts-omina (Laaja kirjallisuusluettelo).

Christliebe Fichtner Jeremias, Der Schicksalglaube bei den Babyloniern (»Mitteilungen der vorderstaatlichen Gesellschaft» 1923). S Leonard W. King, Babylonian magic and sorcery.

François Lenormant, Die Magic und Wahrsagekunst der Chaldäer.

Otto Weber, Dämonenbeschwörung bei den Babyloniern und Assyrern (»Der alte Orient» 1906).

Emil Behrens, Assyrisch-babylonische Briefe kultischen Inhalts aus der Sargonidenzeit.

Friedrich Delitzsch, Mehr Licht.

Walter Schrank, Babylonische Sühnriten.

Heinrich Zimmern, Babylonische Hymnen und Gebete (»Der alte Orient» 1905 ja 1911).

Hugo Radau, Sumerian hymns and prayers to god Nin-ib from the temple library of Nippur.

Carl Wilhelm Belser, Babyolnischee Inschriften (Delitzsch—Haupt, Beiträge zur Assyrologie II.)

MORAALI JA ELÄMÄNVIISAUS.

Eräässä kuuluisassa loitsussa luetellaan koko joukko erilaisia syntejä, ja siitä saa selvän kuvan babylonialaisten uskonnollisista ja eetillisistä käsityksistä. Manaaja huutaa jumalia avuksensa ja kysyy, mitä synnintekoja sairas tai murheen painama on tehnyt, koska jumalalli viha ja rangaistus on häntä kohdannut:

»Onko hän pahoittanut jumalansa mielen? Onko hän kieltänyt myöntämisen tai myöntänyt kieltämisen asemesta? Onko hän toivonut toisille pahaa tai puhunut väärin? Onko hän lahjonut tuomaria? Onko hän kylvänyt vihaa isän ja pojan välille, äidin ja tyttären välille, veljesten välille, ystävysten välille? Onko hän halveksinut isäänsä ja äitiänsä? Onko hän käyttänyt vääriä punnuksia tai vetänyt rajat väärin? Onko hän tunkeutunut lähimmäisensä huoneeseen, lyhennellyt lähimmäisensä vaimoa, vuodattanut lähimmäisensä verta tai riistänyt lähimmäisensä vaatteet? Onko hän noussut esimiestänsä vastaan? Onko hänellä ollut sima kielellä, myrkky mielessä? Onko hän levittänyt vääriä oppeja? Onko hän tehnyt saastaisia tekoja ja toiminut loitsijana ja noitana? Onko hän ollut kosketuksissa kironalaisen kanssa, nukkunut kironalaisen vuoteessa, istunut kironalaisen tuolilla, syönyt kironalaisen astiasta tai juonut kironalaisen tuopista?»

Toisessa loitsutekstissä mainitaan sellaisiakin syntejä kuin taimien nyhtäminen pellolta, kaislan leikkaaminen ruohokosta, lähimmäisensä kanavan täyttäminen, virran veden pilaaminen ja metsänriistan poikasten tappaminen.