Part 2

Sellainen on puhdasta kuvittelua. Jaava-löydön _tieteellinen_ tulos rajoittuu siihen, että todellakin on löytynyt kallo, joka suuruudeltaan on tähän saakka tunnettujen alimmalla asteella olevain ihmisten ja korkeimmalla asteella olevain apinain kallojen välimailla. Mutta huomattakoon tarkoin: vain _suuruudeltaan_, Ramström lisää. _Suhteissaan_, muotojensa kehityksessä Jaava-kallo on kauttaaltaan apinamainen. »Ja», hän sanoo edelleen, »kun on todettava, onko Jaava-ihminen luettava apinamaisiin vai ihmismäisiin olentoihin, silloin luonnollisesti ratkaisu perustuu juuri tähän _muotokehitykseen_ eikä suuruuteen.» Mikään »siirtymämuoto» apinan ja ihmisen välillä n.s. Jaava-ihminen ei suinkaan ole.

* * * * *

Vielä vähäisemmäksi on lopuksikin kutistunut tieteellinen tulos eräästä toisesta kivettymälöydöstä, josta aikoinaan paljon puhuttiin. Piltdownissa eteläisimmässä Englannissa löytyi erästä hiekkakuoppaa kaivettaessa tuon tuostakin vuosina 1911—1913 siksi monta ihmispääkoppaan kuuluneelta näyttävää palasta, että niistä voitiin saada esille ainakin pääkallon luonteenomaiset piirteet. Mutta sen pahempi ei enempää, sillä luukappaleet olivat niin vahingoittuneita, että niistä oli mahdoton koota kokonaista pääkoppaa — niitä ei ollut edes puolta tarvittavasta määrästä. Löytyi myöskin suhteellisesti yhtä vaillinainen alaleuan puolikas, jossa oli pari hammasta. Nyt kiinnosti mieltä se seikka, että itse kallo kauttaaltaan on ihmistyyppiä, mutta alaleuka sitävastoin apinamainen. Löytyneitä luujätteitä ensimmäisenä tarkastellut englantilainen tutkija julisti ensi-ihastuksensa vallassa, että nyt oli löytynyt jätteitä »ihmissuvun aamunsarastuksen aikoina eläneestä ihmisestä». Ja riemuiten huudahti toinen »asiantuntija»: »Niinhän oli täsmälleen, kuin mitä minä aina olen sanonut ja mikä nyt on saanut vahvistuksensa: että apinan kehittyessä ihmiseksi ensiksi kehittyivät ihmislaajuuteen _aivot_ ja _pääkoppa_, sitten muut ruumiinosat!» — Vertaa nyt tätä lausuntoa antropologien riemuun ja päinvastaiseen uskoon »Jaava-ihmisen» löytyessä! Alinomaa toistuu kaikilla aloilla se tosiasia, että itsekukin haluaa tulla autuaaksi omalla uskollaan.

Reippaasti löytäjä seurasi myöskin »Jaava-ihmisen» kallotutkimuksen esimerkkiä ja »rekonstruoi» myöskin »Piltdown-ihmisen» täydellisen kallon. Muitta mutkitta hän teki »alkuihmiselle» leukaosan, joka oli siinä alkuperäisinten tähän asti tunnettujen ihmisten ja korkeimmalla kannalla olevain apinain leukain välimailla, sekä muovaili siihen soveltuvat kasvo-osat. Ettei ainoatakaan kasvoluuta ollut löytynyt, se ei haitannut enempää kuin »Jaava-ihmisenkään» kallon kokoonsommittelussa. Ja niin esiteltiin tämä tuote nykyisen suvun varhaisinten esi-isäin tyyppinä.[9]

Pian saatiin kuitenkin tietää, että koko löytöä ei oltu tehty aikaisemmin koskemattomasta sorakerrostumasta, vaan että osa oli löytynyt vuosien kuluessa hiekanottopaikkaan joutuneiden kivenjätteiden ja romun joukosta ja osa — läheiseltä pellolta. Amerikkalaisten, ranskalaisten, saksalaisten ja ruotsalaisten luonnontieteilijäin taholta lausuttiinkin epäilyksiä, että Piltdown-löydön aivokoppa ja alaleuka eivät koskaan olleet kuuluneet yhteen, ja Ramström on nyt perusteellisten tutkimusten perästä tullut siihen lopputulokseen, että »Piltdown-ihmisen» aivokoppa on ihmisen, todennäköisesti Aurignac-rotuun[10] kuuluneen, mutta että alaleuka ja hampaat ovat simpanssin. Alaleuka ei lainkaan sovellu pääkoppaan. Muuan saksalainen tutkija toteaakin sattuvasti, että »Piltdown-ihminen» »ei ole lainkaan ihmisen ja apinan _välimuoto_, vaan ihmisen ja apinan _yhteensovitelma_» — aivan kuten n.s. Jaava-ihminen! Tämä osoittaa taaskin, miten varovainen on oltava johtopäätöksissään tällä vaikealla tutkimusalalla, varsinkin kun ajatellaan, mitä suuria yksilöllisiä eroavaisuuksia on eri ihmiskallojen välillä. Tarvitseehan vain verrata toisiinsa joka päivä keskuudessamme liikkuvain ihmisten kalloja ja leukoja.[11]

Ramström vastustaakin voimakkaasti ja terveesti niitä humpuukipyrkimyksiä, joita usein piilee »alkuihmisten» ja »puuttuvain rengasten rekonstruoimisessa», jollainen on tullut muotiin meidän huomionherättämistä tavoittelevana aikanamme. Muutamista mitättömistä luunsiruista »rekonstruoidaan» kokonainen kallo hiuksineen päivineen. Ja sitten kuvataan tämä »alkuihminen» — useinkin vallan iljettävän näköinen — »kansantajuisiin» teoksiin herättämään lukijassa sen käsityksen, että juuri tuollainen se oli hänen kantaisänsä. Näin tietoja ja vastuuntunnotta vailla olevat tieteen sakaalit, joita nyt kaikkialla kiertelee saaliin etsinnässä, antavat mitä löyhimpien olettamuksien arvostelukyvyttömän yleisön silmissä esiintyä todettuina tosiasioina. Muuan mainehikas ranskalainen antropologi sanoo: »Velvollisuutemme on mielenosoituksellisesti esiintyä tuonlaatuisia rekonstruktiota vastaan, sillä niin hupaisia kuin moiset yritykset tavallansa voivat ollakin, ne ovat omiansa saattamaan huonoon huutoon tieteenhaaran, joka ei ansaitse tällä tavoin joutua naurunalaiseksi.»[12]

Moiset »rekonstruktiot» ovat omiansa saamaan aikaan vain hämmennystä. Voidaksemme seurata ihmisen esihistoriallista kehitystä me tarvitsemme sen sijaan enemmän ja täydellisempiä luuranko-osain kivettymiä, varsinkin itämailla. Sillä erinäiset merkit viittaavat siihen, että meidän on sieltä etsittävä vanhimmat esi-isämme.

Uuden tätä käsitystä vahvistavan todennäköisyystodistuksen olemme viime aikoina saaneet siitä, että läheltä sitä paikkaa, missä »Jaava-ihmisen» jätteet esiintyivät, on löytynyt kaksi kivettynyttä ihmiskalloa sekä muita yhteenkuuluvia luurangon jätteitä. Nämä löydöt tehtiin itse asiassa aikaisemmin kuin nuo enemmän huomiotaherättäneet ja jätettiin silloin »Jaava-ihmisen» löytäjälle, mutta hän viivytteli niiden tunnetuksitekemistä aina vuoteen 1920, mitä on suuresti valitettava.

Kysymyksessä olevat kivettymät ovat tosin hyvin vahingoittuneita ja vaillinaisia, mutta kuitenkin riittävän täydellisiä, että niissä voidaan todeta oleellisia yhtäläisyyksiä Aurignac-rotuun. Erilaisuudet voidaan selittää sillä, että tämä todellinen Jaava-ihminen kuuluu vanhempaan geologiseen aikakauteen ja on siis alkuperäisempi kuin Aurignac-ihminen. Jos nämä johtopäätökset ovat oikeita, niin me voimme seurata korkeammalla kehitysasteella olleiden Euroopan jääkautisihmisten jälkiä aina itäisimpään Aasiaan, ja nerokkaiden antropologien aavistukset ovat saaneet vahvistuksensa. Mutta näiden ihmisten pitkä vaellus idästä länteen on vielä hämärän peitossa.

Viimeksi julkaistu Jaava-löytö on kuitenkin kiintoisa toisellakin näkökannalta. Se osoittaa nimittäin, että ihmisiä tosiaankin on elänyt Jaavassa samanaikaisesti kuin n.s. Jaava-ihminen, ja tukee siten voimakkaasti sitä mielipidettä, että »Jaava-ihmisen» reisiluu todellakin on kuulunut ihmiselle.

* * * * *

Onhan naurettavaa, että muutamia vaivaisia ihmissuvun lapsuusajalta olevia mädäntyneitä luunpalasia käytetään hermostuneen ylenkiihoittuneen ajan sensatiojanon tyydyttämiseksi, mutta niin on kaikissa tapauksissa. On tullut suorastaan muotiasiaksi toitottaa käänteentekeväksi jokaista ihmis- tai apinajätteiden kivettymälöytöä. Eivät yksin eri kansallisuutta olevat löytäjät ole alentuneet jonkinlaiseen kamppailuun kunniasta esiintyä »oikean» puuttuvan renkaan löytäjinä, vaan eri maidenkin välillä on esiintynyt kilpailua siitä tavalliselle terveelle järjelle vaikeasti ymmärrettävästä maineesta, että maan rajojen sisällä on elänyt apinamainen ihminen tai ihmismäinen apina. Kansalliskiihkon ja nurkkaisänmaallisuuden laineet kohoavat helposti pilvenkorkuisiksi, silloinkin kun on esillä näennäisesti niin vähän päiväntärkeä asia kuin alkuihmiskysymys.

Nyt viimeksi — vuonna 1925 — on erään englantilaisen tutkijan Betshuana-maassa Etelä-Afrikassa löytämä ihmis- tai apinakallon kivettymä nostattanut Kapkaupungissa isänmaallisen innostuksen, ja kunnon kapkaupunkilaiset eivät tahdo ehdolla millään antaa kallon joutua British Museumiin, kuten muutoin on tavallista, vaan aikovat hoitaa sitä kuin löytynyttä aarretta omassa kaupungissaan. Heille selvisi nimittäin heti kohta, että he olivat nyt puuttuvan renkaan — puolen miljoonan vuoden vanhan! — onnellisia omistajia.

Mutta sillä aikaa kuin onnellinen löytäjä suuren yleisön arvonannon kannattamana tekee kaikkensa tuon »uuden» kallon hyväksi[13], sillä aikaa »Jaava-miehen» keksijä yhä vain pitää jyrkästi kiinni siitä, että _hän_ se on _oikean_ puuttuvan renkaan löytänyt ja että Betshuana-maan kallo on apinan kallo. Ne tiedemiehet, jotka tyynemmin punnitsevat asiaa, tyytyvät toteamaan, että tämä löytö, niin kuin kaikki muutkin pääkallokivettymäin löydöt, jo sellaisenaan on niin huomattava, että voidaan säästäytyä hypoteeseilta, jotka päättyvät pettymyksiin.

Uuden etelä-afrikkalaisen löydön sijoittaminen oikealle paikalleen kehityksen sarjassa on sitäkin vaikeampaa, kun kallo on pienen, 3—6 vuoden ikäisen lapsen, jolla on ollut vielä jäljellä maitohampaat. Ihmis- ja apinakalloja on nimittäin sitä vaikeampi erottaa toisistaan, kuta nuorempia yksilöt ovat.

Kaikesta merkillisestä, mitä on sanottu Betshuana-inaasta löydetystä kivettyneestä kallosta, näyttää toistaiseksi kieltämättömältä, että se on pitkäkalloista[14] tyyppiä, kun sitävastoin kaikkein useimmat apinat ovat lyhytkalloisia, että sen muoto ja mittasuhteet, varsinkin otsan, nenän ja leuan, ovat paljon enemmän ihmismäisiä kuin gorillan ja simpanssin kalloissa ja että aivokopan tilavuus on suunnilleen yhtä suuri kuin täyskasvuisella gorillalla. Asiaa levollisesti ja intohimottomasti harkittaessa nämä tosiasiat todistavat kylläkin, että kallo on johonkin esihistorialliseen _ihmisrotuun_ kuuluneen lapsen, ja lähinnä tulee ajatelleeksi Rhodesia-kallon kaltaista tyyppiä.

»Vielä», sanoo Leche, vertailevan anatomian ja kehitysopin edustajain ensimmäisiä ja pätevimpiä miehiä, »täytyy monen aukon täyttyä, ennenkuin ihmisen esi-isäin sukupuu voi saavuttaa täyden ja lopullisen kasvunsa, missä se nyt jo monissa kansanomaisissa kuvauksissa komeilee.»

* * * * *

Tähän lopetamme kappaleen ihmisen alkuhistoriasta, joka on kiintoisa ilman sensaatiovetojakin. Se tulos on todellisten tiedemiesten vaivalloisista tutkimuksista ollut, että on todettu ihmissuvun kehitys alemmasta muodosta, jolla on useita samoja piirteitä kuin ihmisenkaltaisilla apinoilla. Kehittymättömin ihmisrotu, jonka tunnemme, on todellisesti neanderthalilainen, joka oli paljon alkuperäisempi kuin alimmatkin nyt elävistä ihmisroduista. Neanderthalilaisten luurankoja on löytynyt, kuten olemme nähneet, useita — olkoonkin, että mikään niistä ei ole täydellinen. Sitävastoin ne mitättömät luukivettymät, joita on toitotettu vieläkin alhaisemmalla kannalla olleen ihmistyypin jätteiksi, ovat osoittautuneet joko neanderthaltyyppisiksi tai jotakin toista, korkeammalla kannalla olevaa jääkaudenrotua todistaviksi tai myöskin apinain jätteiksi. Mutta ihmisen ja apinan väliltä puuttuvaa rengasta ei vieläkään ole löytynyt.

* * * * *

Mitenkä tuli alkuihmisestä kulttuuri-ihminen? Ensimmäisen askelensa sivistyksen rajattomalla radalla ihminen otti, kun hän _teki tulen palvelijakseen_. Tämä oli alku hänen luonnonvoimien herruuteensa. Hän oli hankkinut itsellensä suojan pakkasta vastaan, turvan petoeläinten hyökkäyksiltä, keinon saada valoa pimeyteen ja avun ravintonsa valmistamisessa ja parempien työvälineiden hankinnassa. Hän oli ratkaisevalla tavalla kohonnut kaikkien muiden olentojen yläpuolelle. Eläimet osaavat rakentaa itselleen taidokkaita pesiä ja koota varastoon ravintoaineita — rakentavatpa eräät simpanssilajit jonkinlaisia sateensuojiakin, jotka ne uusivat muutamain viikkojen väliajoin. Eläimet voivat myöskin muodostaa yhdyskuntia, joissa vallitsee ankarasti toteutettu työnjako, niin, jotkin muurahaisyhteiskunnat omistautuvat sekä »maanviljelykseen että karjanhoitoon»: ne harjoittavat sienenviljelystä ja pitävät lehtitäitä jonkinlaisina lypsylehminään. Mutta ei ole eläintä, joka osaa tulentekotaidon, vaikkakin moni niistä tuntee lämmön miellyttävät vaikutukset. Babiaaneista kerrotaan esim., että ne etsivät karavaanien jälkeensä jättämiä leiritulia lämmitelläkseen niiden ääressä, kunnes hehku on sammunut. Jokainen ihmisrotu sitävastoin, alhaisinkin, tuntee tulen käytön. Amerikan eteläkärjessä elävät tulimaalaiset samoin kuin Australian alkuasukkaat ovat luultavasti alimmalla asteella olevia ihmisrotuja, mutta osoittaahan heidän nimensä jo, että he ovat oppineet tulentekotaidon.

Tuletta eivät ihmiset koskaan olisi kyenneet käyttämään hyväksensä metalleja, ja vanhinten kulttuurikausien jako kivi-, pronssi- ja rautakausiin, jonka tunnemme omasta historiastamme ja tapaamme melkein kaikkien kansojen kehityksessä, edellyttää juuri tämän luonnonvoiman käyttämistä, joka välistä voi käydä ylen tuhoisaksi, välistä hyvin siunaukselliseksi.

* * * * *

Suuri probleema, missä sivistyksen alkukoti on ollut, oli vielä jokin aika takaperin yksinkertaisempi kuin nyt. Silloin ei juolahtanut mieleenkään muuta kuin vaihtoehto: Egyptissä tai Babyloniassa. Nyt ovat arkeologien suorittamat kaivaukset ei ainoastaan Egyptissä ja Babyloniassa, vaan monissa muissa paikoin Aasiassa ja Kaakkois-Euroopassa tehneet probleeman paljon sekavammaksi. Nämä esihistorialliset tutkimukset on aivan viime aikoina ulotettu myöskin toiseen ikivanhaan sivistysmaahan, Kiinaan. Siellä on muitten muassa ruotsalainen geologi J.G. Andersson saavuttanut huomattavia tuloksia myöskin arkeologian alalla. Vielä muutamia vuosia sitten muuan etevä ranskalainen tutkija totesi: »Kiinan esihistoria on meille vallan tuntematon.» Nykyisin tunnetaan jotenkin hyvin kivikauden olot myöskin Itä-Aasian suuressa jättiläisvaltakunnassa. Sieltä on nimittäin löytynyt joukoittain nuoremman kivikauden esineitä, varsinkin saviteoksia. Ja merkillistä on, että nämä saviastiat osoittavat ilmeistä sukulaisuutta sen keramiikan[15] kanssa, joka niin hyvin tunnetaan koko lännen löytöpaikoista, keskisestä ja läntisestä Aasiasta aina Lounais-Venäjää ja Galitsiaa myöten. Ne mustat, valkoiset ja keltaiset kolmikulmat ja aaltoviivat samoinkuin punaiset rautaoksidikatteet, jotka ovat ominaisia näiden, astioiden ornamentiikalle, olivat kolme tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme vallitsevia yli koko tämän valtavan alueen. Ja yhtä yleisiä olivat saviastioiden muotoa ja mittasuhteita koskevat makusuunnat.

Viisituhatta vuotta sitten ei ollut mitään Kiinan muuria toiselta puolen äärimmäisen idän ja toiselta puolen Etu-Aasian ja Kaakkois-Euroopan kulttuurin välillä. Ja nyt tulevat nämä kauniit, kirjavanväriset ruukunsirut esille Kiinan maaperästä todistuksina ikivanhasta kulttuuriyhteydestä, josta meillä ei ennen ollut aavistustakaan. Niin laajenee esihistoriallinen näköpiiri alituiseen arkeologian tehdessä ikivanhaa kulttuuria todistavan löydön toisensa perästä. Mutta kysymys, _missä_ tällä kulttuurilla on ollut vanhimmat juurensa, tulee täten vaikeammaksi ratkaista kuin aikana, jolloin näköala rajoittui Niilin ja Eufrat-Tigrisvirtain maihin.

Kaikkialla maan ikivanhalla kulttuurialueella, missä arkeologit ovat kulkeneet kuokkineen ja lapioineen, he ovat saavuttaneet uusia voittoja tieteelle. Mutta heidän on täytynyt omallakin tutkimusalallaan todeta inhimillisen tiedon rajoitus. Olkoon kysymyksessä egyptiläinen kulttuuri tai assyrialais-habylonialainen, intialainen tai kiinalainen, meidän on pysähdyttävä siihen tosiasiaan, että sen alkuperä häipyy esihistoriallisten aikakausien hämärään. Kaikissa näissä maissa vanhimmat tunnetut kulttuuriesineet todistavat niin korkeata taituruusastetta, että edellä on täytynyt olla hyvin pitkä kehitysajanjakso. Kun näin on, niin ihmisvoimat ylittää sen kysymyksen ratkaisu, _missä_ maan päällä kulttuuri on vanhinta. Tosiasia on sitävastoin, että mitään maan ikivanhoista kulttuurialueista ei ole niin perusteellisesti tutkittu kuin Niilinmaata.

Kirjallisuutta:

Wilhelm Leche, Människan, hennes uppkomst och utveckling (suomeksi: Ihminen, hänen alkuperänsä ja kehityksensä).

G. Backman, Människans förhistoria I.

Hermann Klaatsch ja Adolf Heilborn, Der Werdegang der Menschheit und die Einsteining der Kultur.

Hanna Rydh, Grottmänniskornas årtusenden.

Marcellin Boule, Les hommes fossiles.

Hugo Obermaier, Der Mensch der Vorzeit.

R. Verneau, Lahomme de la Barma-Grande.

Martin Ramström, Om underkäken i Piltdown-fyndet (»Eo-anthropos») (Svenska läkaresällskapets handlingar 1916).

Martin Ramström, Der Piltodwn-Fund (Bulletin of the geological institution of the university of Upsala 1916.)

Martin Ramström, Der Java-Trinil-Fund Pithecanthröpos (Upsala läkareföreningens förhandlingar 1921.)

Martin Ramström, Några meddelanden om Australiens och Tasmaniens urbefolkningar samt Wadjak-människan på Java.

Rolf Nordenstreng, Europas människoraser och folkslag.

Martin P:son Nilsson, Primitiv kultur.

EGYPTILÄISET

NIILINMAA.

»Suuret joet ovat sivistyksen äidinmaitoa.» Paras todiste tästä ovat Niili, Eufrat-Tigris sekä Intian ja Kiinan pääjoet. Näiden jokien ympärille ovat ensimmäiset järjestyneet yhteiskunnat syntyneet, ja siellä ovat tiede, kirjallisuus ja taide aikaisimmin elpyneet. Tämä ei riipu yksin siitä, että maa niissä seuduin on erikoisen viljavaa, vaan myöskin siitä, että ihmisten on täytynyt siellä yhteistyöllä _pakottaa_ maa antamaan satonsa. Missä luonto itsestään antaa kaiken, siellä ihmisen ei tarvitse ponnistella. Siellä hän jää vuosituhansiksi samalle kehitystasolle. Sen voimme tänäkin päivänä nähdä Etelämeren saarten kivikauden kansoista. Kulttuurin luo _työ_ luonnon asettamien esteitten voittamiseksi.

Egyptissä kuten Babyloniassa ja Kiinassakin maa on erinomaisen viljavaa. Mutta kaikissa näissä maissa on suuri osa vuotta sateetonta. Sen vuoksi täytyy jokivettä kanavaverkolla johtaa vainioille. Sellaisten kanavien kaivamista ja kunnossapitämistä varten oli monien ihmisten liityttävä yhteen ja muodostettava järjestettyjä yhteiskuntia. Yhteisin ponnistuksin ja määrätietoisin johdoin he voivat sitten järjestää olonsa niin hyvin, että saavat aikaa antautuakseen harrastamaan kirjallisuutta, taidetta ja tiedettä, ja niin kehittyy henkinen kulttuuri alinomaisessa vuorovaikutuksessa aineellisen kanssa, sillä ne molemmat tarvitsevat toisiansa. Mutta perimmältään on suuri joki tämän aiheuttajana. Se on »sivistyksen äidinmaitoa».

Kahdella tavoin Niili vuosituhansien aikana on ollut kulttuurinluojana: se on toiselta puolen synnyttänyt kaiken sen maan, josta egyptiläinen sivistys on versonut, ja toiselta puolen sen vesi on vuosi vuodelta virvoittanut kuivan maan ja antanut sille uutta elämää. Asuttava osa Egyptiä on yksinkertaisesti pitkulainen keidasalue, jonka on muodostanut se hedelmällinen muta, mitä eräs Niilin lähdejoki lukemattomien vuosituhansien ajan on kuljettanut mukanansa Abessinian vuorilta ja kerrostanut kalliopohjan ja erämaanhiekan ylle. Sattuvasti on Egyptin viljeltyä osaa verrattu nuokkuvavartiseen lootukseen. Esihistoriallisena aikana varsi ei vielä kukkinut. Niilin suu oli silloin nykyisen Kairon seuduilla. Sitten vähäisten ajanjaksojen vieriessä on siitä puhjennut »kukka», jonka Niili itse on muodostanut.

Egyptin on aina tiedetty olevan maailman viljavimpia maita. Muistammehan, kuinka Joosefin veljet menivät sinne, kun Palestiinassa oli nälänhätä, sillä he olivat kuulleet, että »Egyptissä oli viljaa». Usein pellot tässä luonnon anteliaasti siunaamassa maassa antavat kolme kypsynyttä satoa vuodessa. Mutta hedelmällisestä mullastansa huolimatta Egypti kuitenkin ilman Niiliä olisi autio maa, sillä muutamissa seuduin voi siellä sadekuurojen välillä kulua vuosikausia. Sitä enemmän sataa taasen eräinä vuodenaikoina niissä kuuman vyöhykkeen seuduissa, joissa Niilin lähteet ovat. Silloin vesi Niilin uomassa nousee ja valtava joki tulvii yli rantojensa, kastelee ne ja laskee niille vuosituhantisten entisten kerrostumain lisäksi uuden kerroksen lihavaa liejua. Mutta kun vesi jälleen on laskenut määrättyyn korkeuteen, alkavat lukemattomat vedennostolaitteet työnsä ja nostavat tuota elämääantavaa ainetta pelloille. Siellä se kiertelee suurempia ja pienempiä kanavia käsittävässä kanavistossa ja lopuksi pienissä ojanteissa, niinkuin veri meidän suonistomme valtimoissa ja laskimoissa. Jokainen peltotilkku on maapengerten ympäröimä, joilla ojanteet suljetaan ja pakotetaan levittäytymään maapalstalta toiselle, sitä mukaa kuin ne käyvät liian kuiviksi. Siten Egypti Niilin vedestä on saanut korvauksen sateesta, ja ymmärtää hyvin muinaisten egyptiläisten ajatuksenkulun, kun he jumaliensa ylistyslauluissa toisten maitten sadevettä nimittävät »Niiliksi, joka tulee taivaasta». Täydellä syyllä jo muinaisajan oppineet sanoivat, että Egypti oli Niilin lahja, ja tänäkin päivänä fellah[16] viettää kiitosjuhlaa, kun saapuu ilosanoma, että Niili alkaa nousta.

Egyptin hyvinvointi ei kuitenkaan riippunut yksinomaan siitä, _että_ Niili tulvi, vaan myöskin siitä, _miten_ se tapahtui: että vedenkorkeus saavutti määrätyn asteen, kohoamatta liiaksi tai jäämättä liian alhaiseksi. Pari jalkaa liian paljon — ja delttamaa joutui kauhean hävityksen alaiseksi; 3—4 jalkaa liian vähän — ja kuivuus ja nälänhätä ahdisti Ylä-Egyptiä, maanvaiva, josta muinaisaikana usein puhutaan, välistä monena vuotena peräkkäin. Kun vedenkorkeudella oli niin suunnaton merkitys Egyptille, hankittiin mittareita, joilla todettiin vuoden vedennousu. Tunnetuin mittari oli Syönen, nykyisen Assuanin, seuduilla, ensimmäisen kataraktin[17] kohdalla.

Mutta että Niilin tulvat koituisivat todelliseksi siunaukseksi Niilinmaan kansalle, siihen tarvitaan ja on aina tarvittu yhteenliittyneiden ihmisten huolellisesti järjestettyä työtä. Yksityinen ei saanut tehdyksi niin suuria ja vaativia töitä kuin olivat kanavarakennukset ja ne sulut, joita tarvittiin estämään niin kauan kuin mahdollista Niilin vettä pois juoksemasta. Tässä ei voitu saada aikaan mitään ilman yhteenliittymistä, järjestystä ja kuria. Täällä kävi välttämättömäksi alistua yhden valtionpäämiehen hallittavaksi. Voimakas valtiotunne oli sen vuoksi Egyptin kansan verissä aina aikaisemmista kulttuuriasteista alkaen. Niili on siten kaikkina aikoina ollut mahtava yhteiskuntaamuodostava tekijä.

Egypti on näytellyt niin tärkeätä osaa maailmanhistoriassa, että kernaasti kuvittelee sitä joltisenkin suureksi maaksi. Niin ei kumminkaan ole lainkaan laita. Tosin keidasalue — ensimmäisestä kataraktista Välimereen saakka on kokonaista 85 penikulmaa pitkä, mutta se on niin kapea, että pinta-ala jää pienemmäksi kuin Belgian. Neliökilometreistä ei riipu maan sivistyksellinen merkitys. Sitä ei meille osoita yksin Egyptin historia — sen todistaa myöskin ja vielä paljon puhuvammin Ateenan ja Palestiinan historia.

Niilin maa ei tarjoa runsasta maisematyyppien vaihtelua; sen lumo on sen sijaan ihmeellisissä väreissä, kajastuksissa ja valovaikutelmissa. Auringonnousu voi tarjota niin voimakkaan värivaikutelman, että se maalarin siveltimen kuvaamana tuntuu aivan uskomattomalta siitä, joka ei omin silmin ole nähnyt tätä ainutlaatuista näytelmää, kun pimeys väistyy ja vuoret alkavat häivähdellä ultravioletilta ja auringon heijastus muuttaa Niilin juonniksi sulanutta kultaa, tai kun sarastus vaihtuu vilvakaksi aamuksi ja melkein ylimaailmallisen läpinäkyvä vaaleansininen kupoli kaartuu yli kullankeltaisen laidattoman aavikon. Uskomattoman komea on auringonlasku, kun liekehtivä taivaanranta kohottaa purppurakatoksen yli keitaitten viheriöivien palmujen. Yhtä ihana on yö, kun kuu ja tähdet haaleassa hopeanvalossa hohtavat taivaan kannella. Valtavana ja äänettömänä soluu Niilin vesimassa kohti merta. Miljoonille ihmisille elämän antavan joen yllä lepää suuri hiljaisuus, jonka katkaisee ainoastaan rannan savimajasta kajahtava koiran haukahdus tai aasin alakuloinen kirkuna tai ohiliukuvista veneistä kuuluva miesten yksitoikkoinen laulu.

Kirjallisuutta:

Eduard Meyer, Geschichte des Altertums (laajoin kirjallisuusviittauksin).

G. Maspero, Histoire ancienne des peuples d'Orient classique.