Part 1

language: Finnish

KANSOJEN HISTORIA 1

Kansojen elämä ja sivistys

Vanha aika I

Egyptiläiset, assyrialaiset, babylonialaiset, israelilaiset ja foinikialaiset

Kirj.

CARL GRIMBERG

Alkuteoksen ensimmäisestä painoksesta suomentanut

Weikko Pakarinen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Sivistyksen sarastus. Alkuihmisestä kulttuuri-ihmiseksi. Egyptiläiset. Niilinmaa. Vainajien maa. Niilinmaan historialliset aikakaudet. Historian sarastusaika ja vanha valtakunta (noin 3400—2500 e.Kr.). Keskimmäinen valtakunta (noin 2100—1800 e.Kr.). Uusi valtakunta (noin 1600—1100 e.Kr.). Uudistusaika (663—525 e.Kr.). Kuinka Egyptin muinaisuus heräsi eloon. Miten korvaamattomia muinaisajan muistoarvoja on tuhoutunut, ja miten sen aarteita on tuotu ilmi. Laki ja oikeus. Muinaisten egyptiläisten eläintenpalvelus. Vanhain egyptiläisten kirjallisuus ja elämänkatsomus. Egyptiläisten tieteellinen kyky. Vanhan Egyptin elinkeinoelämä. Maailmanhistorian ensimmäinen lakko. Egyptin esihistoriallinen aika. Assyrialaiset ja babylonialaiset. Kaksoisvirtain lahja. Vanhin Babylonian valtakunta. Assyrian valtakunta. Uus-Babylonian valtakunta. Kuinka olemme saaneet tietoja Assyrian ja Babylonian muinaisuudesta. Kaksoisvirtainmaan elinkeinoelämä. Babylonian yhteiskunnalliset olot. Uskonnollista kansaa. Moraali ja elämänviisaus. Vainajat. Babylonialaisia tarinoita maailman luomisesta, vedenpaisumuksesta ja paratiisista. Tähtitieteen syntymäseutu. Lääkintätaito Babyloniassa. Israelilaiset ja foinikialaiset. Syyrian kansat. Israelilaiset. Foinikialaiset. Aakkosten synty.

ESIPUHE.

Täten tulee julkisuuteen ensimmäinen nidos teosta, jonka suunnitelma on vuodelta 1918 ja joka siitä lähtien »Svenska folkets underbara öden» teokseni ohella on vienyt pääosan työajastani. Ajatus kirjoittaa kerran maailmanhistoria heräsi minussa jo opintoaikanani, joskin kului kauan, ennenkuin suunnitelmat saivat kiinteämmän muodon. Professori Ludvig Stavenowin harvinainen kyky antaa luennoiden yhteydessä ja alkulähteitten tutkimiseen opastaessaan uusia näkökohtia maailmanhistoriallisista tapahtumista ja ennen kaikkea _historiallisesta yhteydestä_, herätti minussa ajatuksen, jos aika ja voimat riittäisivät tarpeeksi laajoihin valmisteluihin, koettaa tulevaisuudessa suuremmallekin yleisölle avata uusia näköaloja ihmiskunnan edistyksestä.

Mutta ennen muuta minä halusin silloin _omin silmin nähdä_, mitä kuvaisin; ja heti kun tilaisuuksia tarjoutui, minä käytin niitä vanhojen kulttuurimaiden omalla maaperällä suoritettuihin opiskeluihin, tutkien niin hyvin muistomerkkejä ja muita muinaisesineitä kuin myöskin nykyajan kansojen kulttuuria ja kunkin erikoislaatua. Melkoista suuremman osan ajastani kuin aikaisemmin olen viimeisten seitsemän vuoden aikana voinut omistaa näihin ulkomailla suoritettuihin historiallisiin ja eritoten kulttuurihistoriallisiin tutkimuksiin. Ilman tällaisia asianomaisissa paikoissa tehtyjä havaintoja minun kuvaukseni kansojen historiasta ei voisi tulla siksi, joksi minä tahdoin sen muodostuvan. Tätä teostani ei toisin sanoen koskaan olisi syntynyt. Että niin on käynyt tai ainakin alkanut käydä, riippuu yksinomaan siitä, että kahdeksan vuotta sitten P.A. Norstedt & Söner Ab:n ja minun välilläni tehdystä sopimuksesta tuli sellainen, että minä voin turvallisesti toteuttaa suunnittelemani opintomatkat.

Suuressa kiitollisuudenvelassa olen myöskin niille hyvin arvoisille asiantuntijoille, jotka ovat käyttäneet aikaansa ja voimiansa esitykseni tarkastamiseen, nimittäin ensimmäisen kappaleen tarkastajille, professoreille Wilhelm Lechelle ja Martin Ramströmille, egyptiläisiä kuvailevalta osalta fil.toht. Pehr Lugnille ja seemiläisiä kansoja esittävältä osalta professori K.V. Zetterstéenille. He ovat kaikki antaneet minulle monta arvokasta neuvoa ja opastusta.

Muutoin niin tästä kuin »Öden»-teoksestani kiitollisuuteni kohdistuu vaimooni, jonka molemmissa näissä töissäni antamatta avutta olisi vielä viipynyt ainakin pari vuotta, ennenkuin tämä kirja olisi voitu julkaista. Lämmin kiitokseni myöskin käyttämieni koti- ja ulkomaisten kirjastojen virka- ja palvelusmiehille suuresta kiinnostuksesta työtäni kohtaan ja kaikesta heidän puoleltansa osakseni tulleesta avuliaisuudesta.

Danderyd, syyskuussa 1926.

Carl Grimberg.

SIVISTYKSEN SARASTUS

1

ALKUIHMISESTÄ KULTTUURI-IHMISEKSI.

Vuonna 1856 tekivät muutamat työmiehet, jotka työskentelivät eräässä luolassa Neanderthalissa lähellä Düsseldorfia, erinomaisen kiintoisan löydön, jonka ansiosta tiede pääsi esihistoriallisen ihmisrodun jäljille. Luolassa oli, soraan ja saveen peittyneenä, muutamia luurangon osia, jotka lähemmin tarkastettaessa osoittautuivat jätteiksi ihmisolennosta, joka oli ollut paljon alempana sellaisiakin rotuja kuin Australian kannibaaleja ja tulimaalaisia. Itse aivokoppa oli nimittäin melkoista matalampi kuin meidän aikamme alimmalla tasolla olevilla ihmisillä. Otsa oli matala ja taaksepäin kalteva; se muistutti pikemmin apinan kuin nykyajan ihmisen otsaa. Myöskin paksut, silmiä kattavat, ulkonevat luuharjat, jotka olivat näiden elinten hyvänä suojana luolaihmisten taisteluissa villipetojen tai kaltaistensa kanssa, olivat omiaan osaltansa tekemään hänet »eläimen» näköiseksi.

Yhä enemmän alkoi päästä vallalle käsitys, että nyt oli löytynyt vanhimman maailmassa eläneen ihmisen luurangon osia, ihmisen, joka edusti nykyisin sukupuuttoon kuollutta rotua. Tämä rotu on löytöpaikan mukaan saanut nimen Neanderthalin rotu. Todennäköisesti tämä ihminen on elänyt ennen jääkautta ja sen kestäessä, samaan aikaan kuin sellaiset sukupuuttoon kuolleet eläimet kuin villakarvainen sarvikuono, luolakarhu ja luolahyeena. Myöhemmin löytyi nimittäin aivan läheltä Neanderthalin luolaa näiden eläinten luurangon osia. Samalla ajalla elivät luolaleijona[1], alkuhärkä[2], villihevonen[3], mammutti, joka oli kokonaista metriä korkeampi intialaista elefanttia ja jolla oli suunnattoman suuret torahampaat[4].

Kaikki mainitut esihistoriallisen ajan petoeläimet olivat suurempia ja voimakkaampia kuin niiden nykyisin elävät sukulaiset. Luolaihmisen oli siis olemassaolonsa puolesta käytävä joka suhteessa kovempaa taistelua kuin myöhemmän ajan ihmisten.

Neanderthalin löydön arvosta oltiin kauan hyvin eri mieltä, varsinkin kun löytö oli hyvin vaillinainen. Monen todellakin etevän luonnontutkijan mielestä löytyneen pääkallon osat olivat yksinkertaisesti jonkun myöhempänä aikana kuolleen idiootin taikka nykyajan ihmisen, joka lapsuudessaan oli potenut riisitautia ja sitten saanut päähänsä pahoja vammoja ja lopuksi vanhuuden päivinään joutunut luuvalon runtelemaksi. Toiset pitivät pääkallon ent. omistajaa vanhana kelttiläisenä tai hollantilaisena; arvelipa eräs tutkija, että jätteet olivat kasakan, joka Napoleonin sotien aikana oli eksynyt luolaan ja siellä kuollut.

Keskustelu sai kumminkin vuonna 1886 toisen suunnan uuden löydön johdosta, joka tehtiin erään luolan suulla Spyssä, Belgiassa, lähellä Namurin kaupunkia. Täältä löytyi kaksi luurankoa, jotka kuuluivat samalle ihmistyypille kuin Neanderthalin löytö. Tosin nämäkin jätteet olivat pahoin vahingoittuneet ja epätäydelliset, mutta Neanderthalin luurankoa paremmin ne kumminkin olivat säilyneet. Täällä oli toisen luurangon leukaosa osittain tallella. Tämä kasvojen osa vahvistaa osaltaan luolaihmisten ulkonäön eläimellistä vaikutusta. Yläleuka on nimittäin hyvin eteenpäin työntynyt ja hampaat voimakkaasti muodostuneet, kun sitävastoin alaleuasta, joka on nykyisen ihmisen »aatelismerkkejä», puuttuu n.s. _uloke_. Alaleuka on erittäin tärkeä ruumiinosa sen vuoksi, että osa niistä lihaksista, jotka liikuttavat tärkeintä puhe-elintämme, kieltä, ovat juuri kiinnittyneet leuankärjen sisäpintaan. Koska nyt neanderthalilaisella ei ole alaleuan uloketta, on siitä katsottu voitavan päätellä, että tämä ihmisrotu oli paljon vähemmän puhekykyinen kuin nykyinen ihminen, mikä selviää myös molempien ihmislajien aivojen vertailusta. Muutoin luolaihmisen luuranko on kaikessa oleellisessa täysin ihmismäinen nykyaikaisen käsityksen mukaan. Hänen karkea luurakenteensa todistaa, että hän on ollut hyvin voimakas huolimatta siitä, että hän pituudeltaan näyttää olleen jonkin verran nykyaikaisen eurooppalaisen keskimittaa lyhyempi.

Samassa maakerroksessa kuin luolaihmisen oli myöskin mammutin, villakarvaisen sarvikuonon, alkuhärän, villihevosen, luolakarhun, luolahyeenan ja luolaleijonan luita. Useimpia näistä eläimistä luolaihmiset olivat käyttäneet ravinnokseen, mikä ilmenee siitä, että joukko luita oli murrettu melkein samalla tavalla. Sen oli ilmeisesti tehnyt ihminen, joka halusi päästä käsiksi ytimeen. Luolaihmisten työkalut olivat karkeasti hakattuja piikivestä ja luusta, sellaisia, jotka ovat n.s. vanhemmalle kivikaudelle ominaisia. Muutoin tiedetään, että nämä ihmiset tunsivat tulentekotaidon. Luurankojen lisäksi samassa maakerroksessa oli nimittäin myös hiiltyneitä puun kappaleita.

Vuonna 1899 hämmästytti maailmaa tieto, että Pohjois-Kroatiassa oli eräästä luolasta löytynyt joukko luurangon jätteitä, jotka olivat kuuluneet Neanderthal-tyyppisille ihmisille, joiden ikä oli vaihdellut noin 6:sta 30:een vuoteen tai sen yli. Lisäksi oli löytynyt yksinkertaisia kiviaseita, hiiltyneitä puun kappaleita ja sarvikuonon, luolakarhun sekä alkuhärän poltettuja luita. Uusi huomiota herättävä löytö tehtiin vuonna 1907 lähellä Heidelbergiä valtavan 20 metriä syvän sorakuopan pohjalta. Löytyi hyvin primitiivinen Neanderthal-tyyppinen alaleuka peittyneenä geologiseen kerrokseen, joka oli vanhempi kuin mitkään muut kerrostumat, joista tähän saakka oli tavattu kivettyneitä ihmisluita. Muodoltaan tämä leuka on myöskin ihmisen alkutilaa lähempänä kuin mikään aikaisemmin löytyneistä pääkallon osista.

Tähän aikaan ihmisen alkuhistorian tutkijat olivat mielestään saaneet jalkainsa alle niin lujan maaperän, että voitiin alkaa _järjestelmälliset_ kaivaukset. Niihin ryhdyttiin tieteellisen johdon alaisena Ranskan Dordogne'in maakunnassa Vézére'in laaksossa, joka on tunnettu nykyisin sukupuuttoon kuolleiden eläinten lukuisista jätteistä. Ja vuonna 1908 vaivat palkittiin, kun löytyi tyypillisen Neanderthal-mallisen ihmisen pääkoppa ja muita luurangon osia. Myöhemmin samana vuonna tehtiin samankaltainen löytö eräästä Vézére'in laaksoa lähellä olevasta luolasta. Pääkopassa esiintyivät nuo »puhtaasti petomaiset» silmärystyt, jotka ovat neanderthalilaisille tunnusmerkilliset.

Espanjastakin on löytynyt Neanderthal-ihmisen tyyppiä olevia pääkalloja, ja äskettäin on tehty samanlainen löytö Palestiinasta. Vielä kiintoisampaa on, että niin kaukaa kuin Rhodesiasta Etelä-Afrikasta vuonna 1921 löytyi kivettynyt ihmiskallo — kumminkin alaleuaton[5] —, joka hämmästyttävällä tavalla muistutti neanderthalilaisten pääkoppaa. Tämä huomio sen yhteydessä, että vuonna 1917 eräästä Maltan saaren luolasta löytyi pari tyypillistä Neanderthal-hammasta, tukee suuresti sitä teoriaa, että Neanderthal-rotu on peräisin Afrikasta.

Niin toivehikkaita ovat nyt tiedemiesten odotukset, että mahdollisena pidetään täydellisen esihistoriallisen ihmisen ruumiin, eikä, kuten tähän asti, vain luurangon osien löytymistä. Ja miksikä ei? Onhan Siperian jäätynyt maa monia tuhansia vuosia säilyttänyt meille mammutin ja villakarvaisen sarvikuonon ruumiita kokonaisina. Miksi ei niin ollen uskaltaisi toivoa sieltä löytyvän säilyneinä ihmisolentojakin, jotka ovat eläneet samaan aikaan kuin nuo eläimet? Joka elää, se näkee.

Kenties sellaiset löydöt selvittäisivät meille kysymyksen, olivatko Neanderthal-rodun ihmiset meidän esi-isiämme, vai onko sekä nykyinen eurooppalainen että Neanderthal-rotu kehittynyt tätäkin vanhemmasta ihmistyypistä. Neanderthal-rodun sukupuuttoon kuoleminen toisten rotujen saadessa elää ja täyttää maan olisi siinä tapauksessa riippunut siitä, että jälkimmäiset olivat paremmin varustettuja olemassaolotaisteluun.

Todennäköistä on, että nykyajan eurooppalaiset _eivät_ polveudu suoraan Neanderthal-rodusta. On nimittäin löytynyt myöskin toisten jääkauden asukkaiden luurankoja ja luurangon osia, ihmisten, jotka ovat olleet neanderthalilaisia melkoista korkeammalla ja osoittautuvat niin toisenlaisiksi kuin tämä rotu, että on mahdotonta olettaa niiden läheistä sukulaisuutta. _Jos_ Neanderthal-rodulla ja tuolla toisella jääkauden rodulla on ollut samat esi-isät, on niiden täytynyt elää suunnattomia ajanjaksoja varhemmin.

Tuon korkeammalla tasolla olleen jääkauden-ihmisen jäljille päästiin Dordogne'in departementissa. Vuonna 1909 löytyi sieltä jääkauden-ihmisen luuranko, jonka omistaja kaikista merkeistä päättäen ei ollut ainoastaan kuollut siihen luolaan, jossa nyt lepäsi, vaan että hänet oli sinne oikein _haudattu_. Kuollutta koristi lävistetyistä merisimpukoista tehty kaulanauha, ja luurangon pään ja rinnan läheisyydessä oli kauniisti valmistettuja kiviaseita, jotka osoittavat verraten kehittynyttä kulttuuria ja määrätynlaista kauneusaistia. Vainajan jäsenet ovat silmäänpistävän hienorakenteiset, otsa on korkea ja kauniisti kaartuva ja aivokoppa suhteellisesti melkoista pitempi ja kapeampi kuin neanderthalilaisten. Alaleuan etukulma ei kylläkään ole niin ulkoneva kuin nykyisillä eurooppalaisilla, mutta ei myöskään niin »pakeneva» kuin neanderthalilaisilla ja ihmisenmuotoisilla apinoilla, vaan suoraan alaspäin suuntautuva.

Uusi löytö teki mahdolliseksi systemaattisesti järjestää joukon vanhempia, korkeammalla kannalla olleiden jääkauden ihmisten luuranko-osien löytöjä, joita varhemmin ei oltu kyetty luokittelemaan. Löytöpaikkoja on useita, yksi Lontoon, yksi Pariisin lähellä, yksi Määrissä ja yksi Kroatiassa.

Tätä korkeammalla tasolla ollutta ihmistä on ruvettu sanomaan Aurignac-ihmiseksi etelä-ranskalaisen Aurignacin [Lausutaan: Orinjak.] kaupungin mukaan. Otaksutaan, että tämä rotu on vaeltanut Eurooppaan Aasiasta jääkaudella ja seurannut sulavan suuren maajään eteläistä rajaa pohjoista kohti. Monet merkit viittaavat siihen, että Aurignac- ja Neanderthal-ihmiset ovat joutuneet taisteluun keskenänsä, mutta lopuksi sopineet ja sekaantuneet toisiinsa. Tämän rotusekoituksen tuloksena pidetään niitä kivettyneen ihmistyypin luurankoja, joita on löytynyt Italian Rivieran kuuluisista luolista Montonen kaupungin läheltä, Saksassa Bonnin läheltä sekä Määristä. Luurangot ovat tavattoman suuria ja voimakkaita, kuten usein sekakansoilla — muutamain yksilöiden pituus on ollut kaksikin metriä ja ylikin sen. Muutoin esiintyy niin kalloissa kuin muissakin luurangon osissa monia piirteitä, jotka ovat yhteisiä molemmille niille roduille, joista näiden luolaihmisten otaksutaan syntyneen. Näiden ihmiskivettymäin löytö on asetettu vanhimpien tunnettujen taideteosten yhteyteen. Eri osista Etelä- ja Keski-Eurooppaa on nimittäin löydetty muutamia enemmän tai vähemmän rikkoutuneita, äärimmäisen naturalistisia pystykuvia, toiset hiekkakivisiä toiset norsunluisia.[6] Kuvat esittävät naisvartaloita, jotka valtavine utarerintoineen ja muodottomine peräosineen muistuttavat eräiden neekerikansojen, kuten bushmannien ja somalineekerien naisihannetta. Todennäköisesti niitä on pidettävä siitoskyvyn ja hedelmällisyyden jumalattarina.

Erinomaisen kiinnostavia ovat osaltaan myöskin ne piirustukset ja maalaukset, joilla Aurignac-rotuiset samoin kuin toisenkin korkeammalla tasolla olevan esihistoriallisen rodun luolaihmiset ovat koristaneet asumustensa kattoa ja seiniä. Pohjois-Espanjassa ja Etelä-Ranskassa on löytynyt paljon tällaisia luolamaalauksia. Suuri osa näistä 10—30 000 vuotta vanhoista taideteoksista on todellista taidetta nykyajankin käsityksen mukaan, varsinkin jos katsomme niitä uudenaikaisen, yksinkertaistuttamista tavoittelevan taiteen näkökulmasta. Mikä notkeus ja voima ilmeneekään keskenänsä taistelevissa jousimiehissä, joita eräästä Espanjan Välimeren rannikon vuorenrotkosta tavattu kuva esittää. Tuntematon taiteilija on siinä ottanut ratkaistakseen kaikkein nykypäiväisimmän probleeman, nimittäin liikkeen, ja suorittanut tehtävänsä tavalla, joka muistuttaa nykyajan futuristien kaikkein rohkeimpia samansuuntaisia yrityksiä. Usein esiintyvät porojen kuvat samoinkuin monet näiden eläinten luurangon osien löydöt osoittavat, että suuria poroparvia kerran on käynyt laitumella Alpeilla ja Pyreneillä. Nykyisin tunnetaan jo yli viisikymmentä luolaa, missä on tuhansittain tuollaisia piirustuksia ja maalauksia.

Jos nyt meidän aikamme eurooppalaiset eivät polveudu Neanderthal-rodusta, vaan meille ja neanderthalilaisille yhteisestä, vielä alhaisemmalla kannalla olleesta ihmistyypistä, niin missähän voitaisiin odottaa löytyvän joitakin jätteitä tuosta todellisesta alkuihmisestä? Kaiketikin malaijien saaristosta, niiden nykyisin sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luurankojen joukosta, joita tavataan sikäläisiin maakerrostumiin peittyneinä, vastasi kerran muuan meidän aikamme etevimmistä luonnontutkijoista. Tämän saarimaailman otaksutaan nimittäin kerran olleen yhtenäistä maata, joka muodosti sillan Aasian ja Australian välille. Ja kuinka hämmästyttiinkään, kun 1890-luvun alussa saapui tieto, että muuan nuori hollantilainen tiedemies keskellä Jaavan saarta viidentoista metrin vahvuisen, valtavan hiekkamäärän alta oli löytänyt jätteitä olennosta, jota hän nimitti »pystyssäkäyväksi apinaihmiseksi», ja jonka enemmän huomionherättämishaluiset luonnontieteilijät heti julistivat niin kauan etsityksi »puuttuvaksi renkaaksi» ihmisen ja apinain välillä. Kivettyneen apinaihmisen löytö tehtiin erilaatuisten, enimmältä osalta jo kauan sitten sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luujätteiden joukosta. Valitettavasti vain oli ihmisluuranko säilynyt hyvin vaillinaisena, mutta tärkein luurangon osa, aivokoppa, siinä oli samoinkuin kolme poskihammasta ja reisiluu. Aivokoppa ja reisiluu olivat kokonansa kivettyneet.

Lähemmin tarkastettaessa aivokoppaa se osoittautui matalammaksi kuin Neanderthal-rodulla, mutta se oli korkeampi kuin kehittyneimmillä apinoilla. Aivokopan tilavuus laskettiin noin 0.8 kuutiodesimetriksi [1 kuutiodesimetri = litra.], kun se nykyajan eurooppalaisella on suunnilleen 1.5 kuutiodesimetriä[7] Eihän niin pienistä aivoista ihmisentapaisella oliolla juuri miksikään ollut, mutta ne olivat joka tapauksessa suuremmat kuin suurimman nykyisin elävän apinan, gorillan, jonka aivot eivät koskaan ylitä O.6 dm³ tilavuutta. Merkittävän lisän »Jaava-ihmisen» älyperäisissä varusteissa luuli sen löytänyt tiedemies voivansa osoittaa aivokopan sisäpuolen valujäljennöksillä. Hän tuli niistä siihen tulokseen, että n.s. alempi otsapoimu[8] joka on puhekykyhermojen keskus, oli tosin »Jaava-ihmisellä» kehittynyt heikommin kuin nykyajan ihmisillä, mutta kuitenkin kaksi kertaa niin voimakkaasti kuin millään kehittyneimmistä nykyisin elävistä apinoista. Tästä hän teki sen johtopäätöksen, että »Jaava-ihminen» on ollut jossakin määrin puhekykyinen.

Mitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, niin useimmat sitä tutkineet tiedemiehet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että sen omistajalla on täytynyt olla pystykäynti, joka tunnusmerkillisesti erottaa ihmisen kaikista muista olennoista. Ollaan sitä mieltä, että pystykäynnillä on ollut perin ratkaiseva merkitys ihmisaivojen kehitykseen. Tämä liikkumistavan muutos tuotti nimittäin toiselta puolen ihmisen silmille laajemman ja monipuolisemman näköpiirin, ja toiselta puolen saivat kädet sen kautta joukon uusia tehtäviä; ja molempain näiden muutosten jälkeen aivojen täytyi sovittautua täyttämään ne vaatimukset, mitkä niille täten asetettiin.

Ei ainoakaan apina — ei korkeimmallekaan kehittynyt — ole päässyt siihen, että se voisi sanottavasti liikkua yksinomaan takaraajoillaan. Siihen kykenee vain ihminen. Hän yksin myöskin voi senvuoksi käyttää _eturaajojaan_ korkeammanlaatuisiin tehtäviin, kuten paikasta toiseen muuttamiseen, ravinnon sieppaamiseen, hyökkäykseen ja puolustukseen. Juuri tähän nähden »Jaava-ihmisen» löytäjä nimitti löytöänsä _apinaihmiseksi_, kun sitävastoin osa tutkijoita on nimennyt sen ihmisen muotoiseksi _apinaksi_ ja kolmas ryhmä luonnontieteilijöitä näkee siinä _puuttuvan renkaan_ ihmisen ja apinan välillä.

Omantunnontarkan tutkijan täytyy kumminkin todeta, että se tosiasia-aineisto, joka »Jaava-ihmiseen» nähden on käytettävissämme, on vielä aivan liian pieni tullaksemme pitemmälle kuin olettamuksiin sitä luokitellessamme. Ratkaisevampien tulosten saavuttamiseksi tarvittaisiin ennen kaikkea tietää, minkälaiset olivat »Jaava-ihmisen» kädet ja käsivarret. Niin kauan kuin ei tiedetä sitäkään, on toki ennenaikaista — kuten osa antropologeja tekee — jyrkästi selittää, että »Jaava-ihmisen» löytö _todistaa_ sen teorian, että apinain ihmiseksi kehittyminen tapahtui siten, että alaraajat _ensiksi_ tulivat ihmisraajain kaltaisiksi ja tämä muutos sitten vuorostaan vaikutti aivojen kehitykseen.

Sitäkin vähemmän on syytä sellaisiin vallan varmoihin vakuutteluihin niiden tarkkojen tutkimusten jälkeen, joita arvossapidetty ruotsalainen anatomi Ramström äskettäin on suorittanut n.s. Jaava-ihmisen luuranko-osiin nähden tarkoin vertaillen niitä toisiin kivettyneiden ihmisten ja apinain löytöihin. Hän on nimittäin tullut siihen tulokseen, että »Jaava-ihmisen» aivokoppa osoittaa yksityiskohtaisissakin suhteissaan niin ilmeistä yhtäläisyyttä simpanssin aivokopan kanssa, että sitä täytyy pitää _suuren simpanssin_ jätteenä. Tätä »Jaava-ihmisen» ja simpanssin pääkallojen yhtäläisyyttä ovat esittäneet toisetkin luonnontieteilijät. »Ihmiskallojen kanssa 'Jaava-ihmisen' pääkopalla ei sitävastoin ole pienintäkään yhtäläisyyttä», Ramström lisää. Mitä sen väitettyyn puhekykyyn tulee Ramström ei tahdo antaa paljon arvoa niille johtopäätöksille, joita löytäjä on tehnyt pääkopan muodon perustalla. »Jokainen anatomi tietää», hän sanoo, »jokapäiväisestä kokemuksesta, kuinka vaikeata on aivokopan sisäpuolen perustalla selvittää aivopoimuja» — _niin_ selviä jälkiä ne eivät jätä pääkalloon. Mitä itse aivoihin tulee, niin kuuluisan ruotsalaisen anatomin Gustaf Retziuksen apina-aivojen jäljennöskokoelma osoittaa, että erilaisten simpanssiaivojen poimuissa on paljon suurempia eroavaisuuksia, kuin mitä »Jaava-ihmisen» löytäjä tunsi, kun hän löydölleen omisti jonkinmoisen puhumiskyvyn. — Nykyistenkin simpanssien joukosta on joillakin kysymyksessä oleva otsapoimu kaksi kertaa niin suuri kuin toisilla. Mutta puhua ne eivät silti voi!

Mitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, jonka ihmisreisiluun kaltaisuudesta kaikki tutkijat ovat huomauttaneet, se Ramströmin mukaan _on_ ihmisen, mutta sitävastoin sillä ei ole lainkaan apinain reisiluulle luonteenomaisia ominaisuuksia. Sen sijaan se tärkeissä kohdin osoittaa lähes täydellistä yhtäläisyyttä puheena olleen Aurignac-ihmisen reisiluun kanssa. Hyvin merkityksellistähän onkin, että uudemmat tutkijat monien muiden löytöjen perustalla ovat tulleet siihen käsitykseen, että korkeamman jääkaudenrodun kotipaikka olisi etsittävä juuri Aasiasta. — Ramström väittää, että kallo ja reisiluu ovat kuuluneet eri olennoille, ja torjuu jyrkästi kaiken puheen siitä, että »Jaava-ihminen» merkitsisi siirtymämuotoa apinain ja ihmisten välillä. Hän on vakuutettu, että jos »Jaava-ihmisen» löytäjä löytönsä aikana olisi tuntenut Dordogne-löydön ja Aurignac-rodun, hän ei olisi reisiluulöytöänsä asettanut tuon kuuluisan pääkallon yhteyteen. Sitäkin vähemmän, kun _kallo ja reisiluu olivat jopa 15 metrin päässä toisistaan_.

Huomautettava on myöskin, että löytäjä ensimmäisessä ilmoituksessaan piti molempia luurangon osia simpanssin jätteinä ja vasta myöhemmin, mielikuvitusrikkaampien antropologien vaikutuksesta, siirtyi siihen huomiotaherättävään olettamukseen, että hän oli löytänyt »puuttuvan renkaan», juuri tuon »pystyssäkäyvän apinaihmisen». Hän suggeroi nyt itsensä uskomaan yhä lujemmin hypoteesiinsä ja ryhtyi suunnittelemaan kokoon »Jaava-ihmisen» kalloa. Rekonstruointi tehtiin niin »luonnonmukaisesti», että voitiin selvästi nähdä yksin kasvoluitten liittymätkin — huolimatta siitä, että itse löydössä ei ollut pienintä siruakaan kasvo-osasta!