Part 2

Kehoitusta noudatettiin mitä suurimmalla alttiudella ja jo saman päivän ehtoolla läksi Gummerus 300 miehen joukon kanssa aluksilla, meren ulapan yli, Kumlingeen. Laivaston osasto, jota Gummerus itse johti, kulki Värdon eteläpuolitse ja viivähti pimeimmän osan yöstä Bergön saaren kohdalla, jota vastoin toinen osasto purjehti Märsshagan ja Sottungan välitse.

Juhlallinen oli hetki ennen lähtöä Bergöstä. Nousevan auringon heitellessä viimeisiä säteitään yli äärettömän meren ulapan, mikä hiljaa liikkuen, aamutuulen henkäyksessä, tuuditteli ahvenalaisten aluksia, paljastivat kaikki päänsä ja veisasivat sydämen pohjasta virren värsyn, joka tuulen siivillä kaikui kauvaksi yli ulapoiden aukeiden.

Purjeita nostaessa ja lähtöön valmistaessa rientää neitonen kallionrinnettä alas huutaen eräälle nuorukaiselle, joka rantaa lähellä olevassa aluksessa korjailee purjetta: "Muista Anders Andersson ett’et minun tähteni petä isänmaatasi ja kansaasi!"

Noita sanoja kuullessa tärisi monen harmaapartaisen miehen leuka liikutuksesta ja kyynel herahti nuorukaisen poskelle vastatessaan: "Älä pelkää Ulriika, enhän silloin voisi nähdä sinun silmiäsi!"

Tämäkin kohtaus näkyi rohkaisevan miesten mieliä ja niin purjehdittiin nyt päämäärää kohti.

* * * * *

Merkillisin päivä Ahvenanmaan historiassa oli nyt koittanut. Päivä oli tiistai, toukokuun 10:s, vuonna jona leikattiin 1808. Päivemmällä laski Gummerus kansansoturineen Kumlingeen. Tänne oli jo ennen saapunut muitakin ahvenalaisia, jotka toista reittiä olivat purjehtineet. Kaikkiaan oli ahvenalaisten voima 450 miestä.

Kapfelman jakoi miehille kiväärejä ja ampumavaroja sen verran kuin häneltä riitti sekä kehoitti Gummerusten kanssa kansaa "uskollisesti täyttämään velvollisuuttaan kuningasta ja isänmaata kohtaan eikä pelkäämään kuolon uhkaavia vaaroja, vaan rehellisinä kristittyinä ja kansalaisina rohkeasti kohtaamaan sen kauhuja".

Päivä oli jo puolessa kun Gummerus alkoi asettaa väkensä maihin. Ensimmäinen mies, joka hyppäsi kokkapuun nokalta maihin oli Anders Andersson Grunsundasta. Hän haavoitettiin venäläisen tuliluikusta ja kaatui paikalla. Nähdessään tuon verissään makaavan nuorukaisen, kuolon kalpeus kasvoillaan, hämmästyivät toiset, mutta päällikön voimallisesta kehoituksesta rohkaistuna, ryntäsivät he uljaasti vihollista vastaan.

Mutta vieläkin vaati tämä maallenousu yhden uhrin lisäksi. Muudan soturi Erik Nordström, joka myöskin tahtoi osoittaa urheuttaan, kaatui vihollisen luodin lävistämänä.

Samalla kun kansan urootkin, asetettiin maihin myös 4 Kapfelmanin antamaa tykkiä, joita paitsi koko Kumlingen taistelu tuskin olisi päättynytkään ahvenalaisten voitoksi.

Kun vihdoin tuo kansanjoukko oli astunut maihin, rukoili Gummerus sille kaikkivaltiaan apua ja siunausta. Täten vuodatettiin uutta rohkeutta ja voiton toivetta jokaiseen sydämeen.

Taistelu alkoi. Ahvenalaiset astuivat urhoollisesti eteenpäin tykkiensä suojassa. Vihollinen vetääntyi takaperin vilkkaasti ammuskellen. Mutta singahtelivatpa luodit talonpoikainkin luikuista murhaavina venäläisten riviin. Tykkien jymähtelevät laukaukset säestivät kiväärein paukkeita. Näin eteni taistelu rannasta alkain Kumlingen kylään, mihinkä venäläiset nyt kätkeysivät, ampuen huoneiden ikkunoista, nurkista ja raoista. Täältä olisi heitä ollut vaikea karkoittaa ellei tykit olisi apuna olleet.

* * * * *

Ihmeellistä on nähdä millä huolettomuudella venäläiset katselivat ahvenalaisten hyökkäystä. Että he eivät vastustaneet näiden maallemenoansa, ei ollut ainoa huolettomuus heidän puoleltaan. Vieläpä oli heille pahemmaksi turmioksi se, että ylipäällikkö Vuitsch upseerineen ei edes huolinut lähemmin tarkastaa tilaa, vaan kaikessa levossa aterioi pappilassa provasti Höckert’in luona. Vaaran käydessä yhä uhkaavammaksi lausui tosin Vuitsch Höckert'ille tahtovansa käydä "lähemmin tarkastamassa taistelua", mutta rauhoittui kuin provasti ovelasti, ehkä totta puhuen, vastasi että »siellä oli vaan talonpoikia nuijilla ja seipäillä varustettuina.

Edukseen osasivatkin talonpojat käyttää tätä vihollisen huolettomuutta. Eräältä vuorelta alkoivat he nyt tykeillä ampua pappilaa. Kuulat tekivät turmiota. Hämmästyneenä nousi Vuitsch ylös ja luulossa, että vahva ruotsalainen sotajoukko oli kintereillä, otti hän lakanan, sitoi sen seipääsen, riensi kylään ja komensi väkensä antautumaan.

Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen hämmästyksensä huomatessaan, että hyökkääjät olivatkin vain sotataitoon tottumattomia talonpoikia. Ensin luuli hän talonpoikien hakkaavan hänet ja hänen väkensä kuoliaaksi Ensimmäiselle ateenalaiselle, jonka hän kohtasi antoi hän miekkansa ja 4 hopearuplaa. Talonpojat riisuivat nyt sotamiehiltä aseet. Vangittujen luku oli yli 400 venäläistä. Sitäpaitsi saatiin varasto leipiä ja ryyniä.

Miehuullisesti olivat ahvenalaiset täyttäneet velvollisuutensa ja erittäinkin heidän johtajansa, tuo yhtä valpas kuin väsymätön Gummerus, jonka takki oli aivan riekaleiksi ammuttu.

Vähäinen oli kuitenkin haavoitettujen ja kuolleitten luku molemmin puolin. Eversti Vuitsch asetettiin, päästyään vankeudesta Ruotsista, jonne kaikki venäläiset vietiin, sotaoikeuden alle vastaamaan huolimattomuudestaan, mutta vapautettiin kuitenkin.

Provasti Höckert, jota ei voitu vähääkään epäillä mistään muusta yhteydestä vihollisen kanssa, kuin minkä täytymys pakotti, oli suurimmassa hengenvaarassa talonpoikien voiton jälkeen. Muudan ahvenalainen tähtäsi jo häntä ampuakseen ja ainoastaan pitäjäläistensä esirukouksista hän pelastui. Sitä ennen ahvenalaisten astuessa maihin, oli Vuitsch vaatinut provastilta selvitystä siihen ja kun ei hän luonnollisista syistä voinut sitä tehdä, uhkasi Vuitsch tappaa hänen, mutta luopui aiheestaan provastin emännän välityksestä.

Tuskin oli huhu levinnyt Brändön kallioisille saarille Kumlingen taistelusta, kun sikäläinen kansa tarttui aseisiin karkoittaakseen sielläkin majailevat venäläiset. Ja vihdoin se onnistuikin heille, sitten kuin luutnantti Cronstedt Kumlingesta oli sinne saapunut laivalla, josta hän tykillä ampuen peljästytti venäläisiä, että he pian antautuivat. Heitä oli 95 miestä. Sitäpaitsi saivat Brändöläiset venäläisten sotakassan ja paljon ampuma-aseita ja muita varoja.

Vaivoistaan väsyneenä oli tuo urhea Gummerus, kohta Kumlingen taistelun jälkeen, palannut lepoon ja rauhaan viljelemään hengen miekkaa.

Mutta pian näemme hänen taas liikkeellä.

Nyt on hän saattamassa Kumlingen ja Brändön venäläisiä Ruotsiin.

— Arén oli jo sitä ennen saattanut manner-Ahvenan venäläiset Ruotsiin. —

Venäläisten seurassa saapui Gummerus Frebbenbyn mäelle lähelle Marsundia.

Hän pysähtyy.

Istuen hevosen seljässä paljastaa hän päänsä ja kiittäen Korkeinta, joka oli voiton antanut ihmeellisellä tavalla. —

Riemuiten palasivat ahvenalaiset kotiinsa tuoden mukanaan vapauden ja rauhan.

Kun Keisari Aleksander I:nen sai tiedon Ahvenalaisten urotyöstä, oli hän jalomielisesti lausunut: "Niin he tekivät niinkuin miesten tuleekin tehdä!"

Ettei nuo sanat olleet tyhjää korupuhetta vain, osoitti hän myöhemmin, kuin hän, venäläisen armeijan, seuraamana vuonna 1809, valloittaessa Ahvenanmaan, käski kenraalinsa säästämään tätä maata.

* * * * *

Kuvauksemme tästä merkillisestä kansansodasta Ahvenanmaan vapauttamiseksi ei olisi täydellinen, ellemme myöskin antaisi muutamia elämäkerrallisia tietoja uroistamme.

_Henrik Juhana Gummerus_ syntyi, vuonna 1774, Turun lääniä. Hänen isänsä oli Henrik Gummerus, joka oli kappalaisena Koskella vuodesta 1767 kuolemaansa saakka 1780: äidin nimi oli Johanna Bäcksten. Ylioppilaaksi tuli urhomme v, 1795 ja vihittiin papiksi v. 1799, jolloin hän määrättiin papin toimiin Ahvenanmaalle. Vuodesta 1806 oli hän pastorinapulaisena Finströmissä. Uljuuttaan Kansan sodassa kuvailimme äsken. Mutta monet olivat myöskin ne suosion ja arvonosoitukset, joita hän sai nauttia Ruotsin kuninkaalta. Vuonna 1806 nimitettiin hän kuninkaalliseksi hovisaarnaajaksi ja sai urhollisuuden merkin kullassa kannettavaksi Miekkatähdistön nauhassa. Sotarovastiksi nimitettiin hän samana vuonna. Vuonna 1810 alkoi hän hovisaarnaajan tointaan kuninkaallisessa hovissa. Vuonna 1812 sai hän kuninkaallisen valtakirjan Höybyn seurakuntaan Olannissa, jossa hän kuoli 13 p. heinäk. 1836, 62 vuoden ijässä. Nainut oli hän sitten vuoden 1805 Maria Helena Hultin, joka oli erään sukelluslaitokseen kuuluvan komissarion tytär, Lapsia oli hänellä 2 poikaa, jotka kuolivat nuorina ja 6 tytärtä.

Gummerus säilytti vielä vanhuutensa päiviin saakka sotaisen luonteensa ja jättiläisvoimansa sekä puhui usein ja mielellään urostöistään. Tultuaan kertomuksessaan oikein intoihinsa, komenteli hän tuolia ja pöytiä, antaakseen siten selvän kuvan omasta ja vihollistensa asemasta, eikä hän silloin nähnyt muuta kuin itsensä ja venäläisensä.

_Erik Arén_, Gummeruksen sotatoveri, syntyi talonpoikaisista vanhemmista Finströmin pitäjässä v. 1772 Nuorena pääsi hän kirjanpitäjäksi asessori Ahlmanin luo Hatanpäässä, jonka kuoltua hän tuli samanlaiseen toimeen Laukon herran Kurk’in luona Vesilahdella. Päästyään sittemmin Turun maaherranviraston kansliaan, nimitettiin hän v. 1802 kruununnimismieheksi Finströmin pitäjässä. Monta suosionosoitusta sai hänkin uljuudestaan. Kun hän oli saapunut Tukholmaan, johtaen venäläisiä vankia, ripusti Kuningas Kustaa Aatolfi itse juhlallisesti, linnan pihassa hänen rinnalleen "urhoollisuusmerkin sodassa" miekkatähdistön nauhoissa ja lausui: "Minä toivoisin, että kaikki alamaiset olisivat samaa mieltä kuin tämä mies, niin olisipa kuormani melkoisesti keveämpi"... Muutama päivä sen jälkeen oikeutettiin Arén hatussaan kantamaan keltaista ruusua, minkä kuningas omakätisesti antoi hänelle. Kun kuningas suvella 1808 oleskeli Ahvenanmaalla, toimitti Arén muutaman ajan kruununvoudin virkaa ja sai "toimitus-kruunun nimismiehen" arvonimen sekä suotiin hänelle samalla kertaa 200 riikintaalerin ansiopensiooni vuosittain. Vuonna 1809 pakeni hän, venäläisten tullessa Ahvenanmaalle, Ruotsiin, ja tällä-matkalla oli hän pakoitettu perheineen viettämään yön aavan meren päällä! Kuitenkin palasi hän pian takaisin Ahvenanmaalle, varustettuna Kaarle XIII:nen antamalla latinankielisellä suojeluskirjalla. Mutta täällä ollessaan kuljettivat venäläiset häntä vartioittuna paikasta toiseen, kunnes hänen sallittiin 1810 palata Ruotsiin, missä hän oli virkaatekevänä nimismiehenä Tukholman läänissä. Koko tällä ajalla oli hänellä lupa käydä vapaasti hovissa. Mutta vakuutuskirjan nojassa sai hän myöhemmin muuttaa takaisin syntymä seutuunsa, rakkaasen Ahvenanmaahan, missä hän sittemmin eli onnellisena kuoleman päiviinsä saakka. Jos Gummerus oli ko’okas, niin oli sitävastoin Arén lyhyt varreltaan, mutta erittäin vilkas ja tulinen luonnostaan. Innolla kertoi hänkin usein vanhuutensa päivinä urotöistään.

Näiden molempain miesten, Gummeruksen ja Arén’in nimet, ovat yhä vielä kiitollisessa ja kunnioitetussa muistossa Ahvenanmaan vapauttaan rakastavan kansan seassa.

Lukijani, jos joskus satut matkoillasi Ahvenanmaan saaristoon, niin tiedustele noista urhoista ja sinä saat nähdä kuinka takkavalkean ääressä istuvan vanhuksen silmät loistavat, hänen kertoessaan isänsä kuulemia ja näkemiä Gummeruksen ja Arén'in urostöistä. Sydämensä sykähtelee ja sinä ajattelet, tuossa istuessasi ja kunnioituksella kuunnellessasi vanhuksen tarinaa ei häviä se kansa, joka tietää kiitollisessa muistossaan säilyttää jaloja miehiään!