Part 1

KANSANKAPINA AHVENANMAALLA V. 1808

Sommitteli

J. J. [J. Säilä]

Tampereella, Uuden Kirjapaino-yhtiön Kirjapainossa, 1896.

Tuo meren aaltojen huuhtelema Ahvenan saaristo, ollen Suomen ja Ruotsin välillä, on usein ollut sodan jaloissa niiden useiden sotain aikana, joita Venäjä kävi Ruotsia vastaan Suomen omistuksesta.

Niin tapahtui sotavuosinakin 1808-1809.

Kun sotatorvet alkoivat soida Suomen saloilla, niin pian kajahteli niiden räikeä ääni Ahvenanmaan kallioistakin.

Venäjän ylipäällikkö Buxhoewden oli maaliskuun 25 p. v. 1808 ottanut Turun pääkortteerikseen ja jo huhtikuun 2 p. näkivät ahvenanmaalaiset kauhukseen noita, kansan kesken hirmutunteella, mainitulta kasakoita vanhan raunioiksi riutuneen Kastelholman linnan edustalla. Kuitenkaan ei ollut tämä peljätyn vihollisen äkkinäinen ilmestys muuta kuin uhkaus, pieni pilven hattara Ahvenanmaan vielä kirkkaalla taivaalla. Yhtä pian kuin viholliset ilmestyivät yhtä pian he taas katosivatkin. Tarkoitus heidän käynneillään ei ollutkaan muu, kuin viedä Kastelholman kruununmakasiinista viljavaroja pääarmeijalle Suomessa.

Mutta kohta oli idän rohkea kotka levittävä siipensä lentoon yli meren ja ulapoiden iskeäkeeen kyntensä lännen monista taisteluista uupuneesen jalopeuraan.

Katselkaamme hetkisen tuota sota näytelmää, missä esiripun noustua on ihailtavanamme kaksi urosta, joiden ympärillä sotatapaukset tuolla rauhallisella saaristolla kietoutuvat, jossa ei isoon aikaan oltu nähty muuta taistelua, kuin minkä meren lakkapäät laineet taistelevat sen riuttasia rantoja vastaan.

* * * * *

Kevät ihanine toiveineen oli tullut. Elettiin toivossa, että tuo jääsilta, jota pitkin vihollinen niin helposti pääsi Ahvenanmaalle, oli pian särkyvä ja sulava. Myös oli toivoa meren auetessa, suojaa ja turvaa Ruotsin laivastosta.

Toisin oli kuitenkin käyvä.

Kauhistuneina herättiin näistä suloisista unelmista, kun jo huhtikuun puolivälissä kaksi venäläistä vihollisosastoa esiintyi saaristossa. Ne olivat sekä kasakoita että jääkäreitä. 120 miehinen joukkio jääkäreitä, majuri von Nejdbardtin johdolla, valloitti Ahvenan mantereen ja ylipäällikkö eversti Kritsch asettui 500 miehen kanssa Kumlingen pitäjään. Sitäpaitsi sijoitettiin kasakoita vartijoiksi eri paikkoihin, aina Ruotsin puoleisesta läheisemmästä paikasta, Signildskäristä, Brändösen saakka, mikä on Ahvenan saariston äärimmäinen paikka Suomen puolella.

Nuo kauhistuttavat muistot entisistä sota-ajoista, mitkä polvesta polveen olivat kulkeneet kansan suussa, tulivat nyt mielikuvituksen tenhovoimalla ilmieläviksi. Isonvihan hirmuisten aikojen, jolloin kansan täytyi jättää kotonsa kylmille ja paeta Ruotsiin, luultiin nyt uudelleen koittavan. Mutta tässä erehdyttiin. Paljon olivat muuttuneet sadan vuoden kuluessa. Venäjän istuimella istui nyt ruhtinas, joka, ollen lempeä ja jalomielinen luonteeltaan, harrasti kansansa parasta ja tahtoi muodostaa sotilaittensakin tapoja ihmismäisiksi.

Mutta sota on sotaa! Se tuo mukanaan rasituksia, jopa raskaitakin.

Sitä saivat saaristolaisetkin kokea.

Niin esim, käyttivät venäläiset heidän vetojuhtiaan yöt päivät ilman maksutta, kuormainsa kuljetukseen. Se jo enensi tuon luonnonomaisen vastenmielisyyden vihollista vastaan vielä suuremmaksi.

Mutta mielet vasta silloin kuohahtivat kuohuksiin kun venäläisten päällikkö antoi ahvenalaisille erään luonnottoman käskyn, jota oli mahdoton täyttää. Ja sepä se yllättikin vapauttaan rakastavan kansan julkiseen vastarintaan niin että se tarttui aseisiin karkoittaakseen vihollisen maasta taikka kunnialla kuollakseen sen edestä.

Majuri Nejdhardt antoi nimittäin venäläisen päällystön nimessä, toukokuun 3 p:nä, seuraavan käskyn Ahvenanmaan silloiselle kruununvoudille:

1) Että kaikki alukset, 8 laidan suuruuteen saakka, olivat siirrettävät sellaisiin valkamiin, joista niillä oli helpoin päästä merille.

2) Että kaikki aseet, olkoot millaiset hyvänsä, olivat annettavat ruunun miesten haltuun paitsi säätyläisten omistamat.

3) Että kaikki laivat olivat neljänkolmatta tunnin kuluessa pantavat purjehduskuntoon ja jää valkamissa rikottava niin pitkältä, että samat laivat, mitä pikemmin saattoivat purjehtia.

Se olikin tämän määräyksen kolmas kohta, mikä sittemmin tuotti turmion venäläisille.

Tuo lyhyt aika, jolloin määräys oli täsmälleen täytettävä, osoitti suurinta järjettömyyttä. Ja tätä järjettömyyttä lisäsi vielä nuo hirvittävät uhkaukset hengen ja omaisuuden menettämisestä, ellei käskyä määrätyn ajan kuluessa täytettäisi. Vieläpä uhattiin leikata vastahakaisilta korvat ja nenäkin sekä lähettää heidät Siperiaan.

Tarkoitus tällä määräyksellä oli arvattavasti se, että venäläiset, ollen etäällä pääarmeijastaan ja lähellä Ruotsia, olisivat vaaran hetkenä tilaisuudessa päästä pikemmin pakosalle.

Hämmästystä ja kauhistusta levitti tuo määräys uhkauksineen saaristolaisissa. Huhu levisi, että venäläisten varsinainen aikomus, laivain panemiselle purjehduskuntoon, olikin kuljettaa niillä asekuntoinen saaristokansa Venäjälle. Ja tämä se partailleen panikin mielet kuohumaan. Kuitenkaan ei ole syytä luulla tuota huhua todenperäiseksi.

Mutta määräys oli toteltava. Silloinen kruununvouti Taxell lähetti kiireimmittäin käskyn kaikille piirinsä nimismiehille tuon määräyksen pikaisesta täyttämisestä. Mahdotonta oli se kuitenkin täyttää. Tosin noudatti kansa kussakin nimismiespiirissä käskyä ja miehissä ponnistettiin voimat uuvuksiin asti; mutta määräys jäi kuin jäikin toteuttamatta luonnon esteitten vuoksi.

Mikä nyt neuvoksi? kyseltiin toinen toisiltaan. Oltiin aivan tyhmistyneet, ei tietty mitä tehdä. Vihollisen uhkaukset kasvoivat hirviöiksi kansan mielikuvituksessa. Synkkänä ja uhkamielisenä kokoontui kansa kussakin paikkakunnassa neuvottelemaan. Aika oli jo kulunut 6 p:vään toukokuuta.

Mutta missä vaara on suurin, siinä on apukin lähinnä. Tuona Ahvenanmaan aikakirjoissa niin merkillisenä päivänä saapui muutamia kansan miehiä Finströmin pitäjän nimismiehen, Erik Arén’in luo neuvottelemaan. Kansa luotti häneen ja sentähden tultiin nyt neuvoa häneltä saamaan.

Turhaan ei häneltä kysyttykään neuvoa. Rohkea ajatus leimahti silloin tuon uljaan nimismiehen sielussa. Siitä, näet riippui Ahvenanmaan pelastus tai kukistus.

Uljaasti sanoi hän nyt miehilie, ettei ollut muuta neuvoa enään jäljellä kuin yksimielisesti karkoittaa vihollinen pois ja vapauttaa maa raskaasta rasituksesta. Sentähden oli yleinen kansan kapina vielä saman päiwän ehtoona klo 8 pantava toimeen. Kaikki alukset olivat poistettavat rannoilta loitommaksi, ettei venäläiset pääsisi pakenemaan ja äkkiä yllätettävä heidän kimppuunsa sijoitus asemissaan. Ensin aikoi hän itse tehdä ylläkön vihollisten päällikön pääkortteeriin. Strömsvikin kartanoon, missä Nejdhardt 10 kasakan kanssa majaili ruununvouti Taxell'in luona.

Päätös oli tehty. Salaman tavoin olivat Arén’in uljaat sanat sytyttäneet miesten mielet. Tuo synkkyys, mikä äsken kuvastui heidän kasvoissaan, oli nyt kadonnut ja uljuus loisti nyt silmistä.

* * * * *

Mutta tutustukaamme ensin erääseen toiseen urheamieliseen mieheen, joka Arén’in kanssa jakaa kunnian Ahvenanmaan pelastuksesta.

Hengen miekkaa on hän tottunut käyttämään tähän asti, mutta me tulemme näkemään hänen yhtä taitavasti osaavan käyttää teräsmiekkaakin.

Tuolla istuu hän huoneessaan ajatellen arvatenkin maansa tukalaa tilaa. Apulaispappi on hän Finströmin pitäjässä; nimensä on Henrik Juhana Gummerrus. Sana saapuu hänelle Arénilta kiiruhtamaan hänen luokseen. Pian onkin hän valmis lähtemään ja suoralla, rohkealla suomalaisella luonteellaan hyväksyy hän paikalla Arén'in tuumat.

Muistettava on tuo hetki, jolloin nuo molemmat isänmaalliset miehet Arén’in asunnossa keskustelivat Ahvenanmaan tulevaisuudesta.

Yhdessä he sitten koko tämän omituisen kansan sodan aikana johtivat kansaa taistelussa vihollista vastaan.

Varustukseensa ei Gummerus tuhlannut kallista aikaa. Arén’ilta sai hän vanhan miekan, vyökseen sitaisi hän punaisen sukkanauhan ja niin oli hän maallisesti varustettu.

Kokoontuneille talonpojille piti hän lyhyen puheen. Suoraan tunnusti hän yritystä vaikeaksi, mutta kuitenkaan ei ollut mitään pelättävää, kun oli kysymyksessä velvollisuuden täyttäminen, johon rakkaus kuninkaasen, isänmaahan ja vapauteen velvoitti heitä.

Valtava oli puheen vaikutus. Talonpojat riensivät kukin kotiseudulleen ilmoittamaan tapauksesta. Helppoa olikin saattaa sanoma ylt'ympäri, kun talonpojat kukin kotiseudullaan olivat kokoontuneet määräpaikkoihin jään rikkomista vartan.

Salaman nopeudella lensi nyt, yöllä vasten lauvantaita, toukokuun 7 päivää, kehotus taisteluun Ahvenanmaan rauhallisissa seuduissa herättäen kansaa synkkämielisyydestään.

Ihmeellinen muutos tapahtui nyt kansassa. Tuo muutoin iloinen, kohtelias ja rauhallinen saaristolainen muuttui yhdellä haavaa uhkamieliseksi. Hänen vihansa kääntyi yhtä paljon venäläisiä vastaan kuin maan säätyläisiäkin vastaan, joita hän samoin piti vihollisina kuin edellisiäkin, koska säätyläiset ei ollenkaan edistäneet tätä yritystä, vaan koettivatpa vielä estelläkin sitä.

Kuitenkaan ei tapahtunut yhtään murhaa koko tämän kansan sodan aikana ja siihen oli syynä etupäässä päälliköiden järjestyksen pito sekä tuo hyvä luontoisuus, mikä on ahvenalaisen luonteen pohjana. Mutta yhteiskunnallinen järjestys rikkoutui kuitenkin ja muutaman päivän kuluessa oli Ahvenanmaa sotaisen tasavallan kaltainen, jossa ei noudatettu kenenkään muun käskyjä kuin Arén’in ja Gummeruksen.

Tosin ei puuttunut niitäkään, jotka kokivat rauhoittaa kansaa kuvailemalla kuinka vaarallista olisi nousta vihollista vastaan, jolla jo oli koko etelä-Suomi vallassaan, mutta he eivät voineet sen enempää pidättää isänmaallisuudesta ja vapaudesta innostunutta kansaa, kuin heikot takeet voivat estää paisuvaa kevätvirtaa tulvailemasta.

* * * * *

Kaunis oli keväinen ilta toukokuun 6 p:nä, kun klo 9 j.pp. nähtiin erityinen joukkio verkalleen liikkuvan koilliseen suuntaan Finströmin pitäjän Bambölen kylästä, missä Arén'in asunto oli. Siinä oli sankarit Arén ja Gummerus ratsain ja heitä seuraa 100 Finströmin talonpoikaa jalkaisin, enimmät varustettuina terävillä seipäillä, syystä että ennenmainitun venäläisten käskyn johdosta ampuma-aseet olivat riistetyt pois. Harvalla ainoastaan oli tuo tunnettu, mainio hyljeslinkku. Arénin vanhemman veljen, Malmbergin johdolla lähetettiin Hammarlandiin 30 miestä estämään vihollisen pakoa, mutta itse pääjoukko marssi Strömsvikiin vihollispäällikön pääkortteeriin siten yhdellä iskulla masentaaksean vihollisen.

Mutta sinne saapuneina huomasivat ahvenalaiset harmikseen Nejdhardtin joukkoineen paenneen. Arvattavasti oli hän saanut vihiä ahvenalaisten aikeista ja rientänyt isäntänsä, tuon epäiltävän kruununvouti Taxell’in kanssa pakoon.

Hetkeksi lamautti tämä ahvenalaisten intoa. Mutta hetkeksi vain!

Sillä tuossa tuokiossa päättivät Arén ia Gummerus rientomarssissa kiiruhtaa Färjsundin salmelle, mikä syvään pistävänä Ahvenan mantereesen jakaa sen kahtia ja on luonnollisena rajana itäisen ja läntisen Ahvenan välillä. Täten aikoivat he ajoissa estää vihollisen yhtymistä suuremmaksi voimaksi ja valloittamalla Färjsundin katkaista Nejdhardt’ilta tilaisuuden koota joukkojaan, jotka, kuten ennen on mainittu, olivat sijoitetut eri haaroille Ahvenan mannerta.

Tuo luonnon ihana Färjsund oli nyt ensimmäinen näyttämö, missä ahvenalaisten miehuus tuli näkyviin. Kohta sinne saavuttuaan otettiin neljä vihollista vangiksi.

Mutta pian lähestyy yön juhlallisessa hiljaisuudessa tuon leveän salmen rasvatyyntä vedenpintaa myöten lautta täynnä jääkäriä ja kasakoita, joiden aikomus on tietysti joutua Nejdhardtin avuksi, Lautan tultua Finströmin puoliselle rannalle hyökkäävät rohkeat talonpojat hämmästynyttä vihollista vastaan, jonka he vangitsevat. Tässä taistelussa ottivat Arén ja Gummerus kumpikin kasakkahevosen ja miekan ja nyt olivat he mielestään "kelposotilaan" näköisiä.

Mutta vihollisia oli vielä toisella eli Saltvikin puolisella rannalla ja aavistaen vaaraa rupesivat he kiivaasti ampumaan, mutta tähdätessään liian korkealle eivät he osunneet kehenkään. Ahvenalaiset vastasivat manioilla hyljepyssyillään, joilla saaristolainen 500— 600 sylen päästä takaa maaliin.

Omituisen juhlallista oli yön hämärässä nähdä tuliluikkujen säkenöivää leimahtelemista kuulla luotien vinkunaa ja pauketta kallioihin hälveten taistelevien huutoon ja meluun. Vihdoin kuitenkin oli venäläisten pakeneminen hakattuansa ensin lauttatouvin poikki, estääkseen siten talonpoikien pääsyä Saltvikin eli Färjsundin itäiselle rannalle. Mainitaan, että vähäinen joukko ahvenalaisia olisi huomaamatta mennyt salmen yli ja kiertänyt viholliset, jonka vuoksi heidän oli pakoon painuminen.

Näin päättyi taistelu Färjsund’illa ahvenalaisten voitoksi. Mahtavasti elähytti se kansan toiveita ja innostutti sitä uusiin ponnistuksiin.

Paljon oli kuitenkin vielä tehtävää ennenkuin voitiin vapaasti hengittää. Kaikkialla oli kansa tarttunut aseisiin ja kaikkialla, missä vain vihollisia löytyi, häädettiin ne pois.

Aikaa ei ollut lepoon eikä liian iloisiin pitoihin.

Samana yönä, jolloin Färjsund'issa taisteltiin, tekivät Hammarlannin miehet sukkelan tempun vihollisille.

Lähellä Marsundia, mikä eroittaa Hammarlannin Ekkeröstä, vietettiin par’aikaa häitä eräässä talossa. Kun tieto levisi tänne Arén’in ja Gummerruksen rohkeasta ylläköstä, niin jäi häiden vietto sikseen. Ei kuulunut enään hääsoittelua, eikä haluttanut hyppelykään ketään. Vakavuus ja totisuus kuvautui äsken niin iloisilla kasvoilla. Miehenpuoli hääväestä, jopa sulhokin, jättäen morsiamensa, joutuu intoihinsa ja lähtee siltavouti Vadmanin johtamana vihollista hätyyttämään, mikä retki päättyikin niin onnellisesti, että viholliset, joita oli 7 miestä eräässä talossa, joutuivat tuota pikaa lyhyen taistelun perästä hääväen vangiksi. Mutta Ekkerön puolelta rientää kasakkaparvi auttamaan tovereitaan. Talonpojat rientävät vastaan huutaen heille, että antautuisivat ja kasakat nähdessään vastustuksen turhaksi antautuvatkin. Heitä oli 14 kasakkaa.

Edellä on mainittu, että Arén’in veli, Malmberg määrättiin retkelle Trömsvik’iin 30 miehen kanssa rientämään Hammarlantiin Emkarbyn kestikievariin. Mutta ennenkuin hän sinne ehti, olivat hollimiehet vanginneet mainitussa kestikievarissa maijailevat 6 venäläistä ja sulkeneet erääsen kamariin. Näitä läksi Malmberg, kun Hammarland nyt oli vapaa venäläisistä, viemään Godbybyn, mikä on lähellä Färjsund’ia. Tiellä sinne tapasivat ahvenalaiset Neijdhardtin adjutantin luutnantti Schröder’in, joka kovuudestaan, jolla hän pakotti talonpoikia täyttämään Nejdhardt’in ennen mainittua luonnotonta käskyä, oli tehnyt itsensä erittäin vihatuksi. Huolettomana ratsasti Schröder eteenpäin, mutta huomattuaan vangitut venäläiset, talonpoikien keskellä, kannusti hän hevosensa pakoon. Samassa kuului laukaus ja luoti lävisti Schröderin hatun riipaisten hänen päästänsä aivojen kohdalta. Tajutona putosi hän hevosensa seljästä ja pistettiin toisten vankien joukkoon. Samalla kun Malmberg, tuli myös äsken mainittu hääjoukkokin vangittujen vihollisten kanssa Godbyhyn.

* * * * *

Jo alkoi päivä koittaa toukokuun 7 p:nä. Luonto heräsi yön syleilystä linnut virittivät aamusäveleitään puiden latvoissa. Mutta ei näkynyt maanmies nythankkivan rauhallisiin töihin. Ei kuulut kuten tavallisesti, iloisia lauluja mailta eikä vesiltä — taisteluintoisen kansan ääniä vain.

Färjsund’in syvään veteen, tuossa kun se jyrkkien kallioitten kupehessa tyynenä vielä uinahteli, rupesi aurinko sirottelemaan kultiaan, kun kookas, roteva mies ratsun seljässä 20 miehen seuraamana ratsastaa ylöspäin mäenrinnettä Finströmin puolella. Se on Gummerus, joka suomatta itselleen lepoa rientää Jomalan pitäjän taistelutantereelle. Arén’in jätti hän Färjsundia vartioimaan.

Tarkastellessa Ahvenanmaan saaristoinaan kansaa, huomaa sen olevan, vaikka onkin ylt’yleensä ruotsalainen eri pitäjissä erilaisen. Esim. Kumlingen talonpoika on kookas ja laihanlainen, jota vastoin Kökarin luotolainen on lyhyt ja kokoonpuristunut varreltaan, Kumpikaan heistä ei ole taas mannerahvenalaisen kaltainen. Kielikin eroittaa heidät suuresti toisistaan, Mutta mantereellakin huomataan nä’össä niinkuin luonteessakin eroavaisuutta kansalle. Jomalan pitäjäläiset eroavat toisista mannermaalaisista rotevan kasvunsa, levottoman luonteensa ja rohkeutensa puolesta. Missä ikinä he sotavuonna 1808 näyttäytyivät, siellä vapisivat maan vihatut säätyläiset, joiden luultiin pitävän yhtä vihollisten kanssa.

Ei missään pitäjässä leimahtanut sodan liekki uhkeampana kuin Jomalassa. Koko seurakunta oli kuin tulta syöksevä vuori. Viholliset, jotka olivat sijoitetut ylt’ympäri pitäjän, joutuivat pian tuon rohkean ja pelottoman kansan edessä allekynteen. Erittäin ansaitsee kaksi kansan miestä jälkimaailman muiston. Ne olivat Jansson Överbysta ja Erik Henriksson Jomalan kylästä. Missä miehuutta kysyttiin ja vaara oli suurin, siellä nähtiin hekin etumaisina rientävän taistelun vimmaan, Vielä tänäänkin mainitsee Jomalan mies ylpeydellä heidän nimiänsä.

Eipä siis ihmettä, että kun sanoma saapui Jomalaan yritettävästä ylläköstä venäläisiä vastaan, kansanomainen kiihko tulistui täydelliseksi raivoksi.

Niinpä Öfvernäsin kylässä vangittiin 20 venäläistä lyhyen taistelun perästä. Samoin tapahtui Hambruddon yksinäisessä kylässä, jossa toistakymmentä vihollista majaili. Mutta Godtbyn kylässä oli sattumalta kaksi kasakkaa, joista toinen, oikea jättiläinen, vasta kovan taistelun perästä voitettiin. Jomalan kirkon juurella riehui niinikään ankara kahakka, kun Gummerus joukkoineen saapui avuksi. Yksi upseeri ja 13 venäläistä jääkäriä otettiin siinä vangiksi.

Mutta vaikka voitto oli jokapaikassa ahvenalaisten, niin ei ollut se kuitenkaan vielä täydellinen niinkauvan kuin ylipäällikkö Nejdhardt oli kateissa. Kaikin paikoin etsittiin häntä. Luulossa hänen piileksivät Jomalan pappilassakin, riensivät pitäjäläiset häntä sieltä etsimään.

Iloista ei suinkaan ollut silloiselle kirkkoherralle Hambraeus’elle, nähdä raivostuneitten seurakuntalaistensa ryntäävän, lauvantai aamuna, toukokuun 7:nä p:nä, pappilaan. Puettuna yö nuttuun ja patalakkiin astui tuo 60 vuotinen vanhus hillittömän joukon eteen, vakuutellen Nejdhardtin ei olevan pappilassa.

Mutta Jomalalaiset eivät ottaneet sitä uskoaksensa, vaan etsivät pakenijaa kaikkialta pappilan huoneista. Vihdoin nähtyään hakemisensa turhaksi, läksivät he matkoihinsa, jättäen Hammarlannin miesten vartioimaan pappilaa. Silloinpa vasta tulikin kirkkoherran olo tukalaksi, sillä nuo vieraan pitäjän miehet käyttäytyivät kerrassaan sopimattomasti. He tunkeutuivat kellariin, joivat, metelöivät ja saartivat pappilan kokonaan kuten vihollisen linnan ainakin. Kirkkoherra oli kun vanki omassa talossaan. Tämä kohtalo vaikutti sen, että hän jälemmin siirtyi Jomalasta Ruotsiin.

Nejdhardt oli jo aikoja ennen pappilan hevoisilla, päässyt pakenemaan. Mutta kuitenkin oli hänen, välttääkseen kansan huomiota, jättäminen pian hevoset erään kylän lähelle sekä harhaileminen kahden kasakan seurassa Grelsbyn latokartanon ja Finströmin pappilan välillä. Gummerus määräsi kruununvouti Taxellin nimismiesten avulla tarkasti häntä etsimään. Epätoivon ja nälän rasittamana esiintyi hän sittemmin kohta vapaaehtoisesti Finströmin pappilassa, missä hän antautui.

Arén ja Malmberg veivät hänen muutamaa päivää myöhemmin Ruotsiin.

Nejdhardt kuvaillaan sotilaaksi kiireestä kantapäähän asti, kookkaaksi ruhtinasmoisella, esiintymisellä, miellyttävillä kasvoilla sekä ylpeäksi ja pontevaksi luonteeltaan.

* * * * *

Ei ollut vuorokausi kulunut kun vihollinen oli kukistettu länteisellä elikkä isommalla osalla Ahvenaa. Mutta vielä oli vihollisia itäisellä puoliskolla ja saarilla. Niitä kukistamaan oli nyt rientäminen.

Että ahvenalaisilla tässä omituisessa kansan sodassa oli niin arvaamaton menestys riippui erittäinkin päälliköitten viisaista, hyvin tehdyistä suunnitelmista ja siitä nopeudesta, millä nuo suunnitelmat pantiin täytäntöön.

Gummerus ja Arén yhtyivät taas Godbyssä lähteäkseen vihollisia ahdistamaan itäpuolelta Ahvenaa.

Lauvantaina, toukokuun 7 p:nä, astuivat nuo uljaat miehet hevostensa selkään ja, johtaen joukkojaan, suunnittivat he nyt kulkuaan Bomarsund’iin. Tällä matkalla liittyi heihin Saltvikin ja Sundin pitäjistä lisäväkeä. Mutta saapuneina Bomarsund’iin ei ollut venäläisiä enään sielläkään. Vasta Töftössä, Vårdön puolella, huomattiin vihollisen eräällä niityllä ponnistelevan voimiaan saadakseen muutama alus vesille. Lukuisa oli vihollisjoukko ja hyvin varustettu. Sitävastoin oli ahvenalaisilla enimmäkseen vain noita hätäkeihäitä (teroitettuja seipäitä), joita tosin vihollinen luuli varsinaisiksi sotaaseiksi, vaan joista ei ollut apua täydellisillä sota-aseilla varustettua vihollista vastaan. Kummako sitten, että hetkellinen pelko valtasi talonpoikien mielet!

Mutta muutama sana päälliköiltä Korkeamman voimasta ja velvollisuudesta täyttämään mitä niin kunniallisesti oli aljettu, palautti talonpoikain itseluottamuksen. Nyt valmistauttiin hyökkäykseen, 3 miestä kussakin rivissä, Arén ja Gummerus ratsastaen kummallakin puolella. Juoksujalassa, hurraata huutaen, rynnättiin vihollista vastaan. Hämmästyneet venäläiset luulivat näkevänsä varsinaista ruotsalaista sotaväkeä, eivätkä ehtineet ampua tuskin laukausta, kuin jo venäläiset upseerit komensivat miehiään antautumaan sekä lähestyivät hattu kädessä, ahvenalaisia suostuttaaksensa heitä. Silmänräypäykseasä riisuivat talonpojat nyt sotamiehiltä aseet ja venäläiset, luvultaan 130 miestä ja 6 kasakkaa, olivat nyt vankina. Arén ja Gummerus pitivät nyt tarkkaa huolta ett’ei vangitulta pahoin kohdeltaisi. Ja ansaitsevatkin ahvenalaiset kiitokset vankeinsa hyvästä kohtelusta. Nämäkin venäläiset vietiin entisten lisäksi Godbyhyn.

* * * * *

Mainittu on jo, että säätyläiset ja virkamiehet eivät ottaneet osaa tähän kansan sotaan, vaan vieläpä kieltelivätkin kansaa. Tämän vuoksi kääntyi kansan viha heitäkin vastaan. Heitä vangittiin, missä vaan heitä tavattiin ja olivatpa he joskus hengen vaarassakin. Niin vangittiin tuo jo ennen mainittu epäilyksen alainen kruununvouti Taxell. Niinikään vangittiin henkikirjuri Vallin, tirehtööri Lignell, kirkkoherran apulainen Andströmer, maanmittari Dahlén poikineen sekä maanmittarit Fontell ja Granell. Nämä viimeksimainitut, jotka olivat tunnetut innokkaiksi Backus’en suosijoiksi, istuivat eräänä päivänä aivan levollisina eräässä talossa Saltvik’issä valmistetellen karttoja venäläisille. Arvaamatta ilmestyi 8 Jomalan pitäjän miestä etsimään heitä. Fontell pyysi silloin vähän "karvaanpuolta" vahvistuakseen, mutta talonpojat vangitsivat kummankin ja veivät heidät pois häkkirattaissa. Nimismiehet Bomansson ja Linqvist vangittiin niinikään, vaikka jälkimmäinen sittemmin päästettiin irti. Että virkamiehet olisivat olleet salakähmässä vihollisten kanssa ei ole kuitenkaan todeksi näytetty.

* * * * *

Jo nyt voi siis koko manner-Ahvena riemuita vapaudestaan. Mutta kaikki vaarat eivät vielä siltä olleet hälvenneet; vielä vallitsi eversti Vritsch päävoiman kanssa Kumlingessä. Ehkäpä olikin Ahvenen tila nyt vaarallisempi kuin kansansodan alussa. Ainoastaan osa vihollisista oli vasta kukistettu, suurin joukko oli vielä luodolla, joita helposti voidaan puolustaa hyökkääjiä vastaan. Sitäpaitsi saattoivat venäläiset koska hyvään jäiden lähdettyä, vihoissaan ja raivossaan tulla manner-Ahvenaan ja verisesti kostaa ahvenalaisille. Ettei tämä kuitenkaan tapahtunut siitä on ahvenalaisten kiittäminen pientä ruotsalaista laivastoa luutnantti von Kapfelman'in johdolla, joka jo 6 p:nä toukokuuta saapui Kumlingen kohdalle.

Toukokuun 9 p:nä sai Gummerus tiedon laivaton tulosta Kumlingeen ja luutnantti Kapfelman’ilta pyynnön saapumaan hänen avukseen. Paikalla lähetti Gummerus sanansaattajille kehoituksen, että miehen kustakin talosta oli valmistauminen retkelle Kumlingeen.