Part 9
Naisapulainenkin heillä oli veres. Omavaltainen Naimi tuli Seppolaan Eliinan avuksi, milloin häntä huvitti ja lähti taasen toviksi kotiinsa, kun häntä niin huvitti, ja siitä sukeusi talouskomennon koneistossa ratina, jota ei voitu vaiettaa muuten, kuin vakituisen apulaisen hankkimisella. Kaislan emännän välityksellä onnistui valinta hyvin. Tyttö, Silja, oli iloinen kuin västäräkki kynnöksellä, vaikka oli kovia kokenut äitipuolen komennossa. Ja niin kirkassilmäinen, ettei sille voinut syyn sattuessa edes harmistuakaan.
— Silja, sanohan yksi asia, virkkoi Jonni, kun tyttö Eliinan kera leipoi joululeipiä.
— Sanon kaksi ja kolmannen kaupanpäälliseksi.
— Oletko milloinkaan itkenyt?
— Minäkö itkenyt? Sepä kysymys.
— Niin, muistatko milloinkaan itkeneesi?
— Malttakaahan kun muistuttelen. Jo muistan. Itkin minä kerran.
— Mutta siitä lie enemmän kuin eilispäivä.
— Siitä on vuosia ainakin sen verran, kuin kädessäni on sormia.
— Ja minkä vuoksi silloin itkit?
— Vieras äiti sanoi minua rupisammakoksi. En tahtonut mielelläni olla ruma. Menin isän polvien väliin ja intin, ettenhän ole rupisammakon näköinen. Kun isä ei mitään vastannut, rupesin itkemään. Se kerta oli ainoa ja olisinpa tahtonut silloin nähdä suutani.
— Sitä minäkin olisin tahtonut nähdä.
Siljalla oli kaunis ääni, lauluja taisi hän paljo, varsinkin toisarvoisia ja siitä alempia. Luonnon lapsena ei hän laulujensa laatua kyennyt käsittämään, vaan lauloi yhtä hauskasti ja heleästi huonot kuin hyvätkin. Pian kuitenkin asiat kääntyivät siksi, että Silja, ahkera heläyttelijä, sai tirkistää arvottomien rekilaulujen maailmasta ylemmille rinteille. Jonnin palatessa erään kerran kirkonkylästä oli hänen reessään kansakoulun vanha harmooni, joka oli hylätty nurkkaan uuden ja komeamman tieltä. Kone ei ollut korea muodoltaan eikä ääneltään, mutta Seppolan tuvassa se menetteli mainiosti. Jonnin mieleen juolahti, kansakoululla käydessään, että tomuihinsa unhotettu kone jouti huvittamaan metsätorpan asujamia, ja hän hankki sen rekeensä.
Alkoivat ankarat harjoitukset, tuottaen monta hupia sydäntalven iltapuhteisiin. Tavoiteltiin laulaa neliäänisesti, Silja pantiin sopraanoon, Eliina alttoon. Jonni lauloi ensi bassoa, Manu toista. Viimemainittu lystit laati kovaoppisuudellaan. Toista bassoa hangattiin kuin kiven kylkeä, väsyttiin väliin, alettiin uudelleen, naurettiin ja harmistuttiin, mutta aina Manu »toimessa ja leikissä oli yhtä totinen». Harjoituksien ja hankaamisien ensimmäinen hedelmä oli »Honkain keskellä», jouluna kypsyi »Luostarikellot», jonka romanttinen tunnelma viehätti laulajia suuresti.
Uuden vuoden vaiheilla tuli Naimi käymään Seppolaan. Lauluista ja lauluharjoituksista ei virkattu sanaakaan. Vasta sinä iltana, jonka huomenissa Naimin oli määrä liukua jälleen kotiinsa, virkkoi Jonni aivan kuin sivumennen:
— Lauletaanpa laulu illan kunniaksi.
— Lauletaan, kannattivat Silja ja Eliina esitystä.
— Mikähän otettaisi?
Alkoi neljännestunnin kestävä valikoiminen. Joku oli vähemmän kaunis, toista ei suosittu, kolmas oli mitätön rallatus j.n.e.
— Mutta lauletaanpa »Honkain keskellä», siinä on jotakin reipasta ja kuitenkin aito suomalaista.
— Lauletaan se.
Köörin jäsenet tulivat harmoonin lähelle; Jonni antoi äänet ja laulu helähti raikkaana ilmoille. Toinen basso oli syöpynyt Manun veriin eikä enää tippunut tielle.
Naimi oli kummissaan, seikka joka kyllä huomattiin. Lystiä aiottiin jatkaa hänen kustannuksellaan. Kun oli pieni väliaika kulunut, kysyi Jonni aivan vakavasti:
— Olisiko vielä laulaa toinenkin sävel?
— Mutta mikä? arveli Eliina.
Alkoi taasen kirjan selaileminen ja laulun etsiminen uusien verukkeiden perusteella.
— Jos lauletaan »Luostari kellot», virkkoi Jonni vihdoinkin äkkiä, kuten juolahduksen yllättämänä.
— Tosiaankin, lauletaanpa se,
Jonni otti taasen äänet ja antoi merkin. Romanttinen laulu loihti hentoiset ilmeet Naimin kasvoille, silmäterät pyöristyivät ja laajenivat kummastuksesta ihmettelyyn.
Toisen värssyn keskivaiheilla katsoi Eliina siskoonsa, pulahti nauramaan, Jonni ja Silja lankesivat mukaan, ainoastaan Manu pysyi jaloillaan, laulaen yksin äänensä värssyn loppuun saakka.
Se paljasti petoksen.
— Laulakaapa vielä kolmaskin laulu, pyysi Naimi, saatte viisi penniä.
— Ei me palkan eteen... kolmannen jälestä ruikuttaisit neljättä.
— Omiksi iloiksemme vain...
Päivien pehmetessä keväisemmiksi ja puhteitten lyhettyä laimeni neliäänisen laulun into, lumien hävitessä se oli kokonaan syrjään joutunut.
Sen vuoden kevät ja alkukesä oli omituinen. Oli sekaisin kuivaa ja kosteata, kylmää ja lauhkeata, halla ja kato aivan kuin vaani joka hetki viedäkseen viljat ja touot. Mutta kaikki säästyivät. Hallat olivat maahalloja ja vaikka aamuisin monesti ruoho oli huurteinen ja vesi jäätynyt pellonojan pohjissa, nyökkäili tähkä koskematonna, ja kun Juhanina teki käänteen kesäisiin väreihin, huojuivat pellot satoa täynnä, apilas levitti tuoksuaan ja touot kasvoivat kilvan apilaan kera.
Sinä kesänä olivat Seppolan kaikki maat ensi kerran kasvussa. Aitovarret ja valtaojaksimien nurmikot olivat sulautuneet sarkoihin, kaikki savikot oli aura repinyt auki, kaikki lepikot olivat perkkautuneet pelloiksi, ja siten viljeltävän maan pinta-ala oli kasvanut ainakin kolmanneksen suuremmaksi entistä. Karjaakin oli kasvatettu. Eliinan taitavan käden jäljet alkoivat tuntua talouskomennossa, riitti myydä tuota ja tätä, joka aiheutti kaupunginmatkoja ja valutti hopeoita isännän kukkaroon.
Se oli kaikki torpparin onnea, jo koulupoikana uneksittua.
Elettiin kesä, elettiin syksy, saavuttiin talven rajoille. Ja sairastui Toivo. Heitti tänään syönnin, huomenna jäi makuulle, ylihuomenna jo vaikeroi taudin käsissä.
Tapaus kävi Jonnin voimien yli. Hän ei nukkunut eikä kyennyt muuta ajattelemaan kuin kuolemaa. Pikku Eliinan viimeiset silmänräpäykset ja heikot taistelut, joihin tuonen täytyi ryhtyä, ennenkuin voitti saaliinsa, ne uudistuivat, hänen mieleensä joka askeleella, ne olivat päivänä, iltana, yönä, ne olivat silmien mustana merenä, josta ei voinut katsetta kääntää minnekkään muuanne. Kun pojan poskiin nousivat punaiset kukat ja kun Jonni ajatteli, että ne jäätyvät lumivalkeiksi ja että sairauden kaikkena loppuna on vain pienen vartalon suoristus, silloin hänen päänsä tuli kuumaksi eikä hän enää nähnyt eteensä.
Ja hän kaatui vuoteen omaksi ja rupesi hourailemaan. Ensimmäisenä päivänä hoputti hän harmajata juoksemaan Toivon hengen tähden, sitte hän puhui useimmiten pikku Eliinan tähdestä. Viruttuaan jonkun päivän taudin käsissä, lähti Toivo toipumaan, mutta Jonnin kanssa tuoni alkoi vakavammat leikit.
Tuli synkkä joulu Seppolaan. Nuori, elonvoimainen mies riuhtoilihe tuonen kourissa, toisinaan hoputtaen harmajata juoksemaan, toisinaan puhuen Eliinan tähdestä. Tähti tuikki kirkkaammin kuin muut. Ja tähdessä asui pikku Eliina, isää odotellen ja viittaillen luokseen. Pois verhot ikkunoista, pois pilvet taivaalta, että näkyy pikku Eliinan tähti, ettei eksy maan asukas tähteen taivaltaessa. Avaruus oli pimeä. Maailma oli pimeä. Kaikki oli pimeätä. Mutta pikku Eliinan tähti loisti kirkkaasti. Loisti! Loisti!
Langat, jotka sairasta yhdistivät elämään, olivat enää tuiki heikot, lääkärin saapuessa Seppolaan pitkän taipaleen takaa. Eliina kysyi arasti:
— Onko enää toivoa?
Lääkäri viivytteli vastausta.
— Elkää luottako minuun, luottakaa Jumalaan. Jos miehenne elää viiden lyömään aamulla, jää hän eloon.
Kului ilta yöhön, yö aamupuoleen, kello löi kolme, löi neljä, mutta yhä riuhtoili sairas.
— Eliinan tähti loistaa kirkkaasti. Loistaa! Loistaa! Avaruus on pimeä. Taivas on pimeä. Pois pilvet, pois pilven varjot, pois.
Kului puoli tuntia, sairaan hengitys helpponi, rinta rauhoittui, viittä lyödessä painuivat silmäkannet umpeen ja sairas raukeni uneen.
— Miehenne jää eloon, virkkoi lääkäri Eliinalle. Minun apuni ei auttanut, avun antoi Jumala. Menkää nyt nukkumaan.
Eliina meni tuvantakaiseen huoneeseen, jossa Toivo nukkui, asettui polvilleen kehdon ääreen ja itki ja hymyili nukkuvalle pojalleen.
Päivällä lähti lääkäri pois, annettuaan ohjeet, miten sairasta tuli hoivata, ja pois lähtivät Eliinan omaisetkin ja Kaislan isäntä, mutta Kaislan emäntä jäi Seppolaan muutamaksi päiväksi poikaansa vaalimaan.
Toipuminen edistyi vitkaan. Ensi päivinä sairas enimmältään nukkui, ollen hereillä vain moniaita minuutteja kerrallaan eikä silloinkaan täysin tajuissa.
Viikon näin vierähdettyä seestyivät ajun voimat ensin ja erään kerran valveuduttuaan kysyi sairas:
— Elääkö Toivo?
— Elää.
— Sitte se olikin unta. Tuohan nähdäkseni.
Eliina riensi noutamaan Toivoa, mutta ennen hänen paluutaan ehti Jonni jo nukkua.
Kului viikko, toinenkin, valveilla oloajat venyivät vähitellen pitemmiksi, ajun voimat virkenivät nääntymystilastaan..
— Tunnen että kuolen.
— Elä ajattele sitä nyt, pyysi Eliina ja Kaislan emäntä, joka viivähti yhä olemaan sairaan poikansa luona.
— Kuolema kauhistuttaa.
Ja se kauhistutti häntä. Toipumisen ensiaikoina ajatteli hän sitä lyhyemmin ja satunnaisemmin, mutta ajun virketessä ja voimien palatessa ryntäsi kuoleman tunne lujemmin ajatuksiin. Ja sen rynnätessä tuli sen keralla kerran semmoinen silmänräpäys, jolloin kuoleman takaa ammotti kauhistuttava tyhjyys, pimeys, pohjattomuus. Teosoofiset mietelmät olivat olleet Jonnin lemmikkejä nuorukaisvuosista saakka ja nyt, kuoleman tunteen ahdistaessa, koetti hän turvautua entisiin lemmikkimietelmiinsä. Kuolema oli niiden mukaan vain yksi kehityksen askel täydellisempää kohti, alkuideaa kohti, johon sielu lopulta sulautuu monen inkarnatsioonin kautta. Mutta mikähän inkarnatsiooni oli hänen ensimmäisensä? Joka solmutta sulaisi jatkoksi hänen puuhilleen Seppolan viljelijänä ja kunnallisien edistyspyrintöjen harrastajana. Kuoleman tunteen ahdistaessa ei kysymys lainkaan tuntunut naurettavalta, päinvastoin. Elämä tämän elämän jälestä eli ensimmäinen inkarnatsiooni, toinen, kymmenes ja sadas inkarnatsiooni. Ja sitte? Alkuidea, maailman sielu, kaiken kaikkeus eli Jumala itse. Minkämoinen maailman sielu. Suuri ja mahtava, täydellinen ja käsittämätön. Ja kylmä! Niin kylmä, että sielua ja ruumista väristi sitä ajatellessakin. Terveyden tilassa järkeilevä mieli teki maailman sielusta eli alkuideasta (sitä yhtä hyvällä syyllä saattoi kutsua loppuideaksikin) vain piirteettömän oletuksen ja käsitteen sekä tyytyi siihen kylmään pelastukseen, jonka se tarjosi, ja sen se teki tuntematta mitään pelastuksen tarvetta. Siinä syy, miksi se tyydytti. Mutta kuoleman kauhistaessa ei alkuidea avaunutkaan pelastavaa syliä, järjen rakentamana piirteettömänä oletuksena katseli se välinpitämättömästi sairaan tuskia ja sielun riehuja jossakin kaukana, äärettömän kaukana. Huutoon: »auta, pelasta», esitti se inkarnatsioonejaan, ja kun Jonni toden teolla yritti niihin tarttua, huomasi hän kauhukseen, että se mikä terveenä ollen ja pelastuksen tarvetta tuntematta tyydyttää järkeilevää mieltä, se voikin ahdistuksien ilmoissa tuntua narrin peliltä ja sokean tanssilta kuilun partaalla. Tuskan hetkenä työnsi alkuidea hänet kylmästi luotaan ja hän painui inkarnatsiooneineen johonkin tyhjään, pimeään, pohjattomaan.
— Olen hukassa. Oi Jumala, auta, auta.
Silloin pimeydessä näkyi valopilkku, joka suureni suurenemistaan ja läheni häntä niin lähelle, että hän saattoi eroittaa ristiinnaulitun lempeän silmäyksen ja kuulla hänen äänensä: _minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani._
Mitä riemua tunsikaan sydän, joka vielä äsken vapisi ja voivotteli pimeässä, kylmässä ja pohjattomuudessa, kuullessaan galilealaisen lempeän äänen: _minä olen tie, totuus ja elämä_. Mitä rauhaa ja tyyntymystä tunsikaan tuskien repimä mieli, kun ristiinnaulittu riensi vastaan, tyynnyttäen myrskyt ja tarjoten elämää juuri silloin, kun kaikkialla muualla ammottivat kuoleman kauhut, epäilykset, toivottomuus.
— Ei kuolema enää kauhista.
Eikä se kauhistanutkaan. Se suli elämään, niinkuin aamu sulautuu yöhön, kukka korteen, aalto rantaan. Eikä siinä värjöttänyt pimeys, toivottomuus, ahdistus, epäilys eikä pelko. Ne olivat järjen rakentelemien ja inkarnatsioonien kera halenneet kuin tyhjät kuplat ja hukkuneet omiin pohjattomuuksiinsa ja syvyyksiinsä. Ja niiden sijaan oli tullut ristiinnaulitun lempeä katse, lempeä ääni, lempeä syli — —
Viimeisien keväthankien riutuessa norojen pohjista ja sokkeloista jätti Jonni tautivuoteen. Seppolan vainiot hymyilivät hänelle tuttua hymyilyään ja tuuli kohahteli tuvantakaisessa metsässä vanhaan nuottiinsa.
Hänen ulkopuolellaan oli kaikki ennallaan.
SATOA.
Kievaria rahaseikat kiristivät, rautaa työntyi tuleen toinen toisensa joutui semmoiseen liemeen, ettei ennen eikä jälkeen. Ensimmäinen koski holhottavan varoja, summa nousi vain kolmeen neljään tuhanteen, mutta sen maksaminen nosti niin monet tuulet ja tuimat, että kievari ei toisinaan muistanut mitä viikon päivää elettiin.
Kymmenet kynnykset kokeiltuaan ja lopultakin suoriuduttuaan eroon holhottavastaan, sattui uusi isku, edellistä kovempi ja säälimättömämpi. Viidentuhannen markan suuruisen säästöpankkivelan toinen takaaja kuoli, elossa oleva takaaja käytti tilaisuutta edukseen ja rupesi pyrkimään kaikin voimin eroon takuusta, vierittäen kaiken syyn emäntänsä niskoille, kun ahdinkoon joutunut kävi asiaa tolalle ohjaamaan.
Onhan mulla talo, jonka pitäisi näkyä silmään. Vai luuletko sen Kymiin juoksevan, kun hätä nousee. Pari pientä kiinnitystä kyllä on.
Veikkonen, tunnethan minut, etten minä kernaasti koiran jälkiä juokse, mutta minkäpä akkaväelle kykenee? Kun ne kerran asian kerään kerivät, niin laula ja läiky, jos ei se kerässä pysy ja aina jaloissa vieri, astutpa tuonne tai tänne. Ei ole aamu eikä ilta vanhalla paikallaan, ennenkuin olet suoriutunut kerästä eroon ja tehnyt rauhan. Ymmärrä se, eläkä syytä minua.
Minkä tuohon voi? Piti koettaa toisia miehiä, jotka olivat tähän saakka olleet olevinaan itsenäisempiä ja rohkeampia. Ne kuuntelivat tarkkaavaisesti, hymähtelivät, mutta eivät vastanneet myöntävästi eikä kieltävästi. Lupasivat miettiä asiaa, mutta lähettivät tavallisesti jo seuraavana päivänä epuutuksen, ettei heidän sovi. Ja kerran sitte muuan syttyväinen emäntä luki semmoiset luvut, ettei takuiden hakija enää kehdannut niiden asioiden vuoksi varsaa valjastaa. Kun kievari matalalla äänellä ja hieman kuin salamyhkäisesti esitti isännälle asioitaan vieraskamarissa, tulla tuiskahutti sinne emäntäkin ja kysyi, joko vieras heidän Mattiaan takuihin pelaili.
— Vähän siihen lajiin, vastasi kievari nolon näköisenä.
— Matti ei saa taata yhtään penniä.
— Onpa emäntä kova.
— Mutta kova kivi ja pehmeä kivi jauhoja tekevät.
— Niin sanotaan.
— Matti on köyhästä alottanut, te olette oitis latvaan lentäneet. Teidän sijassanne minä en kehtaisi pyytää Mattia takuihin enempää kuin muitakaan.
— Oikeinko totta? kysyi kievari, koettaen väkinäisellä naurulla lyödä leikiksi uhkaavan pilven.
— Totta ja oikein vietävän totta se on. En kehtaisi ilmaiseksi myötänään kuluttaa pitäjän maanteitä ja ahdistella ihmisiä. Muistaisin että olin köyhä mies ja pääsin rikkaan Ainolan isännäksi.
Tuota ei kestänyt kuulla sydän eikä järki, piti sanoa hyvästit Matille ja kiirehtiä korjahan unhottamaan tuiman vaimon luvut. Mutta vaikka niitä miten koetti unhottaa ja torjua, tuprusivat ne pahan ilman tavoin ajatusten kimppuun, milloin vitsoen sydäntä, milloin järkeä, jotta koko elämä riekalehti pyrynä, purevana ja ilkkuvana pyrynä, joka lannisti, masenti, kirveli ja painoi häpeään.
Paluutaivalta tehdessä syntyi kuin itsestään päätös, ettei sentapaisiin kulkuihin sovi enää antautua, ei, vaikka maailma ympärillä hypähteleisi viitenä kappaleena.
Mutta säästöpankin velka ei joutunut reilaan. Johtokunta sai kyllä lupauksia, mutta ei rahaa eikä uutta velkakirjaa. Näin kului aika talveen, pankkipäivä oli taasen lähellä. Oli ollut purevia kylmiä, sitte mietoni ja laski lumet hyväksi keliksi. Kuten ainakin, pirteni seppolaisten elämä, unteloisuus hautautui hankiin lumien kera.
— Pääsen reellä huomenna kirkonkylään, puheli Jonni innoissaan Eliinalle. Tulethan mukaan.
— Tulenpa hyvinkin.
Iltamyöhällä ajoi joku tanhualle, ruuvasi hevosensa aitaan ja astui Seppolan tupaan. Mies tunnettiin kievarin Kalleksi. Kun oli tervehditty ja puhuttu sitä ja tätä, virkkoi hän:
Ettepä arvaa missä asioissa liikun.
— Arvataan toki, vastasi Jonni. Huomenna on pankkipäivä.
— Alun arvasit, arvannet lopunkin, mutta keskivaihe on salassa.
Loppu on se, että velkakirja reilataan.
Seurasi hetkisen vaitiolo, mutta Kalle sen lopetti, virkkaen painokkaasti:
— Paljoko maksat Ainolasta semmoisenaan ilman irtainta.
Jonni mietti silmänräpäyksen, toisenkin.
— Neljäkymmentä tuhatta.
Kallen kasvoilta katosi huolien varjo.
— Ethän syö sanaasi?
— Enhän toki.
— Lähtäänpä ajamaan kirkonkylään.
— Aivanko kohta?
— Aivan, sillä minun pitää aamulla ehtiä paluumatkaan.
Manun valjastaessa harmajata pukeusivat Eliina ja Toivo, ja pian istuttiin rekeen. Viimemainittujen tie vei Kaislaan, mutta Jonni meni Kallen kera kievariin. Emäntä opasti häntä vierailuhuoneesen, tarjosi kahvit ja katosi sitte. Kului pitkä hetki, koko talossa tuntui vallitsevan kuoleman hiljaisuus. Vihdoin kuului ääniä ja katkonaisia, kiihtynein äänin lausuttuja lauseita, joiden väliin sekautui Kallen ja emännän pehmeämmät ja kesyttelevämmät äänet.
— En suostu, en. Myyn taloni ennen vaikka mustilaiselle.
— Mutta johan se oli suostuttu asia.
— En minä suostu. Sen kuulet nyt, että en suostu. Elkää kiusatko minua, menkää...
— Olehan toki intoilematta, kuului emännän tyynnyttelevä ääni.
— Vieritän taloni ennemmin järveen.
— Sinne se vierii vierittämättäkin.
Harmistuneen näköisenä tuli Kalle vierashuoneesen ja virkkoi:
— Isä sai päähänpiston, mutta aamuun se kyllä menee ohi. Sinähän jäät Kaislaan yöksi.
— Jään, vastasi Jonni. Mutta en minä kärttäile isältäsi taloa.
Eihän siitä ole kysymyskään, mehän kärttäilemme sinua ostajaksi. Ethän syö sanaasi?
— Enhän toki.
— Ryhdyn muokkaamaan isääni ja aamulla käyn hakemassa sinut, sillä kaupan täytyy tapahtua.
Jonni lähti Kaislaan ja Kalle ryhtyi toistamiseen työhön emännän ja Aarnen avustamana. Kievarin velat nousivat viiteenkolmatta tuhanteen. Kallen olin sijoilla löytyi sattumalta hyvä talo kaupaksi viidestätoista tuhannesta, ja se juuri syyhytti Kallea toimintaan.
— Neljäkymmentä tuhatta on semmoinen hinta ettei sitä tarjoa toinen eikä kolmaskaan ostaja. Jos menee pakkomyyntiin, niin.
— Mika hätä tässä on pakkomyyntiin? Myyn irtainta ja halkometsää.
— Metsään jos kosket, ryntäävät kaikki velkojat silmille ja vaikka eivät ryntäisikään, on lusikka neljän viiden vuoden jälestä taasen samassa kupissa: maksamattomat korot ovat kasvaneet tuhansiksi. Menee metsään tai metsän taakse, aina sama lysti vastassa. Nyt on aika paikata Aarne velattoman talon isännäksi.
— Kunhan ostaja olisi joku toinen, mutta Kaislan poika...
— Isä katsoo kaivoon siinä, missä pitäisi katsoa ylös pilviin.
— On aina kaatanut minua.
— Ken asettuu kannattamaan kaatuvia asioita, kaatuu itse niiden kera.
— Kaislan poika Ainolan isäntänä, sieluni ja nyrkkini nousevat vastaan.
— Mutta painuvat alas, kun ajattelette Aarnea. Koko tämä kauppa koskeekin vain häntä, koskee kysymystä, josko poikueen nuorin jää osattomaksi. Pankin velka ei nuolase Ainolaa, mutta sen hivuttelee aika.
Kievari huokasi, hänen vastarintansa alkoi murtua.
— Aika tekee työtään väsymättä.
Aamulla tuli Kalle uudelleen hakemaan Jonnia kauppakirjan tekoon. Ehdoista sovittiin pian. Vastaanottopäivä määrättiin Mariaksi. Suullisiin ehtoihin kuului myös molemminpuolinen kaupan purkamisoikeus kuukauden kuluessa. .
Kun kaikista ehdoista oli sovittu, kirjoitti kievarin emäntä nimensä kauppakirjan alle, Jonni luki viisitoista tuhatta pöytään ja Ainolan talo oli vaihtanut omistajaa. Mutta sinä iltana ei uni tahtonut tulla Eliinan silmään ja Jonnikin oli vilumielissä, sillä ensimmäinen, kauppaa seurannut uljuuden tunne oli ehtinyt painaa päänsä piiloon ja sen sijaan tulevaisuuden varalle tanssivat vain huolien keijukaiset.
— Paljoko sitä jääkään velkaa meille, kysyi Eliina äänellä, josta kävi ilmi, että hän oli huolissaan.
— Kaksikymmentä tuhatta ja se pyörii minunkin silmissäni.
— Olisi ostettu pienempi talo, jatkoi Eliina, punniten asiaa naisen käytännöllisellä älyllä, ei olisi tarvittu soutaa huolien venettä aamua ja iltaa.
— Niinpä niinkin, mutta minua vetää kirkonkylään ja toiseksi Ainola tarjoo miehelle työn.
— Ja tarjoo naisellekin. Mutta meiltä puuttuu karjaa ja joka lajia. Jos köyhdymme.
— Pelkäätkö köyhyyttä?
— En sitä niin paljo kuin köyhtymistä. Täällä Seppolassa viihtyisin hyvin, mutta pelkkä ajatuskin, että talollisesta köyhtyä jälleen torppariksi, tuntuu kauhealta.
— Taitaa siltä tuntua, mutta pitää luottaa ja toivoa. Haetaan kuoletuslaina, hommataan meijeri käyntiin, kasvatetaan karjaa.
Ja Seppola piti kuuluuttaa myyntiin. Homma ei tahtonut ottaa luonnistuakseen, sillä ostohaluisia kyllä löytyi, mutta ei kykyisiä. Vuokraajia olisi työntynyt ehdolla millä tahansa. Jonnin sydäntä oikein karvasteli, kun tuli munankin känsäkourainen kannon vääntäjä ja tarjosi vuokraa kymmenentuhannen korot, vieläpä lisäksi luonnon antimiakin. Jonni koetti selittää, ettei hänen sopinut ruveta imemään vuokralaisen mehuja, mutta sitä ei mies ollut ymmärtääkseenkään. Asiahan oli hänen asiansa eikä koskenut torpan omistajaa enempää kuin juhannus koskee joulua.
Vasta maaliskuun alkupäivinä löytyi rahallinen ostaja ja Seppola siirtyi hänen omakseen seitsemäntuhannen markan hinnasta. Ja aivan muuttopäivien edellä synnytti Eliina tyttären, joka tapaus vaikutti Jonniin valtavan iloisesti. Kirkkaana maaliskuun päivänä lähti sitte viimeinen muuttokuorma Seppolasta. Siihen kuului Eliina, Toivo ja uusi tulokas. Jonni istui seville, harmaja alkoi ravata, valkoisen koivikon rannassa, jossa tie teki äkkimutkan järvelle, loi Eliina vielä silmäyksen taakseen. Torpan punaisiksi maalatut rakennukset tuntuivat nyökkäävän iloisesti:
— Kiitos kaikesta! Onnea matkaan!
Mutkassa Jonni katsoi Seppolaan ja kohotti lakkiaan torpan rakennuksille.
— Kymmenen vuotta olin suunnitellut elää täällä, mutta lähtö joutuikin äkkiä. Vasta nyt eron hetkellä tuntuu, miten lujaan olin jo ennättänyt kasvaa Seppolaan. Oikein tuntuu haikealta.
— Tuntuu, vaikka tänne muuttaessa luulin, että kuolen ikävään, ennenkuin yksikään vuosi ehtii umpeen.
Harmaja juoksi taivalta, taakse jäivät niityt, norot ja lahdelmat, levisi vastaan kirkonkylä peltoineen ja taloineen ja ehti eteen punaiseksi maalattu kievaripylväskin, josta tie kääntyi Ainolaan. Oli saavuttu perille.
Jo seuraavana päivänä tuli pastori tervehtimään. Hänestä oli tullut pitäjän kirkkoherra, ja häntä kaikki omaa etua tavoittelemattoman ja puhtaan luonteensa vuoksi.
— Terve tuloa ihmisten ilmoille, puheli hän iloissaan. Todet sanoakseni on minusta tuntunut koko ajan, ajan, jonka olit Seppolassa, kuten olisi puoli pitäjää ollut hukassa. Terve tuloa ihmisten ilmoille, sanon toisenkin kerran, ja sen teen sitäkin suuremmalla syyllä, kun tärkeiden kunnallisien kysymysten ratkaisu on aivan ovella.
— Tarkoitat kansakoulujen piirijakoa ja kunnan lääkärin hankkimista.
— Niitä juuri, ne ovat molemmat tärkeitä, mutta toinen on tärkeämpi.
— Nimittäin lääkärin hankkiminen. Et usko miltä tuntui, kun kuoletin pikku tyttöni, enkä saanut lääkärin apua mistään.
— Henki on aina tärkeämpi kuin ruumis, pannaan piirijako ensin toimeen. Minulla on ehdotus valmiina lukkarissani, tuli on kytenyt jo pienen aikaa tuhassa, joten luulen että koko kysymys menee kuin huilulla soittaen. Kunnan lääkärin hankkiminen seuraa sitte edellisen kantapäillä. Jos naapurikunnista ilmaantuu siihen osanottoa, kuten toivotaan ja otaksutaan, menee sekin puuha perille.
— Olkoon menneeksi sitte piirijako eellimäisenä.
Kuulutettiin kuntakokous, äänivaltaisia tuli kokoukseen tihein parvin. Ja kaikki vaativat kouluja, Hosun kyläläiset etukynnessä.