Part 10

— Meillä on oikeus ensiksi saada koulu, sanoivat he. Me olemme kuin eri maailmaa, kaikilta hyljättyjä ja oman onnemme nojaan jätettyjä. Muista kylistä päästään mukavasti kirkonkylään minä vuoden aikana tahansa, mutta Hosun mailta ei syksyn ja keväin päästä muuten kuin lintuna lentäen. Koulu meidän kylään, me olemme kaikessa orvon osalla.

— Ja meidän kylään, vaativat eri kulmakuntien miehet. Pannaan kakku koreesti tasajakoon.

Jonni oli vaiennut kokouksen alkumenon aikana, hän ei tahtonut uskoa silmiään eikä korviaan. Hän muisti kuntakokouksen noin kymmenen vuotta sitte, jossa hän ehdotti vaivaishoitojärjestelmän parantamista, ja nyt nuo samaiset miehet, jotka silloin äänestivät kumoon hänen esityksensä, vaativat kouluja valittelematta markkojen menoja.

Keskustelun alkaessa käydä sekavaksi ja syrjäytyessä pois pääasiasta turhanmoiseen kinailuun, pyysi Jonni puhevuoroa. Silloin paraikaa luiseva torppari huitoi käsiään ja kertoi juhlallisella äänellä, miten Josua jakoi Kaanaan maan arvan kautta kahdentoista sukukunnan kesken. Luisevan lopetettua, rupesi Jonni puhumaan, hiljaisuus syntyi oitis.

— Ensi sijassa on otettava ehdotetusta piirijaosta johtuvat rahalliset menot huomioon, alkoi hän matalasti, huomaten miten hullunkurisesti asemat olivat muuttuneet. Emme voi ruveta rakentamaan yhtä aikaa neljää uutta kansakoulua, siihen yritykseen tarvittaisi tasaluvuissa noin kuusikymmentä tuhatta.

Tahallaan katkaisi Jonni esityksensä tuohon, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Kylmiä yskähdyksiä kuului eri tahoilta.

— Mutta sovittelujen ja uhrauksien avulla voidaan piirijako panna toimeen vaikka jo ensi syksynä. Jokaisessa piirissä löytyy joku joutilas ja tyhjä rakennus, johon koulu voidaan aluksi sijoittaa. Valitaan vain joka piiriin johtokunnat, jotka järjestävät asian. Tuonnempana sitte haetaan kuoletuslaina uusia kansakoulurakennuksia varten. Piiri, joka tekee suurimmat uhraukset vuokrakoululle, saa ensimmäiseksi uuden koulurakennuksen.

Ehdotus palkittiin äänekkäillä hyvähuudoilla. Kohinan tyynnyttyä astui Pesähosu ryhmästään eroon, kohenteli ukkovaarin aikuisia sankalasejaan ja virkkoi:

— Tarjoan ilmaiseksi Hosun kylän koululle tuvan, tulen tuvan takkaan, kesäruuat opettajan lehmälle ja perunapellon. Eivät ole antimeni suuret, muut antakoot kouluilleen enemmän.

Innokkaat hyvähuudot seurasivat Pesähosun lahjoituksia.

Pitkän ja uuvuttavan kokouksen vihdoinkin loputtua, pyysi pastori Jonnia pappilaan. Kahvia juodessa virkkoi viimemainittu:

— Tämänpäiväinen kokous käy ajuni yli, en vieläkään oikein käsitä...

— On aivan luonnollista ettet käsitä, kun olet elänyt Seppolassa kuusi vuotta. Keitä olivat kiivaimmat koulujen vaatijat? Sanohan.

— Kuntalaisia, isäntiä.

— Nuijamiehet olivat järjestään lukutupien haltijoita. Tiedä että on tehty työtä näinä kuutena vuotena. Joka sunnuntai-ilta olen ollut kuljossa, väliin viikollakin. Sanomalehtiä on tilattu ja levitetty, kirjat ovat kierrelleet lukutuvasta toiseen, ja kuuden vuoden kuluessa ovat poikaset ja tyttöset kohonneet nuorukaisiksi ja neitosiksi. Tänään isien suut purkivat ulos sen, mikä nuorukaisten ja neitosien eli heidän poikiensa ja tyttäriensä sydämmissä sykkii. Sydämmiin kylvit sinä ensimmäiset jyvät. Vereni lämpenee vielä nytkin, kun muistelen alkua. Muistan syksyn, jolloin paiskausit koulusta kotiisi Kaislaan. Seuraavana kesänä ehätti korviini uutinen, että keräilit ympärillesi kotikyläsi nuoria ja aloit jakaa heille sitä, mitä sinulla oli jaettavaa. Kuinka minun rintani lämpeni silloin. Tunsin että minussa heräsi eloon jotakin, jonka olemassa oloa en ennen ollut tuntenut, jotakin, joka loi valoa koko olentooni, samalla kun se vavahutti veriäni. Halusin tavata sinua, tutustua sinuun...

— Jo riittää.

— Elä minua keskeytä, anna minun puhua. Olin kärsinyt niinä aikoina hengen masennusta. Peittyi pimeään se, mikä minussa mahdollisesti oli jaloa, ja minä näin omassa itsessäni vain kätyrin, Arne Garborgin kuvaaman talonpoikaisylioppilaan, joka toimii alhaisien vaistojensa mukaan. Nyt käsität, miltä elämän laululta tuntui minun korvissani viesti, että sinä olit ryhtynyt esitelmiä pitämään kylän pojille ja tytöille. Kerran olin jo lähtemässä Kaislaan, mutta samassa tultiin hakemaan minua sairaan luo. Syntyivät sitte selkkaukset Kaunon ja Aliisan lemmenvehkeiden vuoksi ja seuraltasi suljettiin Kaislan renkitupa. Aioin hyökätä isäsi kimppuun, mutta onneksi maltoin mieleni. Asetuin odottavalle ja tarkastelevalle kannalle. Jos on syvemmät lähteet, ajattelin, ei se kuivu ensimmäisen kylmän tuulen vuoksi, vaan se elää, porisee ja nousee taasen rinteille, kastellakseen ja vihannoittaakseen ympäristöään. Ja niin se tekikin. Syyskesällä sattui Taivos-ukko vastaani, hän ilmoitti minulle, että joukkosi kohdakkoin keräytyy hänen tupaansa. Vereni ajoi minut mukaan ja siitä päivästä saakka alkoivat siteet kasvaa minun ja seurakuntalaisteni välillä. Samassa määrässä kuin minä olen lähentynyt heitä, ovat he lähentyneet minua. Minä olen ollut heidän opettajansa, mutta he ovat yhtä paljo opettaneet minua...

Tänään niitimme työmme satoa. Kohdakkoin on meidän astuttava syrjään nuorempien tieltä. Opettajat jatkavat sitä, minkä me olemme alottaneet. Se on kehityksen kulku. Kehitys hakee itselleen uusia muotoja, uudet muodot vaativat uusia miehiä —

Noin puhui pastori, kävellen huoneensa lattialla edestakaisin ja aina väliin haraten tukkaansa, kuten hänen tapansa oli tehdä innostuksen hetkenä.

Syksyllä avattiin kunnassa neljä uutta kansakoulua. Tuo herätti niin suurta huomiota, että paikkakunnan lehti puhui johtavassa kirjoituksessaan sydänmaan pitäjästä, jonka asukasluku oli kolmentuhannen vaiheilla, mutta jossa silti avattiin yhtä aikaa neljä uutta kansakoulua. Kirjoitus päättyi huutomerkillä varustettuun lauseesen: seuratkaapa muuallakin esimerkkiä!

KUNNIAVIERAANA.

Nuorien seura eleli yhä, olipa sen toiminta tavallaan ehostunutkin. Pimeinä vuoden aikoina oli sillä omat illanviettonsa, joihin elähtäneemmätkin kuuntelijoina ja katselijoina ottivat osaa. Ensimmäiseen illanviettoon syyspuolella kutsuttiin Jonni kunniavieraaksi. Ehkä sekin vaikutti houkuttelevasti yleisöön ja ehkä oli muitakin syitä, mutta väkeä ainakin kertyi avaraan seuratupaan tavallista tiheämmin.

Seuran johtavina henkilöinä olivat pastori, opettajatar ja opettaja. Jonnin silmä heti keksi, että johtajien ja johdettavien keskinäiset välit olivat sulat. Nuorien käytös oli vapaata, mutta samalla luontevaa, ja siinä kyllä ilmeni kunnioitus, mutta ei kömpelöin muodoin eikä suosion silmäystä etsien. Näkyi että opetusta oli annettu ja nautittu molemmin puolin, kuten pastori Jonnille tunnustikin innostuksen hetkenä.

Mutta nuoret kasvot pyrkivät joka taholla olemaan outoja. Polvi, joka Jonnin muuttaessa Seppolaan vielä kuului lapsilaumaan, oli kuuden vuoden kuluessa vehmastunut nuoruusikään ja muodosti nyt seuratuvassa yleisön enemmistön. Kasvonpiirteitä lähemmin tutkimalla saattoi kuitenkin päästä suvun perille, työ, joka tarjosi omituista hupia Jonnille ja jota hän ahkeraan harjoitti nuorien parvea silmitellessään.

Kaislan iltamien aikuista kantajoukkoakin oli vielä tallella. Oli Kauno, Aliisa ja joku muukin heidän ikäisensä ja oli Taivos-ukko, yhtä vakavana ja lämminsilmäisenä kuin konsanaan Kaislan renkituvan loukossa istuessaan.

Ohjelmaan kuului sekakuoron laulua, lausuntoa, satuja j.n.e. Erittäinkin huvitti Jonnia parin kansakoulunoppilaan, pojan ja tytön, esiintyminen vuorokeskustelijoina. Poika etsi rikkautta, saavuttaakseen onnen, tyttö väitti onnen toki olevan siksi hienotunteisen, ettei se sokeasti seuraa lompakkoa povilakkariin. Kappale oli kypsäksi harjoiteltu ja suuressa seuratuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, kun tyttö punakkana ja säihkyvin silmin lausui lopussa voitokkaasti:

siis kultasi, hopeasi hylkää ja hankkios sydämmeesi kultaa: maatasi rakastaos hielläsi, työlläsi, nuo kultasi, hopeasi olkoon.

Ohjelman lomissa painautuivat Jonnin ajatukset Kaislan ensimmäiseen iltamaan. Komeasti valaistu, avara seuratupa hyvin harjoiteltuine kuoroineen, esiintyjineen ja yleisöilleen vaihtui seiniltään mustuneesen renkitupaan, jonka takassa tuli oli hälvennyt hiiloksiin, kaamean kuutamon valon kajastaessa ikkunasta tupaan. Ja tuvassa haaveilmeisiä kasvoja, jotka tuijottaen ja henkeä pidättäen seurasivat ja kuuntelivat puolen tunnin mittaista esitelmää Svedenborgista, hypnotismista ja sielujen välillä tapahtuvasta sähkösanomien vaihdosta. Muistot synnyttivät makean hymyilyn Jonnin kasvoille ja hymyily häipyi vasta sitte, kun pastori tuli pyytämään, että kunniavieras laatisi jonkun lauseen illan kunniaksi.

Jonni oli pyynnön varalle vähin valmistautunutkin, ja kun kuoro oli esittänyt hengellisen motetin, alkoi hän puhua pehmeällä ja lämpöisellä äänellä tulevaisen elämän toivosta ja sen merkityksestä inhimillisessä elämässä. Yksinäisessä metsätorpassa asuessaan oli hän sairastunut ankaraan tautiin, ja kun kuolema katsoi häntä silmiin, nousi hänen sielustaan ankara hätähuuto: minne tämän elämän jälestä? Silloin järkeä tyydyttävä uskonto petti hänet, näyttäen pelastuksen sijaan kylmiä korpia ja pimeitä syvyyksiä, kunnes pimeydessä näkyi valopilkku: ristiinnaulitun kuva. Hädän tultua järjen rakentamat pelastuskeinot pakenivat, mutta ristiinnaulittu riensi avoimin sylin vastaan. Riemuiten ja vapisten, iloiten ja huoaten, rakastaen ja jumaloiden läheni sielu pelastajaansa.

Niinkuin meri imee ja vetää itseensä virtojen vedet, samoin tulevaisen elämän toivo on kaikkina aikoina vetänyt ja vetää kaikkina aikoina puoleensa ihmisajatukset. Kysymystä voi kiertää ja kaartaa ajan, sen kanssa voi järkeillä hyvinvoinnin hetkinä. Kun ei kuolema ahdista, tyydyttää kun sanotaan: mikä on kerran olemassa, ei voi hukkua eikä kadota olemattomiin. Lehti putoaa maahan, mutta se ei huku eikä katoa, se muuttuu maaksi, kasvattaakseen neularuohon tai noustakseen mehuna jälleen puun suoniin ja ehkä puhjetakseen uudelleen lehdeksi. Elämän jatkona voi yhtä vähän olla kuolema, kuin valkeuden jatkona pimeys. Elämä luo ja synnyttää ainoastaan elämää, sen voi todistaa yhtä helposti kuin todistetaan, että yksi ynnä yksi on kaksi. Ja järkeilevä, ahdistusta tuntematon mieli tyytyy tuohon. Minä en huku, minä elän, se riittää, siinä on kylliksi niinkauan kuin eletään haudan tällä puolen. Haudan tuolla puolen selviää kaikki itsestään.

Mutta pelastuksen tarpeen yllättäessä eivät tyydytäkään järkeilemiset, sillä sielu alkaa hädissään parkua: minne minä? Puun lehden tulevaisen elämän minä tiedän, se kasvaa neularuohoksi tai jälleen uudeksi lehdeksi, mutta minä, ihminen, minne minä ja miksi minä? Ylemmäksikö vaiko alemmaksi? Paremmaksiko vaiko huonommaksi? Onneenko vaiko onnettomuuteen minä? Järki vaikenee. Taivas vaikenee. Ja kaikki peittyy pimeään. Ei näy aurinkoa. Ei näy tähtiä. Ei näy kuuta. On vain pimeyttä. On vain toivottomuutta.

Silloin kuuluu lempeä ääni: _minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani._

Nuo lempeän äänen lausumat sanat puhaltavat pois toivottomuuden ja pimeyden. Siinä missä ennen oli tuskaa, pelkoa ja kauhua, siinä on nyt uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuolema on kadottanut kauhunsa, syvyydestä ja pimeydestä on noussut pelastaja: ristiinnaulittu, joka avoimin sylin rientää ahdistettua vastaan.

Inhimillinen elämä pyrkii näännyttämään ja rikki repimään. Kaiken sen minkä se särkee, hajoittaa ja murskaa, kaiken sen tulevaisen elämän toivo tekee ehjäksi, kaikkeen ahdistukseen, surmin ja tuskaan luo se henkilökohtaisen merkityksen, jolla on kasvattava ja jalostava tarkoituksensa: kypsyttää ihmistä tulevaista elämää varten.

Tämä koskee yhtä hyvin vankilan koppia kuin komeata kartanoakin. Ihminen, jonka sielu todella elää, kärsii kaikissa asemissa siitä, mikä hänen ympärillään, joko lähempänä tai etäämpänä, on särkynyttä ja huokausten hyväilemää. Iloisimpienkin tunteitten valloissa ollessa nousee rinnasta äkkiä ja lupaa kysymättä huokaus, onnellisinkin tuntee toisinaan elämän näännyttävää painoa ja kaihoisina hetkinä mieli oikein ui kyynelissä, tietämättä mitä varten ja mistä syystä.

Tulevaisen elämän toivo luo inhimilliseen elämään korkeuden ja suuruuden, jota ei voi mitata, se luo siihen pyhyyden ja kirkkauden, jota ei käy yrittäminenkään määritellä. Se antaa kaikki eikä vaadi mitään. Ihminen, surun lapsi ja ilon nauttija, onnellinen ja onneton, kaikki tarvitsevat haudantakaisen elämän toivoa, tarvitsevat sitä myrskyssä ja kirkkaalla säällä, elämässä ja kuolemassa.

Tuohon tapaan puhui Jonni ja puhujan olento oli kuin sinetti jokaisen lauseen alla. Suuren vartalon niska oli painunut Seppolassa ollessa yhä tuntuvammin kyyryyn, mutta kaarevan otsan ja ystävällisien, aina hymyilevien kasvojen ilmeessä heijasti jotakin korkeampaa, joka vaikutti väkevästi.

KANSAN MIES.

Ainolan isännöiminen veti alussa Jonnin kovalle. Hän hapuili kuin hämärässä, talonpidon komennon eri haarat tuntuivat olevan irti toisistaan, ja vaikeaksi kävi löytää kulloinkin monien ohjien kimpusta juuri se ohja, jota piti käsitellä ja jolla piti suunnata toisia ohjia. Mutta Eliina pystyi antamaan neuvon ja vasta nyt Jonni oppi ymmärtämään, mitä käytännöllinen ja taitava vaimo merkitsee. Kun Jonni avutonna tähtäili laskujaan vuosien taakse, sormitteli Eliina huomista päivää ja tulevaa viikkoa ja mittaili puuhat niiden mukaan niin täsmälleen ja selvästi, kuin olisi ollut kysymys vain kahden vaskilantin yhteenlaskemisesta.

Kuoletuslainan homma onnistui laskujen mukaan. Ainolasta myönnettiin kaksikymmentätuhatta markkaa, mutta moinen summa nieli korkoihin ja kuoletukseen sata markkaa kuuta kohti. Ja sen sadan markan kokoon haaliminen häiritsi monesti Ainolan haltijaväen yöunia, tuppasipa päivinkin pitämään pientä peliä naurun ja hymyn pohjissa.

Lainahomman jälestä tuli meijerin vuoro. Keskinäisien riitojen vuoksi oli meijeriliike kokonaan tauonnut, mutta tavallisella tarmollaan puhalsi Jonni sen jälleen toimintaan, perustaen samalla isäntäyhdistyksen yhteisostoja ja muita yleisiä käytännöllisiä pyrintöjä varten. Tulevaisuus siten lupasi hyvää ja kaunista, mutta nykyisyyden kanssa oli laita vähän noin ja näin. Ensimmäinen vuosi Ainolassa veti velkaantumiseen, ja toinen vuosi oli ensimmäistä karmeampi. Kevät ei ollut erin tavallisuudesta poikkeava eikä liioin kesäkään. Satoi lajikseen ja piti seestäkin, mutta luonnon niityt eivät havahtuneet kasvuun, vaan muljottivat osiltaan paljaina, osiltaan työnsivät korkeintaan keskinkertaisen sadon. Peltoheinä kyllä yleni, jotta humusi ilmassa, mutta se oli huono lohdutus Ainolan isännälle, jonka maitotalous nojautui vielä melkein pelkältään luonnon niittyjen anteliaisuuteen.

Ja elokuu läheni, jonka alkupäivinä puoli kuoletusvelan korkoa oli suoritettava. Eliina laski maitotalouden säästöt, mutta vaikka niissä keksittiinkin tasamittainen kohoaminen, eivät ne likipitäinkään nousseet tarvittavan summan tasalle. Jonni oli suunnitellut myydä maitotulojen lisäksi peltoheinää, mutta sitä ei käynyt ajatteleminenkaan, kun luonnon niityt olivat osittaisen kasvamislakon tehneet sinä kesänä. Kipin kapin heinät kaikkineen tulivat riittämään Ainolan elukoille uuden nurmen vihannoimiseen saakka. Ja velan teko vilutti niin mielen, että siitä luovuttiin heti.

— Ei velkaa enää, ei missään nimessä, virkkoi Eliina. Pannaan ennemmin hengellisiä alttiiksi.

— Se kostaa vasta käsin.

— Kyllä, mutta velka kostaa myöskin. Pannaan toinen härkä, lampaita, sika...

— Tehdään niin. Ehkä siten valitaan kahdesta pahasta vähemmin paha.

Päästiin pulmasta puolen vuoden ajaksi, mutta kynttelinä nauroi taasen räystäällä sama harakka. Eliina laski maitotalouden säästöjä, Jonni istui mykkänä. Hän pystyi kyllä suuriin tehtäviin, mutta tämmöiset pienet seikat pyörittivät hänet tolkuttomiin. Jos olisi ollut kysymys taivuttaa kuntalaiset yksissä miehin hankkimaan navettoihinsa ja asuntoihinsa sähkövalot, ei hän olisi moisen tehtävän edessä joutunut silmänräpäykseksikään ymmälle, mutta pikku seikka, kuoletusvelan koron suorittaminen, se pieksi hänet aivan avuttomaksi.

— Hulivili rahaksi, muu ei auta.

Jonni säpsähti.

— Tarkoitatko täyttä totta? kysyi hän pyörein silmin.

— Täyttä totta tarkoitan, ei löydy meillä muuta joutilaampaa muuttumaan rahaksi.

Hulivili oli kolmitalvias varsa, joka äitinsä Tipan kera oli tuotu Eliinan kotoa Ainolaan heti, kun Seppolasta oli muutettu. Varsan nimestä riiteli Jonni viikkokausia Eliinan kanssa, väittäen ettei Hulivili sovi tammavarsan nimeksi, mutta Eliina nauroi sen sopivan aivan ihmeesti, vieläpä paremmin kuin mikään muu nimi.

— Se on loukkaus Tippaakin kohtaan, kun tyttärelle asetetaan nimi, joka suorastaan syyttää nimen omistajaa kevytmieliseksi.

— Tippa tietää, ettei nimi miestä pahenna.

Toivo, Silja, Manu ja koko Ainolan väki kutsui, isännän vastaväitteistä huolimatta, varsaa Huliviliksi ja se nimi sille jäikin pysyväksi. Ajan mukaan Jonnikin tottui nimeen.

Mutta nyt piti luopua Hulivilistä, kaunisluisesta, hyvätapaisesta ja kookkaasta varsasta, jonka harja oli kuin hopea.

— On raskas luopuakseni siitä.

— Varsoohan Tippa keväällä.

Myytiin Hulivili ja päästiin pälkähästä. Kesällä tuli parempi heinä vuosi, maitotalouden säästöt olivat nekin tasamittaisesti kohonneet, panemalla alttiiksi yhtä ja toista suoriuduttiin pintehestä.

Noin luovailtiin puolikymmentä vuotta. Pantiin aina pisin sormi suuhun, ja siten vältettiin velanteko ja opittiin omin voimin perkkautumaan pulasta. Seikka ettei heitä voinut kukaan kadehtia, virkisti ja terästytti mielen. Ainolan velkahisena isäntänä oli Jonni yhtä lujalla elämän kynsissä kuin joku toinenkin pellon kyntäjä. Eikä hän tuntunut olevan ylempänä eikä alempana, vaan hän oli tasalla heidän kanssaan, heidän ilojensa nauttijana, heidän huoltensa huolijana. Häntä lähenneltiin ja puhuteltiin niinkuin ystävää ja omahista eikä niinkuin herrasmiestä, joka on huvikseen ruvennut maata viljelemään. Se oli kahdenkymmenen tuhannen markan suuruinen velka, joka sekoitti Jonnin lähempään veriheimolaisuuteen maata viljelevän väestön kanssa ja herätti myötätunnotta silmäyksiin, joita häneen luotiin. Mies oli heidän miehiään sieluineen ja ruumiineen, syntynyt talonpojaksi veren puolesta ja suvun puolesta ja luotu talonpojaksi hengen ja sielun puolesta, samaan poutaan ja samaan sateesen kuin ikinä joku talonpoika. Veriheimolaisuus ilmeni joskus semmoisena sydämmen luottamuksena kuntalaisten puolelta, että se ihmetytti. Niinpä eräänä sunnuntaina ajoi Ainolan pihaan kirkonmenojen päätyttyä nuori mies kunnan etäisimmästä syrjästä. Jonni ei tuntenut tulijaa eikä Eliinakaan. Ja kuitenkin oli mies ajanut Ainolaan perhe-elämän pilvien vuoksi. Oli äsken nainut ja lunastanut siskoiltaan talon aivan täyskorkeasta hinnasta. Miniän ja vanhuksien välillä oli sattunut jotakin turhanaikaista saivartelua, jota vanutettiin ehdoin tahtoin kummaltakin puolen sillä seurauksella, että vanhukset ilmoittivat eroavansa yhteisestä pöydästä ja vaativansa heille kuuluvan eläkkeen.

— Tule ja auta minua, jos miten voit, rukoili mies. Näet mulla on suuri velka oloihini nähden. Jos minun, alkavan miehen, vielä pitää maksaa vanhuksille heidän runsaat eläkkeensä, joudun hukkaan. Kun syövät talon pöydässä, ei tunnukaan ja minä voin muuttaa rahaksi heidän eläkkeensä ja maksaa velkojani. Itse tiedät, miltä maistuu velassaolo.

Avunhakija ei kerkinyt vielä kunnolleen lopettaakaan, kun Jonni jo valmistausi lähtöön. Ajettiin taloon, alotettiin työ ja jatkettiin sitä iltaan saakka. Miniä, jolla oli lyhyempi korsi kädessä, pehmeni pian, mutta vanhukset kirppuilivat vastaan. Ei ollut viisasta rynnätä heihin käsiksi liian silmittömästi ja voittoon luottaen, piti ensin antaa heidän purkaa katkeransa ja vasta suursiivouksen jälestä ryhtyä varovasti painelemaan kaunisäänisempiin kieliin. Sitä tekoa tehden sulivat vanhukset sovintoon, miniä pakotettiin anteeksi pyytämään ja Jonnin lähtiessä alkoi talon väki hankkiutua illalliselle, riensipä muori miniän avuksi ajamaan padasta puuroa vatiin.

Viimemainittu seikka piti koko paluumatkan Jounin kasvoilla viisi hymyä vireillä.

Neljäntenä kesänä suoritettiin Ainolan kuoletusvelan korot iloisempien kellojen soidessa. Ruista tosin vikuutti halla, mutta touot ja heinä työnsivät satoa sylin täydeltä. Maitotalous oli myöskin kohonnut tasamittaisesti, joten kaikki alkoi näyttää toivehikkaammalta. Kehun sijaa ei vielä ollut ja ilman Eliinan käytännöllisyyttä ja pikku seikkojen järjestämiseen tottunutta kättä olisi Ainolan osto epäilemättä käynyt Jonnille kalliiksi huviksi. Tuo käytännöllisyys ja monipuolisuus alkoi vasta nyt kiinnittää hänen huomiotaan, sillä tarpeen sattuessa löytyi heillä aina jotakin myytävää ja rahaksi muutettavaa. Kun läheni kunnan- tai kruununverojen maksu tai piti suorittaa palvelijain palkka, hommasi Eliina Jonnin lähtemään kaupunkiin myymään ryyniä, munia, herneitä ja viittä muuta siihen lisäksi, tai myytiin heillä kotona joku elukka, pahnoja, vuotia, villoja, porsaita, niin jotta menojen varalle löytyi aina pieniä puroja juoksemassa.

Eliina oli kotona tuollaiseen käytännöllisyyteen ja monipuolisuuteen tottunut, se oli hänessä kuin sukuvertä, joka oli mennyt jokapäiväisen elävän esimerkin kautta äidiltä perinnöksi tyttärelle. Hänen kotinsa viljelykset eivät olleet laajat eivätkä erinomaisemmassa kunnossa kuin muidenkaan eikä maitotalouskaan ollut mitenkään kehittyneemmällä asteella kuin yleensä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta oli talo ollut varakkaan ja hyvin voivan maineessa jo miespolven. Kun Jonni tuota asianhaaraa tarkemmin ajatteli, muisti hän myöskin että Eliinan isä oli koko ikänsä kasvattanut hevosia, hopeaharjaisia, harmaita ja kaiken värisiä, sekä myynyt härkiä, kananpoikia ja juotto vasikoita ikänsä kaiken kaupungin torilla. Myöskin kirkonkylässä löytyi pari semmoista taloa, joissa oli kaupan vaikka verkon silmiä ja rastaan laulua, kuten kylässä tavattiin leikillä sanoa. Molemmat talot olivat varakkaita, vaikka muuten maittensa suuruuden ja muiden etujen puolesta olivatkin toisarvoisia.

Viisi vuotta kun oli asuttu Ainolaa, kasvoivat rintapellot sakean laihon, maanviljelys ja karjanhoito alkoi päästä voimakkaampaan kiertokulkuun, joka yhäti tuli paisumaan, kun rintapeltojen takaiset maat vähitellen ruokittiin yhteiseen työhön.

Jonni ymmärsi hyvin, kenen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Ainolan talouden purot juoksivat sisäänpäin eikä ulospäin. Se oli Eliinan, hentoisen ja pikkuisen Eliinan ansio. Eliinan käden jäljet ja järjestämiskyky tulivat kaikkialla taloudenkomennossa Jonnia vastaan, jokaisen pyörän liikkeet olivat hänellä selvillä, kaikkeen kerkisi hän, kaikkeen oli hän tottunut. Kuin muurahainen juoksi hän lattiaa aamusta iltaan ja jollei hän siinä juossut, löytyi hän navetasta, jossa jokainen lehmä tunsi hänen pukunsa ja hänen kätensä silityksen —

Eliinan pyhittäessä elämänsä kodin piirissä, alkoi Jonni tulla tunnetuksi koko paikkakunnalla, jopa valtaherrojenkin luona. Valtion palkka-apua hommatessa kunnan lääkärille ja kuoletuslainaa hankkiessa kunnan kansakoulurakennuksia varten, pistäysivät pastori ja Jonni pääkaupunkiin kumarrusmatkoille asianomaisien senaattorien luo. Hallitusmiehien huomio kiintyi sydänmaan talonpoikaan, jonka takin liepeissä tuntui kokonainen maakunta piileytyvän. He kyselivät häneltä kaikkea, mikä talonpoikaan koskee, ja kun hallitus kohta senjälkeen kutsui kokoon muutaman komitean pohtimaan tärkeitä maataloudellisia kysymyksiä, kutsui se siihen Jonninkin parin muun talonpojan kera.